tiistai 31. heinäkuuta 2012

Anger Management

Haluaisin herätä tästä painajaisesta.

Tuntuu, että olisin keskellä salaliittoa tai huonoa pilaa ja jonakin päivänä joku tulee  herättämään ja sanoo kaiken olevan vain koe, joka minun pitää läpäistä. Jos tämä olisi elokuva, lopussa kaikki eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tai jos tämä olisi kirja, voisin lukea viimeisen sivun jo nyt ja tietää, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

Mutta tämä ei valitettavasti ole elokuva, ei mikään romanttinen komedia tai saippuaooppera tai kirja, vaan todellisuus, jota en uskonut joutuvani kohtaamaan. Eihän näin voi minulle tapahtua, ehkä jollekin muulle ja voi-voi-jos-niin-kävi. Aivan samoin, jos ajaisin autoa ilman turvavyötä: eihän minulle tapahdu mitään ja olenhan kuitenkin niiiiin hyvä kuski. Mutta onnettomuuksia tapahtuu, myös hyville kuskeille ja niille, joille niitä ei pitäisi tapahtua. Ketä voisi syyttää tapahtumista? Kuka kantaa vastuun? Onko kaikki ennalta määrättyä ja kaikella tarkoituksensa?

Sanotaan, että Luoja ei anna kuormaksi kenellekään enempää, kuin mitä jaksaa kantaa. Kovin vahvaksi näyttää tämä Luoja kantokykyni arvioivan, koska on viemässä minulta jo toista perhettä (vanhempani menehtyivät ollessani alle parikymppinen ja veljeni heti sen jälkeen) sen lisäksi että on viimeiset vuodet lisännyt taakkaani kantokykyni äärilaidoille. Miten kukaan voi  luottaa tällaiseen Luojaan, joka vie kaiken? Miten saada epäilijät uskomaan ja luottamaan, jos tielle annetaan pelkkää surua ja murhetta? Vaikka avioliittoamme ei koskaan siunattu kirkossa, pitäisi sen silti olla yhtä pyhä. Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen erottako. Vai tahtooko Jumala erottaa nyt sen, minkä mielestään ihminen on yhdistänyt?

Kiukunhallintani on kuitenkin onnistunut ja pahin kiukku on taittanut jo niskansa. Mieheni oli kuitenkin vapaapäivänään Toisen Naisen luona ja minulla oli liikaa aikaa ajatella tulevaisuuttani. Kiukun tilalle on rantautunut suunnaton suru, jolla ei näytä olevan alkua eikä loppua. Jos vain pääsisin siihen tilanteeseen, että jaksaisin itsesyytösten ja tapahtumien analysoinnin sijaan jatkaa elämääni eteenpäin ja sen sijaan, että kysyn, miksi mieheni teki näin kysyisin, mitä minä itse haluan.

Työtilanne näyttää kuitankin selviävän ja ja viikon loppupuolella aloitan työni siitä, mihin ne viime kerralla 15 vuotta sitten jäivät. Entinen työnantajani pyysi palaamaan, kun kuuli, että olen jälleen kaupungissa.

2 kommenttia:

Red Stripe kirjoitti...

Lähde: www.miesklinikka.com

Toipumisen askeleet:
1.SHOKKIVAIHE (2 viikkoa) - ahdistuneisuus, levottomuus, tapahtuman jatkuva kelaaminen päässä. - univaikeudet - ruokahaluttomuus

2.VIHAVAIHE -viha ja lepppymisen tunne tyypillisesti vaihtelee,jopa päivän aikana. Vihavaiheen tarkoitus on raivata tietä anteksiannolle.

3.SELITYKSEN ,SYYN HAKEMINEN -syytökset, palapelin rakentaminen,loogisen syyn hakeminen puolisolta,itseltä, itsesyytökset

4.OMAN ARVOSTUKSEN PÄIVITYS -uusi look, uudet vaatteet,uusi auto ,uuden parisuhteen kiihkeä etsiminen

5.SURUVAIHE,LUOPUMINEN ALKAA -jos on uskaltanut luovuttaa. Vaarana on turvallisuushakuinen kompromissi,joka vain pitkittää henkistä ahdinkoa.Lopullinen ero tarjoaa tässä portin uuden alkuun.Tämän faktan työstämiselle on annettava aikaa, tilaa ( erillään asuminen ) ja mahdollisuus keskusteluihin ystävien ja ammattiauttajien kanssa.

6.UUDEN RAKENTAMINEN -luottamuksen palautuminen itseen ja elämään

7.VAKAAMPI ONNELLISUUS

Jääkarhu kirjoitti...

Red Stripe, kyllähän se pitkälti taitaa näin mennä. Mutta sydän ei aina halua tehdä niinkuin järki sanoo: tottahan toipuminen olisi nopeampaa, kun uskaltaisi antaa periksi ja lähteä hakemaan uutta elämää.

Erään toisen tietolähteen mukaan (en enää muista minkä, tuli alussa luettua aiheesta niin paljon)tähän prosessiin saattaa mennä vuosia. Ensimmäiset vaiheet läpikäydään usein nopeammin, mutta viimeisiin vaiheisiin menee pidempi aika.