maanantai 27. tammikuuta 2014

Pakkoloma Pariisissa ja pako

I
Olinpahan sitten saanut juuri puretuksi Tokion-laukkuni, kun uutta matkaa pukkasi jo eteen: Lontooseen uudeksi vuodeksi. Juu, ei, en käynyt Tokiossa uudelleen, mutta laukkujen purkaminen sattui nyt jostakin syystä jäämään vähän muiden asioiden jalkoihin. Melkein, kuin olisin toivonut jonkun soittavan ja kutsuvan mukaansa. Mutta ei, ei kuulunut pyyntöä, joten lopulta jouduin antamaan periksi.

Tyttöni toivoi joululahjaksi Drop Deadin vaatteita ja Suomen matkaa. Mutta päätin iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Drop Dead ja Lontoo, itsekin kun sinne halusin.

Kaikki menikin loistavasti, saimme hotellista sviitin normaalihuoneen hinnalla, pönkäisimme kaupunkiin ja tyttö näytti kahta finnin näköistä näppylää poskessaan. Äiti, mulla on vesirokko. Heh heh heh, nauroimme molemmat.

Seuraavana aamuna tyttö heräsi yltä päältä näppylöissä.

Että kiva. Paluulennolle ei ollut siis asiaa tartuntavaaran vuoksi. Vesirokko kun saattaa olla esim. sydänsairaalle hengenvaarallinen. Siinäpä sitten äkkiä plan beetä kehiin ja pikasuunnitelma junalla  kotiin palaamiseksi. Rahaa paloi viime hetken varauksissa, mutta matkavakuutus maksaa. Toivottavasti.

Ja kuinkas ollakaan, löysimme itsemne yhden päivän ajan Pariisista. Huonomminkin olisi tietysti voinut käydä, mutta ei tuossa tilanteessa oikein osannut nauttia. Mieluiten olisi tullut suorinta tietä kotiin ja hautautunut omaan sänkyynsä peittojen alle.

Kun loma sitten venähti, oli töiden alku shokkilähtö. Kaikki vaativat vuoden alussa jotakin ja olenkin useana yönä herännyt painajaisiin. Lomaltapaluuloma olisikin paikallaan.

Olen tässä tehnyt päätöksiä, miten aion jatkaa elämääni ja edesottamuksiani eteenpäin. Koska tämä blogi on painottunut elämääni eron keskellä, ei tunnu enää mielekkäälle jatkaa samaa eteenpäin. Olenhan nyt eronnut nainen, täysin työelämässä, aloittanut ruokavalioni siivoamisen ja jopa CrossFitin sain vihdoin ja viimein kuvioihin mukaan. Niinpä tämä blogi saa pisteen peräänsä ja muutan uuteen osoitteeseen. 

Tämä blogi jää tänne historiaan ilman yhteyttä uuteen, toivottavasti positiivisempaan maailmaan.

Kiitos ja kumarrus :)

torstai 5. joulukuuta 2013

Lähtölaskenta alkaa 0,00melkein valmis: avioero sveitsiläsittäin

Strippi Milla Paloniemen kiroileva siili - pahoittelen mustaa kehystä,
yritän korjata jahka ennätän (ja saan ladattua sen hemmetin photoshopin...)


Ehei, en ole tippunut maailman laidalta, vaikka melko pitkälle matkustinkin sen tehdäkseni. Kävin tuossa pienellä kiekalla ihan Jaappaniassa asti tyttäreni kanssa hänen syyslomallan. Kuhnan saan vitut.... väsymyskäyräni kääntymään vähän alasuuntaan, niin kirjoittelen kokemuksia tuosta elämäni parhaasta ikinä matkasta. Kotiintulo oli rankkaa, rankempaa kuin olisin odottanut, ja Roninin sieluni taisi jäädä samoilemaan Kioton katuja.
 
 
Hiljaisuuteni ei ole kuitenkaan johtunut tuosta.
 
 
Odottavan aika on pitkä... Kuten tekin, jotka uskollisesti jaksoitte käydä täällä kylässä ja jopa kommentoimassa ja osoittamassa huolestuneisuutta, saatoitte huomata. Ihan tarkoituksella olen pitänyt taukoa ja odottanut, että eromme saataisiin selville vesille. Oikeudenkäynnissämme tuomari sanoi, että pari viikkoa kestää ja sitten on läpyskä kädessä.
 
 
Kuten jo olen tuolla aikaisemmin kirjoittanutkin, ensin istuimme tunnin verran yhdessä kuultavana. Sen jälkeen molemmat yksin erikseen ja viikko sen jälkeen myös tyttäremme kävi sanomasa painavan sanana asiaan. Kun tämä oli selvä, alkoi odotus.
 
 
Joka kesti. Ja kesti. Ja kesti..... ja keeeeeeestttiiiiiiii.
 
 
Lopulta mieheni soitti tuomarille ja kysyi, mikä mahtoi olla homman nimenä, ja olemmeko ymmärtäneet jotakin väärin, vai eikö meille mitän eroa myönnetäkään. Tuomari selitti, että sopimuksessamme oli ollut joku hemmetin pilkkuvirhe, joka piti korjata. Paperi oli lähetetty lakimiehellmme, joka kaikessa viisaudessaan ja oppineisuudessaan ei hölässyt meille pölähdystäkään koko asiasta. Pisteeksi iin päälle asiaan oli pläjäytetty 10 vuorokauden valitusoikeus.
 
 
No, kun tämä aika oli ohi, palautui tuo kymmensivuinen dokumentti nahkoineen ja karvoinen takaisin tuomarille, joka ajallaan allekirjoitti ja leimasi sen ja lähetti takaisin.

Ette ikinä arvaa:
 
Lakimiehellemme.
 
Tämä ei tietenkään tälläkään kertaa vaivautunut lähettämään asiasta mitään tietoa meillepäin. Vaikka päätöksessä oli tälläkin kerralla sama 10 vuorokauden valitusoikeus. Vasta kun tuo aika oli ohi, lähetti tämä viisas mies, oikea lakimiesten lakimies, paperin kirjattuna kirjeenä, molemmat nivaskat, sekä miehen, että minun, minun osoitteeseeni. Ihan kuriositeettina kerrottakoon, että ojensin paperin kyllä mieheni käteen, vaikka tunnustan, että mielessä kävikin, että entäpä, jos en näin tekisikään. Ihan näpäyttääkseni lakimiestämme poliittisesta korrektiivittomuudestaan.

Symbolisesti satuin olemaan työpaikallani kirkossa, jonne soitin mieheni... siis Eksäni... sen hakemaan. Paikalla sattui olemaan jopa kaksi todistajaa, ja pappikin pyrähti paikalle. Lienee jostakin haistanut, että tälle parille kannattaa edes se ero vahvistaa kirkossa, kun vihkimistä ei ole siellä koskaan suoritettu.
 
Että näin.
 
Kun mieheni soitti ja valitti töppäyksistä lakimiehellemme, sekä siitä, että meitä oli laskutettu suolaisesti selvästi heidän tekemistään virheistä, sekä niiden korjaamisesta, lakimies selitti, että työn tehnyt uusi, vastavalmistunut kollega ei ollut ihan vielä tarpeksi tarkka kaikkien pilkkujensa kanssa. Mutta osasi kyllä laittaa pilkut kohdalleen, kun kysymys oli laskustamme.
 
En tiedä, mikä tuon neuvottelun lopputulos oli, koska mieheni lupautui maksamaan koko laskun. Mikä sopii minulle vallan mainiosti. Sen lisäksi, että EKSÄNI  SVEITSISSÄ on ottanut vastuun suoraselkäisenä tekosistaan, tuo laskun maksaminen on mielestäni ihan reilu teko.
 
Mutta, mutta... Eksä Sveitsissä... Mitä ihmettä se nyt taas horisee?
 
Siis eihän tämä vielä tässä ole. Laitetaan nyt pakettiin kaupan päälle vielä jotakin.
 
Me ulkomailla eronneet, varsinkin EU:n ulkopuolella sen tekevät joudumme nimittäin hakemaan vahvistuspäätöksen vielä Suomen Hovioikeudelta.
 
Että niin pois päin.
 
Te tossunkuluttajat siellä selviätte pelkällä raastuvalla, me pöllöt täällä Euroopan kehitysmaassa joudumme ihan Hoviin asti.
 
 
Huokaus.... Mitä sitten seuraavaksi? Nahkurin orsillako tavtaan?

tiistai 1. lokakuuta 2013

Paska, paskempi, paskin

Frankensteinin laboratoriossa
Otsikko jo kertoo loistavasti sen, missä tällä viikolla on menty. Yhtään tuon kauniimmin en voi asiaa ilmaista, sillä muutamaa valopilkkua lukuunottamatta koko viikko on ollut ihan peeceestä, syvältä ja poikittain. Viikko on imenyt minusta voimat ja mehut täysin.

Tätä blogia tarkemin seuranneet tietysti yhdistävät koko pottuuntumisen ja väsymisen tuohon viimeviikon torstaina olleeseen eromme oikeuskäsittelyyn. Mutta yllätys, yllätys: se oli oikeastaan koko viikon pienin ja helpoin kiusa. Toki aivan hyvin olisin kyllä toisaalta tullut toimeen ilman sitäkin ja kaikkea sen mukanaan tuomaa byrokratiaa ja taistelua. Sekä tietysti ilman rahapussin kevenemistä. Yhtä kokemusta rikkaampi? No joo, ehkä niin, mutta en aina rikkauksista välitä.

Istuimme kaksisteen yllättävän nuoren tuomarin ja kahden oikeusalikirjurin edessä vastaillen tuomarin esittämiin kysymyksiin siitä, miten olimme lakimiehemme laatiman erosopimuksen ymmärtäneet, jos olimme ymmärtäneet ollenkaan, ja olemmeko vielä asioista samaa mieltä, kuin taannoin sopimuksen laatimishetkellä. Tuomari kyseli ensin meiltä yhdessä ja sen jälkeen jouduimme vastailemaan muutamaan kysymykseen vielä erikseen. Koska olemme sopineet kaiken jo etukäteen hyvässä yhteisymmärryksessä, ei haastattelut olleet muuta kuin läpihuutojuttu muutamaa lain määräämää täsmennystä ja sanamuodon muutosta lukuunottamatta.

Edessä on vielä lapsemme haastattelu huomenna ja sen jälkeen pääsemme odottamaan vielä pari viikkoa, ennenkuin päätös kopsahtaa postiluukusta. Ja se on sitten siinä. Sulkeutunut ympyrä.

Keskiviikkona kävin mielenkiintoisella kurssilla töiden jälkeen. Eräällä suomalaisella on Zürichissä luonnonhoitopraktiikka, jossa hän tekee mm. vitaaliveren tutkimuksia sekä kalevalaista jäsenkorjausta. Tuohon jäsenkorjaukseen en vielä uskaltautunut, vaikka mielessä on joskus käynytkin, mutta osallistuin tyttäreni ja erään toisen suomalaisen kanssa luononkosmetiikkatyöpajaan. Teimme voidemaista deodoranttia, roll on deoa, deostickejä, kehäkukkavoidetta ja after shaveja. Kaikki ilman ylimääräisiä kemikaaleja ja tököttejä, tuoksuina eteeriset öljyt ja raaka-aineina osittain jopa syötävät, omsta keittiöstä löytyvät aineet. Ja minähän olin kuin kala vedessä ja tykkäsin ihan satasella. Vai miltä kuulostaisi deostick, jossa on pohjana kookosöljy, tuoksuina lime ja sitruunaruoho, saostettu maizenalla... tulee melkein nälkä. Tämän vuoden joululahjaongelmakin taisi tulla samalla ratkaistuksi.

Torstaina kokkasin lounasta työpaikan toisessa toimipisteessä ja oikeudenkäynti katkaisi työpäivän ikävästi. Jouduin siis palaamaan vielä takaisin siivoamaan ja kuuntelemaan reklamaatioita päivän ruuasta. Pari tuntemaani luottohenkilöä oli päivällä käynyt sanomassa, että ruoka oli ollut heidän mielestän hyvää, joten rivien välistä olin jo lukenut, että joku oli mahdollisesti sanonut jotakin muuta. Pari vanhempaa henkilöä, jotka ovat olleet välillä auttamassa joissakin pikkujutuissa joissakin tapahtumissa, tulivat sanomaan, että ruoka oli syömäkelvotonta ja jos niin jatkuu, he eivät enää tule. Edes auttamaan mm. voileipien teossa, koska eivät voi olla varmoja, että kaikki on niikuin ennen. Entisen kokin aikaan.

Mutta kun kaikki ei tule olemaan niinkuin ennen.

Minut palkattiin nimenomaan juuri siitä syystä, että toisin muutoksen ja että entisen kokin raskas ja vanhanaikainen keittiö saisi suuremman muutoksen. Muutos onkin ollut suuri, ja se näyttää olevan joillekin liikaa. Ruoka ei suinkaan ollut syömäkelvotonta, se vain ei ollut näiden vanhempien ihmisten makuun. Kukaan ei ole nimittäin kuollut siihen, edes joutunut sairaalaan. Tai oksentanut. Silloin se olisi ollut syömäkelvotonta. Tästä innostuneena yksi toimiston tädeistä soitti minulle tänään ja vaatimalla vaati, että hänen kanssaan pitää ensin neuvotella tarjonnasta ja hänen pitää saada maistaa, ennenkuin ruoka tuodaan esille. No ok. Sopii. Mutta kun hänen mielestään minun pitäisi alkaa kokata niinkuin edellinen kokki. Se ei sovi. Nimenomaan siitä syystä, että minua on periatteessa jopa kielletty tekemästä niin. Ja toisekseen, en myöskään osaisi kokata juuri hänen tavallaan.

Pomoni neuvoi minua jo ennen aloittamistani, että en saisi kuunnella näitä vaatimuksia entiseen palaamisesta, sekä että minun pitäisi kokata omalla tyylilläni, jonka hän tiesi minut palkatessaan. Asiakkaita saattaisi tippua matkan varrella pois, mutta uusia tulisi tilalle.

Tottakai minua ärsyttää ja masentaa, kun ruuastani ei pidetä, mutta eniten päätä vaivaa se, että mikä oli torstaina ollut yleinen mielipide, ja mitä linjaa minun pitää nyt oikeasti lähteä vetämään. Jutella Pomon kanssa ja pyytää tätä puhumaan toimiston tädin kanssa?

Vai etsiä uusi työpaikka, jos ei kelpaa?

Nimittäin sunnuntaina tuli niskaan kuraa toisestakin suunnasta: toimistopallini toisessa toimipisteessä on myös - jälleen kerran muistuttaen, että pitäisi olla nöyrempi - uhattuna toden teolla ja virallisesti sunnuntaisen yleiskokouksen jälkeen. Rotokolliin kirjattuna ihan.

Työpaikallamme ollaan viime aikoina oltu sitä mieltä, että voisin jatkaa työssäni, koska olen kumma kyllä osannut hoitaa sen ihan kiitettävästi. Virallinen versio tuli ilmi sunnuntaina: paikalle halutaan lähes kokopäiväinen saksaa äidinkielenään puhuva henkilö, joka olisi kuin äiti tai isä aurinko, joka toisi lisää asiakkaita puljuun. Tuo asiakkaan määritelmä on kuitenkin vähän toinen, kuin jos kysymyksessä olisi kaupallinen yritys. Sitähän me emme nimenomaan ole, vaan toimimme yleishyödyllisellä tasolla.

Mieheni mukaan suurin osa työpaikkamme toimijoista on sitä mieltä, että voisin jatkaa. Mutta vastassa on yksi erittin vastahakoinen vastarannan kiiski, joka on ollut palkkaamistani vastaan jo heti alkumetreiltä. Ja valitettavasti kysymyksessä on erittäin voimakastahtoinen henkilö, joka saattaa saada muita puolelleen. Iso Pomo on kahden vaiheilla, Alfan tiedän olevan puolellani, kuten miehenikin, pari muuta ovat sitä mieltä, että on käytänöllistä, että olen sillä pallilla, millä olen.

Huokaus.

Nämä jalkaan ja menox?
Ja eikä tässä vielä kaikki. Eipä tietenkään, kun minusta on kysymys.

Perjantaina meillä oli taas tanssi-ilta, joka viime kerralla toi pahan mielen. Tällä keralla ei kuraa satanut, mutta päivän pituus - 14 tuntia töitä putkeen - toi tajuttoman rasitusmigreenin. Mikä ei tietenkään helpottunut, kun piti lauantai-aamuna käydä muutama tunti töissä, saksantunnilla ja valmistella vielä iltapäivällä sunnuntain pukkupurtavia tuolle jo aikaisemmin mainitulle pahanonnen yleiskokoukselle. Niinpä lauantaina jossakin välissä hakkimani rulaluistimet, joista olen haaveillut jo pidemmän aikaa, saivat jäädä vielä odottamaan parempaa päivää. Rasitusmigreeniin kun ei auta lääkkeet, eikä lepo. Ei edes liikunta, joka itseasiassa vain pahentaa tilannetta. Myöskään Lu Jong joogasta taida tällä kertaa olla hyötyä, kun liikkeitä en osaa tehdä vielä itsenäisesti ja tunnille en jaksa pää halkinaisena lähteä. Ainoa toivo on, että hormoonitasapaino palautuisi pian, sillä siitähän tämä jo neljättä päivää vaivaava aivopaine johtuu.

Koko tämä ruljanssi on saanut minut väsyneeksi ja herkäksi. Niinpä sitten itkeä tirautin pienet itkut mieheni nähden. Hänelle toki selitin todellisen tilanteen, mutta muille riittäköön viime torstaisen ero-oikeudenkäynnin aiheuttama paine.

Onneksi torstaina alkaa loma.

Tosin Aku Ankka Matkat Oy jo tiedotteli viikon lopulla, että Katla Islannissa osoittelee levottomuuden merkkejä ja Euroopan lentoliikenne on kuulema ihan pienesti uhattuna .

Mutta Katla, jos, niin kiitos, vasta perjantain jälkeen, jookos?

maanantai 16. syyskuuta 2013

Ihmissuhdekrapula

Alppitorvella voi näköjään soittaa myös jazzia
Tietyt juhlat tulevat kerran vuodessa. Kuten joulu, juhannus - sekin tuli ja meni, vaikka täällä siitä ei näkynyt oikeastaan pihaustakaan, jos ei sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikan. Ja syntymäpäivät.

Tulevan Exäni suvulla on ollut  aina tapana kokoontua yhteen kissanristijäisiin, vaikka nuoremman sukupolven mielestä koko perheen juhlat ovat pelkkää pakkopullaa ja piinaa.

Nyt vuorossa olivat tulevan ex-appeni merkkipäivä. Lastasimme koko Zürichin sukuhaaran junaan jo hyvissä ajoin, pysähdyimme päärautatieasemalle kuuntelemaan ja katselemaan eksoottisia - varsinkin näin suomalaisen silmin - metsäpäiviä, matkasimme päämääräämme vain todetaksemme, että mieheni uusine naisineen ja tämän lapsineen oli päättänyt varastaa kaikilta vähän aikaa ja saapui paikalle parisen tuntia kaikkia muita myöhemmin. Olihan Kossisella myös ollut edellisenä päivänä syntymäpäivä, ja siitä toipuminen oli vaatinut tietysti oman aikansa.

Tuntui oudolle istua jälleen kerran saman pöydän ääressä, minä ja Kossinen. Ketään asia ei tuntunut hirveästi häiritsevän, ei oikeastaan itseänikään, mutta toinen kälyistäni halusi välttämättä istua viereeni ja teki kaikille selväksi, että ei pidä mieheni uudesta heilasta. Tämä tuli minulle tietyllä tavalla yllätyksenä, sillä en ole ollut kyseiseen kälyyn missään hirveän hyvissä suhteissa koskaan... Tai paremminkin aikaisemman pitkän fyysisen välimatkan vuoksi en tunne häntä kovin hyvin. Edellisellä tapaamisellamme hän oli jo kyllä vannottanut minulle, että jos joudun ihan mihin ongelmiin tahansa, heidän ovensa olisi aina minulle auki.

Kaikki meni siis jälleen paremmin kuin hyvin, mutta tänään olen möyrinyt jälleen kerran henkisissä pohjamudissa.

Miksi kaiken piti mennä niinkuin meni? Miksi en saa elämääni kuntoon, vaan aina kaikki tuntuu kaatuvan päälle? Mitä olen tehnyt niin väärin, että minua näin rangaistaan? Onko minun aina kaaduttava saappaat jalassa, nenä edellä sontaan? Miksi ei edes yksi asia voisi mennä hyvin? Niin, että ei tarvitsisi aina huolehtia ja viettää unettomia öitä?

Nämä alppitorvet ovat kuin elämäni: rosoiset ulkoa ja säröinen ääni
Joillekin ihmisille näyttää kaikki, mitä he elämässään aloittavat, olevan helppoa ja vaivatonta: hyvä työpaikka, kaunis perhe, aikaa sekä työlle, itselle ja perheelle. Kaikki, mihin he koskevat muuttuvat kullaksi.

Itse en ole saanut pidettyä kasassa hyvää työpaikkaani kaikista yrityksistä huolimatta, perhe hajosi kuin Hujasen pökäle tuuleen ja tuleva Exäni on saanut rakennettua omista murusistaan hyvän pohjan itseni rämpiessä upottavassa suossa. Vapaa-aikaa on, kun sitä järjestää, mutta huoli kaikesta muusta vie koko nautinnon pois. Kaikki, mihin kosken, muuttuu... niin, miksi? Paskaksi varmaan.Tunnen itseni lähes koko ajan naurettavaksi yrittäessäni elää, niinkuin normaalit ihmiset tekevät.

Turha yrittää.

Ainoa tehtäväni näyttää olevan olla hyvänä esimerkkinä muille siitä, miten elämäänsä ei saisi rakentaa.