tiistai 31. heinäkuuta 2012

Anger Management

Haluaisin herätä tästä painajaisesta.

Tuntuu, että olisin keskellä salaliittoa tai huonoa pilaa ja jonakin päivänä joku tulee  herättämään ja sanoo kaiken olevan vain koe, joka minun pitää läpäistä. Jos tämä olisi elokuva, lopussa kaikki eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tai jos tämä olisi kirja, voisin lukea viimeisen sivun jo nyt ja tietää, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

Mutta tämä ei valitettavasti ole elokuva, ei mikään romanttinen komedia tai saippuaooppera tai kirja, vaan todellisuus, jota en uskonut joutuvani kohtaamaan. Eihän näin voi minulle tapahtua, ehkä jollekin muulle ja voi-voi-jos-niin-kävi. Aivan samoin, jos ajaisin autoa ilman turvavyötä: eihän minulle tapahdu mitään ja olenhan kuitenkin niiiiin hyvä kuski. Mutta onnettomuuksia tapahtuu, myös hyville kuskeille ja niille, joille niitä ei pitäisi tapahtua. Ketä voisi syyttää tapahtumista? Kuka kantaa vastuun? Onko kaikki ennalta määrättyä ja kaikella tarkoituksensa?

Sanotaan, että Luoja ei anna kuormaksi kenellekään enempää, kuin mitä jaksaa kantaa. Kovin vahvaksi näyttää tämä Luoja kantokykyni arvioivan, koska on viemässä minulta jo toista perhettä (vanhempani menehtyivät ollessani alle parikymppinen ja veljeni heti sen jälkeen) sen lisäksi että on viimeiset vuodet lisännyt taakkaani kantokykyni äärilaidoille. Miten kukaan voi  luottaa tällaiseen Luojaan, joka vie kaiken? Miten saada epäilijät uskomaan ja luottamaan, jos tielle annetaan pelkkää surua ja murhetta? Vaikka avioliittoamme ei koskaan siunattu kirkossa, pitäisi sen silti olla yhtä pyhä. Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen erottako. Vai tahtooko Jumala erottaa nyt sen, minkä mielestään ihminen on yhdistänyt?

Kiukunhallintani on kuitenkin onnistunut ja pahin kiukku on taittanut jo niskansa. Mieheni oli kuitenkin vapaapäivänään Toisen Naisen luona ja minulla oli liikaa aikaa ajatella tulevaisuuttani. Kiukun tilalle on rantautunut suunnaton suru, jolla ei näytä olevan alkua eikä loppua. Jos vain pääsisin siihen tilanteeseen, että jaksaisin itsesyytösten ja tapahtumien analysoinnin sijaan jatkaa elämääni eteenpäin ja sen sijaan, että kysyn, miksi mieheni teki näin kysyisin, mitä minä itse haluan.

Työtilanne näyttää kuitankin selviävän ja ja viikon loppupuolella aloitan työni siitä, mihin ne viime kerralla 15 vuotta sitten jäivät. Entinen työnantajani pyysi palaamaan, kun kuuli, että olen jälleen kaupungissa.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Omille jaloille seisomaan

Kukaan ei ole saari, kuin yksinäinen saati valtameressä


Pakkohan asioista on puhua, eikä jättää niitä vain leijumaan ilmaan.

Mieheni ei halua vastata kysymyksiini, jotka oman mielenterveyteni vuoksi vaatisivat vastauksen. Rakastiko hän minua oikeasti koskaan, jos tämä ennen minua kuvioissa ollut Toinen Nainen valtasi paikkani niin helposti? Miten hän näkee tulevaisuutemme? Miten pitkään hän aikoo jatkaa tätä kaksoiselämää? Sitähän se on, vaikka hän on kertonut totuuden. Miten pitkään hän luulee, että pystymme jatkamaan asumista samassa taloudessa? Miten hän aikoo hoitaa elatukseni siihen asti, että saan töitä ja pääsen itsekin vähän leivän syrjästä kiinni? Ja miten hän aikoo hoitaa sitä velkataakkaa, jonka Suomeeen taaksemme jätimme? Minähän en pysty sitäkään hoitamaan näillä korteilla, jotka nyt ovat käsissäni. Keväällä muutettuaan mieheni avasi omalle nimelleen pankkitilin. Sanoi, että järjestää minulle myöhemmin käyttöoikeuden. Mutta niinhän ei sitten käynytkään ja joudun taiteilemaan niiden muutaman roposen varassa, jotka jäi jäljelle Suomen lomarahastani maksettuani velkojamme pois. Ennekuin tiesin, mikä on todellinen tilanteemme.

Vastausta siihen, miksi hän antoi myös minun ja lapsemme tulla tänne, en ole vieläkään saanut.

Itse hän haluaa "elää päivän kerrallaan" ja katsoa mitä tapahtuu. Haluaako hän odottaa ensin Toisen Naisen eron seuraumukset ja aloittaa sitten omansa? Haluaako hän jättää oven puoliksi auki myös minun suuntaani? Yhtenä päivänä hän saattaa  huomata, että myös tämän Toisen Naisen p**ka haisee ja että myös hänellä on kuukautiset ja päänsäryt, huonot tuulet ja kiukkukohtaukset. Eläminen saman katon alla on aivan eri juttu, kuin satunnaiset parin päivän tapaamiset ja asuminen 100 km päällä toisistaan, jokapäiväiset puhelut ja teksti- ja sähköpostiviestit. Elääkö mieheni romanttista harhaa kuplan sisällä ja alitajuisesti vaistoaa, että kupla saattaa jonakin päivänä puhjeta? Jotakin tapahtui silloin aikoinaan, kun näiden kahden tiet erosivat ja niin saattaa käydä uudelleenkin. Jos tämä kupla  puhkeaa, minä en mahdollisesti ole enää täällä keräämässä rippeitä, vaan seison jo omilla jaloillani.

Itselleni elämä saman katon alla tässä tilanteessa on tuskaa. Yksinäisinä hetkinä kyynelistä ei tule loppua ja välillä tekisi mieli päästää perkeleitä ilmaan niin paljon ettei sinne enää muuta mahdu. Silti yritän purra huultani ja pitää julkista tasapainoa yllä, sillä minä en aio olla se, jonka niskaan koko ero lopulta kaadetaan. En aio olla syntipukki, vaan mieheni on kannettava julkinenkin vastuu teostaan ja sen seurauksista. Eron syy ei tule olemaan erilleenkasvu tai erimielisyydet, vaan avioirikos. Asia on lausuttava niinkuin se kirjoitetaan. Jos löydän itsekin uuden kumppanin, myöskään se ei tule olemaan eron virallinen syy.  En aio nimittäin jäädä kiinni tai tunnustaa, ennenkuin mieheni on oman tekonsa tunnustanut perheensä, tuttavapiirinsä ja viranomaisten edessä. Aion pitää myös huolen siitä, että lapsemme jää minulle ja että mieheni kantaa taloudellisen vastuun elatuksestamme. Hänen palkkansahan tulee olemaan aina suurempi kuin minun ja luultavimmin tulen keräämään leipäni pieninä murusina maailmalta, palan sieltä ja palan täältä.

Myötä ja vastamäessä, kunnes kuolema meidät erottaa. Ja kissan viikset.


lauantai 28. heinäkuuta 2012

Toinen tilaisuus

Annetaanko meille kaikille toinen tilaisuus? Entä jos ei huomaa sitä toista tilaisuutta, lyödäänkö se eteen niin monta kertaa, että sen tajuaa lopulta käyttää? Vai onko toinen tilaisuus vain yksi ainoa, ainutlaatuinen kerta, joka häipyy tavoittamattomiin, jos sitä ei huomaa? Mistä tunnistaa toisen tilaisuuden?

Mikä on aika? Onko se jana vai onko se ympyrä, jota pitkin kierrämme? Jos yksi asia jää hoitamatta, palaammeko samaan pisteeseen vielä toisen kerran ja saamme toisen tilaisuuden hoitaa sen? Jos palaa samaan pisteeseen, lähteekö aika siitä kulkemaan takaisinpäin vai samaa ympyrää eteenpäin? Vai alkaako aika kulkemaan uutta ympyrää palatakseen lopulta vielä kerran samaan pisteeseen? Montako ympyrää kierrämme elämämme aikana ja montako toista tilaisuutta saamme?

Se toinen nainen

Kuka on tuo toinen nainen? Mistä hän ilmestyi?

Muistan, kuinka vähän ennen joulua mieheni alkoi istua tietokoneen ääressä kirjoittaen sähköposteja tuntikausia töiden jälkeen. Kysyin, mitä hän tekee. Hän selitti kirjoittavansa kirjaa tästä yli kymmenen vuoden Suomi-seikkailustaan, kaikista tapaamistaan ihmisistä, kaikista vastoinkäymisistä, joita yrittäjäelämämme aikana tiellemme osui. Kysyin, miksi hän kirjoittaa sitä sähköpostipalvelimellaan. Hän selitti, että kirjoittaa tarinan luonnoksiin, jossa se pysyy tallessa, vaikka koko hemmetin tietokonesysteemimme kaatuisi tai kone irtisanoisi työsopimuksensa. Ihmettelin silti asiaa, mutta annoin olla. Onhan miehelläni ollut joskus muitakin oudohkoja päähänpistoja.

Pari päivää ennen mieheni muuttoa, näin unta, jossa hän selitti, että ei tule minua kesällä hakemaan, koska on löytänyt jonkun toisen. Olin herätessäni ahdistunut ja kerroin unesta miehelleni. Hän naurahti ja sanoi: "Höpö, höpö, kyllä minä sinut tulen hakemaan!" Kuukausi ennen varsinaista muuttoani kävin tuomassa kotieläimemme ja lapsemme valmiiksi tänne, jotta varsinainen loppumuuttomme olisi vähän helpompi. Tunsin oloni erittäin epämiellyttäväksi ja kylmä käsi alkoi puristaa vatsaani hennolla otteella jo tässä vaiheessa. Kotiinpalattuani sain paniikkikohtauksen ja lähetin viestin miehelleni. Hän rauhoitteli minua ja sanoi, että kaikki johtuu vain siitä, että reissuni oli ollut melko rankka: kahden päivän sisällä lento Suomesta tänne ja takaisinpaluu keskellä yötä. Kaikki on vain väsymystä.

Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt uskaltaa luottaa kuudenteen aistiini, intuitiooni ja puhaltaa peli poikki - tai vähintään aikalisälle. Aavistin, että kaikki ei ollut kohdallaan. Miksi mieheni vastaili viesteihini yhä harvemmin ja sähköposteihin ei ollenkaan? Miksi häneen ei saanut yhteyttä puhelimitse minkään numeron - suomalaisen tai paikallisen - kautta ja miksi hän oli aina vapaapäivinään jossakin muualla kuin kotona järjestämässä muuttoamme?

Minulla on jo aikaisemmissa elämänvaiheissani ollut muutama voimakas aavistus, kuudennen aistin sanelema viesti ja uni, joka on osoittautunut todeksi. Ei mitään viitteellisiä enneunia, vaan erittäin realistisia suoraan asian kertovia. Aina olen reagoinut vasta jälkeenpäin, niinkuin nytkin, vaikka merkit olivat niin selvät ja vaikka  uni aiheuttikin heti ahdistusta, jota mikään muu painajainen ei ole aiheuttanut. Merkkejä oli toki muitakin: yli 200 euron puhelinlaskut, miehelleni yllättäen tullut koti-ikävä, illat tietokoneella, hempeän musiikin kuuntelu ja jatkuva riitely lapsemme kanssa (Ehkä myös hän aavisti jotain? Ehkä oli kuullut pätkän puhelinkeskustelua tai viestiä? Vai tiesikö hän enemmän kuin minä?).

Lapsemme kanssa lomalla ollessamme aloin pelkäämään muuttoamme yhä enemmän. Lapsemme odotti pääsyä isänsä ja sukulaistemme luo, uutta alkua ja kaikkea kivaa, mitä se tuo tullessaan. Hän ihmetteli useampaan kertaan, miksi en ole niin innoissani, kuin aikaisemmin. Selitin kaiken pelolla siitä, mitä tulevaisuus tuo (totta) sekä sillä, että pelkään, etten löydä hyvää työpaikkaa (totta sekin). Oikeasti tunsin, että en ole tervetullut.

Kun lopulta saavuimme lomaltamme tänne, mieheni lähti viikonloppumatkalleen kaverinsa kanssa. Konserttiin toiseen kaupunkiin, oikeastaan festareille, jotka kestäisivät koko viikonlopun. Pahoitteli, että ne ovat juuri nyt ja meni siitä huolimatta, vaikka myös hänen sukulaisensa ihmettelivät, miksi hän lähtee nyt, kun me olimme lapsemme kanssa juuri saapuneet.

Romahdus tapahtui tämän retken jälkeen.

Hänellä on toinen nainen. Entinen kouluaikainen kaveri, jonka oli tavannut Facebookissa uudelleen ja kirjoitellut sähköposteja hänen kanssaan läpi talven pimeimmän ajan. Tämä "kirja" oli siis oikeasti kirjoitelma, jota olivat kuulema kyhäilleet vuorotellen vertaillen kokemuksiaan tämän kahdenkymmenen vuoden aikana. Samalla olivat kuulema rakastuneet ja mieheni tänne muutettua tapailleet säännöllisesti. Tämä nainen kun kuulema pystyy kuuntelemaan ja hänen seurassaan on rauhallista olla.

En epäile yhtään sitä, että viimeisten vuosiemme jälkeen kenen tahansa seurassa olisi rauhallista ja hyvä olla. Oma elämämme keskittyi ensin yrityksemme pystyssä pitämiseen ja viimeisen kolmen vuoden aikana sen pikkuhiljaa lopettamiseen. Taloutemme oli ihan kuralla ja ulosottomies ja verokarhu kolkuttivat ovelle koko ajan. Yhteinen elämämme oli siis pääsääntöisesti näiden asioiden järjestämistä ja korjaamista ja pinna oli kireällä koko ajan ja kumpikaan ei nukkunut öitään hyvin. Onko siis ihme, että vanha kamu, joka on valmis kuuntelemaan huolia omalla äidinkielellä olematta itse sekaantunut asiaan ja nähden tilanteen ulkopuolisin silmin, alkaa tuntua rakkaalle. Ehkä heillä oli suhde jo tuolloin 20 vuotta sitten, koska pelkkä FB-tuttavuus ja muutama sähköposti ei varmaankaan voi herättää noin voimakkaita tunteita. Vai voiko?

Tämän naisen vuoksi mieheni on valmis heittämään kaatopaikalle 18 vuoden kumppanuutemme, jonka aikana olemme käyneet läpi asioita maasta taivaaseen ja kokeneet luultavasti enemmän kuin joku muu koko elämänsä aikana. 18 vuodessa olemme oppineet tuntemaan toisemme niin hyvin, että ymmärrämme asian tarkoituksen jo puolikkaasta sanasta ja usein ajattelemme samaa asiaa  samanaikaisesti ja yllätymme, kun toinen alkaa siitä puhua. Emme oikeastaan enää riidelleetkään koskaan, koska kaikkien vaikeuksiemme keskellä pidin riidan aiheet sisälläni, vaikka välillä jokin asia ärsyttikin niin, että olisin voinut haljeta. Ehkä tämä olikin virhe, ehkä olisi pitänyt antaa räiskyä useammin ja kuuluvammin, mutta oikeasti minulla ei ollut halua ja voimaa siihen. En halunnut tuoda negatiivista energiaa jo muutenkin vaikeaan tilanteeseemme ja purin kiukkuni urheiluun ja rankkaan treenaukseen.

18 vuotta hukkaan? Ja mitä nyt? Mieheni ei halua eroa, ei halua että muutamme asunnostamme pois. Pelkääkö hän ympäristön reaktiota? Pelkääkö hän sukulaistensa reaktiota? Olisiko ero suhteesta huolimatta hänelle liian rankka?

Oma reaktioni oli, että muutan heti takaisin Suomeen ja otan eron. Menköön, jos on mennäkseen! Muutto on kuitenkin mahdottomuus jo taloudellisestikin ja vaikka varmasti pääsisin entiseen työpaikkaani takaisin, niin en mahdollisesti ikinä saisi samanlaisia tilaisuuksia elintasomme kohottamiseen kuin täällä. En kuitenkaan haluaisi jäädä tähän "kotiimme" asumaan, mutta jos muutan erilleen, en saa oleskelulupaa, ennenkuin minulla on oikea työpäikka, eikä mikään kotiäidin virka. Eroa en voi edes itse laittaa vireille, koska lain mukaan en ole asunut tällä kerralla maassa tarpeeksi kauan, vaikka meidät on täällä vihitty. Omaan kämppään muuttaminen olisi taloudellisestikin riski, sillä tämä "kotimme" on suhteellisen edullinen, koska on osa mieheni työsuhde-etuja.

En kuitenkaan jaksaisi elää myös rinnakkain mieheni kanssa tietäen, että hän jakaa tunteensa ja sänkynsä jonkun toisen kanssa. Että tämä toinen on hänen ajatuksissaa ilmeisesti koko ajan ja jonakin päivänä minulla ei ole enää tilaa ollenkaan. Jonakin päivänä käteeni ojennetaan eropaperi ja pyydetään muuttamaan pois.

Tiedän, että myös Toisella Naisella on perhe ja oma yritys toisessa kaupunggissa. Mutta hän on eroamassa ja yrityksenhän voi aina muuttaa minne tahansa. Onko miehelläni rohkeutta viedä aloittamansa peli loppuun, vaan jäämmekö kaikki roikkumaan jonnekin välitilään? Mikä rooli on Toisella Naisella, mitä hän haluaa? Mitä vaatimuksia hän esittää? Ovatko tunteet (sekä miehelläni että Toisella) myös yläpäässä vai pelkästään alapäässä?


perjantai 27. heinäkuuta 2012

Vieraalle maalle

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa


Tiedättekö, miltä tuntuu, kun on odottanut jotakin ja viimeinkin se on saatavilla? Tiedättekö, miltä tuntuu, kun olette aavistaneet jotakin, ja odotuksen kohde ei enää tunnukkaan niin sopivalta ja mukavalta, vaan paremminkin vatsassa tuntuu niinkuin joku puristaisi kylmällä kädellä? Tiedättekö, miltä tuntuu, kun olette tehneet muuttomatkan uuteen kotiin 2000 kilometrin päähän ja partnerinne 20 vuoden ajalta, joka on asunut kyseisessä maassa jo useamman kuukauden ilmoittaa, että lähtee pitkälle viikonloppulomalle kaverinsa kanssa? Tiedättekö, miltä tuntuu, kun partnerinne ilmoittaa palattuaan kotiin, että tämä kaveri onkin vastakkaista sukupuolta, entinen koulukaveri 20 vuoden takaa, että on tavannut tämän uudelleen Facebookissa ja että tuntee olonsa mukavaksi tämän seurassa kirjoiteltuaan sähköposteja ja tekstiviestejä puolen vuoden ajan? Ja että tämä kaveri on hänen uusi kumppaninsa.

Minä tiedän, miltä se tuntuu.

Se vie shokkiin. Se vie paniikkiin. Se pelottaa, ottaa päähän, kiukuttaa, itkettää, masentaa ja ahdistaa. Välillä kaikkea yhtä aikaa, välillä vuorotellen. Se pistää ajattelemaan omia tekojaan, syyttämään itseään, kysymään, mitä olisi voinut tehdä toisin. Se pistää halveksimaan itseään ja tuntemaan itsensä pieneksi. Miksi, miksi juuri minulle kävi näin ja onko minun todellakin tarkoitus käydä tämäkin läpi kaiken sen roskan keskellä, jota viime aikoina on ympärille kertynyt.

Miksi partnerilla ei ollut munaa kertoa jo aikaisemmin, koska  tiesi asian jo huomattavan aikaisessa vaiheessa itse muutettuaan? Miksi hän antoi myös minun ja lapsemme muuttaa, uuteen maahan, hänen kotimaahansa ja jättää seisomaan tyhjän päälle ilman varsinaista kotia, ilman toimeentuloa ja sosiaaliturvaa? Kotona minulla oli hyvä työpaikka, kotimaan sosiaaliturva, tukiverkko ja ystävät, harrastukset. Täällä ei ole mitään, nichts, niente. On myös ryhdyttävä miettimään tulevaisuutta, sillä uusi kumppani lienee varsin todellinen "uhka", jos partneri kertoo hänestä jo näin avoimesti. Mitä minusta tulee, kun on aika muuttaa pois siitä talosta, jonka piti olla yhteinen kotimme? Miten selviän kaikesta byrokratiasta ja vaatimuksista, mikä tulee olemaan taloudellinen tilanteeni lapsemme kanssa, jos en saa kunnon työtä, joka meidät elättäisi? Miten vanhenen, kun partneri, hyvä ystävä, lapsen toinen vanhempi ja aikanaan myötä ja vastamäet luvannut toinen puolisko, sielunystävä ei enää olekaan rinnalla. Uutta matoa koukkuun vaan, joo, mutta kun haluaisi kuitenkin sen vanhan.

Shit happens, so they say...