perjantai 21. joulukuuta 2012

Enkeleitä, sammakoita ja psykologista sodankäyntiä

Miehelläni on aina ollut outo tapa peittää tavarani omiensa alle.

Kun olen laittanut takkini naulaan roikkumaan, on mieheni vetänyt oman takkinsa joko samaan naulaan tai samalle hengarille, vaikka vieressä olisi tyhjää tilaa vaikka muille jakaa. Kun laitan pöydälle kirjan, jota olen juuri lukemassa, mieheni peittää sen omallaan, joko lehdellä, kirjalla tai millä vaan paperilla. Tai laskin kädestäni melkein mitä vaan, mieheni peittää sen jollakin. Yleensä myös kävelemässä ollessamme, mieheni merkkaa reittimme. Aivan samaan tapaan kuin koirat sen tekevät, ei ehkä kuitenkaan aivan yhtä usein.

Juttelin tästä kerran erään työkaverini kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että miehillä on primitiivinen tapa suojella perhettään. He peittävät kaikki naisensa hajut omallaan. Se ei ole tarkoituksellista, vaan ihan ilmeisestikin luonnon sanelema alitajuinen sääntö, jota mies ei itse edes huomaa.

Mieheni on ollut alitajuisesti myös mustasukkainen kaikille niille miespuolisille artisteille, joita olen yhteisen taipaleemme aikana fanittanut: Sting, U2, Happoradio, mikä tahansa milloinkin on mielestäni ollut pop. Mieheni mielestä kaikki on ollut pelkkää potaskaa.

Nyt onkin ollut erittäin vapauttavaa kääntää volyymit kaakkoon ja kuunnella täysillä I still haven´t foundia, Englishman in New Yorkia, Queenia, Robbie Williamsia, Linkin Parkia, Scorpionsia, Simply Rediä ja kaikkea räminää ja röminää. Ilman, että miehellä olisi siihen enää yhtään mitään sanottavaa.

Mieheni on kostanut tämän kaiken. On alkanut peittää ruokani jääkaapissa. Maidottoman margariinin päältä löytyy voipaketti, tofun päältä löytyy klöntti lihaa ja kasvislaatikosta savukalaa. Soijamaitoni on siirretty hyllylle tavallisen maidon kanssa ja kaikki pastatuotteet, mitä talosta löytyy, ovat kananmunallisia. Ei silleen, että niin herkkä olisin, että jättäisin kaiken syömättä pelkästään siitä syystä, että niiden päällä on ollut jotakin, mitä en itse pariaatteesta syö, mutta jotenkin tämäkin alitajuinen peittäminen herätti huomioni. Jos kyseessä olisi ollut vain yksi tavara, niin en varmasti olisi edes kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta kun peitettynä oli kaikki.

No joo. Ihan sama. Mutta mikähän oli omassa alitajunnassani vikana, kun tilailin entisten rikkimenneiden napakorujeni tilalle uusia? Valitsin kaksi silmääni ja sieluani eniten miellyttävää hopeakorua ja vasta paketteja odotellessani toissapäivänä mieleeni välähti, että tulikin tilattua jotakin ihan kummallista... Korujen nimet ovat nimittäi Angel´s Heart ja Frog.

Enkelin sydän ja Sammakko.

;)

Eilen vetäisin sitten täysimittaisen meditaatioistunnon. Tänään jokaisella uloshengityksellä yrittää perjantai-buddha ulos: suuhun tulee ihan selkeä suitsukkeen maku, joka oli aamulla voimakkaimmillaan hampaita harjatessa.

Pidän suuni siis visusti kiinni, sillä perjantai-buddhani saattaa pelastaa minut tämäniltaiselta maailmanlopulta.


maanantai 17. joulukuuta 2012

Anoppi ja Appi

Minulla on ollut appivanhempiini harvinaisen hyvät välit koko sen ajan, kun olemme tunteneet toisemme. Mieheni esitteli minut jo seurustelumme alkuvaiheessa ja alun kielivaikeuksista huolimatta olen aina pystynyt juttelemaan heidän kanssaan.

Mieheni on appeni lempilapsi ja siitä syystä myös riidat ja välien selvittelyt ovat olleet maksimmalisissa rajoissa. Asioita on huudettu suoraan suusta toiseen, mutta aina ne on selvitetty viimeistä pisaraa myöten niin, että mitään ei ole jäänyt hampaankoloon. Anoppini puolestaan on ottanut perheessä tasapainottajan roolin. Hänelle henkinen tasapaino ja yhteydenpito kaikkien perheeseen kuuluvien välillä on ollut hyvin tärkeää. Hänelle on myös voinut kertoa asioita ennekuin niitä kerrotaan muille.

Mieheni kertoi siis tämänkin tapauksen ensin äidilleen.

Anoppini oli järkyttynyt. Tottakai. Mieheni sanoi, että tämä ei oikein osannut suhtautua asiaan ja ei tiennyt, miten sitä käsitellä. Siitäkään huolimatta, että perheessä on ollut muitakin avioeroja, mm. kaksi hänen veljistään on eronnut ja anoppini on pitänyt yhteyttä näissä tapauksissa molempiin osapuoliin vaikka osapuolet ovat olleet riidoissa keskenään, eikä heitä ole voitu kutsua yhtäaikaa perhejuhliin, joita tässä perheessä harrastetaan suurella mittakaavalla ja usein.

Anoppini oli jokin aika sitten käymässä yläkerran sukulaistemme luona. Myös minä olin siellä kahaveella. Anoppini oli jäykkä, ei katsonut silmiin, ei tiennyt mitä sanoa. Niinpä sitten koko vyyhdin purkaminen jäi minun - luonteeltani erittäin epäsosisaalisen personan harteille. Jouduin pinnistämään small talk - taitoni aivan äärimmilleen tasoittaakseni kireää tunnelmaa. Anoppi tuli vähän vastaan, mutta koko tapaamisesta jäi silti vähän kireä tunne harteille.

Jos Anoppini reagoi asiaan tällätavoin, miten mahtoi olla Appeni laita? Pelkäsin jo etukäteen tapaamistamme, sillä Appeni on tietynlaisesta hyvin toimeentulemisesta huolimatta jäänyt vähän etäiseksi ja kylmäksi. Niinpä sitten en ihmetellyt yhtään, kun hän tuli käymään yläkerrassa kulkien ovemme ohi soittamatta kelloa tai koputtamatta, vaikka hän on yleensä luonani aikaisemmin samalla visiitillä käynyt. Olin pettynyt, hyvin pettynyt. Olenko hänelle pelkkää ilmaa kaiken tapahtuneen jälkeen?

Yllätykseni oli sitten suuri, kun Appeni poislähtiessään tulikin koputtamaan ovellemme. Seisoi oven takana hymyilevänä, kyseli kuulumiset, katsoi reippasti - Anopistani poiketen - silmiini. Sitten yllätyksekseni sipaisi kädellään poskeani ja sanoi: "Zürichin ilma tekee sinulle hyvää."

Pieni ele. Pari näennäisesti merkityksetöntä sanaa. Merkitsivät kuitenkin minulle enemmän, kuin yksikään sana, joilla minua on tämän puolen vuoden aikana lohdutettu tai yksikään teko, jolla minua on tuettu.

Züricin ilma tekee sinulle hyvää. Olet tervetullut jäämään.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Sinut on tunnistettu

Jokunen aika sitten Suomessa näytettiin TV-sarjaa, jossa kilpailemaan tullut henkilö joutui arvaamaan muiden henkilöiden ammatteja, harrastuksia tai muita tekemisiä. Kilpailija sai esittää arvauksen kohteena oleville pari kysymystä, joiden perusteella hän joutui sitten ratkaisemaan kuka kukin oli. Toki ammatit, harrastukset ja muut ominaisuudet oli annettu tietoon jo etukäteen. Piti vain osata sijoittaa oikea naama oikeaan ominaisuuteen.

Juttelin tässä eräänä päivänä erään suomalaisen kanssa niitä sun näitä. Yhtäkkiä tämä keskustelukumppanini kysyi:

- Kirjoitatko sinä blogia?
- Joo, kirjoitan. (ja vaikka sitten tasan tarkkaan tiesin, että keskustelukumppanini oli osunut napakymppiin, jatkoin) Mutta niin kirjoittaa moni muukin Sveitsin suomalainen.
- Mutta sinä olet Jääkarhu?
- No niinpä niin.

Minut on siis tunnistettu. Muutamasta hajanaisesta lausahduksesta asioita ilmeisesti hyvin yhteen liittävä henkilö osasi päätellä aivan oikein kuka olen. Olen odottanut tätä päivää, että joku täällä asuva suomalainen minut paljastaa tai että joku entinen tuttavani Suomessa, joille kaikille en ole vielä kertonut, osaa yhdistää asian jos toisenkin juuri minuun.

Ei haittaa. Omasta puolestani voisin kirjoittaa blogini vaikka omalla nimelläni ja valokuvalla, mutta en halua julkisuutta, huomioita ja vaikeuksia kaikille muille blogin tarinoihin liittyville henkilöille. Varsinkaan lapselleni. Melko avoimestihan olen muuten tilanteestani jo puhunut niille, joiden kanssa on tuntunut hyvältä siitä puhua.

Niin että tervepä terve, siellä ruudun takana  o/

Viime aikoina ajatukseni ovat lennelleet kuin leikkivät apinat puussa ja kukaan ei taida ottaa niistä enää minkäänlaista tolkkua. Vähiten minä itse. Niinpä päätin sitten saada ajatuksiani vähän kuriin ja sateisen ja harmaan päivän kunniaksi suunnistin ohjattuun meditointiin, jossa opettaja antaa vähän vinkkejä siitä, miten keskitytään juuri siihen, mitä ollaan tekemässä. Olen jo muutaman vuoden joogannut ja session yhteydessä on aina ollut pienimuotoinen mietiskelytuokio. Noiden tuokioiden aikana kuitenkin ajatuksen on "saanut" antaa mennä omia ratojaan assosiaatiosta toiseen kahlitsematta niitä ja joinakin kertoina olen muutamassa minuutissa kiertänyt maapallon valon nopeudella, kokannut mielessäni kokonaisia juhla-aterioita ja kulkenut metsäpolulla tai rannalla. Nyt koin kuitenkin, että ongelmanani on juuri tuo rönsyily asiasta toiseen, joten päätin valita tekniikaksi aivan jotain muuta.

Paikallisella Zen-ryhmällä olikin juuri sattumoisin ja yllättäen johdantotunti, joten eikun sinne. Ja kuten olin arvannutkin, joogassa oppimani (vaikka kaikki aikaisemmin opittu neuvttiinkin jättämään ovien ulkopuolelle) rönsyily ei sopinut tänne, vaan oli todella vaikea yrittää pitää ajatus juuri siellä ja silloin. Tämä varmaankin oli opettajille ihan normaali tilanne, sillä aina silloin tällöin tullut lausahdus: "älkää unelmoiko, vaan pitäkää ajatuksenne läsnä" ei ollut varmastikaan pelkästään minulle suunnattu.

Session jälkeen olikin sitten hyvä käydä katsomassa Hobitit ja jäädä mieli tyynenä kärsimättömästi odottamaan seuraavaa osaa ensi vuonna.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Unennäkijä

Tämän blogin lukijoille on jo tullut tutuksi, että olen unennäkijä.

En näe unia usein, mutta silloin kun niitä tulee, on niillä ollut jokin merkitys. En myöskään ole koskaan nähnyt unta muiden ihmisten elämästä, vaan kaikki uneni ovat liittyneet jotenkin omaani. Tähän asti en ole uskaltanut luottaa kuudenteen aistiini tai alitajuntaani tulkitakseni uniani, mutta vähitellen olen opppinut näkemään, että niillä on merkitystä joko todelliselle elämälleni tai henkiselle kasvamiselleni.

Unia on kahdenlaisia. Toisissa pyörii kaikenlaisia symbleja: eläimiä, voimakkaita värejä tai eläimiä, joilla on voimakkaat värit. Kuten sinisiä kissoja. Toisissa unissa on yleensä ihmisiä, hyvin realistisina ja tapahtumat todellisen tuntuisena. Juuri sellaisina, kuin niiden voisi oikeassakin elämässä olettaa tapahtuvan.

Viime yönä näin unta, jossa olin jonkinlaisessa hotellissa. Tai paremminkin majatalossa. Tai ehkä se muistutti kuitenkin eniten jotakin Lomarengas-tyyppistä kesämökkiä, jossa oli tilaa kahdelle perheelle. Asuin itse toisella puolella ja toisella puolella mökkiä asuivat mieheni ja Kossisen Hane.

Olin puuhastelemassa jotakin, kun mieheni tuli yhtäkkiä luokseni ja asettui nurmelle makaamaan. Huomasin, että hänellä oli naisten alusvaatteet päällään: rintaliivit toppauksineen, niihin sopivat alushousut ja jopa sukkanauhavyö. Hän esitteli itseään jonkin aikaa ilmiselvästi, minä olin hämmentynyt ja yritin olla kiinnittämättä huomiota ja mieheni kävelikin pois. Jäin hyvin hämmentyneeseen tilaan.

Muutamia minuutteja myöhemmin aloin pakkaamaan tavaroitani poislähtöa varten. Mieheni ja Kossinen olivat pakanneet jo omansa ja tulivat luokseni. Mieheni seisoi vieressäni ja Kossinen hänen toisella puolellaan. Sen sijaan, että mieheni olisi kiinnittänyt Kossiseen mitään huomiota, hän kietoi kätensä ympärilleni. Olin vieläkin hämmentyneempi, kuin alusvaatesession jälkeen.

Ja tätäkin hämmentyneempi olin herätessäni.

Tälle kierrokselle jaettiin näköjään tällaiset kortit, joita pääsin vähän vilkaisemaan... vai? Jos minusta on yhtään kiinni, aion pelata tämän kädelliseni niin, että uni ei pääse toteutumaan samalla tavoin kuin keväinen uneni, jossa mieheni kertoi siitä, että hänellä olisi toinen nainen ja oikeassa elämässä sain tietää muutama kuukausi sen jälkeen. Ehei. Ei varmasti. Olen juuri saanut karistettua painajaismaisen harson pääni päältä ja alkanut pitkästä aikaa elää ja saanut jopa vähän väriä kalpeille poskilleni ja kipinää silmiin ja hymyn huulilleni, niin en aio lähteä enää takaisin samaan syöksykierteeseen, jossa koko syksyn olen viettänyt.

Ei kiitos.

Toki tiedän, mistä nuo naisten alusvaatteett miehen päällä ovat tiensä uneeni löytäneet, mutta väri oli väärä ja mies, joiden päällä ne olivat, oli myös väärä. Vai mitä, Prinsessa?

torstai 13. joulukuuta 2012

Toinen Nainen

Toinen Nainen, Kossisen Hane on sanonut miehelleni, että haluaa tavata minut. Haluaa tehdä selväksi kuulema sen, että ei ole varastamassa minulta tytärtäni ja haluaa kuulema muutenkin tutustua.

Oma ex-miehensä on tavannut mieheni nimenomaan tarkastaakseen, kenen kanssa heidän yhteinen lapsensa viettää viikonloppuisin aikaansa. Kuulema olisi järkevää, että myös minä tekisin tällaisen tarkastuksen.

Toisaalta haluaisin tasata tilit hänen kanssaan, mutta toisaalta en ole yhtään varma, haluanko nähdä häntä. Paitsi, että olen kyllä luvannut itselleni niin tehdä tuolla vuositavoitteiden postauksessa.

Pitäisikö? Eikö pitäisi?

Tuolla vasemmassa sivupalkissa on kysely, johon saa vastata.

Ja muuten: näissä kahdessa postauksessa näyttää olevan kirjoitusvirheitä. Ne eivät johdu pehmenneestä päästäni, vaan jostakin syystä ainakin oma koneeni heittää eteeni vähän eri tekstiä, kuin mitä olen kirjoittanut editoriin. En tiedä, onko linjalla harakoita vai mitä, mutta jostakin syystä myös tietoturvani esittää blogissani olevan epämääräistä, vaarallista aineistoa.

Mutta senhän me kai jo tiesimmekin, vai...

Anger Managementiä nettitaivaassa

Sveitsi on tietotekniikan kehitysmaa. Välillä tuntuu, että täällä ollaan aivan ulalla ja kuljetaan huomattavasti jälkijunassa. Hitaassa maitojunassa, joka jolkuttelee eteenpäin tuskastuttavan matelevaa vauhtia.

Ystäväni kävi vierailunsa aikana shoppailemassa eräässä kansainvälisessä liikkeessä. Halusi maksaa ostoksensa kansainvälisellä Debit-pankkikortilla, mikä on ihan normaali käytäntö maailman lähestulkoon jokaisessa kolkassa. Mutta ei täällä. Täällä veloitus oli tehty Credit-puolelle, vaikka ystäväni oli nimenomaan vaatinut, että homma hoituisi pankkikortilla, ei luotolla. Myyjä oli vakuutellut tehneensä veloituksen Debitinä, mutta totuus olikin toinen: veloitus meni luottokortille, jolle ystävälläni tuli sitten ostostaan lisäkustannuksia. Ei pelkästään siitä syystä, että luotolle pitää maksaa korkoa, vaan siksi, että ystävälläni ei ole nettipankkitunnuksia ja joutuu siis käymään maksamassa (muistaakseni) n. 50 euron ostokset pankin luukulla ja maksamaan maksustaan 10 euron tilisiirtokulut. Eli prosentuaalisesti melkoinen lisäkulu.

Kun ystäväni selvitteli asiaa liikkeen kanssa, hänelle yritettiin ensin väittää, että Debit-maksu ei ole edes mahdollista. Mutta miksi hänelle sitten väitettiin, että veloitus tehtiin Depitinä? Vastauksena tuli, että myyjä ei ollut tiennyt Debitin ja Creditin eroa. Siis hei halooo... Mitenkähän on sisäisen koulutuksen laita, jos kansainvälisessä myymälässä ei osata käyttää kansainvälisiä maksuvälineitä?

Itse olen tottunut siihen, että täällä kannattaa kantaa käteistä aina lompakossaan, taskussaan tai sukanvarressa. Täällä ei oikeasti pysty aina maksamaan kortilla ja varsinkin Visa Electronin hyväksyttävyys on vähän niin ja näin. Kaikissa pienemmissä putiikeissa ei edes ole maksupäätteitä ja useassa valtion tai kantonin virastossa hyväksytään vain käteinen. Esimerkiksi samassa rakennuksessa olevissa eri toimistoissa saattaa yhdessä olla mahdollista maksaa kortilla, mutta toisessa kerroksessa olevassa ei. Ota näistä sitten selvää.

Itse seikkailin nettiyhteyksien kanssa.

Tossa männäviikolla nettiyhteytemme katkesi ihan ykskaksyllättäen. Itse satuin olemaan työkeikalla yliopistolla (eli nyt voin sanoa käyneeni yliopiston, vai?) ja mieheni ei ollut niin riippuvainen nettikäytöstä, että olisi kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Pystyy roikkumaan interwebissä töissään niin paljon kuin sielu sietää ja työnantaja antaa periksi... Ja sehän antaa, kun osa työstä on juuri netissä roikkumista ja sähköposteihin vastaamista. Niinpä vasta kun itse tarvitsin päästä hoitamaan yhtä lupaamani etätehtävää ja en päässyt linjoille, asia tuli ajankohtaiseksi. Dead Lineni oli ollut pari päivää sitten, mutta olin pystynyt siirtämään sitä työkeikkani johdosta ja luvannut hoitaa asian kuntoon viikonloppuna.

Soittelimme operaattorille, joka arveli, että kaapelimme oli rikki. Kävin hakemassa uuden, mutta modeemi ei inahtanut vaihdon jälkeen sen enempää. Eikun uudelleen roikkumaan puhelimeen ja odottamaan asiakaspalveluun pääsyä. Tällä kerralla arvelivat syyn olevan modeemissa, joten eikun hakemaan uusi modeemi.

Ei toiminut. Uusi soitto, jonka tuloksena tiedote, että alueellamme tehdään kaapelointitöitä, jotka saattavat aiheuttaa häiriöitä nettiliikenteeseen. Jäimme kuulolle.

Mies reissulla koko viikonlopun. Asiakaspalvelu kiinni. Dead Line tuli ja meni. Netti ei alkanut toimimaan. Viihdytyksen puutteessa aloin selailemaan vanhoja valokuvia matkoiltamme, häistämme, tyttäremme lapsuusajalta, omalta opiskeluajaltani. Se muistojen tulva, jota viikonlopun aikana kävin läpi, oli valtava. Kun siihen vielä lopulta kaivoin esille päiväkirjani eripuolille maailmaa tekemiltäni reissuilta, niin tunneskaala, jota kävin läpi, oli melkoinen. Vain viha, suru ja kiukku puuttuivat.

Jos tämä olisi tapahtunut vaikkapa kuukausi sitten, olisin ollut ihan rikki. Nyt pystyin käymään asioita läpi ilman jo tutuksi tullutta ahdistusta ja pelkoa tulevasta. Olen joko turtunut sisältä täysin siksi Jääkuningattareksi, joksi mieheni minua vaittää, tai olen oikeasti saanut vihanhallintani hanskaani ja haskakaan ei ole kadoksissa, vaan tiukasti otteessani.

Ensimmäistä kertaa osasin ottaa yksin viettämäni viikonlopun vain minulle tarkoitettuna vapaa-aikana, vapaana kaikista velvollisuuksista ja tehtävistä. Osasin nauttia ajasta, jonka sain käyttää ihan miten halusin, miettimättä sitä, kuka pönkäisee seuraavaksi ovesta sisään ja vaatii sitä tai tätä, yleensä ruokaa. Ehkä olen lopultakin kolahtanut kaivamani kuopan pohjalle, josta ei enää pääse kuin ylöspäin. Ja jos nyt joku heittää minulle uuden lapion jo loppuunkaivetun tilalle, niin saa ihan varmasti turpaansa. Vihanhallinnasta huolimatta.

En suostu kaivamaan enää yhtään alaspäin. Ja se on jämpti, se.

Niin ja se netti. Viikon odottelun jälkeen otimme yhteyttä jälleen kerran operaattoriin. Lähetti teknikon paikalle. Teknikko tsekkasi röörimme ja sanoi, että olimme unohtaneet laittaa modeemikaapelin päähän pikkuruisen adaptorin, jota tarvittiin yhteyden muodostamiseen. Sanoi, että homma olisi hoitunut sillä ja eddä olimme odotelleet viikon ihan turhaan.

Mutta kun siinä hemmetin uudessa modeemissa ei ollut mukana tätä pienenpientä osasta ja asiakaspalvelun nauhoitteessa puhuttiin koko ajan linjahäiriöistä kaapelitöiden vuoksi! Teknikko kohautti olkapäitään ja sanoi, että operaattorilla on vähän huono tapa olla lähettämättä asiantuntijaa paikalle heti alunpitäen, vaan yrittävät aina tätä kaapeli-mideemifiksausta ja aika usein menee päin prinkkalaa.

Mitä tästä opimme?

Emme oikeastaan yhtään mitään.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Tervetuloa arkeen

En se ollut minä... minä vaan tässä ihan nukun...
Maanantai.

Tai siis no tiistai, mutta alkoi kuin maanantai. Kissan pirulainen väänsi aamutuimaan juuri ennen kellonsoittoa tortut hiekkalaatikkonsa viereen lattialle. Kun koko vessa sitten haisi, ennenkuin ennätin siivoamaan, niin kävi lorottamassa kuusenmahlat treenikamppeideni päälle, jotka harvinaista kyllä, sattuivat olemaan lattialla. Kun olin sitten siivoamassa näitä sotkuja, samainen kissa vetäisi vielä pisteenä iin päälle yrjöt olohuoneen lattialle. Kaikki alle 15 minuutissa. Jos ei olisi tarvinnut herättää tyttöä kouluun, olisin vetänyt peiton korvieni päälle ja yrittänyt piiloutua kovalta maanan... siis tiistailta.

Mies vietti taas viikonloppunsa Kossisella. Kun tuli kotiin, kysyin, oliko joutunut taas remonttihommiin. Mies katseli ihmeissään ja kysyi, oliko tyttömme kertonut. Sanoin, että joo, vaikka olin arvannut jostakin asian jo jokin aikaa sitten. Tytön kanssa asia tuli puheeksi vasta eilen, kun isää ikävöidessään soitti tälle ja kysyi koska tulee kotiin. Oli kuulema lattian teko kesken, eli sanoi tulevansa eilen vasta huomenna eli tänään, joka on huomenna eilen. Vähän siinä sitten kiertelin ummet ja lammet joulusuunnitelmien kanssa ja kävi ilmi, että Kossiselle on menossa. Siis ei käynyt ilmi, vaan ilmi oli käynyt jo aikoja sitten ja nyt vahvistui. Mutta mies tietysti luuli, että kävi ilmi vasta nyt.. Mutta luulkoon.

Hohhoijaa.

Ei olisi niin avoin kirja ja helposti ennustettavissa. Tulisi minullekin vähän enemmän haastetta kehiin, kun muuten ei elämä niitä tarjoa ja päivät ovat yksitoikkoisen harmaata massaa.. Ja kissan pierut. Tai hiekkalaatikon vierellä olevat pas....siivin aktiivimuodot.

Posti puolestaan pudotti postilaatikkoomme Jehovan todistajien viestin: "Jos kuolet tänään, oletko varma, että pääset taivaaseen?" En tiedä. Ehkä pääsen, ehkä en. Jos mulla kävisi hyvä säkä ja Pietari olisi vapaapäiväänsä viettämässä ja portilla seisoisi Fransiscus Assisilainen ja kysyisi, että montakos eläintä olet elämäsi aikana syönyt, niin ehkä minulla saattaisi olla jonkinlainen mahdollisuus.

Iltapäivää kohti mennessä sitten vähän parani kun sain lahjan:



Papilta.

En "omaltani", en suomalaisen seurakunnan papilta, vaan eräältä toiselta, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan viikonloppuna eräässä sen enempää mainitsemattomassa ei-kirkollisessa tilanteessa. Kukahan seuraavaksi? Piispa? Kardinaali? Vai heittäisikö ranttaliksi ja siirtyisi suoraan Paaviin, kun tästä Vatikaaniin on vain kivenheitto ja junalla putkuttelee vain muutamassa tunnissa?

Outojen sattumusten sarja, joka jatkuu ja jatkuu. Jos stylistini huomenna haluaa värjätä sinisen raidan remontoitaviin hiuksiini, niin tämä rouvahan sanoo, että pannaan, pannaan...



maanantai 26. marraskuuta 2012

Sininen hetki - sininen uni

"Jääkarhu, älä huoli, minä otan kaikki salaisuutesi kantaakseni,"  sanoi Ilves "mutta vastapainoksi annan sinulle sinisen värin."

Paljon on vettä Reinissä virrannut sen jälkeen, kun viimeksi sormiani näppäimille asettelin. Tapahtumat jäivät jännään paikkaan. Moni on jo päivityksiä kaipaillut ja jäänyt odottamaan seuraavaa siirtoa: tuleeko Jääkarhusta nyt Pastorin Rouva vai mikä tässä taas mättää.

Jäin viimeisen Prinsessapäivän tapahtumista hämmentyneeseen tilaan. Vaati päivän, jos toisenkin selvittääkseni ensin ajatuksiani itselleni kirjatakseni ne tänne. Miten paljon voin sieluani julkisesti avata? Periaatteessahan olen tunkion repinyt jo pohjamutia myöten auki, joten miten pieni lisäys voisi asiaa muuttaa?  Mikä voisi olla sellainen asia, mitä en voisi kaiken tämän jälkeen tänne enää kirjoittaa?

Tätäkin enemmän olen "tilanteen pakottamasta syystä" joutunut miettimään omaa elämänvakaumustani ja suhtautumistani uskontoon, uskontoihin, Jumalaan, jumaliin, Universumiin, korkeampiin voimiin tai vaikkapa ufoihin. Valitkaa jokainen oma suosikkinne. Jos ei kiinnosta tippaakaan, voitte siirtyä blogilistalla eteenpäin, sillä nyt seuraa uskonnollista hapatusta tuutin täydeltä.

Olen itse syntynyt luterilaiseen maallistuneeseen perheeseen. Suvussani on ollut himouskovaa ja ateistia, ateistia josta on tullut himouskova ja himouskovaa, joka on hylännyt uskontonsa elämänvaikeuksien seurauksena: ei voi olla Jumalaa, jos elämäni on ollut tällaista, en voi uskoa Jumalaan, joka kiusaa ihmisiä.

Omassa perheessäni käytiin kirkossa vain kerran vuodessa - jouluna - ja jossakin vaiheessa perinne muuttui jouluaamun kirkkokäynnistä kirkonmenojen katsomiseen telkkarista ennen lastenohjelmia. Jossakin vaiheessa kukaan ei sitten jaksanut enää nousta ylös edes TV:n ääreen.

Koulussa minulla oli lestadiolainen opettaja, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Emme käyneet maailmanuskontoja läpi, vaan ainoastaan kristillisen osan koko siitä valtavasta kokonaisuudesta, mikä maailmassa on valloillaan. Ysiluokan kevätkirkossa meille saarnasi tulta ja tulikiveä sekä helvetin kadotusta kaikille tarjoava yksi Suomen ensimmäisistä naispapeista. Tässä vaiheessa en enää uskonut mihinkään, en varsinkaan Jumalaan, joka lähettää juuri koulunsa lopettavat, elämän kevättään viettävät nuoret suoraan helvetin porteille ilman muita vaihtoehtoja.

Lukiossa sain opettajakseni entisen papin, joka puhui lempeämmin ja hyvääksyvämmin. Samalla opimme myös perusasiat juutalaisuudesta, buddhalaisuudesta, hindulaisuudesta, islamista, kaikista näiden eri muodoista, kuten myös kristillisyyden eri muodoista. Lukion toisella luokalla jouduin järjestämään pitkään ja vaikeasti sairastaneen äitini hautajaiset keskusteluineen papin kanssa. 15 minuuttia: "Mitä minun pitäisi hautajaisissa puhua?" Mistä minä olisin sen tiennyt, hänhän se oli pappi, jonka olisi ollut tarkoituksena puhua lohdutuksen sanoja juuri viimeisen vanhempansa menettäneelle lukiolaiselle. Sen sijaan tuli vain pikainen tietojen keräys siitä, että jotakin sanottavaa hautajaispäivänä löytyisi.

Tässä vaiheessa kiinnostuin aasialaisista kulttuureista ja koin buddhismin olevan lähimpänä ajatusmaailmaani. Tätä kesti vain siihen asti, kun päädyin Israeliin Kibbutziin vapaaehtoiseksi ja Jerusalemissa viettämäni muutama viikko sai pääni pyörälle: sitä valtavaa uskonnollista aktiviiteettia, mitä tuossa kaupungissa harrastetaan, ei usko kukaan käymättä siellä. On varaa mistä valita: valitse vai oma vakaumuksesi ja seuraa virtaa, suitsukkeiden sakeaa savua, Via Dolorosaa, käy Itkumuurilla ja Kalliomoskeijassa, Öljymäellä... Tuo aika Israelissa herätti kiinnostukseni juutalaisuutta kohtaan ja useammin kuin kerran näin unta, että olin juutalainen perheenäiti, joka oli sytyttämässä sapattikynttilöitä ennen ilta-ateriaa.

Mutta eihän sekään tietenkään ollut lopullista, vaan taistelulajiharrastukseni kautta palasin takaisin buddhalaiseen ajatteluun, tällä kerralla Zeniläisyyteen, jossa etsitään vastausta kysymykseen, jota ei ole edes aseteltu. Etsintä jatkuu.

Seuraava kohtaamiseni papin kanssa oli tyttäremme kaste ja jälleen kerran keskustelu papin kanssa.. Tällä kerralla se sujui hyvin, mutta itse kastetilaisuuden jälkeinen kastejuhla jätti minut jälleen kerran hämmentyneeseen tilaan. Koska suuri osa vieraistamme olivat sveitsiläisä, oli juhlassa tarjolla myös olutta ja viiniä. Suomalaiset vieraamme eivät koskeneet kumpaankaan, itse mietin uskallankio kaataa edes sveitsiläisten laseihin papin ollessa paikalla. Pappi itse joi olutta.

Mitä hemmmmm..... Mitä tämä nyt sitten taas oli olevinaan? En ymmärtänyt. Mieleen on jäänyt pelon pappeja kohtaan lisäksi myös hämmennys, jonka yli en meinaa päästä.

Olen varma, että ihminen pystyy vaikuttamaan omaan kohtaloonsa, mutta jonkun on täytynyt meille ne kortit jakaa, joilla pelaamme. Mikä tai kuka se on, en tiedä. Universumi, Suuri Kurpitsa, Joulupukki, Jumala vai alkuräjähdys, teorioita on monta. Eräällä tuttavallani on suora yhteys taivaaseen. Hän ei tee mitään, ennekuin on saanut selvän vastauksen pyyntöönsä ja kysymykseensä. Minä en ole tällaista yhteyttä kokenut koskaan, vaan olen joutunut tekemään ratkaisuni omien tietojeni pohjalta. Olen ollut tavallaan kateellinen tälle tyypille, joka pystyy tekemään minkä tahansa asian sillä perusteella, että Jumala on hänelle näin määrännyt. Muutti perheensä kanssa Kanadaan tuppukylään siitä syystä, että näin oli määrätty. Otti lapsensa pois koulusta ja opettaa heitä kotonaan, koska näin oli määrätty. On tulossa nyt Zürichiin, koska näin on kuulema EHKÄ määrätty. Ei ole ihan varma vielä, mutta mahdollisuus on.

Olenko minä siis ollut niin tyhmä merkkien lukemisessa, että Herra Taivaalinen Isä joutui heittämään eteeni vähän korkeampitasoisen tulkin, ihan oikean papin selvittämään asioita ja sitä, miten niihin pitäisi suhtautua? Pitikö kaikki ojentaa näin näkyvällä tarjottimella eteeni, kun en osannut pienemmistä merkeistä lukea?

Jaahas. Kun mietin, voisinko oikeasti seurustella papin kanssa, menin täysin hämmennyksiin. Maailmakuvat eivät oikeasti kohtaa, vai miten mahtaisi käydä, kun pastorin rouva puhuu ensin miehen pään pehmeäksi Zenbuddhalaista filosofiaa ja jos tyyppi ei meinaa ottaa onkeensa, niin lyö ensin karatella turpaan ja toiselle poskelle läväyttää kendo-miekalla, kiroaa kuin merimies samalla, kun juuri piikitettyyn tatuointiin sattuu ja napakoru jää kiinni housunkaulukseen. Vastukseksi tarvittaisiin vähän karskimpi mies kuin pienikokoinen, lempeä miekkonen, jonka ainoa puolustuskeino on lyödä raamatulla päähän. Sama naikkonen istuu sitten vielä kirkon etupenkissä goottivaatteissa (kun papin vaimon pitää kai pukeutua mustaan, vai?) ja silmät rajattu mustalla kajalilla, maistelee ehtoollisviinejä toisenkin pullollisen lasillisen ja roikkuu joskus yötä myöten Exilessä Perkeleklubilla.

Siinä saattaisi olla seurakunnalla vähän sulattelemista juuri sen jälkeen kun ovat toipuneet edellisen hippi-papin seksiorgioista, joita juorun mukaan pappilan tiloissa muutamia vuosia sitten vietettiin, mää-tiijä onko totta.

Mutta oli miten oli, olen saanut tämän asian meditoinnista ja läpikäynnistä uskomatonta voimaa: en ole kahteen viikoon menettänyt malttiani yhtä ainoata kertaa lapseni tai tulevan ex-mieheni takia! En tiedä koskettiko minua jumalainen vai maallinen rakkaus, mutta pitkästä aikaa olen tuntenut muutakin kuin surua, epätoivoa ja kiukkua ja nähnyt, että elämää tulee myös tämän jälkeen.

Viime yönä näin sinisen unen: uneeni tuli sähkönsininen kissa. Kävi vain näyttäytymässä ja poistui takaisin, sinne mistä ilmestyi. Mitähän tämäkin sitten mahtaa tuoda mukanaan?

torstai 15. marraskuuta 2012

Hapanta ja makeaa

Juttu karkasi sivuraiteille.

Ystäväni kanssa heittelemämme sähköpostit kiertävät Kirkonmiehen ympärillä kuin ortodoksit kirkon ympärillä pääsiäisyönä. Vaikka olenkin sisältä aivan rikki, niin hurtilla huumorilla höystetyt jutut piristävät silti kummasti päivää. Onneksi keskustelun  kohde ei tiedä asiasta mitään, vaikka ihan hyvällä maulla asiasta vitsailemmekin.

Mitä tapahtuisi sitten, jos meillä nyt löytyisi muutakin keskusteltavaa, kuin maailman julmuus tai ehtoollisviinit... Miten ilmaisisin asian, jos haluaisin vaikka lähteä Zürichin suomalaisten Perkele Klubille illanviettoon kokeilemaan uusia potentiaalisia kirkkoviinejä? Tai mitä sanoisin silloin, kun jokin homma ei pelitä ja normielämässä saattaisin päästää ilmaan sanoja, joita merimiehetkin kuulema käyttelee? No pesihän se Jeesuskin prostituoidun jalkoja, vai liekö ollut toisinpäin, en muista. 

Sain kyseiseltä Herra Tohtorismieheltä eilen sähköpostiakin tähän kaiken myllerryksen keskelle, kuin tilauksesta ja lisäten vaan lisää vettä myllyyn. Pyyteli minua leipomaan jotakin erääseen tilaisuuteen. Aloitti sanoilla: Liebe Jääkarhu. Mietin, miten olisin aloittanut vastauksen: Lieber Etunimi vai sehr geehrter Herr Doktor Jolla-on-Sukunimikin? Hah. Päädyin ekaan, henkisestä nikottelusta ja kikattelusta huolimatta.

Ystäväni yrittää tuputtaa minulle ajatusta, että Herra Pastorin pitää tehdä tikusta asiaa ja ottaa yhteyttä ihan tarkoituksellisesti. Itse nikottelen vastaan, että soittaa ja sähköpostitella voi ihan kenelle tahansa. Eihän lehtimyyjätkään kanssani mitään suhteita halua aloittaa ja sähköposteja olen saanut jopa Gordon Ramsayltä. Mutta, jos ovikello soi ja takana seisoo mustaan pukeutunut kirkonmies ja kysyy minua, niin sitten harkitsen asiaa uudelleen.

Tänään piti sitten leipoa kirkon hallituksen kokoukseen ja päätin tehdä pullaa. Ystävä käski laittaa isoja rusinoita, itse mietin, joskos tekisi bostonkakun ja laittaisi viestin, että siitä saa sitten murtaa palasen kokouksen osanottajille.


Onko pullat hyvin uunissa?

Eli mopo on karaannut täysin lapasesta. Pitäisi osata laittaa piste johonkin kohtaan.

Tein sitten pullataikinan lisäksi myös happaman ruistaikinan.


Tästä taidan olla melkein ylpeä!

Miehellä on jotakin outoa taas menossa. Oli menossa tapaamaan tänään työpaikkansa työsuhdeasuntoja hallinnoivaa henkilöä. Ei kertonut tarkempaa syytä. On myös viettänyt huomattavasti enemmän aikaa Kossisen Hanen nurkissa kuin kotonaan. Tyttö kertoi, että Kossinen asuu yksin talossa, joka on periaatteessa tarkoitettu useammalle perheelle. Mieheni sanoi jossakin vaiheessa että Kossinen ja Exä-Kossinen olivat yrittäneet myydä taloa. Ilmeisestikin onnistumatta, sillä tyttäremme mukaan Kossinen rakentaa alakertaan maalausterapia-ateljeetaan. Jotenkin minulla on myös tunne, että mieheni on vähitellen alkanut rakentaa elämäänsä myös siellä päässä. Tulee usein eri vaatteet päällä kuin on lähtenyt reissuun ja ei ole kuitenkaan ottanut mitään kotoaan mukaansa. Ei edes hammasharjaa.

Tuleeko tästä keitoksesta hapan vai makea. Jotakin on ilmassa ja voin lyödä vetoa, että lähiaikoina tapahtuu jotakin suurempaa. Äidillenkin on tulevasta erostamme jo kertonut.

Jos huonosti käy, niin on hyvä muistaa, että kirkko on aina tarjonnut pakolaisille suojapaikan. Suomessakin jokunen vuosi sitten piiloteltiin paria mummoa ihan toden teolla. Joten miksi ei täällä?

Pappilassa asuu kuuden makuuhuoneen kämpässä vain yksi ihminen.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

No Pic - did not happen 2

There is a pic - it did happen.
Eli Vuositavoitteiden  nro 23 täytetty 3/3. Pitihän ne "kirkkokengät" ostaa. Hääkegät jäivät kuitenkin vielä hyllyyn... (Grrr- vajoan kohta maan alle). Katselin aamulla kun vatsa on jostakin syystä paisunut kuin pullataikina. Kuntosalin jälkeen, kun 2 vetämääni täyttä sarjaa eivät sitä vatsaa pienentäneet, mietin että muutama sentti lisää saavat Michelininkin renkaat näyttämään pienemmälle.
Mutta sitten tulikin vastaavasti kamala nälkä.

Paistelin sitten pähkinä-aprikoosi kaurakeksejä pahimpaan makeanhimoon. Onnistuivat kuin Stromsössä.

Maistuisiko varmaan sullekin?



Bloggaamista

Hymyä huuleen, vaikka virtsaatkin vastatuuleen.
Aamukahvipöydässä:

- Yritin myydä ruokablogin Indiedaysille, joka maksaa kirjottajilleen postauksista. Ajattelin, että kun olen työtön ja muuta, niin voisin yhdistää työni ja harrastukseni eli kokkauksen ja kirjoittamisen.

- Sun pitäisi kirjoittaa ennemmin omasta elämästäsi ja siitä, miten yrität selviytyä...

Meni kahvit väärään kurkkuun.

Sinäpä sen sanoit.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Sielunhoitoa

Tuolla edellisessä Prinsessa-postauksessa jo vähän mainitsinkin siitä, että istuimme sunnuntaiaamuna kaikkien odotusten vastaisesti kirkossa.

Olin leiponut siinä aamutuimaan pientä naposteltavaa Jodlausmessun kuulijakunnalle "Kirkkokahveille", joka täällä koostui viinistä ja naposteltavista. Toki kahviakin taisi olla tarjolla sitä halajaville. Miksi en siis niitä viedessäni olisi jäänyt kuuntelemaan alppitorvia ja jodlausta, joita kumpaakaan en ole aikaisemmin livenä nähnyt ja kuullut ja ystävällenikin tämä olisi sellainen kokemus, jota ei ihen heti varmasti eteen tule.

Messun jälkeen ystäväni mainitsi, että pappi oli ihan selvästi puhunut saarnassaan minulle. Olin ollut huomaavinani ihan saman ja istunut kirkon penkissä hiljaa kuin pissi sukassa. Kysymys ei ole mistään paranoidista epäilystä tai minä-olen-maailman-keskipiste-ajattelusta, vaan ihan yksinkertaisesti siitä, että pappi on perhetuttumme, olen tehnyt pari keitrauskeikkaa aikaisemminkin kirkolle ja pappi oli juuri edellisenä päivänä saanut tietää perheemme hajoamisesta ja hiljalleen jakautumisesta. Koska hän on hiljattain käynyt itse läpi eroprosessin vaimostaan, käynyt sen vuoksi terapiassa ja koko prosessi oli vaatinut pitkän toipumisen, oli saarnan aihe edellisenä iltana ilmeisestikin mennyt uusiksi. Toki hän ei tiennyt, että olisin paikalla sunnuntaina, mutta ilmeisestikin taivallinen kanava oli ollut auki ja idea saarnaan iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sattumaa vai ei, että tulimme ystäväni kanssa paikalle? Mää tiijä.

Iltapäivällä syödessämme ystäväni yhtäkkiä tokaisi, että hänelle oli jostakin pätkähtänyt juuri silloin mieleen, että minun ja papin pitäisi lyödä hynttyyt yhteen.

WHAAAAAT THE FFFFff...uuuuuuu....ccccccccccccccccccccccccccccccccccc.....k....

Hyvä ihme sentään, että minusta papin vaimo? No ei  kai nyt sentään.

Tämä pappi-ihminen on kyllä varmasti vakaaluonteinen, ymmärtää tällä hetkellä mielessäni liikkuvat ajatukset, vakaa elämäntavoiltaan ja muutenkin ihan mukava tyyppi. Mutta silti. Voisin kuvitella käyväni henkistä keskustelua hänen kanssaan, miksi toisten niskaan heitetään loskaa enemmän kuin jaksaa kantaa ja miksi toiset porskuttavat isoissa saappaissa. Mutta mitä muuta? Mitä yhteistä olisi hengenmiehellä ja ryvettyneellä Jääkarhulla, joka ajattelee enemmän maallisia asioita?

Ajatus jäi häiritsemään.

Joka kerta kävellessäni kirkon ja pappilan ohi tunnen itseni... no noloksi. Enkä varmasti voi katsoa enää pappia silmiin ajattelematta ystäväni tokaisua joko punastumatta, nolostumatta tai purskahtamatta nauruun.

Eiiiii hemmmmmetttiiiii.

Pippilän pappilan apupapin papupata pankolla kiehuu ja kuohuu!

maanantai 12. marraskuuta 2012

Älä mene pois, Prinsessa, kerro vielä yksi tarina

Jääkarhu odotti Prinsessan vierailua niin, ettei housuissaan pysynyt. Tiedossa oli paljon sellaista, mitä Jääkarhu olisi halunnut tehdä jo pitkään, mutta yksin ei viitsinyt/jaksanut/halunnut/ollut aikaa/rahaa...

Mutta myös Prinsessaa jännitti uuteen maahan tulo. Koska Prinsessa on Perusteellinen Persoona, hän otti matkavalmistelunsa tosissaan:


Prinsessan valmistautumiskuvat: Prinsessan hovipalvelija

Prinsessa pakkasi tärkeimmät tavaransa matkalaukkuun jo hyvissä ajoin. Hän tutkiskeli kulinaarista tarjontaa, jota oli saanut tuliaislahjaksi jo jokin aika sitten, kävi vaihtamassa pankissa matkavaluuttaa, tutkiskeli ja opiskeli kaupungin karttaa. Prinsessa palautteli mieleensä myös aikanaan opiskelemaansa kieltä, että osaisi sitä edes ein Bisschen, eli edes yhden Bissen verran.

Prinsessan matka alkoi aamuvarhain. Jääkarhu tuli häntä Pentukarhun kanssa vastaan. Pentukarhulla oli sinä päivänä Isä-Lapsi päivä koulussa, eli oli tutustumassa Isän työpaikkaan. Prinsessan lentoasemalta hakeminen voitti kuitenkin ihan minkä tahansa muun työn ja oikeastaan Isän työhön kyllä kuuluu vieraiden hakeminen lentoasemalta, jos nämä eivät voi tulla syystä mistä tahansa yksin.

Koska Prinsessa on prinsessa, juo hän kuohuvaa. Sitä, paikallista sellaista olikin Jääkarhulla jo odottamassa.



Neljä päivää on lyhyt aika, mutta siihen saa mahtumaan yllättävän paljon: kenkäshoppailua, Latte Macchiatoa sattumalta löydetystä kahvilasta, olutta ja viiniä paikallisessa kuppilassa, paikallisten viinien maistelua viinimessuilla, kaupunkiin tutustumista, seisomista asuntonäyttöjonossa ja tätä ette kyllä ikinä usko: jodlauksen ja alpitorvien kuuntelua kirkossa, jossa pappi kohdisti saarnan sanansa Jääkarhuun samalla kun katsoi Prinsessan uusia korkokenkiä.








Prinsessa, oli kivaa. Tule toistekin! Myös Pentukarhu jäi kaipaamaan.



Seuraavalla kerralla ehkä kuitenkin jossakin muualla, neutraalilla maaperällä, jolla kummankaan ei tarvitse olla töissä!

No Pic, didn´t happen!


There is a Pic, it did happen!
Kohta 23 vuosisuunnitelmassa  2/3 täytetty.




Heippa!

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Voi Ilves, minkä teit

Menit sitten myös tytön uniin.

Olen kirjoitellut Karhutarinaa vähitellen eteenpäin. Nyt tarina on ollut pysähdyksissä jonkin aikaa vaiheessa, jossa Ilves, vanhan intianniperinteen Salaisuuksiapitävä Voimaeläin tuli tarinaan mukaan. Jääkarhu pyysi Ilvestä pitämään salaisuuden.

Maanantai-iltana mies ja tyttäremme kävivät Länsi-Sveitsissä palauttamassa Kossisen Hanen pakettiauton, jota mieheni oli lainannut roudatakseen kirpparilta löytämänsä vaatekaapin Zürichiin. Matkan aikana isä ja tyttö olivat rupatelleet kaikenlaista mukavaa. Olivat rupatelleet myös jotakin vähemmän mukavaa. Jopa tietyllä tavalla pelottavaa. Siis sillä tavalla pelottavaa, että minä en uskalla kohta ajatella enää yhtään mitään. Ajatukseni nimittäin luetaan ilmasta koko ajan.

Olen hakenut töitä ja asuntoa Suomesta. En ole kertonut siitä kenellekään (paitsi tämän blogin lukijoille) ja pitänyt ajatuksen kotiinpaluusta aivan omana tietonani. Blogin olemassaolosta ei oma perheeni tiedä yhtään mitään, sillä kirjoitan aina, kun kukaan muu ei ole kotona ja tyhjennän selainhistorian aina blogissa käydessäni. Tai sanotaanko, että aina netissä käydessäni.

Maanantaina sain sähköpostin, jossa minulta kysyttiin, koska voisin tulla haastetteluun Stadissa. Samoihin sähköpostin laatikkoon pulpahtamisen aikoihin (itse luin postin vasta eilen tiistaina) tyttöni ja mieheni keskustelivat automatkallaan tulevaisuudestamme ja tyttö oli sanonut isälleen pelkäävänsä sitä, että minä lähden Suomeen. Hän on toki tietoinen siisä, että tulen muuttamaan jossakin vaiheessa tästä kämpästä pois, mutta en ole sanan puolikkaallakaan - en edes yhdellä kirjaimella - maininnut sitä, että lähtisin takaisin kotomaahan.

Mieheni tuli eilen puhumaan minulle asiasta, tyttömme pelosta. Sanoin, että ajatus ei ole ihan tuulesta temmattu ja että olen vakavasti ja tosissani harkinnut asiaa. Mieheni sanoi, että ajatus on tyhmä, että minun ei pitäisi edes harkjita täältä lähtöa.

Siinä vaiheessa (samalla kun tuli taas itku) vedin kaikki korttini pöytään:

- Mulla ei ole täällä töitä. En saa edes työttömyyskorvausta.

- Mun palkka riittää molemmille.

- Teoriassa kyllä, mutta käytännössä ei. Mä oon ihan P.A. ja joudun ostamaan koko ajan ruokaa, vaikka olet luvannut, että pidät siitä huolen. Sitä paitsi mua pelottaa myös tulevaisuus. Mulla ei kerry eläkettä, niin kauan kuin en ole töissä.

- Ei sun vielä tarvitse eläkettä ajatella, sanoo mies, joka on töissä ja kerää eläkettä kahteen pylvääseen töiden kautta ja maksaa ison summan kolmanteen, vapaaehtoiseen, pylvääseen kuukausittain. Eli on itse kyllä eläkeikää jo ajatellut.

- No tarvitsee kyllä, kun näyttää siltä, että pian mulle ei kerry eläkettä juuri ollenkaan. Se, mitä Suomesta on tulossa, ei riitä kyllä yhtään mihinkään ja olen jäämässä yksin, kuten tiedät.

- Kaikki on siis rahasta kiinni?

- No ei ole, mutta valitettavasti se on tällä hetkellä yksi iso osa, kun sitä ei mulla ole.

Keskustelu jatkui kaikkeen siihen epävarmuuteen, jota minulle kertyy koko ajan lisää. Miehelläni ei näytä olevan hajuakaan siitä, mitä käyn läpi, vaikka olen hänelle siitä yrittänyt puhua. Ei pelkkä raha, yksinäisyys, työ, asunto, elämä, vaan kaikkien noiden yhteenpuristettu cocktail. Kysyin mieheltä, eikö hänestä kuitenkin ole ihan yksi ja sama, asunko täältä 10 kilometrin päässä, 100 kilometrin päässä vai Suomessa, sillä emme varmaan tule näkemään hirveän montaa kertaa enää sen jälkeen, kun olen muuttanut pois. Tyttö puolestaan voi valita itse, kumman luo tulee. Luultavasti ei halua Suomeen.

Siinä vaiheessa tulikin rivien välistä ilmi, että mieheni ei halua ottaa tyttöa yksinhuoltajan vastuulle. Haluaa olla vapaa poikamies, joka voi mennä ja tulla miten haluaa. Aivan samalla tavalla kuin Kossinen, joka on jättänyt poikansa eksälleen.

- Jos teitä ei olisi, irtisanoisin itseni ja muuttaisin Kossisen Hanen luo.

- Mutta eikö sitten ole ihan sama, muutanko tytön kanssa Suomeen? Eikö tämä tilanne ole siinä tapauksessa aivan naurettava kaikin puolin?

Tässä vaiheessa mieheltä loppuivat sanat.

Hän palasi työpaikalleen. Tuli parin tunnin päästä takaisin ja sanoi, että soittaa vakuutusyhtiöönsä ja ottaa minullekin 3-pylvään vakuutuksen ja maksaa sitä niin kauan, että saan kunnollisen työpaikan ja voin alkaa maksaa sitä itse. Sanoi myös, että laittaa tililleni rahaa ja että en saisi missään nimessä käyttää sitä ruokaan, vaan siihen mitä tarvitsen. (Mutta entä jos jääkaappi on tyhjä?)

Ehkä jokin ihan pikkuseikka oli ymmärretty.

Vai oliko soittanut Kossiselle, joka turvatakseen oman selustansa oli neuvonut häntä tekemään näin?



maanantai 5. marraskuuta 2012

Kaikenlaista hapatusta ja keitosta

Tuolla viime viikolla päivänä muutamana innostuin hapattamaan ruisleivän hapanjuurta. Kaksi päivää haudutin lämpimässä paikassa, ikkunalla patterin päällä, ruisjauho-vesiseosta ja kas kummaa, se alkoi käymään. Ihan ilman hiivaa. Toisena hapatuspäivänä juureen piti lisätä vähän jauhoa ja saman verran vettä, eli ruokkia sitä - nälkäinen eliö kun oli. 

Juuren aloituspäivänä saadut ruusut (joo,en saanut niitä mieheltäni, turha toivo) alkoivat samanaikaisesti lakastumaan, kuin juuri käymään ja inspiroiduin myös keittämään ruusuvettä. Eli laitoin kattilaan saman verran ruusun terälehtiä ja vettä ja kiehautin 10 minuuttia, kunnes terälehdet olivat vaalenneet  ja laskeneet värinsä veteen. Jätin seoksen jääkaappiin yöksi ja seuraavana päivänä siivilöin terälehdet pois. 




Joistakin ruusulajikkeista (mielellään sitten luomua, kiitos) saa hyvänmakuista lientä, jota voi jatkojalostaa siirapiksi asti. Tämä vesi ei ollut maultaan ihan parhainta, joten taidan käyttää ihan vaan kosmeettisesti. Luulen että kotomaan juhannusruusu saattaisi olla maultaan parempi. Tai etnisestä kaupasta ostettu valmis ruusuvesi.

Eilen sunnuntaina laitoin sitten varsinaisen leipäjuuren muhimaan ja aamulla oli epäilyistäni huolimatta odottamassa iloinen, kupliva yllätys. Shampanjakin olisi kelvannut, mutta ruisjuuren kuplinta sai tänään riittää:




Heittelin sekaan lisää jauhoja ja mietin, miten mahtaa paikalliset jauhot toimia. Vehnäjauhoissa ainakin on välillä eroja, joten ruisjauhotkin saattavat käyttäytyä, miten sattuu. 


Nostatin taikinaa parisen tuntia.




Ohjeessa tehtiin joko reikäleipää tai vuokaleipää, joten kippasin taikinan vuokaan ja annoin taas kohota. Tunnin paiston jälkeen uunista pöllähti ulos ihka oikea ruisleipä: kuori kovaa kuin elämä ja sisältä pehmeää. Taidan olla meidän perheessä ainoa, joka tätä suuhunnsa laittaa. Muut taitavat olla pullamössön kavereita.





Ensi kerralla, joka taitaa olla jo ensi viikon alussa, taidan kieputtaa limpun. Ja käytän suomalaisia riihiruisjauhoja, joita diilerini Suomesta mukanaan lupasi roudata. Juurikin taitaa olla toisella kerralla jo vähän työhönsä tottuneempi ja antaa lisää happamuutta limppuun. Ehkä sitten jouluksi jo saa sellaisen ihan oikean tekeleen. Sitä on sitten hyvä järsiä, kun töllöttimestä tulee "Its a Wonderful Life".


Ruisleivän teko on ihan helppo juttu, mutta odotusaikaa on paljon. Niinpä sitä sitten ennättää mietiskelemään kaikkea ja virkkaamaan vaikkapa kaulahuivin. En tiedä miksi, sateisen ilman vuoksi vain entisten töiden puuhastelujen vuoksi aloin miettimään jälleen kerran kotiin palaamista. Mitä ihmettä minä täällä teen (paitsi ruisleipää), kun kaikille tuntuu olevan yksi ja sama, olenko täällä, Matterhornilla, Himalajalla, Timbuktussa vai Suomessa. 

Mies oli Kossisen luona lähes koko viikon, taisi nukkua vain kaksi yötä täällä. Tyttö puolestaan tuli yläkerran sukulaisten kanssa heittämältään reissulta, kipitti vaatteiden riisumisen jälkeen yläkertaan syömään, vaikka olin juuri kysynyt, olisiko nälkä ja tekisinkö ruokaa (ja vastaus oli ei) ja kun sitten tuli takaisin kotiin, puhui loppuillan isänsä kanssa puhelimessa.

Arvatkaapas, mitä minä tein? Paitsi ruisleivän esitöitä. 

Minulla kilahti. Tuli itku.Sulkeuduin yksin tv-huoneeseen, vaikka tiesinkin sen olevan erittäin lapsellista käytöstä ja suuttuisin jos oma lapseni tekisi niin. Vihanhallinta oli aivan tiessään ja toivotin mielessäni kaikki jorpakkoon ja pakkasin toisella aivopuoliskollani jo matkalaukkujani ja muuttoltaatikoita. Töitäkin olisi tarjolla (jos vain saisin) vaikka millä mitalla. Thaimaassa asti kaivataan puhelinmyyjää, myyntitykkiä, joka möisi jääkaappeja eskimoille 40-asteen helteessä. Ihan mun duuni. Ou-jee. Jääkarhu kyllä eskimot tuntee.

Ihan tosissani mietin hetkisen tuotakin mahdollisuutta, sillä kyseistä työtä olen jossakin elämäni vaiheessa tehnytkin. Ei mitään hirveetä herkkua, mutta halutessaan tulosta (ja samalla rahaa) kyllä saa. Varsinkin kun ei jää jankkaamaan en-minä-nyt-tyypille, että osta jo. Eikun linjalta pois vaan ja uutta putkeen paremmalla onnella.

Mutta ei nyt sitten ehkä kuitenkaan. Thaimaa on aika kaukana, jos Espanjasta on eskimoille jo jääkaapit myyty. 

Sveitsistä pääsee nopeammin häntä koipien välissä kotiin



sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Lällällällläl-lieruu, Jääkarhulta pääsi pieru...

...keskellä kirkon mäkkee, pappi sano "häppee!" Maailman kaunein kukka on huumorin kukka. Ja joskus on ihan pakko nauraa myös itselleen.

Meidät oli kutsuttu eilen naapurissa olevan kirkon ja lähiseudulla olevan luomukaupan järjestämälle illalliselle. Paikalla oli koko lähiseudun naapuripiiri, seurakunta, pappi, lukkari, suntio, kirkon vapaaehtoistyöntekijät, luomukaupan asiakkaita ja vaikka mitä. Kokonaisuudessaan vähän alle 30 henkeä.
Tarjolla oli luomukasviksista tehtyä pöperöä. Minähän olen ollut kasvissyöjä jo jonkin aikaa. Itseasiassa niin tiukka kasvissyöjä, että en käytä mitään eläinperäisiä ainesosia ruuassani, ellei ole ihan pakko. Eli jos en tiedä mitä ruoka sisältää, jos mitään muuta ei ole saatavilla, tai jos en halua loukata emäntää/isäntää, koska olen itse ollut niin tyhmä, etten ole asiasta etukäteen ilmoittanut.

Elilen oli juuri jälkimmäinen tilanne. Luomukaupan väki tuntee minut, koska olen käynyt siellä useampaan otteeseen ja kutsukin tuli jo jokin aikaa sitten. Olisin voinut ihan hyvin heitä muistuttaa, että en syö kananmunaa, maitoa ja juustoa, mitä illallisen ruokalistalla oli. Hehän tiesivät jo nirppanokkaisuuteni, sillä olin heidän kanssaan siitä joskus puhunut, mutta he eivät tienneet, että olen tulossa, sillä saamani kutsu oli seurakunnalta, ei heiltä. Niinpä sitten kiltisti napsin naamaani fetajuustokuutiot, kermaviili-yrttikastikkeen, suklaakakun ja mango-mascarponevaahdon. Sillä seurauksella, että minua alkoi pierettämään aivan valtavasti.

Koska istuimme papin pöydässä, oli minun pakko pidätellä kaasua niin tiukasti, että naama alkoi varmaan jo punoittaa. Välillä oli pakko ravata vessaan päästämään liikoja ilmoja pois, koska ruokalajien välissä näytettiin musiikki-dia-multimediashowta ja illallinen jatkui ja jatkui ja jatkui. Loputtomiin.

Lopulta koitti kuitenkin helpotus, kun show loppui ja ihmiset alkoivat vähitellen kömpiä yöpuilleen. Mieheni kysyi jossakin vaiheessa, haluaisinko KafiSchnapsiin (eli läheiseen baariin, jossa käynnin jälkeen jokunen viikko sitten sain kylmää vettä niskaani) ja ymmärsin tahallani väärin: "Ai kahviako haluat? Kiitos, minulle ei." Mies vaikutti vähän pettyneelle, kun kieltäydyin, sekä kahvista että baarista. Oli itse ilmeisestikin menomono vinossa ja parempaakaan ToisNaisseuraa ei siihen hätään löytynyt.

Juuri viimeisillä hetkillä minä en pystynyt enää pidättelemään. Pääsi siis paukku. Kirkossa. Niin kovalla ryskeellä, että koko Universumi sen varmasti kuuli. Onneksi pappi ei ollut enää paikalla, ainoastaan oma mieheni, mutta silti. Kirkossa... Tämähän onnistuu sitten varmaankin vain Jääkarhulta.

Olen muuten hurahtanut Ismo Leikolaan:





Jos roisi kielenkäyttö ei sovi pirtaan, kannattaa jättää väliin.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa (sateessa)








Ja sitten sanotaan, Se(x) on kuin pyörällä ajamista: kun kerran on oppinut, ei voi unohtaa. Mutta entäs sitten, kun näyttää siltä, että sinut on jätetty yksipyöräisen eteen. Yksipyöräisen, jolla et ikinä oppinut ajamaan.


She is (defenately) not me


Mystistä hapatusta - she is defenately not me - Kossinen ei varmasti tee ruisleipää hapanjuuresta

Siivosinpas sitten lauantaiaamun kunniaksi mp3:ni ja löysin sen uumenista Madonnan vähän varjoon jääneen biisin Shes not me, joka kumma kyllä ei ole puhutellut minua aikaisemmin ja olen luultavasti skipannut sen joka kerta, kun se on alkanut kuulokkeista raikumaan. Tällä kerralla jäin kuutenkin kuuntelemaan ja kuinkas ollakaan, sanat iskivät päin naamaa ja tilanne tuntui yllättävän tutulle: uusi tyttöystävä lainailee tavaroita ja alkaa näyttää samalle. No, Kossisen ja minun tapauksessa tietysti samannäköisyys on tainnut olla jo (tuskin kukaan haluaa tietoisesti muuttua minun näköisekseni - hulluhan se olisi) ja tuskinpa Kossinen haluaa laittaa päällensä minun hänelle ylisuuret rintaliivit tai puuvillaiset pikkarini. Tai no, eihän sitä tiedä.... Nääää, ei nyt kuiteskaan. Tyttöni lainailee kyllä vaatteistani, mutta sehän taitaa olla ihan normaalia. Muistan itsekin laittaneeni itseni "äitini saappaisiin", ihan kirjaimellisesti.

Vähän aikaa biisejä deletoidessani ja uusia lisätessäni ja uudelleen deletoidessani ja lisätessäni onnistuin sitten lopulta deletoimaan melkein kaiken, sekä mp3:sta, että mediaplayerin kirjastosta. Kun sitten työskentelin miniläppärillä, jossa ei ole cd/dvd-romia, onkin lopputuloksena mp3, jossa on kokonaista 3 biisiä: Johnny Cash: Gods gonna cut you down, Bligg: Rosalie ja Manhattan. Näillä sitten pääseekin pitkälle. Varsinkin sen juoksuharjoittelun aloittaminen tuon Johnny Cashin tahtiin menee ihan loistavasti: juokse niin kovaa, ettei sua saada kiinni! Olikohan tämä nyt merkki Universumista, että kannattaa ladata sekä oma mieli, että mp3 aivan uudella kamalla. Ehkä.

Tyttäremme lähti viikonlopuksi yläkerran sukulaisten kanssa reissun päälle ja mies häipyi Kossiselle. Niinpä minulle jäi jälleen omaa aikaa miettiä asioita ja tehdä mitä huvittaa. Istua vaikka puolille päivin pyjamassa. Kokeilla jälleen sitä, miltä tuntuu olla yksin kotona, omissa oloissaan, omassa rauhassa. Mutta ei tämä ole ihan sama kuin omassa kämpässä oleilu. Miehellä on avaimet ja pönkäisee ihan millä hetkellä tahansa kotiin. Joudun siis tavallaan olemaan varpaillani koko ajan. Ja mietin, jos mieheni muuttaa pois, niinkuin on joskus maininnut, niin aikooko kuitenkin pitää avaimet ja tulla ja mennä niinkuin haluaa, vähän niinkuin nyt, kun viettää puolet viikosta Kossisella ja puolet täällä? Periaatteessa kun tämä on hänen työsuhdekämppänsä, ei minun.

Tiedän, että asumme WG:ssä, eli olisiko tuo suomeksi solukämppä: jokaisella oma huone ja keittiö, olkkari ja kylppäri jaetaan. Tiedän, että mulla on oikeus tehdä ihan mitä haluan. Voisin vaikka periaatteessa tuoda tänne vaikkapa toisen miehen halutessani. Toki se saattaisi olla jokaiselle vähän liian tiukka paikka. En kuitenkaan osaa suhtautua asiaan noin. Minulle me olemme yhä edelleenkin perhe, vaikka mieheni on suureksi osaksi jo irtautunut yhteydestämme. Hänellä näyttää olevan tunteita ainoastaan lastamme kohtaan. Minua kohtelee kuin ilmaa. Tai ei oikeastaan edes kuin ilmaa, sillä ilmaa tarvitaan hengittämiseen, minua hän ei tarvitse mihinkään. Paitsi lapsenhoitoon, mutta sehän tulikin jo selvitettyä (vaikka palkasta ei ole vieläkään sovittu). Välillä en oikeasti ymmärrä, miten hän voi jäädyttää tunteensa noinkin hyvin. Aivan kuin olisimme koko yhdessäoloaikamme olleet pelkästään tuttuja ja välillämme ei olisi oikeasti ollut yhtään mitään. Vai oliko tilanne oikeasti niin, eikä välillämme ollutkaan mitään mieheni puolella? Oliko hän kanssani 18 vuotta jostakin kieroutuneesta syystä, jonka vain hän tietää? Ai niin, minähän muistutan Kossista... Oliko mieheni minun kanssani vain siitä syystä? Olin hänelle kaikki nämä vuodet Kossisen korvike? Kun hänelle tuli sitten tilaisuus saada alkuperäinen takaisin, hän käytti sen hyväkseen. Ja pitää muistaa, että hänellä on ollut monta kuukautta pidempi aika tottua uuteen tilanteeseen ja hänelle koko stoori on ollut hiljaista lipumista kohti uutta suhdetta. Minulle tilanne - vaikka tietty aavistus jossakin vaiheessa oli tullutkin - tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. En ole voinut hiljalleen kasvaa siihen, vaan olen joutunut tämän blogin sekä ystävieni kautta purkamaan tilanteen, johon en ikinä uskonut joutuvani.

Blogin aloittaminen oli minulle helppoa, sillä olen jo useamman vuoden kirjoittanut blogia myös omalla nimelläni ja namallani. Aihe toki on aivan erilainen ja blogi  ollut hiljaiselossa jo jonkin aikaa. Olen myös säännöllinen muiden blogien lukija ja aihepiirit vaihtuvat life style-blogeista käsitöihin ja kokkaukseen. Viimeaikoina olen kuitenkin huomannut, että muutama blogi, joista varmasti pitäisin elämäni ollessa eri kantamilla kuin nyt, on alkanut minua ärsyttämään niiden yltiöpäisen positiivisuuden ja ah-elämä-on-niin-ihanaa -asenteen vuoksi. Kirjoittaisin itsekin mielelläni siitä, miten kivaa Sveitsissä on: kaikki se luksus ja hyvä elämä, mitä täällä voi halutessaan saavuttaa. Kaikki ne elämän pienet ilot, joita täältä voi löytää myös tavallinen tossunkuluttaja, ovat jääneet omaan arvoonsa elämäni pohjan pudotessa yhtäkkisesti sudenkuoppaan, josta tie näkyy menevän vain alaspäin. Olen jäänyt oravanpyörään, jossa epäonnistuminen ruokkii negatiivista ajattelua ja negatiivinen ajattelu vie epäonnistumiseen. Yritän kovasti ja kokoajan päästä tästä pyörästä ulos, mutta aina minut sysätään takaisin.

Perjantai-Buddha ei ollut minulle eilen lempeä: sain muistutuksen siitä, että vaikka "kein Alkohol ist auch kein Lösung", niin liian suuri määrä liian nuorta viiniä saa aikaan migreeniin taipuvaisella ihmisellä särkyä, joka vie sängyn pohjalle odottamaan kuolemaa. Kuolema ei kuitenkaan tullut, mutta kärsimys jatkuu. Ja Buddhan oppien mukaan kärsimyt loppuu, kun (elämän)jano loppuu.

Elä ja kärsi vai löydä rauha ja lopeta kärsimys?

torstai 1. marraskuuta 2012

Au Pair

Sveitsissä oli pitkään perinteenä, että jompikumpi vanhemmista jäi kotiin hoitamaan lapsia perheen kasvettua pienillä tossunkuluttajilla. Päiväkotien kuukausimaksut olivat niin huimat, että vain rikkailla oli niihin varaa ja yleensä oli halvempaa, että toinen vanhemmista jäi kotiin tai plus-miinus-nollatilanne, jossa vähemmän tienaavan vanhemman palkka meni lasten hoitokuluihin. Yleensä tämä kotiinjäävä vanhempi oli äiti.

Jossakin vaiheessa myös äidit alkoivat luoda uraa ja perheisiin alettiin palkkaamaan hoitajia, joko normaaleja omassa kotonaan asuvia tai sitten perheeseen muuttavia - no Au Paireja tietysti. Suomalaisilla Au Paireilla on Sveitsissä hyvä ja luotettava maine ja omaan tuttavapiiriini kuuluu montakin ihmistä, joka on itse ollut tai jonka perheessä joku on ollut Au Pairina Sveitsissä.

Tuossa taas yön hiljaisina tunteina tuli mieleen, kun sitä räsynukkea en jaksanutkaan piikittää, että miehenihän sanoi jo alkuvaiheessa, että halusi minut tänne vain lapsemme vuoksi. Ensin asetin itseni tässä kämpässä vähän alivuokralaisen asemaan, vaikka en vuokraani pystykään maksamaan. Mutta nythän mä vasta hokasin, että Au Pairhan minä perskutarallaa olenkin. Asun mieheni yksinhuoltajaperheessä omassa huoneessani ja pidän huolen siitä, että lapsella on ruokaa, laitan sen aamulla kouluun, pesen pyykkiä, siivoan ja hoidan juoksevia asioita.

Eli, koska mieheni - työnantajani - ei ole maksanut minulle sopivaa palkkaa tekemistäni töistä, voisinko mahdollisesti ottaa yhteyttä johonkin Au Pair - liittoon tai muuhun sellaiseen? Niin no, työsopimustahan mulla ei ole, mutta työnantajani saattaisi saada noottia myös siitä, sekä siitä, että työaikojani ei ole rajattu, vaan joudun olemaan läsnä 24/7. Paljonkohan Au Pair saa ruuan ja majoituksen lisäksi taskurahaa? Eihän voi olla oikein, että Au Pair joutuu hakemaan koko ajan muita töitä selvitäkseen normaaleista kuluistaan,m kuten esimerkiksi talvivaatteiden hankinnasta ja tuopposesta silloin tällöin perjantai-iltana, joka sekin pitää tosin kotona/työpaikalla ryystää, kun työnantaja leilettelee missä sattuu kertomatta kenelekkään.

No olihan silloin pari viikkoa sitten yksi satku jätetty jääkaapin oveen, mutta ei se taida ihan riittävästi olla kuukauden työstä, vai onko?

Mutta ensi viikolla Au Pair-Jääkarhu saa vieraan: verho-ostoksille tulevan Prinsessan! Pienen hetken, muutaman päivän, Jääkarhu saa maistaa sitä elämää, mitä elämä Sveitsissä kaikkien laifstailplokien mukaan pitäisi olla: kenkäshoppailua Bahnhofstrassella, kuohuviinin ryystämistä trendibaarissa, shoppailua merkkiliikkeissä ja Latte Macchiatoja Sprünglin kahvilassa Paradeplatzilla!

Jääkarhu odottaa niin, ettei meinaa housuissaan pysyä!

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Sitä saa mitä tilaa

Tuolla pari päivää aikaisemmin toivoin, että lentsu tarraisi kiinni. Kun ei kerran enää saada sateita, niin jonkinlainen selitys vetisille ja punoittaville silmilleni piti saada. Niinpä sitten sain kiusakseni ihka oikean nuhan.

Kunpa vaan olisin paremmin muistanut, miten löysäksi nuha heitää koko kropan, miltä flunssan päänsärky ja lihassärky tuntuu ja miten nenää ja silmiä kirvelee, kun nenää saa koko ajan niistää ja silmista valuu vedet. En olisi tätä kiusaa (taudista ei voi vielä puhua, kun on vasta puolitiessä) itselleni toivonut vaan olisin taistellut vastaan viimeiseen asti. Mutta siitäs sain. Mitäs menin toivomaan.

Tänään Regionales Arbeitsvermittelungsbüron palveluneuvojani soitti ja kertoi, että erään kahvilan täti oli soitellut ja pyydellyt häntä välittämään tietoa eteenpäin, että hänellä olisi työpaikka kokki-asiakaspalvelijalle auki. Paikka olisi kaupunginosasta, jonne tyttömme haluaisi kouluun, jossa olisi  kämppä tarjolla (vähän tyyriimpi kuin jossakin muualla, mutta ei niin merkittävän paljon). Eli soittelin melkein riemusta kiljuen, sillä tuntui, kuin kaikki olisi loksahtamassa kertaheitolla paikalleen: työ ja koti paikassa, jonne tyttökin haluaisi, ihan kivalta kukkulalta, josta olisi näköala lähes koko kaupunkiin.

Puhelimeen vastasi tylyn ja epäystävällisen oloinen nainen. Vaikutti nuorelle ja nettitietojen mukaan hän pyörittää kahvilaa yksin. Sanoi, että oli pyytänyt soittoja vasta iltapäivällä. Minulle ei tätä kuitenkaan oltu kerrottu ja mainitsinkin tämän. Nainen tokaisi, että paikka on jokatapauksessa jo mennyt. Muutamaan sanaan sai mahtumaan rivien väliin niin paljon epäystävällisyyttä, että en ole pitkään aikaan kohdannut.

Vähän jäi sellainen oudohko mielikuva koko paikasta. Eikö halunnut ulkomaalaista töihin, sillä kovin moni ei varmaankaan paikkaa ollut siihen mennessä ennättänyt kyselemään, jos oikeasti oli pyydetty soittelemaan vasta iltapäivällä? Jäin myös miettimään, että olisinko voinut olla pitkään töissä itseäni todennäköisesti nuoremman yksinyrittäjän kanssa tietäen omasta kokemuksesta, mikä stressi ja paine tällä luultavasti on? Varsinkin puhelinkäyttäytymisen perusteella voisi olettaa, että työilmapiiri ei välttämättä ole mikään paras mahdollinen, jos vieraalle ihmiselle puhutaan siihen sävyyn, kuin mitä hän minulle puhui. Okei, minähän tietysti tarvitsen työpaikkaa ja puhun haastattelussa ja puhelimessa sen mukaisesti, mutta toisaalta, hänhän tarvitsee työntekijää, eli myös hän on saavana osapuolena. Vai oliko sitä mieltä, että nyt on työnantajan markkinat ja hakijoille voi puhua ihan mitä tahansa ja miten tahansa. Jotenkin hänen käytöksensä oli jopa yllättävää, sillä yleensä sveitsiläiset ovat tämänkaltaisessa tilanteessa ystävällisiä, olipa sanojen viesti mikä tahansa.

No, eipä siinä sitten mitään, myös se lähellä ollut kämppä oli jo poissa listoilta, eli vuokrattu. Toki en sitä edes aikaisemmin ollut kysellyt, koska ilman työpaikkaa en ehkä niin isoa vuokraa haluasi maksaa. Tyttökin on sopeutunut taas vähän paremmin lomaltapaluushokin jälkeen luokkaansa.

Eli palattiin takaisin lähtöruutuun. Nuhaisen, mutta tapahtumarikkaan päivän jälkeen ei kuitenkaan mikään ole vieläkään muuttunut.

Niin joo, näin unta, että kiipesin raakapuusta tehtyjä tikapuita pitkin ylöspäin. Mitä ylemmäksi pääsin, sitä lahommaksi askelmat tulivat ja muutama oli jo rikkoontunut. Mitähän tämä sitten tuokaa tullessaan?

No mutta hei, nyt on Halloween ja vuoden virallinen noitayö. Taidanpa käydä kyhäämässä räsynuken ja alan tykittämään nuppineuloilla...

tiistai 30. lokakuuta 2012

Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita

Ja asioilla tapana suurentua.

Minulle kellojen siirto on aina tuonut ongelmia: sekä keväällä että syksyllä vietän pari viikkoa unetonta aikaa, ennenkuin saan päivärytmini takaisin edes jonkinlaiseen järjestykseen. Joku saattaa miettiä, että miten voi nukkua huonosti/huonommin jos normielämään kuuluu jo ennestään minimaaliset yöunet. Minulle tuokin on mahdollista. Ihmissuhteiden ylläpitäminen ja elämässä onnistuminen eivät näytä olevan mahdollisia, mutta koko ajan huonommin nukkuminen onnistuu kyllä ihan vallan mainiosti. Nyt edes alkava flunssa ja sitä vastaan otettu lääke eivät auttaneet, vaan pyörin hikisenä koko yön. Mielessä asia, jos toinenkin.

Olen yrittänyt purkaa elämääni sekä omalta puoleltani, että mieheni näkökannalta. Viime yönä otin mukaan myös Toisen Naisen. Mitä hän käy läpi mielessään? Mitä ajatuksia hänelle tulee ollessaan mieheni kanssa? Mitä hän ajattelee, kun mieheni ottaa tyttäremme mukaansa vierailulleen? Mitä mieheni kertoo minusta Toiselle Naiselle ja minkälaisen kuvan hän on minusta saanut?

Toinen Nainen on siis ollut itsekin naimisissa ja vain vähän aikaa sitten käynyt läpi saman tilanteen, jossa minä ja mieheni juuri nyt olemme. Heidän avioliittonsa loppuajat olivat ilmeisestikin riitaiset ("Karhutarinoiden" - siis mieheni ja hänen kirjoittamien, ei minun jatko-osan - välitekstien mukaan). Lopullinen asumusero on tullut voimaan vasta tänä kesänä, juuri samoihin aikoihin, kun minä muutin tänne.

Toinen Nainen on siis läpikäynyt saman tuskan ja ahdistuksen? Vai oliko heidän liittonsa riitaisuus juuri hänen aikaansaamaa, oliko hän se, joka teki erolle aloitteen, koska oli lyöttäytynyt mieheni kanssa yhteen? Pystyykö hän yhtään asettautumaan siihen tilanteeseen, jossa minä tällä hetkellä olen? Riittääkö hänellä ymmärtämystä sille, kun mieheni luultavasti menee hänen luokseen ja kertoo, että kotona on ollut taas sitä tai tätä? Vai käyttääkö hän tilannetta hyväkseen ja puheillaan vahvistaa mieheni mielipidettä minusta: hirveä, hermoheikko ämmä, jätä se. Ainakin mieheni käyttäytyminen palatessaan takaisin antaisi näin ymmärtää. Hän ja Toinen Nainen tuntuvat mieheni sanojen mukaan olevan pieniä herranenkeleitä, jotka eivät tee mitään väärää. Kaikki, mikä tilanteessamme on väärin, on minun suhtautumiseni siihen sekä Toiseen Naiseen.

Mieheni mielestä minun pitäisi hyväksyä se, että samanaikaisesti, kun hän käy puolet viikosta asumassa Toisen Naisen luona, hän asuu puolet viikosta minun kanssani. Minun pitäisi hyväksyä, että se on ihan normaalia. Minun pitäisi hyväksyä se, että tyttömme on säännöllisesti hänen mukanaan ja että he leikkivät perhettä vaelluksilla, eläintarhassa, shoppailemassa ja kahvilassa istuessaan.

Toinen Nainen oli siis vuosi sitten, saatuaan yhteyden mieheeni, samassa tilanteessa kuin minä nyt. Haavoittunut, elämässä siipensä polttanut, ulospääsyä etsivä, rakkaudennälkäinen, hylätty ja parempaa elämää etsivä. Tarrautuiko hän mieheeni juuri tästä syystä? Kokiko hän saavansa mieheltäni sen, mitä ei ollut saanut omalta mieheltään? Tunsivatko he yhteenkuuluvuutta juuri siksi, että kokivat molemmat tulleensa petetyiksi siihenastisessa elämässään? Olivatko he - kliseemäisesti - kuin kaksi haaksirikkoutunutta laivaa, jotka jatkoivat samalla kurssilla eteenpäin. Oliko Toisen Naisen mies tehnyt hänelle saman tempun kuin mieheni minulle? Ja mitä mieheni oli kertonut Toiselle Naiselle heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan? Oliko mieheni jo siinä vaiheessa suunnitellut aloittavansa "oikean" suhteen, vaikka palasi vielä joksikin aikaa Suomeen? Oliko aloite mieheni vai Toisen Naisen? Eikö Toinen Nainen naisena tiennyt, mitä saa aikaan, vaikka oli kenties itse joutunut käymään läpi saman? Vai tekikö kaiken juuri siksi, että oli itse joutunut elämään samassa tilanteessa? Ja etsikö mieheni aktiivisesti tuossa vaiheessa uutta suhdetta ja Toinen Nainen sattui suuri sopivasti paikalle? Tunteeko Toinen Nainen yhtään syyllisyyttä siitä, että oman perheensä lisäksi särkee myös toisen perheen? Tai ainakin hänet tullaan näkemään siinä roolissa, olipa totuus - mitä se sitten lieneekään - mikä tahansa.

Elämä voi olla julmaa.

Se mikä ei tapa, vahvistaa. En allekirjoita. Itse tunnen tulevani heikommaksi päivä päivältä ja elämän tukipilarit murenevat kivi kerrallaan. En ollut se porsas, joka rakensi hiekalle, mutta kalliolle rakentaminen ei näytä olevan sen järkevämpää.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kattojen päällä on vieläkin lunta, eikä tonttukaan saa vieläkään unta

Lumen piti sulaa tänään pois, mutta siellä sitä vielä näkyy
Kun on elänyt toisen kanssa yhdessä lähemmän 20-vuotta, ei tarvitse enää paljon sanoja. Ajatukset roikkuvat ilmassa ja toinen ennättää aina vähän aikaisemmin sen poimimaan ja lausumaan ääneen. Joskus ajatus saattaa jäädä ilmaan ja tulee esille vasta myöhemmin. Joskus se jätetään sanomatta.

Toissapäivänä mietin joulunviettoani. Mieheni tuli eilen illalla kotiin ja ilmeisesti haisteli ilmassa roikkuvat ajatukset. Lausahti sitten tänään:

- Mitä aiot tehdä jouluna?

- En ole vielä miettinyt. (Tai no olen kyllä, mutta tiedät varsin hyvin, että ei mulla ole mitään muuta paikkaa minne mennä, joten olen täällä. Kiitos vaan kysymästä).

- Minä vien Tyttäremme vanhempieni luo.

(- Ja taidat mennä itse Kossiselle. Sano pois vaan!)

- Yläkerran sukulaisemme ovat kyllä kotona.

Että silleen. Enempää ei tarvitse sanoa. Ei olisi tarvinnut tätäkään, kun olin sen jo kuitenkin tiennyt.

Kun ihmiselle on luotu peruspositiivinen ajattelutapa ja kaikessa yrittää nähdä positiivista ja uskoa positiivisesti tulevaisuuteensa, saa aina turpaansa. Rinta rottingilla kustaan vastatuuleen ja mietitään, että kiva, että kerroit jo nyt. Nyt minulla on aikaa sopeutua tilanteeseen ja siihen tosiasiaan, että tulen viettämään koko joulun yksin. Enhän minä nyt yläkerran perhejuhlaa viitsi lähteä kuokkimaan ja muutenkin tuntisin oloni siellä epämukavaksi, kun kaikki kuitenkin tietävät asian oikean laidan.

Tuu nyt hemmetin lentsu, äläkä vaan kiusaa aivastuksina, että saan riutua tämän tilanteen pois jonkin virallisen syyn tiimoilta, ettei aina tarvitse syyttää heikkoja hermojani ja epävakaata luonnettani. 

Miksei ja miksi ei?

Minulle on tullut sähköpostiin ja tämän blogin kommentteihin paljon kysymyksiä ja kommentointia siitä, miksi en yksinkertaisesti pakkaa kamojani ja jätä miestäni.

Asia ei ole niin yksinkertainen, kuin se saattaa ulkopuolisen silmissä ensin näyttää. Vaatii varmasti tämän blogin lukemista taaksepäin sekä mahdollisesti itse samassa tilanteessa olemista tai aikanaan olemista ymmärtääkseen, miksi vielä haisen samassa taloudessa mieheni kanssa, vaikka kaikille saattaisi olla helpompaa, jos olisin muualla.

Heti ensimmäiseksi tulee kysymys: minne menisin?

Olen kolmen kuukauden ajan yrittänyt löytää töitä, että saisin rahaa. Mieheni tilistä ei ole minulle mitään hyötyä, koska hän on jo ennen tänne tuloani päättänyt pitää taloutemme erillään ja antaa minulle rahaa vain pakon edessä ruokaan. Eli hänen omien sanojensa mukaan: "palkkaa en sinulle maksa, mutta ruuasta ei tarvitse huolehtia." Paitsi silloin kun jääkaappi on tyhjä, mies reissuillaan ja on nälkä... Silloin pitää käyttää omia minimaalisia ropojaan myös ruuan ostoon, vaikka jätänkin sen vain ihan viimeiseen tippaan.

Minulla ei siis oikeasti ole varaa maksaa vuokraani, jos sattuisin oman asunnon löytämäänkin. Kukaan - ei edes kaupunki - vuokraa asuntoaan työttömälle ulkomaalaiselle, joka on eroamassa. Vuokran saanti kun on ilmeisestikin epävarmaa, vaikka paikallisten lakien mukaan eronneella naisella on oikeus saada tukea mieheltään enemmän kuin missään muussa maassa. Tilannettani ei ilmeisesti katsota edes hirveän kiireelliseksi, sillä minullahan periaatteessa on katto pään päällä, eikä ole häätöuhkaa, vaikka periaatteessa mieheni on myös allekirjoittanut asuntohakemukseni, jossa perustelen tarvetta sillä, että VÄLTTÄMÄTTÄ tarvitsen erillisen asunnon asumuseron toteutukseen.

Paluu kotimaahan taitaa olla sekin poisluettu, sillä entisistä työnantajista kumpikaan ei ole ottanut yhteyttä. Toinen Stadissa, toinen sisämaassa pienemmällä paikkakunnalla, jossa meillä jopa olisi tällä hetkellä vuokralla oleva kämppä, jonka voisin ottaa haltuuni, jos saisin töitä. Kumpikin työnantajista toivotti minut lähtiessäni tervetulleeksi takaisin ihan milloin vaan, mutta totuus näyttää nyt kuitenkin sitten olevan ihan eri juttu. Sitäpaitsi, Stadista asunnon saaminen taitaa olla sekin kiven alla.

Ei minulla olisi edes varaa muuttaa takaisin Suomeen. Muutto maasta toiseen ei ole ihan halpaa ja laskeskellessani selviytymismahdollisuuksiani suomalaisilla palkoilla ja asumiskuluilla, ei tulos ole mitenkään rohkaiseva. Palkka olisi liian suuri asumistukeen ja sossun tukeen, mutta toisaalta liian pieni vuokraan ja elämiseen niin, että ei tarvitse vyötä kiristää koko ajan. En ole mikään törsäri ja olen tottunut minimaaliseen rahankäyttöön, mutta siitä huolimatta elämä menisi liian tiukaksi. Varsinkin jos tyttäreni tulee mukaan.

Eroa en voi hakea Sveitsissä, sillä en ole asunut täällä tarpeeksi kauan. Se olisi mieheni tehtävä. Hän ei kuitenkaan halua muuta kuin asumuseron. Tietää ilmeisesti taloudellisista velvoitteistaan ja mitä menettää. Eron Suomessa pystyisin järkkäämään asuessani siellä, mutta mieheni elatusmaksut jäisivät minimaalisiksi ja saisin niitä vain lapsen kuluihin, en siis esimerkiksi vuokran maksuun. Ja tuskin mieheni vapaaehtoisesti mitään maksaisi. Onhan se nähty täällä jo tuossa "ei-ruuasta-huolehtimista"-puheista, jotka ei sitten vastaa käytäntöä. Luultavasti joudun tässä ihan lähipäivinä potkimaan persuuksille ja sanomaan, että osta nyt edes lapselle ruokaa, vaikka et minulle haluakaan.

Eli, täällä minulla ei ole mitään muuta kuin katto pään päällä. Suomessa ei edes sitä.

Siksi en jätä miestäni vielä.