sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Omille jaloille seisomaan

Kukaan ei ole saari, kuin yksinäinen saati valtameressä


Pakkohan asioista on puhua, eikä jättää niitä vain leijumaan ilmaan.

Mieheni ei halua vastata kysymyksiini, jotka oman mielenterveyteni vuoksi vaatisivat vastauksen. Rakastiko hän minua oikeasti koskaan, jos tämä ennen minua kuvioissa ollut Toinen Nainen valtasi paikkani niin helposti? Miten hän näkee tulevaisuutemme? Miten pitkään hän aikoo jatkaa tätä kaksoiselämää? Sitähän se on, vaikka hän on kertonut totuuden. Miten pitkään hän luulee, että pystymme jatkamaan asumista samassa taloudessa? Miten hän aikoo hoitaa elatukseni siihen asti, että saan töitä ja pääsen itsekin vähän leivän syrjästä kiinni? Ja miten hän aikoo hoitaa sitä velkataakkaa, jonka Suomeeen taaksemme jätimme? Minähän en pysty sitäkään hoitamaan näillä korteilla, jotka nyt ovat käsissäni. Keväällä muutettuaan mieheni avasi omalle nimelleen pankkitilin. Sanoi, että järjestää minulle myöhemmin käyttöoikeuden. Mutta niinhän ei sitten käynytkään ja joudun taiteilemaan niiden muutaman roposen varassa, jotka jäi jäljelle Suomen lomarahastani maksettuani velkojamme pois. Ennekuin tiesin, mikä on todellinen tilanteemme.

Vastausta siihen, miksi hän antoi myös minun ja lapsemme tulla tänne, en ole vieläkään saanut.

Itse hän haluaa "elää päivän kerrallaan" ja katsoa mitä tapahtuu. Haluaako hän odottaa ensin Toisen Naisen eron seuraumukset ja aloittaa sitten omansa? Haluaako hän jättää oven puoliksi auki myös minun suuntaani? Yhtenä päivänä hän saattaa  huomata, että myös tämän Toisen Naisen p**ka haisee ja että myös hänellä on kuukautiset ja päänsäryt, huonot tuulet ja kiukkukohtaukset. Eläminen saman katon alla on aivan eri juttu, kuin satunnaiset parin päivän tapaamiset ja asuminen 100 km päällä toisistaan, jokapäiväiset puhelut ja teksti- ja sähköpostiviestit. Elääkö mieheni romanttista harhaa kuplan sisällä ja alitajuisesti vaistoaa, että kupla saattaa jonakin päivänä puhjeta? Jotakin tapahtui silloin aikoinaan, kun näiden kahden tiet erosivat ja niin saattaa käydä uudelleenkin. Jos tämä kupla  puhkeaa, minä en mahdollisesti ole enää täällä keräämässä rippeitä, vaan seison jo omilla jaloillani.

Itselleni elämä saman katon alla tässä tilanteessa on tuskaa. Yksinäisinä hetkinä kyynelistä ei tule loppua ja välillä tekisi mieli päästää perkeleitä ilmaan niin paljon ettei sinne enää muuta mahdu. Silti yritän purra huultani ja pitää julkista tasapainoa yllä, sillä minä en aio olla se, jonka niskaan koko ero lopulta kaadetaan. En aio olla syntipukki, vaan mieheni on kannettava julkinenkin vastuu teostaan ja sen seurauksista. Eron syy ei tule olemaan erilleenkasvu tai erimielisyydet, vaan avioirikos. Asia on lausuttava niinkuin se kirjoitetaan. Jos löydän itsekin uuden kumppanin, myöskään se ei tule olemaan eron virallinen syy.  En aio nimittäin jäädä kiinni tai tunnustaa, ennenkuin mieheni on oman tekonsa tunnustanut perheensä, tuttavapiirinsä ja viranomaisten edessä. Aion pitää myös huolen siitä, että lapsemme jää minulle ja että mieheni kantaa taloudellisen vastuun elatuksestamme. Hänen palkkansahan tulee olemaan aina suurempi kuin minun ja luultavimmin tulen keräämään leipäni pieninä murusina maailmalta, palan sieltä ja palan täältä.

Myötä ja vastamäessä, kunnes kuolema meidät erottaa. Ja kissan viikset.


Ei kommentteja: