perjantai 31. elokuuta 2012

Toinen Mies

No joo, ei minulla, vaikka toisaalta toivoisinkin.

Tänään töissä sisään käveli pariskunta, joka halusi syömään johonkin rauhalliseen nurkkaukseen. Olivat hyvin rakastuneen näköisiä, pitivät toisiaan kädestä (molemmat noin 4-kymppisiä), toinen puhui englantia, toinen ranskaa, toisilleen puhuivat kuitenkin englantia (ihan niinkuin sillä olisi nyt tarinan juonessa mitään merkitystä...) Jutustelivat, hymyilivät, toisilleen, hyväilivät toistensa käsiä ja-niin-edelleen ruokaa odoteleessaan. Tämän tunteen muistan kyllä, ei siitä nyt niin kauan ole. Naisen kasvoilla oli kuitenkin koko ajan hieman surullinen ilme ja silmistä näkyi tuska.

Koska ruokailijoita oli ollut muitakin, jouduin olemaan pienenä häiritsevänä tekijänä "kutunurkassa". Niinpä satuin kuulemaan, kun pariskunta alkoi keskustelemaan tulevaisuudestaan. Mies aloitti keskustelun kysymällä, mitä nainen oli tarkoittanut sillä, kun oli kysynyt, miten heidän tulisi edetä tilanteessaan. Nainen oli hiljaa vähän aikaa, näytti vieläkin surullisemmalta ja sanoi:

-"Tiedäthän, että minä olen se pahantekijä (bustard) tässä tilanteessa, sillä olen naimisissa, sinä et. Minut tullaan leimaamaan.  Minun on elettävä asian kanssa jotenkin eteenpäin."

-"Niin tiedän. Ehkä sinun olisi kerrottava. Haluan olla kanssasi"

Tässä vaiheessa pakenin paikalta. Toisaalta siksi, että halusin olla diskreetti, mutta toisaalta myös siksi, että omat tunteeni ryöpsähtivät pintaan.

Jollakin tapaa ymmärsin tilanteen, pystyin tuntemaan naisen surun ja tuskan, vaikka hän olikin se "pahantekijä". Tältäkö omasta Toisesta Naisestani tuntuu? Tältäkö myös miehestäni tuntuu? Tunteeko hän myös olevansa pahantekijä? Vai onko miehillä helpompaa. Tämän naisen partnerikaan ei ollut mitenkään syyttömän oloinen, mutta kuten oma miehenikin on kerran sanonut: sille ei vain voi mitään. Se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä ketään voi syyttää. Toisaalta halusin huutaa: hei-loppu-nyt-tästä-tulee-vain-pahamieli-kaikille!

Mitä tämän naisen mies tuntee? Mitä hän tietää? Onko miehelle helpompi tulla jätetyksi kuin naiselle? Kumpi selviää tilanteestaan paremmin?

Kolikolla on aina kaksi puolta.

Vaikka olemmekin sopineet mieheni kanssa siitä, että emme etsi vielä toista kämppää, niin kerroin hänelle miten vaikea minun on oikeasti olla täällä yhteisen katon alla. Hänelle asia on kuulema vielä ok, vaikka välillä tekeekin mieli hengittää vapaammin. Hän ilmeisestikin mieluummin matkustaa neutraalille maaperälle Toisen Naisen luo, kuin kutsuu hänet tänne (vaikka tämä on täällä käynytkin siinä vaiheessa, kun en vielä ollut täällä). Luultavasti taustalla on myös se, että hän ei halua tulla täällä kotikaupungissaan nähdyksi vieraan naisen kanssa. Toisaalta mitä väliä sillä olisi siinä vaiheessa, kun asuisimme erillään. Ehkä hän vain ei halua vielä polttaa kaikkia siltoja takanaan. Itseasiassa hän sanoikin siinä vaiheessa, kun kerroin haluavani muuttaa pois, että jättäisi kuitenkin huoneeni minulle varatuksi.

Miksi elämän täytyy olla näin vaikeaa? Teemmekö siitä itse tällaisen vai mistä kaikki johtuu? Olisi niin helppoa, kun kaikki sujuisi edes joskus helpomman kaavan mukaan, eikä ryöppymällä pitkin ja poikin sivupolkuja.

Töissä oli tänään myös ryhmä sveitsiläisen yrityksen kiinalaisia vieraita. Aasian maissa yritysmaailma on erittäin hierarkinen ja johtajien arvojärjestys on tärkeää. Ryhmän tulkki näyttikin meille käsimerkein, kenelle ruoka pitää tarjoilla ensin ja missä järjestyksessä muille.

Toivoisin, että omassa elämässäni olisi samanlainen tiennäyttäjä: nyt rouva menee tähän suuntaan - ei missään nimessä sinne, vaan tuonne.

Jep jep.


torstai 30. elokuuta 2012

Kuka varasti minut?

Tulisiko päänsärky, jos joisi nämä kaikki?
Missä vaiheessa minusta tuli vanha ja väsynyt? Kuka on varastanut minut? Kuka on tullut paikalleni?

Peilistä minua katsoo takaisin nainen, jolla on harmaa iho ja mustat silmienaluset, vieläkin mustemmat kuin normaalisti. Kun katson minusta viime aikoina otettuja valokuvia, silmistäni on kadonnut pilke, joka niistä on aikaisemmin löytynyt. Aikaiset aamuherätykset ja voimakas henkinen stressi alkavat tehdä tepposensa. Loman paikka.

Tänään on kuitenkin  ihan hyvä päivä. Päätimme mieheni kanssa jättää toisen asunnon etsimisen vähän myöhäisempään ajankohtaan, siihen kun olemme päässeet veloistamme vuoden lopussa ja minulla on vähän säännöllisempi työ. Viimeinen työpäiväni näillä näkymin on ensi viikon maanantai ja sen jälkeen 2 päivää vapaata, 4 päivää lomaa ja 1 päivä juhlapäiväkorvausta. En tiedä, miten nuo loma- ynnä muut päivät vaikuttavat palkkaani, sillä olen tuntipalkkalainen ja näin ollen joko töissä tai en. Lomarahat kun maksetaan normaalin tuntipalkan päälle, vähän niinkuin vuokratyöfirmoissa. Olisin vapaa aloittamaan uudessa paikassa siis tiistaina, mutta kun sitä uutta paikkaa ei vielä ole. Kaupungissa oleva Cirque de Soleil etsii ruokapalveluunsa kokki-kolmosia ja heitin eilen hakemuksen kehiin, mutta vastausta ei ole vielä kuulunut. En tiedä onko hyvä vai huono merkki, sillä yleensä paikat, jotka olen saanut, ovat ottaneet heti yhteyttä. Hain oikeastaan tätä paikkaa jo aikaisemmin ja ottivat jo yhteyttäkin, mutta olin valitettavasti jo lupautunut tähän vielä-tällä-hetkellä-nykyiseen paikkaani ja koska en voinut antaa kokopäiväistä työpanostani, niin joutuivat sitten miettimään vähän asiaa uudelleen. Otin nyt siis uudelleen yhteyttä, sillä kyseisiä paikkoja välittävän vuokratyöfirman sivuilla pestit ovat vielä avoinna. Tarvittava määrä kun taitaa olla enemmän kuin yksi.

Peukkua pystyyn!

Japani houkuttelee, mutta se, että palaisin sieltä tyhjätaskuna, ei houkutele. Vaikka olisinkin yhtä positiivista kokemusta rikkaampi, niin valitettavasti tällä hetkellä myös materiaalinen rikkaus täytyy ottaa huomioon. Jos tietäisin, että minulla olisi työpaikka Japanista palattuani joulukuussa, olisin jo hakenut paikkaa.

Hitsi, kun asiat pitää tehdä järjellä, eikä sydämellä! Nuorempana pystyi vielä elää elämäänsä antaa-mennä-periaatteella ja ottaa vähän ylimääräisiäkin riskejä, mutta nyt joutuu jo vähän miettimään tekojensa seurauksia, sillä ne vaikuttavat muihinkin kuin itseemme. Toisaalta voisi opetella olemään niin itsekeskeinen, ettei ajattele tekojensa seurauksia sen pidemmälle.

Tai no ei nyt sentään.


keskiviikko 29. elokuuta 2012

And the answer is: Canada

Sain eilen pitkästä aikaa kunnollisen keskusteluyhteyden mieheeni heitettyäni kehään kysymyksen siitä, miksi virallisissa tiedoissani lukee: asumuserossa.

Mieheni oli yllättynyt. Siis oikeasti yllättynyt ja luuli, että vain vedätän. Toki minulla oli sitten mustaa valkoisella näyttää, mistä puhun. Hän otti puhelimen heti käteensä ja halusi selvittää, mistä kyseinen tieto on peräisin. Valitettavasti kaupungin toimistoissa ei ollut enää tuohon aikaan ketään töissä.

Mieheni sanoi, että ei ole puhunut asiasta vuorenvarmasti vielä kenellekään, sillä hän ei ole halunnut pitää lapsemme vuoksi kiirettä. Hän haluaa, että lapsemme sopeutuu ensin uuteen elämäntilanteeseen kunnolla, ennekuin erosta aletaan todenteolla puhua. Hän kertoi lopulta myös syyn siihen, miksi halusi minut tänne: lapsemme vuoksi. Hän ei halunnut, että lapsi jää ilman äitiään tilanteessa, jossa joutuu sopeutumaan uuteen maahan, uuteen kulttuuriin, uuteen kouluun ja uuteen elämään. Heitin siihen kyllä, että olisimmehan voineet jäädä Suomeenkin, mutta mieheni oli sitä mieltä, että saamme asiamme järjestettyä täällä paremmin.

Puhuimme myös siitä, mikä meni vikaan. Mieheni myönsi, että oli ollut yhdessä Toisen Naisen kanssa puoli vuotta ennenkuin minä tulin kuvioihin. Sanoin, että ilmeisestikin tulin siinä vaiheessa heidän väliinsä ja mieheni sanoi, että se ei ole välttämättä ihan totta, vaan välissä oli ollut jotakin muutakin. Toisen Naisen suhde johonkin toiseen mieheen sekä lapsi tämän kanssa. Tuota tarinaa ei ollut tarkoitettu onnelliseksi tuossa vaiheessa. Siihen piti kierrättää lähes 20 vuotta.

Kun kysyin, mitä mieltä mieheni on siitä, mitä itse luulen tapahtuneen, hän myönsi puoliksi. Elimme itse usean vuoden tiukassa elämäntilanteessa, jossa kaikki mikä voi mennä väärin, meni väärin. Kun tilanteeseen tulee entinen ihastus, joka on valmis kuuntelemaan, sympatisoimaan ja olemaan tukena omalla äidinkielellä, on helppo "langeta". Mieheni ei kuitenkaan halua vielä tässä vaiheessa viedä suhdettaan Toisen Naisen kanssa syvemmälle tasolle ja sanoi, että tämä ei tule olemaan uhka minun ja lapsemme välissä. Tästä ei tule koskaan äitipuolta, korkeintaan ystävä, jos sitäkään.

Puhuimme myös asumisjärjestelyistämme ja mieheni sanoi myös miettineensä asiaa. Hän kertoi, että on valmis tukemaan minua taloudellisesti, jos löydän asunnon, johon haluan muuttaa. Hän sanoi myös, että on toisaalta valmis muuttamaan myös itse muualle. Tosin se ei taida olla mahdollista, sillä tämä kämppämme tulee hänen työsuhde-etunaan ja en tiedä, miten työnantaja suhtautuisi siihen, että hän muuttaa pois ja minä jään. Vuokrankorotus olisi ainakin tiedossa, jos ei muuta. Mitään kiirettä ja stressiä ei hänen puoleltaan kuitenkaan tulisi olemaan.

Hän yrittää myös järkätä työnantajaltaan töitä minulle.

Tämmöinen mieheni on parhaimmillaan: ajattelee myös minua ja lastamme ja on valmis tukemaan meitä. Tästä syystä en halua menettää ystävyyttämme ja tietynlaista kumppanuuttamme, vaikka tämänhetkinen tilanteemme onkin ihan PC:stä ja poikittain.

tiistai 28. elokuuta 2012

Come clean, come clean, I know where you´ve been

Vierailu RAV:ssa eli Regionales Arbeitsvermittlungszentrumissa olikin mielenkiintoisempi, kuin osasin odottaa. Kaikki meni ihan sujuvasti ja osasinpa jopa hoitaa asiani saksaksi - kuukaudessa kieli on palautunut ihan siedettävälle tasolle ja pärjään jopa virallisen kielen kanssa. Melkein jopa Züritütschiksi. Tilanteeni näyttää ihan hyvälle näin niinkuin irtisanotun ja työttömyysuhan alla olevaksi. Korvauksia tulen näköjään saamaan ja ihan hyvän arvion mukaan ensimmäisestä päivästä alkaen. Toki paperityötä sen eteen pitää sitten tehdä niin maan pirusti. Ei voi vain mennä iltapäivällä terdelle kaljalle, niinkuin Suomessa varmaan tekisin lotkauttamatta korvaani muille asioille.

Täällä pitää työttömyyskassalle kirjailla monta lomaketta asiaa todistuksineen ja sen jälkeen pitää täytellä lomaketta, johon kirjataan kaikki työnhakuyritykset. Jos tätä lomaketta ei palauta tai palauttaa sen tyhjänä, katkeaa korvaukset. Eli kun miettii sitä, että korvauksen suuruus on ehkä jopa enemmän, kuin mitä saisin Suomessa palkkaa kokoaikatöistä tai ainakin lähelle sitä, niin noita sihteerinhommia tekee ihan mielellään.

Se, mikä tuli yllätyksenä, oli, että virallisessa statuksessani luki: Verheiratet - Ehepartner Getrennt. Eli suomeksi: naimisissa-aviopuoliso asumuserossa.

Vai että sillä tavalla.

Onkohan tässä nyt tapahtunut joku tiedotuskatkos neljän seinämme sisällä? Niinkuin sitten sukulaisille on pidetty kulisseja yllä, niin viranomaiset ovat saaneet virallisesta erosta tiedon - niin, jopa ennen minua.

No tämähän tekee asioista tietyllä tavalla helpompia, mutta olisihan tuo nyt ollut sellainen asia, joka minunkin olisi ollut ihan kiva tietää. Etten mene hoitamaan virallisia asioitani vielä muka naimisissa olevana ja näytä vähän oudolle, kun koneelta virkailijan eteen pomsahtaakin asumuserossa oleva nainen.

Kuinkahan moni asiasta nyt oikeasti tietääkään? Yläkerran sukulaiset? Ovatko olleet viime aikoina hieman etäisiä? Anoppi ja appi? Kuka muu? Lapsemme? Kissamme? Vähän alkaa oikeasti kyllästyttämään tämä kaksinaamaisuus, valehtelu ja asioiden pimittäminen koko ajan. Muistan, että mieheni on kerran aikaisemmassa elämänvaiheessamme kertonut, että hän yrittää pitkittää epämiellyttävien uutisten kertomista mahdollisimman kauan. Eli tässäkin tapauksessa uutinen tuli julki muuta kautta, kuin hänen kertomanaan. Hemmetin nössö, joka ei uskalla kantaa tekojensa seurauksia suorin selin. Aivan uskomaton tyyppi.

Taitaa olla illalla taas perheneuvottelun paikka. Ehkä saan revittyä irti jotakin muutakin, mikä minun tulisi tietää, ennenkuin saan tiedon välikäden kautta. Niih.

Oops, I did it again

Kokosin taas itseni ja nousin tuhkasta niin, että pääsen jatkamaan elämääni rinta rottingilla kohti uusia pettymyksiä. Tällä kerralla riitti yksi mökötyspäivä.

Mieheni palasi eilen illalla Toisen Naisen luota ja ainoa asia, mitä hän pystyi sanomaan: "Ei kukaan halua viedä lastamme sinulta. Jos haluat, voin järjestää tapaamisen Toisen Naisen kanssa ja hän voi kertoa saman".  Just joo. Sehän tästä vielä puuttuisikin.

Kaksi lausetta. Varmasti totta hänen todellisuudessaan, mutta alitajuinen käytös kertoo toista. Kukapa nyt vapaaehtoisesti olisi sanonut: "Niin, oikeassa olet, tottakai haluamme erottaa sinut ja lapsemme toisistaan pysyvästi ja nyt heti paikalla." Tulkitsen viikonlopun visiitin sillä, että mieheni haluaa lapsemme ja Toisen Naisen tutustuvan paremmin. Ihan vaan tulevaisuuden varalle, sillä kaikki salailu, kulissien pitäminen ja muka-elämä tulee saamaan lopun ennemmin tai myöhemmin. Siinä vaiheessa Toinen Nainen saa paljon tilaa lapsemme elämässä ja heidän olisi siis parasta olla ystävät. Muuten lapsemme tulisi ajattelemaan häntä pahana äitipuolena ja perheen rikkojana. ja mieheni ja Toisen Naisen alitajunnassa varmasti olisi parempi niin, että minä olisin se osapuoli, jota voi kaiksesta syyttää.

Lapsemme on aina ollut herkkä ystäviensä suhteen. Hänet on helppo ystävystyttää varsinkin aikuisten kanssa ja varsinkin sellaisten aikuisten kanssa, jotka ovat hänelle vähänkään ystävällisiä. Kerran Suomessa vieraanamme oli viikon verran eräs mieheni ystävistä. Alkoholisti ja puolipäivänarkkari (polttaa hamppua ihan avoimesti). Oli koko viikon meillä ollessaan ympäripäissään aamusta seuraavaan aamuun ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaan. Osti lapsellemme Suomenlinnassa jäätelön ja siitä asti hän on ollut lapsemme paras ystävä. Puhuu tyypistä koko ajan, haluaa kutsua hänet vierailemaan koko ajan ja haluaa vierailla hänen luonaan koko ajan. Olen yrittänyt selittää, että tämä tyyppi ei välttämättä ole mikään paras mahdollinen ystävä ja että hän oli meillä vain siksi, että halusi käydä Suomessa ja tottakai kutsuimme hänen nukkumaan meillä yötä. Onhan hän kuitenkin jonkinlainen ystävä kaikesta puuhastelustaan huolimatta.

Kun lapsemme ystävystyy tällaisen tyypin kanssa noin helposti, niin miten mahtaa käydä sellaisen ihmisen kanssa, joka tekee työkseen lasten maalausterapiaa, eli tietää varmasti mistä langasta vetää?

Mutta tänään kokoan työmappini ja suuntaan tieni RAV:n toimistoon, eli paikalliseen työvoimatoimistoon. Onni onnettomuudessa on se, että sain itse kengän kuvan persauksiini ja ennätin olemaan töissä jonkin aikaa. Tämä tarkoittaa sitä, että olen oikeutettu työttömyyskorvaukseen ilman karenssia ja koska tein tämän kuukauden täysiaikaisena, korvauksen suuruuskin tulee olemaan ihan ok. En toki sillä yksin eläisi, mutta parempi, kuin ei mitään. Suomesta suoraan työttömäksi tullessani en luultavasti olisi saanut rappeniakaan. Ei tosin tarvinnut edes käydä kysymässä, kun sain töitä lähes heti.

Olen myös miettinyt muita vaihtoehtoja. Ravintola-ala on rankkaa, täällä vielä rankempaa kuin Suomessa. Vanha ei välttämättä enää jaksa juosta samaa tahtia kuin nuoret hyypiöt asiakaspalvelussa ja valitettavasti kokkikokemukseni on vain omasta firmasta saamaani, eli en voi työtodistuksilla näyttää toteen. Jos pystyn näillä perusteilla osoittaa olevani "vaikeasti työllistettävä" (aika moneen paikkaan olen oikeastikin hakenut), tulisin ehkä saamaan tukea myös uudelleen kouluttautumiseen. Täällähän suuri osa ammateista hankitaan oppisopimuksella ja palkkaa saa muutaman sataa frangia heti alusta alkaen. Aikuiselle muutama sata ei kuitenkaan riitä elämiseen ja niinpä RAV:n kautta voi hakea tukea, jota maksetaan melkein normaalin palkan suuruisena. Pitää selvittää asia.

Toinen vaihtoehtoni, mitä eilen mietin, on lähteä Japaniin 3 kuukaudeksi vapaaehtoisena luomufarmille. Hakuaika parhaillaan, alku syyskuun lopussa. Palkkaa ei tietenkään saa kuin vähän taskurahaa, ylläpito toki tulee sitten farmin toimesta, matkat pitää maksaa itse ja tietty käyttöraha, jos aikoo kuluttaa enemmän kuin tuo taskuraha.

Ongelmani on se, että en ole ollut kyseisen vapaaehtoisjärjestön kanssa aikaisemmin tekemisissä ja heillä pitkäaikaistyöleirille vaaditaan joko aikaisempi kokemus työleiriltä heidän kauttaan tai muuten aktiivista otetta heidän järjestöönsä. No mutta, hakeminen ei maksa muuta kuin järjestön jäsenmaksun (jonka kokoan muutamana päivänä tippeinä) ja jos saan paikan, parisataa frangia välityspalkkiota.

Tuo 3 kuukautta voitaisiin laskea myös asumiseroksi. Takaisin palattuani hankkisin oman kämpän ja 3 kuukauden jälkeen mieheni olisi vapaa mies tekemään mitä sielu halajaa. Kolmessa kuukaudessa hän pystyisi myös kokeilemaan, mitä elämä ilman minua todellisuudessa on ja mitä kaikkea lapsemme huoltajuus vaatii. Itsehän tuon kolme kuukautta olin lapsemme kanssa Suomessa ja tiedän jo, että lapsemme ei ole enää mikään pikkutyttö vaan nuori nainen, jolla on nuoren naisen vaatimukset. Miehelleni hän on vielä pikkulapsi.

Toki mietin sitä, miten lapsemme suhtautuisi siihen, että "hylkäisin" hänet noinkin pitkäksi aikaa. Sekä sitä, että taitaisin olla taas ihan persaukinen, kun tulisin takaisin.

Tai sitten löytänyt palkkatyön Japanista.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

These boots were made for walking

Tämä homma menee jo ihan naurettavaksi. Paitsi ettei taas oikein naurata. Tai no ehkä ihan vähän, kun ajattelee sitä tragi-komiikkaa, joka tilanteeseen liittyy.

Olimme eilen sopineet mieheni kanssa, että tänään puhumme Toinen Nainen - lapsemme- asian selväksi ja selvitämme tilanteen jatkoa ajatellen töitteni jälkeen. Eteen tuli kuitenkin akuutimpi ongelma.

Sain fudut koeajalla.

Syynä ei ole työpanokseni tai persoonallisuuteni, vaan hotellin taloudellinen tilanne ja seuraavien kuukausien talousennuste. Saappaankuva persauksiin tuli myös parille muulle työntekijälle ja esimerkiksi Herr Chef de Cuisine valitteli, että hänellä ei ole enää tiskaria ja keittiöapulaista ja joutuu tekemään tästä alkaen kaiken itse.

Oman tilanteeni osasin jo arvata ja olinkin asiasta maininnut miehelleni viime viikolla. Jotenkin olin saanut taas pieniä vinkki-murusia siitä, että ehkä näin saattaisi käydä: minulle ei opetettu iltatöitä, minulle ei selitetty bankettikattauksia, minulle kerrottiin, että saisin palkkani kuun lopussa käteisenä (paikassa on tapana maksaa viimeinen palkka puhtaana käteen) ja muutenkin olin miettinyt, mitä tulisin tekemään sen jälkeen, kun tuuraamani henkilö palaisi kesälomaltaan. Ajatuksissani oli käynyt, että ketään muuta hullua ei saatu 6 viikoksi ylös klo 4 aamulla ja viideksi töihin ja kukaan muu hullu ei olisi suostunut tekemään vain kuukauden työsopparia. Minulle olisi voitu olla rehellisiä, sillä olisin kyllä tullut virallisestikin vain kuukaudeksi, mutta  nyt jäi vain paha maku suuhun. Ravintolapäällikkö, joka kuukausi sitten minut palkkasi, pyysi päivän lopuksi anteeksi saamiani uutisia, sillä hänellä ei ollut ollut aavistustakaan siitä, että tulisin olemaan yksi kenkää saavista.

Kaikkien pienten bagatellien yhtälö oli mielessäni muuttunut fuduiksi tuuraamani henkilön palatessa, mutta mieheni väitti minun taas kuvittelevan liian pessimistisesti tilanteeni ja tulevaisuuteni. Eilistä tilannetta selvittäessäni olinkin jo sanonut hänelle, että en kuvittele mitään, sillä näen tosiasiat. Jos näin jatkuu, taidankin laittaa pystyyn palvelunumeron, jossa ennustelen ihmisten tulevaisuutta. Lahjoja kun näkyy olevan.

Oikeastaan olen tavallaan helpottunutkin, sillä olen etsinyt koko ajan toista työpaikkaa, sillä tämän paikan työilmapiiri on vähän mitä on. Liikaa väliportaan pomoja ja liian vähän oikeita tekijöitä. Joka aamu olen lahjoittanut työnantajalleni 15 minuuttia elämästäni, sillä olen varmuudeksi joutunut tulemaan vähän aikaisemmin, sillä yhtenäkään aamuna ei valmistelut ole olleet niin varmalla pohjalla, että olisin selvinnyt ajoissa vain omat työni tekemällä. Olin kokenut vähän epäreiluna, että joudun tekemään ylimääräistä vain siksi, että muut eivät hoida hommiaan. Samalla minua on pomotettu laidasta toiseen yhden sanoessa sitä ja toisen tätä. Teki miten vain, aina on joku väliportaan pomo sanomassa, että "herra-ihme-bitte-ei-nyt-näin-vaan-näin". Aina piti tarkastaa, kuka on työvuorossa ja tehdä työnsä sen mukaan. Ja vähän sitten ihmetellä, miten tekisi, kun on useampi "pomo" paikalla.

Mutta tämä tarina on nyt siis ohi ja uutta matoa on jo koukussa. Ja koska minut irtisanottiin, tulen toivon mukaan saamaan myös työttömyyskorvausta ilman karenssiaikaa sille ajalle, että löydän uuden paikan. Yleensä en ole ollut kuitenkaan pitkään työttömänä ja näähän olivat ensimmäiset fudut koko työurani aikana.

Pitihän se tämäkin tietysti kokea, ennekuin henki loppuu pihisemästä.


Niin ja ai-niin-joo, mitä tekee mieheni taas tässä tilanteessa? Lähtee Toisen Naisen luo, onhan hänellä vapaapäivä huomenna...

lauantai 25. elokuuta 2012

Lähtölaskenta alkaa 8: Piru merrassa

Vaeltamaan niiden piti mennä.

Jonnekin Länsi-Sveitsiin ja yläkerran sukulaisemme piti mennä mukaan. Yläkerran sukulaisemme on kotona, mutta missä on muka-mieheni ja lapsemme? Ettei vaan....

-Missä olette? Aiotteko tulla kotiin yöksi?

-Olemme täällä X:n lähellä pyöräilemässä ja aiomme jatkaa vielä vähän matkaa ja mennä Y:hyn yöksi. (Mistäköhän minä tämän arvasin?)

-Siis yritätkö kertoa, että viet lapsemme Toisen Naisen luo yöksi?

-No miksi ei? En näe siinä mitään ongelmaa. 

(SIIS ETTÄ MITÄ??? ANTEEKSI, MUTTA YMMÄRSINKÖHÄN NYT IHAN OIKEIN???)

-Mutta minullapa on ongelma sen kanssa. Olet halunnut sulkea minut pois jo lapsemme koulujutuista ja muutenkin lahjoa häntä puolellesi. En halua, että yrität Toisen Naisen antaa ottaa paikkani lapsemme elämässä. Sinun olisi parasta ymmärtää, että pelkästään lapsemme takia yritän pitää itseni kasassa. Minulla ei ole enää ketään muuta.

-Enhän minä sitä yritä... Toinen Nainen ei tule koskaan olemaan kiila sinun ja lapsemme välissä. (No miksi sitten jo toistamiseen pakotat lapsemme hänen luokseen? Eihän hän nyt voi enää valita, kun olette siellä kaukana.)  Ihan yhtä hyvin voisimme mennä nukkumaan vanhempieni luo Z:aan (No miksi ihmeessä ette sitten mene?). Yritä nyt olla kuvittelemasta asioita.

-Ei minun tarvitse kuvitella, tosiasiat ovat nähtävillä (varsinkin, kun et enää edes viitsi peitellä niitä ja valitettavasti muutenkin tunnen sinut paremmin kuin omat taskuni).

Niin että sellaista sitten lauantai-illan iloksi. Ja aamulla töihin muka-hymy naamalla.

Nyt v****taa.


Muka-elämää

Istuin tänään Starbucksissa töiden jälkeen, kun ei tehnyt mieli mennä kotiin. Jälleen kerran on tullut pieni ahdistuskausi ja elämälläni ei tunnu olevan mitään merkitystä. Töissä mietin koko ajan, miten saisin kerrottua miehelleni, että hän on minulle yhä vieläkin se ainoa oikea ja että en voi kuvitella elämääni ilman häntä. Tekisin mitä tahansa palauttaaksemme elämämme takaisin entiselle radalleen.

Päällisin puolin olen jo osannut rentoutua vähän ja heittää kiristävän pipon nurkkaan. Töissä en kulje enää naama niin happamana, kuin aikaisemmin ja asiakkaatkin ovat alkaneet olla persoonallisia ihmisiä, eivät pelkkää massaa, jolle pitää roudata ruokaa naaman alle ja tottakai hekin ovat mielialani muuttumisen vaistonneet. Päivittäin terdellämme istuu samat tyypit ja osa on alkanut tulla jo tutuiksi, joiden kanssa voi heittää muutaman sanan silloin, kun Pikkupomo ei ole paikalla. Silloin kun hän on, on touhuttava muka kaikenmoista ja oltava muka tärkeässä hommassa koko ajan, muuten tulee noottia siitä sun tästä asiasta. Jos ei muu auta, on otettava muka rätti kouraan ja alettava pyyhkiä muka pölyjä pinnoilta, jotka oli (muka) pyyhitty jo eilen.

Töiden jälkeen on tultava kotiin ja oltava lapsen edessä muka niinkuin, että mitään ei olisi tapahtunut ja kaikki olisi muka hyvin. Hänellä on koulunsa alussa pieniä ongelmia sopeutua luokkaan, jonka lapsista suurin osa tuntee jo toisensa. Parina päivänä lapsi on tullut melkein itkien kotiin, kun vieläkään ei välitunnilla ole oikeaa kaveria. Vain pari muka-kaveria. Yritän lohduttaa, että kyllä niitä kavereita alkaa löytymään, kun yrittää olla itsekin kaveri muille ja ottaa reippaasti kontaktia. Liikunta ja köksäntunnit ovat helpoimmat lähestyä muita, kun ollaan jo muutenkin vähän rennommissa tunnelmissa ja tehdään juttuja joko pareittain tai ryhmissä. Lapsukainen olikin tehnyt näin ja perjantai-iltana oli jo vähän paremmat tunnelmat: oli kävellyt koulusta kotiin köksän jälkeen jonkun kivan luokkakaverin kanssa.

Mieheni oli jo jossakin vaiheessa miettinyt, että ottaa lapsemme pois tästä koulusta ja vaihtaa toiseen kouluun. Täällä yläaste (eli Sekundarschule) jaetaan tasoryhmiin, ja lapsemme oli rehtorin kanssa keskusteltuaan laitettu ylemmälle tasoryhmälle. Mieheni mielestä tämä on liikaa vaadittu ja hän väittää jopa, että lapsemme pitäisi mennä takaisin 6. luokalle, jonka hän on Suomessa jo hyvin paperein suorittanut. Tästä päätöksestään (tai sen miettimisestä) hän ei puhunut minulle yhtään mitään kuin vasta sen jälkeen kun tilanne oli jo vähän rauhoittunut. Muutenkin minusta on tuntunut, että mieheni yrittää jättää minut jollakin tavalla kaikkien lapsemme kouluasioiden ulkopuolelle: hän haluaa allekirjoittaa kaikki saamamme paperit ja koulupäiväkirjan, hän yritti kirjoittaa vaan oman nimensä saamaamme vanhempainilta-kutsuun ja yritti ilmoittaa itsensä yksin lapsemme huoltajaksi. Minun täytyi käydä itse lisäämässä nimeni kaikkiin virallisiin papereihin jälkikäteen ja onneksi yhteen lomakkeeseen täytyi kirjoittaa nimenomaan äidin nimi sekä puhelinnumero ja vasta sen jälkeen toisen vanhemman.

Lapsemme ei ole mikään tyhmä. Hän on suorittanut 6. luokan ja pärjää kyllä ylemmässä tasoryhmässä, kun häntä vähän autamme. Ja koulun vaihtaminen viikon jälkeen ei auta kaveriongelmaan: uudessa koulussa hän joutuisi aloittamaan kavereiden etsinnän aivan samalla tavalla, kuin mitä tekee nyt. Luokan kertaaminen puolestaan on ihan fiksulle lapselle häpeä ja tytölle vuotta nuorempien seura saattaa olla jo vähän liikaa vaadittu. Tuossa vaiheessa kun 6. luokkalaiset ovat vielä melkein lapsia, kun taasen yläasteikäinen on jo nuori nainen sielunelämineen. Jos mieheni on itse samassa tilanteessa käynyt 6. luokan uudelleen äitinsä vaatimuksesta, ei se tarkoita sitä, että tyttäremme täytyy myös näin tehdä.

En siis missään nimessä tule suostumaan siihen, että tyttäremme laitetaan toiseen kouluun vuotta alemmaksi vain siksi, että ei viikossa ole vielä saanut "parasta kaveria". Ennemmin muutan hänen kanssaan Suomeen entisten kavereiden luo... Eli tässä sitä taas ollaan Suomeen menossa... no ei nyt sentään, ellei ole ihan pakko.

Kaikki on niin muka-mukavaa. Kun tässä sitten muka avioliitossa eletään ja muka tyytyväisiä ollaan tänne muuttoomme, niin kyllä sitä voi Starbucksissa yhden kofeiinittomaan muka-kahvin soija-muka-maidolla juoda. Voisipa sitä vaikka vielä käydä kampaajalla hakemassa kuiturastat tai hiustenpidennykset, rakennekynnet, irtoripset, kulmakarvatatuoinnin ja silmänrajaustatuoinnit. Käyttää keinonahkahousuja, ostaa ranta-rolexin, ostaa silkkiruusuja ikkunalaudalle, hymyillä muka-hymyä ja tervehtiä kaikkia suutelemalla kolme kertaa ilmaa posken kohdalla, niinkuin tapana on.

Ja elää muka-elämänsä onnellisena loppuun asti.


perjantai 24. elokuuta 2012

Facebook + Exä = ExFacebook

Facebookin täytyy olla paholaisen keksintö.

Mark Zuckerberg halusi muutama vuosi sitten kehittää nettiohjelman, jolla koulukaverit voisivat pitää yhteyttä toisiinsa myös opiskelun jälkeen. Ohjelmasta paisui valtava paholaisen laitos, jota käytetään myös alkuperäiseen tarkoitukseensa - pitämämään ystävyyttä yllä - mutta myös löytämään uusia ystäviä ja löytämään vanhat ystävät. Facebookin avulla voi myös erottaa ystäviä toisistaan.

Facebookin parisuhdepäivitys on aiheuttanut ainakin yhden murhan, kun ex-avomies murhasi ex-avovaimonsa ja tämän kumppanin tämän päivitettyä profiiliinsa uuden parisuhteen. Intiassa vaimo haki avioeroa, kun mies ei suostumaan päivittämään parisuhdettaan "Naimisissa"-olevaksi. Minkä Facebook on yhdistänyt sen vain Facebook erottakoon.

Mieheni ja Toinen Nainen olivat pari jo ennenkuin mieheni tapasi minut (eli ehkä minä olen sittenkin se Toinen Nainen). En tiedä olivatko heidän välinsä menneet poikki jo ennen minun astumistani kuvioihin vai vasta sen jälkeen, mutta jonkinlainen liekki on jäänyt kytemään koko avioliittomme ajaksi. Viime joulukuussa he tapasivat jälleen, Facebookissa. En tiedä kumpi teki aloitteen, mutta onko sillä nyt enää sen suurempaa väliäkään.

En tiedä missä vaiheessa mieheni on alkanut haikailla entisten heilojensa perään ja kuinka moni muu hänen Facebook kavereistaan on exä. Jossakin vaiheessa hänelle ilmestyi paljon "entisiä luokkakavereita" kaverikseen, kaikki yllättäen naispuolisia, joista hän ei ole koskaan puhunut. Tunnen monta hänen naispuolista kaveriaan, osa myös minun kavereitani ja heistä kukaan ei ole ollut exä tai miehelläni ollut mitään (ainakaan kovin vakavaa) kiinnostusta heitä kohtaan. Samanaikaisesti aloin ihmetellä, että hän ei enää päivittänyt statustaan, vaikka tapahtui jotakin mielenkiintoista. Kerran hän kysyi, olinko nähnyt hänen päivityksensä eräästä molempia koskevasta asiasta (taisi liittyä muuttoomme) ja sanoin, että en, sillä en ollut sitä nähnyt. Mieheni näytti sen profiilistaan ja huomasin, että yksityisyydeksi oli laitettu "Kaikki muut paitsi "Jääkarhu". Kysyin, miksi hän oli klikannut minut pois päivityksistään. Hän väitti, ettei ole niin tehnyt ja että Facebook on tehnyt tämän ihan omatoimisesti. No just joo. Niinhän se yleensä tekee. Osaa lukea käyttäjänsä ajatukset, fiksu saitti kun on.

Mutta Facebook ei osaa pitää salaisuuksia, jos käyttäjä ei osaa sitä määrätä niitä pitämään. Olen saanut paljon informaatiota Toisesta Naisesta juuri FB:n avulla. Kun tietää nimen, Google tietää loput. Sen jälkeen ihminen, jolla on vähänkään julkista elämää, ei ole enää piilossa.

Tiedän Toisen naisen nimen. Hänen osoitteensa ja puhelinnumeronsa. Tiedän hänen aviomiehensä ja lapsensa nimen. Olen nähnyt hänen kuvansa ja tiedän mitä hän tekee  ammatikseen. Näillä tiedoilla voisi saada jo kunnon kolmiodraaman aikaiseksi. Kirjailijalle hyvä aihe hyödynnettäväksi.

Entä jos soitan hänelle? Entä jos soitan hänen aviomiehelleen (no kuulema tulevalle exälle)? Entä jos junailen samaan paikkaan seuraavan kerran kun mieheni sinne menee ja olen ihan "hupsis, mites tässä näin kävi"? Entä jos "tarvitsen Toisen Naisen ammatillista apua"? Entä jos kuitenkin teen kaiken itselleni helpommaksi ja annan asian olla?

Mutta, osataan sitä muuallakin maailmassa. USA:ssa 1 viidestä avioerosta väitetään Facebookin aikaansaamaksi, Britanniassa 1 kolmesta. Molemmissa maissa tekstiviestideittailu ovat kuitenkin vielä number one.

Facebook aiheuttaa avioeroja USA:ssa

Facebook flirttailuko vaarallista?

Ja osataan myös Briteissä

Pettäminen Facebookissa


Kliseesoppaan on mieheni siis lusikkansa työntänyt. Maistelkoon sitä nyt sitten niin kauan kuin maistuu. Ehkä Facebookista löytyy vielä lisääkin lusikoitavaa.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Aikuinen nainen

Tulipahan tuossa taas yön yksinäisinä tunteina mieleen, että minähän olen oikeastaan vapaa.

Tämän vähän päälle kuukauden aikana olen keskittynyt miettimään tulevaisuuttani ja haikailemaan menetetyn rakkauden, itsetunnon, hyvän kaverin ja kumppanin sekä turvallisuudrn perään. Se sijaan, että olisin keskittynyt miettimään sitä, että nyt minulla on oikeastaan oikeus ilman tilintekoa tehdä kaikkea sitä, mitä aikaisemmin ei ole voinut tehdä: istua kahvilassa lattella, istua baarissa kaljalla, matkustaa Japaniin silloin kun mieli tekee ja rahavarat antavat periksi tai vaikka muuttaa sinne vuodeksi, ajaa pää kaljuksi, päästää irti kaikesta omaisuudesta ja ryhtyä buddhalaiseksi nunnaksi, matkustaa Amazonin sademetsään ja kasvattaa rastat, ottaa kymmenen kissaa, laiskotella, nukkua päiväunet silloin kun huvittaa, valvoa läpi yön katsellen tv:stä jotakin hömppäpömppää, käydä shoppailemassa. Ja kaikki todellakin niin, ettei tarvitse pyytää lupaa ja yrittää esittää asia sellaisella tavalla, ettei siitä nouse hälyä ja tehdä vaihtokauppaa: jos mä teen näin, sä saat tehdä näin.

Suunnittelin syyslomalla, kun mieheni lähtee Skotlantiin lapsemme kanssa, tulevani käymään Suomessa. Mainitsin tästä miehelleni ja hän oli ensin puoli päivää ihan hiljaa. Kysyi sitten varovasti, että ei kait mulla ole mitään järjetöntä ajatusta hakea sieltä töitä ja muuttaa takaisin, sillä se olisi katastrofi. Siis mitä? Hittojako se hänelle enää kuuluu. Hän on valintansa tehnyt ja se valinta en ollut minä. Minä voin muuttaa takaisin kotiin, jos siltä tuntuu. Tosin en kyllä niin ajatellut, minun koti on täällä.  Meinasin vain käydä vetämässä lärvit viikonloppuna kamuni kanssa ja nollaamassa tilanteen. Mutta sitähän en miehelleni kertonut. Miettiköön nyt päänsä sisällä vähän tätä, kun muu ajatustyö näkyy tapahtuvan housuissa.

Miksi minulla pitäisi olla mies vierelläni koko ajan? Nyt kaikki on täytynyt tehdä yhdessä ja sopia kaikki tekemiset toisen kanssa, että varmasti sopivat aikatauluihin. Olen aikaisemminkin elänyt yksin, miten ihmeessä se tuntuu nyt niin mahdottomalle ajatukselle? Jos uusi kumppani on tulollaan jonkun puun takaa, se kyllä osaa sieltä itsestään ilmoittaa sen suuremmitta etsinnöittä. Ja jos ei ilmoittele, niin sitten ei. Tai jos ilmoittelee myöhemmin niin sitten ilmoittelee myöhemmin.

Enhän minä kuitenkaan yksin jää, onhan lapsemme myös seuranani iloineen ja suruineen ja yhteishuoltajuus tuo vastuuta ja vapautta molemmille samalla tavalla... Kunhan mieheni sitten vastuunsa hoitelee vähän eri tavalla kuin näinä muutamana kertana, joita tässäkin olen tilitellyt.

Ehkä tämä on se saamani uusi mahdollisuus. Ehkä ei kannata jäädä odottamaan sitä haikailemaani uutta mahdollisuutta mieheni kanssa. Vapaa, aikuinen nainen (ei eksy enää maailman tuuliin).

tiistai 21. elokuuta 2012

Lähtölaskenta alkaa 9: The Ring (of Fire, it burns, burns, burns)

Otin vihkisormuksemme pois sormestani jo ensimmäisenä iltana romahduksen jälkeen. Miksi pitäisin sitä enää sormessani, kun mieheni ei ole enää mieheni ja on hävittänyt oman sormuksensa jo vuosia sitten. Tai niin hän ainakin väittää. Oliko sormuksen häviäminen tuolloin tarkoituksellista vai vahinko, sitä ei tiedä kuin mieheni itse. Nykyisen tiedon valossa alan epäillä, että sormus ei kadonnut, vaan "katosi" - paikkaan, jonka mieheni tietää.

Omani "katosi" tänään. Sormeeni en sitä enää laita ja jos välimme joskus paranevat avioliiton tasolle (heh-heh), niin silloin en aio enää vanhaa sormusta käyttää, vaan vaatia uuden. Eli mitä tekisi nimettömässä polttavalle rinkulalle?

Ensimmäinen ajatukseni oli, että lähetän sen kamulleni Suomeen, joka voisi käydä vaihtamassa sen rahaksi jossakin kultaa ostavista liikkeistä. Sitten tarkastelin vähän varastojani ja huomasin, että muutama muukin koru taitaisi saada lähdön, sekä kansalaisopiston korukurssia varten aikanaan ostamani hopealanka. Niinpä sitten surffailin netissä ja löysin paikan täältä, joka ostaa sekä kultaa, että hopeaa.

Tulirinkula ei polta enää ja lompakossani on rahaa harrastuskamppeita varten.

maanantai 20. elokuuta 2012

1000

Tänään on tällä blogilla mennyt 1000 lukijan raja rikki.

Kiitos teille mielenkiinnostanne. Nyt tiedän, että en ole aivan yksin.

Ruusu teille --;--@

Ensimmäinen koulupäivä

Päivä alkoi kivasti, kun kauppamatkallamme huomasimme tien varteen parin talon eteen jätettyjä tuoleja merkinnällä: Saa ottaa ilmaiseksi. Keittiömme sai uudet tuolit Suomeen jätettyjen tuolien tilalle ja olohuoneeseemme löytyi nahkainen (toimisto)tuoli, joka on juuri minun makuuni sopivan rustiikkinen ja kulunut. Sopii hyvin yhteen vanhojen lipastojemme ja lamppujemme kanssa.

Sveitsissä kierrätetään, mutta kukaan ei halua maksaa mitään käytetystä tavarasta. Kirpputoritkin ovat lähempänä antiikkikaauppoja kuin kirppareita ja jos tavaralla ei ole oikeasti hirveän paljon arvoa, eivät kirpparit ota niitä myyntiin. Tänne onkin tullut tapa jättää käyttökelpoista tavaraa portin eteen, jos vaikka joku ohikulkija sattuisi tarvitsemaan juuri kyseisenlaista kamaa. Toissaviikolla näimme kivan lipaston, jota kuitenkaan emme jaksaneet lähteä roudaamaan kotiin asti ja viime viikolla naapuritalomme portilla oli käyttökuntonen tv, cd-soitin kajareineen ja tulostin. Noille meillä ei ollut kuitenkaan käyttöä ja taisivat sateessa mennä käyttökelvottomiksi, kun kukaan ei poiminut mukaansa.

Kun kuljemme huonekalujen ohi, mieheni ja minun välillä on ilmiselvästi sanaton viesti: tätä voidaan tarvita, kun jaamme talouttamme sitten hamassa tulevaisuudessa.

Lapsemme aloitti tänään koulutiensä Sveitsin maaperällä. Siirto ala-asteelta yläasteelle ei ole helppo kotimaassakaan (tai no siinä entisessä kotimaassa) ja lisätvistin asiaan toi maasta toiseen muutto kesän aikana.

Lapsemme mielialat ovat vaihdelleet muuttoprosessin aikana valtavasti. Kun vuosi sitten aloimme ensimmäisen kerran puhua asiasta, hän oli innoissaan: jee, pääsee mummin ja muiden sukulaisten luo. Sitten alkoivat koulut Suomessa viime elokuussa: mun kaikki kaverit on täällä, mä en tule mukaan. Mä muutan vaikka lastenkotiin Käynti tutustumassa uuteen kouluun helmikuussa: jee... kiva muuttaa Sveitsiin. Paluu takaisin kotiin: mä en tuu teidän kanssa. Mä jään tänne ja muutan asuntolaan/kavereiden luo asumaan/lastenkotiin/sijaisperheeseen. Mitä lähemmäksi muutto tuli, sitä myönteisemmin lapsemme asiaan suhtautui. Thaimaanlomallamme lapsemme oli ihan innoissaan ja ihmetteli, kun minulla oli vähän matala mieliala koko muuttoon.

Kesä on mennyt suhisten ohi ja tänään oli ensimmäinen koulupäivä. Aamulla lapsemme pelkäsi, ettei saa yhtään kaveria ja että hänelle nauretaan tai kiusataan ihan jonkun pikkujutun takia. Lähti kuitenkin ihan reippain mielin koulutielleen.

Tuli takaisin itku silmässä. Hän ei kuulema mene enää ikinä kouluun. Hänelle ei oltu naurettu, mutta kaikki muut tunsivat jo toisensa ja ne jotka eivät tunteneet toisiaan olivat kuulema outoja. Ja sitten sitä ja sitten tätä. Suuri ongelma -  tällä kerralla kuitenkin ihan oikea - on se, että täällä opiskellaan ranskaa jo ala-asteelta alkaen. Lapsemme on kuitenkin suomalaisen peruskoulun kasvatti ja perinteisesti opiskeli englantia kolmannelta luokalta alkaen. Tästä on kuitenkin puhuttu rahtorin kanssa ja hänen mielestään lapsemme englanti on niin hyvä, että sieltä voidaan irrottaa tunteja ranskan extraopiskeluun. Mutta sehän on alkavalle teinille häpeä - ei etu.

Ja mitä tekee mieheni tässä tilanteessa: pakkaa pikkulaukkunsa ja matkustaa Toisen Naisen luo. Sanomatta hyvästejä ja kertomatta, että ei tule illalla kotiin. Minulle hän oli asian jo toki maininnut ja pyytänyt, että hoidan lapsemme huomeaamuna kouluun. Lapsemme oli jo valmiiksi itkuinen ja kun huomasi isänsä kadonneen, otti oikean ohraleivän. Käskin häntä soittamaan isälleen ja kysymään, mikä on homman nimi. Ihan piruillakseni ja antaakseni mieheni tietää, että ei tehnyt tässä tilanteessa aivan korrektisti. Jättää jälleen kerran lapsensa silloin, kun tukea eniten tarvitaan.

Sain korjattua tilannetta vähän Starbucksin juustokakulla ja vanilja frappuccinolla.

Tällä kertaa. Mikä mahtaa olla resepti seuraavalla kerralla. Ensi viikonloppuna mieheni on vapaalla koko pitkän viikonlopun ja arvata saattaa, mitä kuuluu ohjelmaan. Ongelmana on kuitenkin se, että minä puolestani olen viikonlopun töissä, eli lapsemme saattaa jäädä molempina päivinä yksin kotiin. Tokihan yläkerran sukulaisemme ovat paikalla, mutta hylätyksi tulemisen tunnetta ei paranna se, että "joutuu" menemään sinne sen sijaan, että valitsisi menonsa itse.

"If you gonna act like a bitch you gonna die like a bitch"

Lauantai, 18.8. Letzigrund Stadion, ilta.

Madonna.

Töissä kuulin huhun, että mustan pörssin hamsterikauppiailla on vaikeuksia myydä hamstraamiaan lippuja konserttiin, joten olivat jo aamutuimaan Stadionin edessä myymässä ylimääräisiään halpaan hintaan. Minulla jäi Madonnan konsertti Jätkäsaaressa parisen vuotta sitten näkemättä ja harmittelin asiaa pitkään, sillä Madonna on minulle yksi harvoista idoleistani, ollut jo hänen uransa alkuajoista asti. Madonnan biiseihin liittyy niin paljon muistoja, että pystyisin kelaamaan lähes koko elämäni hänen musiikkinsa tahdissa.

Päätimme lähteä koko perheen voimalla norkoilemaan Stadionin ympäristöön. Rahapussini jätin kotiin, sillä kuvittelin, että puoleen hintaan myydyt liput olisivat minulle kaikesta huolimatta vieläkin liian kalliita, rahatilanteeni kun on, mikä on. Mieheni tosin kysyi, haluaisinko mennä konserttiin, mutta ei sitten kuitenkaan tarjoutunut ostamaan lippua. Kun sanoin, ettei minulla ole rahaa, hän kysyi vaan, että mitäs muuta varten sinä sitten töissä käyt (ruokaa kenties? Sitäpaitsi palkkapäivä on vasta kuun lopussa).

Lippuja sai 50 Frangilla (40 €). Arvatkaa, kuka itki verta?

Konsertti alkoi juuri, kun olimme kierroksellamme Stadionin ympäri. Basson ja muiden soittimien jyrinä värisytti ilmaa uskomattomalla tavalla ja kun ensimmäiset oikeat nuotit pääsivät ilmaan olin aivan täpinöissäni. Vaikka olinkin vain muurien ulkopuolella.

Paikalla oli myös muutama sata muuta saitaa tai köyhää fania ja yhdessä pistimme pienet bileet pystyyn. Pyörätuolikatsojia varten oli oma ovi, joka oli jätetty hivenen raolleen ja hieman kurottelemalla ja kuikuilemalla saatoimme nähdä pienen vilauksen screeniä, valoja... ja Madonnaa. Tyttäremme, joka istui mieheni olkapäillä, näki jopa showta pienen pätkää.

Kuten sanottu, Madonnan musiikista voi koostaa elämäni tärkeitä tapahtumia. Lista sai jatkoa: "Gang Bang" soi mahtavasti ja kuvaa hyvin niitä tunteita, joita käyn läpi: I shot my lover down...

http://www.youtube.com/watch?v=DAgGTP-vOWA

Sunnuntaina hoidin viimeisen velvollisuuteni mieheni vaimona. Tämän jälkeen ei ole enää pakko mennä minnekään, minne ei halua ja missä tuntee olonsa epämukavaksi. Nämä juhlat oli pakko käydä läpi, sillä olin syntymäpäiväsankarin ainoa ehto ja minut oli plaseerattu sankarin viereen. Tämä tehtiin vielä kaikkien edessä selväksi. Kuten arvasin, jouduin vastaamaan samoihin kysymyksiin kerta toisensa jälkeen ja kysymykset olivat juuri niitä, joita odotin. Hyvän ennakkovalmistautumisen ja punaviinin voimalla jaksoin pitää kulissia pystyssä. Mieheni oli happamalla naamalla koko ajan ja oli selvästikin yhtä vaivaantunut kuin minäkin. Liekö syynä ollut pelko siitä, että paljastan jotakin vai se, että ei päässyt viikottaiselle kosiomatkalleen Toisen Naisen luo.

Juhlien jälkeen mieheni kysyi, tunsinko hänen perheensä omaksi perheekseni. No totta helkkarissa. Olenhan ollut 16 vuotta osa sitä ja 18 vuotta tuntenut lähes kaikki. Mikä siis nyt olisi tullut väliin? Mieheni tokaisi, että tulisin luultavasti kutsutuksi perhejuhliin myös silloin, kun heille on kerrottu, että olemme eronneet.

Bang bang.

Nyt on siis tosi kyseessä. Mieheni suunnittelee ihan selvästi kertomista perheelleen ja silloin on kaikki oikeasti loppu. Tuntui pahalta, vaikka tätähän minä toisaalta olen jo halunnut ja odottanut: että mieheni ottaa vastuun teostaan ja kertoo perheelleen, niin ettei minun tarvitse viedä tätäkin asiaa loppuun (niinkuin muutaman muun asian yhteisen elämämme aikana). Tuntui todella pahalta, sillä kun asia on tehty julkiseksi, ei paluuta enää ole.

 Bang bang.

Miehelläni on kummitäti, joka harrastaa kaikenlaisia esoteerisia juttuja, meditaatiota, luontaishoitoja, puunhalaamista ja kaikkea sellaista. Lapseni sai häneltä jokin aika sitten pienen pullon, jossa oli kaksi erilaista eteeristä öljyä. Pulloon ei saa koskea kukaan muu, kuin omistaja ja pullon öljyt ovat omistajan intuitiivisesti valitsemia. Tai sitten asiantuntijan, jos tämä katsoo, että pullon saaja valitsee väärin. Pullon öljyt sekoitetaan huolellisesti ja pieni tilkka öljyä hierotaan rintaan ja selkään. Pitäisi kuulema auttaa erilaisissa tilanteissa.

Osa vieraista sai Tädiltä tällaisen pullon.

Minä sain pussillisen ruusun terälehtiä, joita pitäisi käyttää ruuanlaittoon.

Bang bang.

Nyt alkaa pelottaa.


lauantai 18. elokuuta 2012

Pokka pitää pitää ristikuulustelussakin

Huomenna sunnuntaina tulee olemaan koko tähänastisen tarinan suurin koettelemus: mieheni tädin 76-vuotissyntymäpäiväjuhla. Täti toki täytti vuotensa jo heinäkuun alussa, mutta halusi pitää juhlansa vasta sitten, kun minäkin olen paikalla. Suunnittelut alkoivat jo alkukeväästä, kun muuttoajankohtamme alkoi pikkuhiljaa varmistumaan (ja mieheni syrjähyppy ei vielä ollut kovin vakavalla tasolla). Oli sanonut, että koko juhlat peruutetaan, jos minä en syystä tai toisesta pääse paikalle.

Minun on siis mentävä paikalle.

Ja minua ei sitten yhtään huvita.

Ei siksi, ettenkö pitäisi kyseisestä tädistä tai hänen juhlistaan vaan paremminkin siksi, että paikalla tulee olemaan paljon sukulaisia, kuten mieheni perheen juhlissa yleensäkin. Tiedän jo etukäteen, että joudun vastaamaan sata kertaa samoihin kysymyksiin:

-Osaatko sinä sveitsinsaksaa?
-(No osaan kyllä, mutta en jaksa aina kuunnella) "Kyllä, kyllä ymmärrän, vaikka itse puhunkin saksansaksaa.

-No onko sinusta nyt hyvä olla täällä?
-(Ja pätkät on, olisin missätahansa muualla, koska mieheni kuolaa Toisen Naisen perään) "Joo, on, tämä oli ehdottomasti hyvä ratkaisu. Miehelläni on hyvä työpaikka ja minulla myös."

-No oletkos sinä jo sopeutunut uudelleen sveitsiläiseen elämään?
-(Ja kissan viikset, jokainen yö on tuskaa ja päivällä ei jaksa tahdä mitään ja muutenkin ottaa päähän) "Joo, kyllä. Täällä on paljon muistoja, jotka heräävät henkiin ja tunnen olevani täällä kuin kotonani."

-Miksi sinä käyt töissä? Eikös miehesi ansaitse tarpeeksi elättääkseen koko perheen ja eikös Lapsi tarvitse äitiä kotona laittamaan lounasta (kouluissa kun ei tarjota lounasta, vaan lapset tulevat kotiin syömään)?
-(No ansaitsee kyllä, mutta pitää rahat omalla tilillään, jolle mulla ei ole asiaa.) "Niin kyllä, mutta haluan olla ihmisten parissa ja tehdä töitä. Ei musta olisi kotiäidiksi."

-Onko sinulla koti-ikävä? (Ei ole, ennemminkin pelkään, että joudun palaamaan, jos oleskelulupani perutaan) "No, ei oikeastaan ja pääseehän sinne aina lomalle."

-Meistä on niin kiva, että olet täällä! (Minustakin on kiva olla täällä, mutta mieheni ei haluaisi minun olevan täällä vaan jossakin aivan muualla, kuten esimerkiksi siellä, missä pippuri kasvaa.) "Kiva kuulla olevansa tervetullu ja mustakin on kiva olla täällä."

-Meistä on kiva, että pystymme nyt tutustumaan sinuun paremmin! (Siihen ei taida kyllä olla ihan hirveästi aikaa ja tuskinpa haluaisitte, jos tietäisitte). "Niin on minustakin."

Naamalle pitää virittää leveä hymy ja yrittää pitää pokkansa kaikkien kysymysten keskellä, ettei puhu itseään pussiin ja päästä suustaan sellaista sammakkoa, mikä aiheuttaa närää tai järkytyksen. En halua, että mieheni tädin syntymäpäiväjuhla päätyy tämän sydänkohtaukseen tai hermoromahdukseen (hänellä on ongelmia mielenterveytensä kanssa) hänen kuultuaan asioiden pohjimmaisen luonteen. Ei vielä, ehkä myöhemmin ja jotenkin niin esitettynä, että pahin järkytys jää väliin. Se onkin sitten hankalampi juttu.

Tässähän olisi vielä koko ilta aikaa tehdä itselleen sellainen lateksinaamari, jossa olisi kestohymy. Eipähän tarvitsisi miettiä, miltä näyttää ja pitääkö pokka, kun voisi piilautua naamarin taakse.






perjantai 17. elokuuta 2012

Älä tule pilven päällä, älä sateella, tule hyvällä tuulellä


Thaimaalaiset sanovat, että jokaiselle päivälle on oma Buddha, mutta koska keskiviikkona on paljon tekemistä ja kiire, niin keskiviikolle tarvitaan kaksi. Meille Buddha ei keskiviikkona ennättänyt, mutta taisi poiketa tänään.

Olen melkein hyvällä tuulella.

En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta tänään nauroin oikeasti pitkään aikaan. Koko kuukauden (16.7. oli romahdukseni päivä) olen kulkenut kuin unessa ja ollut enemmän tai vähemmän allapäin ja pahoin mielin (käsi ylös, kuka ei tilanteessani olisi ollut!). Töissä olen saanut olla aamutunnit rauhassa ja asiakkaiden kanssa olen pystynyt pitämään pokkani, niinkuin aina, järkähtämätön kuin kallio kun luonteeltani olen. Olen elämäni aikana kiehunut jo niin monessa liemessä, että mikään ei varmaan minua enää järkytä täysin tolpiltani. Toki tämän kokemuksen olisin mielelläni jättänyt väliin. Enkä halua kokea lapseni kuolemaa ennen minua. 

Töissä samaan aikaan kanssani aloitti puolalainen tyttö, joka on kuin pikkulintu: aina iloinen, hyväntuulinen, hymyilevä ja tekee työnsä ripeästi. Vaikka hänen saksantaitonsa onkin melkoisen alkeellinen, löydämme aina yhteisen sävelen ja olemme alkaneet pelleillä työpäivän aikana. Töissä on välillä jopa hauskaa. Vähitellen tämä iloisuus on alkanut tarttumaan ja vaikka vieläkin painiskelen huonon omantuntoni kanssa (en edes tiedä, miksi minulla pitäisi olla huono omatunto. Tunnen vaan syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta) ja tunteet kulkevat vuoristorataa, niin tunnelin päässä tuntuisi pilkahtavan jo vähän valoa.  Aloin tänään jopa melkein flirttaamaan erään asiakkaan kanssa, mutta poistuin nopeasti paikalta... omatunto kolkutti, vaikka yritin sen hiljentää. En vaan osaa.

Kaikki kiukkupäissä tehdyt päätökset ja ajatukset tuntuvat kaukaisilta: miksi haluaisin muuttaa pois, miksi ihmeessä musta ruusu-tatuointi, onko miehelläni edes oikeasti mitään suhdetta?

Tänään on perjantai ja junat kulkevat myös Toisen Naisen kotikylään. Vieläkö huomenna naurattaa? Jaksaako lauantain Buddha vielä yrittää pitää minusta huolen, vai olisiko hänellekin hommattava työkaveri?

torstai 16. elokuuta 2012

Ukkosta ilmassa

Yöllä tuli kova ukonilma.

Mieheni, joka lupasi tulla kotiin viimeisellä junalla, ei sitten tullutkaan. Neljän aikaan herätessäni mietin, että pitäiskö soittaa tai laittaa tekstiviesti, sillä ulkona jyrisi ja paukkui todella kovaa ja en olisi halunnut jättää lastamme yksin kotiin edes niiksi pariksi tunniksi, kunnes mieheni olisi pakko tulla kotikoloonsa vaihtamaan vaatteet mennäkseen työhönsä. Tiesin toki, että ei lapsellamme mitään hätää olisi, koska yläkerassa asuu sukulaisia, mutta muistan omasta lapsuudestani, miten inhottavaa oli herätä ukkosen jyrinään ja paukkeeseen ja miten inhottava on herätä yksin kotona, kun luulee että joku on kanssasi. Eikä sitten olekaan. Tästä jyristään vielä.  Varsinkin silloin, kun neuvotellaan  tulevaisuudessa huoltajuudesta. Voiko lasta jättää sellaisen isän huomaan, joka matkustaa kilometrien päähän tietäen, että alaikäinen lapsi joutuu olemaan yöllä muutaman tunnin yksin kotona, jos hän ei tule sovitusti kotiin? Toki itsekin lähdin, mutta en hurvittelemaan vaan töihin. Olisiko pitänyt jättää menemättä ja jättää työnantajani pulaan, sillä heillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta saada ketään tilalleni siihen aikaan päivästä? Niin, oikeastaan: mitähän sitten, jos oikeasti olen joskus sairas tai muuten kykenemätön töihin?

Kysyin lapseltamme ohimennen, onko Toinen Nainen käynyt meillä. Hän kertoi nähneensä tämän kerran ja ei osannut sanoa, onko tämä  kiva vai ei. Sillä kuulema on pitkät hiukset ja iPhone. Jotenkin vaistosin lapsemme puheesta  vaivautuneisuutta, joten jonkinlainen aavistus hänellä täytyy olla. En alkanut kaivaa asiaa sen enempää tällä kerralla. Lapsemme on syytön tilanteeseen ja häntä ei tarvitse turhaan ahdistaa jo muutenkin vaikeassa tilanteessa ja uusien asioiden keskellä.

Lähtiessään illalla mieheni pakkasi laukkuunsa Toisen Naisen kuvan, jota on pitänyt piilossa vaatekaapissaan (löysin sattumalta pyykkejä viikatessani, ei tarvinnut edes etsiä) sekä heidän yhteisen "Karhutarinoita"-kyhäelmänsä. Jotenkin mielessäni heräsi pieni toivon kipinä, että nyt se aikoo tehdä bänät Toisen Naisen kanssa ja palauttaa tämän tavarat. Sitten rationaalinen minä heräsi horroksestaan ja muistutti, että eihän se niin voi mennä. Sehän olisi aivan liian helppoa ja liian saippuaoopperamaista. Lemmen viemää parhaimmillaan. Ei tosielämässä niin tapahdu. Tosielämässä mies vain pakkasi nuo pari tavaraa mukaansa ja häipyi ja jäi yöksi. Aikoo varmaankin asettua taloksi Toisen Naisen kämppään. Seuraavaksi vie partakoneen ja hammasharjan ja ostaa GA:n jolla pääsee matkustamaan ilmaiseksi junassa. Vaikka maksaakin pari-kolmetuhatta frangia, niin halvemmaksi tulisi, kuin nämä jokaviikkoiset matkat pidemmän päälle. Halvemmaksi tulisi myös etsiä minulle ja lapsellemme oma kämppä ja kutsua Toinen Nainen tänne vastavuoroisesti... tai asumaan, kun kerran näin hehkeää heidän rakkautensa on.

Onkohan väärin toivoa koko sydämestään, että heidän suhteensa epäonnistuisi? Yön hiljaisina tunteina mielessäni ei ollut muuta kuin tuo hiljainen toive. Vaikka en edes tiedä, olisiko minulla  käyttöä kierrätetylle tavaralle. Siitä huolimatta jokin sisälläni toivoo, että kaikki palaisi ennalleen, kaikki epämiellyttävät muistot pyyhkiytyisivät pääkopistamme ja olisimme jälleen pari. Ei ehkä mikään lempeä leiskuva ilotulitus, mutta vakaa ja toisiaan ymmärtävä.

Kuin kaksi vanhaa varista puhelinlangalla.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Himot ne on hiirelläkin

Tänään tulivat taas viikon vapaat asunnot tarjolle ja päätin tällä kertaa koettaa onneani, ettei tarvitse sitten myöhemmin katua, etten edes kokeillut. Soitin 2 1/2-huoneen kämppää lähellä työpaikkaani, soittoaika klo 15.30-16. Puhelin tuuttasi puoli tuntia varattua. Ei puhettakaan, että olisin päässyt sopimaan edes näyttöaikaa, sillä linja ei ollut auki ennen klo 15.30 ja klo 16 se pamahti suoraan kiinni. Ei ollut siis tämä kämppä minua varten. No, sehän olisi ollut katutasossa melkoisen vilkkaalla biletysalueella, jossa asuu paljon maahanmuuttajia (myös oma käteni nousee tämän kuullessani), joten olisi saattanut olla melko rauhaton. Varsinkin näin kukonlaulunaikaan töihin lähtijälle. Vuokra olisi ollut alle 800 Frangia 53 neliön kämpästä, eli kaupungin hintoihin verrattuna ei mikään paha.

Tämän kunniaksi mieheni sitten lähti taas kosiomatkalleen. Tällä kerralla ei edes pyytänyt minua käymään tarkastamassa työpaikkansa lukitustilannetta, vaan oli ilmeisesti nakittanut jonkun työtoverinsa siihen hommaan. Harmitti ihan ketusti, sillä eilinen ilta oli jälleen ihan hyvä ja tänään töiden jälkeen myös yhteispeli sujui siihen asti, kunnes hän ilmoitti lähtevänsä matkalle. Lapsemme hyvästeli iloisesti: voi reppana, jos tietäisi, minne isi oli menossa. Olisiko ollut niin iloiset jäähyväiset?

En oikeastaan tiedä, miten paljon lapsemme jo tietää ja vaistoaa asiasta. Tiedän, että hän on tavannut Toisen Naisen, mutta miten hänet oli esitelty? tiedän myös, että lapsemme oli ollut juuri tuolloin sukulaistemme luona yläkerrassa, eikä olisi halunnut tulla tapaamaan Toista Naista, mutta isänsä oli pakottanut. Niinpä lapsemme oli sitten itkenyt ja hävennyt itkuisia silmiään, vaikkakin oli sitten lopulta kuulema sanonut isälleen, että oli hyvä, että hänet pakotettiin alakertaan.

Minä en näe asiassa mitään hyvää. En siinä, että lapsemme oli esitelty Toiselle Naiselle enkä varsinkaan siinä, että hänet oli pakotettu näin tekemään. En haluaisi pilata lapsemme viimeisiä lomapäiviä ennen koulun alkua utelemalla liikaa asiasta, mutta mieleni kyllä tekisi. Mieleni myös tekisi kertoa, että tämä Toinen Nainen on valtaamassa äidin paikkaa isän elämässä. Olisiko kuitenkin hyvä kertoa lapsellemme ja ehkä tätä kautta vahingossa "lipsauttamalla" saada asia myös Anoppini tietoon? Jos minä hölösuuna kerron, on otsassani koko loppuelämäni leima, mutta jos asia lipsahtaisi toisesta suusta? Edes vähän sinnepäin viittaavana tarinana?


tiistai 14. elokuuta 2012

Darling let me know: should I stay or should I go


Eräällä tuttavallamme on suora yhteys taivaaseen. Hänelle Isä Taivaassa kertoo koko ajan, mitä hänen pitää tehdä, minne mennä, kenen kanssa seurustella ja ystävystyä ja miten hoitaa ihmissuhteensa. Kateeksi käy. Minulle ei kukaan kerro seuraavaa siirtoa, vaan joudun yksin yön pimeinä tunteina miettimään, mitä tekisin seuraavaksi etten joutuisi shakki-matti-tilanteeseen. Mieheni näyttää odottavan, että teen lopullisen päätöksen avioliittomme suhteen. Hänellä ei näytä itsellä olevan siihen halua tai rohkeutta, vaikka haluaakin mieluummin jakaa elämänsä Toisen Naisen kanssa. Se, että kidutamme itseämme pystyynkuolleessa suhteessa pelkästään lapsemme vuoksi on rasittavaa, hermoja raastavaa, väsyttävää ja masentavaa. Omat tunteeni jatkavat vuoristoratamaista ylös-alas meininkiä ja välillä olen valmis pakkaamaan kimpsuni ja kampsuni, soittamaan taksin ja menemään... Mutta minne?

Miksi jäisin tähän?

1. Lapsemme vuoksi. 
2. Velkojemme vuoksi. Nyt on kuitenkin vielä helpompi käsitellä niitä (kaikesta huolimatta) kuin silloin, jos asuisimme eri taloudessa.
3. Vuokra on halpa. Jos muutan pois, elatusmaksuista huolimatta joudun kuluttamaan enemmän vuokraan. Nyt kuitenkin asun enemmän tai vähemmän ilmaiseksi. Vaikkakin vain väliaikaisesti.
4. Ero tulisi maksamaan mansikoita: 2 lakimiestä hoitamaan taloudelliset asiat, lapsen huoltajuus ja muut lailliset kysymykset eivät tule ihan halvaksi, kun kyseessä on kansainvälinen liitto, omaisuutta ja velkaa ulkomailla sekä minun oikeuteni jäädä asumaan maahan.
5. Sukulaisperhe asuu samassa talossa. Kätevää, kun lapsi voi käydä siellä, on kukan kastelijat ja kissanhoitajat tarvittaessa. Ovat muutenkin ihania ihmisiä. Samoin mieheni muu perhe. 
6. Kämppä on hyvällä paikalla, rauhallinen yöllä ja lyhyt matka melkein minne vain.
7. Lapsenhoito jakautuu vielä tasaisesti. Nyt voi paeta paikalta teinin raivareita, jos toinen on kotona.
8. Ei tarvitse olla aivan yksin, vaan on aikuista seuraa. Silloin kun mies ei ole Toisen Naisen luona.
9. Toisaalta haluan jäädä. On vaikea lähteä ja pistää lopullinen piste suhteellemme. Toivon menetys yhteen palaamisesta. Jos toivoa nyt edes on.
10. Taloudellinen tilanteeni tulisi olemaan erittäin tiukka. Vaikka täällä tienaakin enemmän kuin Suomessa, myös menopuoli on korkeampi kuin Suomessa. Myöskään elatusmaksut eivät mahdollisesti riitä tuomaan taloudellista varmaa pohjaa, jolla voi seisoa ja joka tukee myös tulevaisuutta. Tämä tarkoittaisi pitkiä työpäiviä.

Miksi lähtisin?

1. Yhdessä asuminen avioliiton loputtua on hiljainen kuolema. Varsinkin minulle, joka ei saa enää vastakaikua tunteilleen. Ei millekkään tunteille. Miestä ei edes kiinnosta, miten voin, miten työpäiväni meni ja mitä muuta olen tehnyt. 
2. Vaikka olemmekin yhdessä, tunnen olevani yksin, ei-toivottu taakka.
3. Ilmassa leijuu välillä negatiivisia tunteita puolin jos toisinkin ja lapsemme vaistoaa tämän. Se ei auta hänen sopeutumistaan maahan.
4. Oikeus määrää, miten paljon mieheni joutuu maksamaan elatustukea. Nyt hän antaa mitä haluaa ja milloin haluaa ja joudun koko ajan ruikuttamaan rahaa ja tuntemaan itseni noloksi. Periaatteessa puolet hänen tienisteistään kuuluisi myös minun käytettäväkseni, mutta eipä ole tililläni näkynyt muuta kuin pikku murusia, joilla voin ostaa ruokaa, jota myös hän syö. 
5. Vapaus valita tuleva tieni, tulla ja mennä, alkaa rakentaa tulevaisuutta ja ystäväpiiriä sekä tukiverkostoa, ilman että joutuu tekemään tiliä mihinkään suuntaan.
6. Itsenäisyys ja oma elämä. Molemmilla. 
7. Lapsen yhteishuoltajuus: molemmilla vapaapäivät, jolloin ei tarvitse ajatella kenenkään ruokkimista.
8. Lopullinen henkinen irtiotto, ei tarvitse enää miettiä yhteenpalaamista, vaan voi antaa periksi ja etsiä uutta. Tilanne tällaisenaan liian monimutkainen kenellekään selitettäväksi. En myöskään jaksa enää pitkään pitää kulissseja yllä miehen perheen ja ystävien edessä.
9. Pystyn asettumaan aloilleni. Nyt pääni päällä on koko ajan musta pilvi, joka muistuttaa siitä, että jonakin päivänä joudun pakkaamaan laukkuni  jä lähtemään. Kämppä kun on miehen työsuhdekämppä, joten minähän täältä pois lennän kuin leppäkeihäs, kun mieheni päättää, että minulle ei ole enää tilaa, vaan hän haluaa Toisen Naisen tänne.
10. Parempi lähteä nyt, kun välillämme on vielä jonkinlainen keskusteluyhteys ja ystävyys. Ne ovat kuitenkin melkoisen heppoisella pohjalla ja mikä tahansa saattaa murtaa pohjan. Varsinkin, jos Toinen Nainen alkaa mustasukkaiseksi ja vaatii itselleen enemmän tilaa mieheni elämässä.

Kummat painaa kupissa enemmän?

maanantai 13. elokuuta 2012

Lähtölaskenta alkaa: 10


Toinen Nainen on ilmeisestikin palannut lomaltaan. Kaksi viikkoa olemme eläneet -voisiko sanoa melkein- lämpimissä tunnelmissa ja hyvässä yhteisymmärryksessä ja pystyneet puhumaan kaikesta- lähestulkoon niinkuin ennen. Paitsi mieheni ei vieläkään halua puhua tämänhetkisestä tilanteestamme.

Nyt tilanne on jälleen muuttunut. Viimeviikon lopulla mieheni alkoi jälleen käyttäytyä levottomasti. Perjantaina jouduin sulkemaan hänen tyäpaikkansa ovet ja vaikka hän kertoi tulevansa viimeisellä junalla takaisin kotiin, ei ollut palannut ennen aamua, kun lähdin töihin. Lauantai-iltana olin cateroimassa hääjuhlaa, jossa myös mieheni oli töissä. Hän hävisi ennen minua ja kotiin tultuani en läytänyt häntä mistään. Ei mitään viestiä, ei mitään tietoa siitä, minne hän on mennyt. Odotin levottomana puoleen yöhön, vaikka aamulla olisikin jälleen aikainen herätys. En nukkunut lopulta koko yönä kuin pieniä pätkiä levotonta unta.

Lauantaina täällä oli Street Parade-päivä, eli yksi Euroopan suurimmista tekno-gay-biletys-tapahtumista ja ajattelin, että mieheni olisi mennyt sinne. Mieleen tuli myös, että hän on mennyt Toisen Naisen luo, mutta ihmettelin, sillä miehelläni olisi sunnuntaina työpäivä ja matkaa kuitenkin 100 km. Aamuun mennessä hän ei ollut tullut takaisin, eli asia oli selvä. Ei epäilystäkään.

Sunnuntaina tunsin olevani ilmaa. Mieheni tsekkaili kännykkäänsä koko ajan. Hän oli ostannut uusia vaatteita. Kysyessäni, oliko hän ollut Toisen Naisen luona sain vaisun, hieman jopa nolon vastauksen: joo. Ei muuta. Miehelläni ei tunnu olevan enää minulle mitään sanottavaa. Hän ei pyydä enää mukaansa pyöräilemään, niinkuin näinä parina viikkona ennen tätä, ei pyydä mukaansa kauppaan ei kirjastoon eikä muuallekaan. Ostaa jääkaappiin omaa ruokaansa (meillä on ollut eri ruokavaliot), mutta ei minun ja sanoo, että minunkaan ei tarvitse ostaa hänelle. Ei osta enää  edes kissanruokaa, ovathan kissamme oikeastaan minun.

Asia ymmärretty. Toinen Nainen on saattanut aloittaa painostuksen mieheni kokonaan itselleen saamiseksi. Hän luultavasti yrittää taivutella miestäni tulemaan useammin luokseen, koska on itse nyt yksin asumuseronsa jälkeen.  Eihän ole mitään järkeä, että mieheni matkustaa iltaisin 100 km:n päähän vain muutamaksi tunniksi ja palaa väsyneenä töihin. Toinen vaihtoehto tietysti on, että Toinen Nainen tulee tänne, mutta missä he tapaisivat? Hotellissa? Sekään ei ole ihan halpaa touhua ja kuitenkin meidän pitää muistaa velkamme, jota pitää lyhentää koko ajan. Oliko uusi luottokortti varattu tätä varten? Toivottavasti minä en päädy tämän luoton maksajaksi, koska virallisesti en edes tiedä koko kortista, vaikka tulotietojani onkin käytetty sen hankkimiseen. Kaiken lisäksi tilanne näyttää  vaikuttavan mieheni työmoraaliin: onhan hänellä kuitenkin vaimo, joka käy sulkemassa ovet, jos häne ei ole itse paikalla. Ja pah. En aio sitä tehdä koko aikaa.

Kaipaan tilaa hengittää. 

Kaipaan etäisyyttä ja irtiottoa, jos en enää saa läheisyyttä ja ystävyyttä. 

Vaikka sovimme, että yritämme pysyä ystävinä, tämäkin lupaus näyttää murenevan mieheni puolelta. Miten voi olla ystävä sellaisen kanssa, joka kohtelee sinua kuin turhaa painolastia tai ilmaa, riippuen tilanteesta? Miten voi olla ystävä sellaisen kanssa, jonka kanssa haluaisi olla enemmän kuin ystävä ja jonka kanssa on ollut 18 vuotta enemmän kuin ystävä?

Suunnittelemme tupareita. Ovatko ne myös minun tuparini? Vai olisiko tässä se mahdollisuus räjäyttää pommi ja ilmoittaa, että emme ole oikeastaan enää yhdessä sukulaisen ja ystävien edessä? Olisiko minun jäätävä kokonaan pois, vaikka kokkaustaitojani tupareissa tarvitaan? Toisaalta tänään mieheni suunnitteli tupareita lapsemme kanssa keittiössä, jossa mulle ei ollut istumapaikkaa ja jäin siis suunnittelusta kokonaan ulkopuolelle. Hyvällä syyllä voisin siis ilmoittaa, että hoitakaa tuparinne (ja kutsu myös se Toinen Naisesi ja selitä äidillesi, kuka hän on) ja että menisin yöksi hotelliin tai matkustaisin jonnekin koko viikonlopuksi. Hoitaisin omat tuparini sitten, kun niiden aika on.

Kahden viikon päästä on palkkapäivä. Päätin tatuoittaa nilkkaani mustan ruusun, joka itkee verta.




lauantai 11. elokuuta 2012

Ennustaja

Elämämme on täynnä pieniä tapahtumia, joita jälkikäteen miettii, miten olisi käynyt, jos olisikin kääntynyt jossakin vaiheessa toiselle tielle kuin sille mitä kulkee. Pystyykö elämäänsä vaikuttamaan, jos tietää etukäteen pieniä asioita, joita voi tapahtua tai aavistaa, että jotakin on tapahtumassa?

Mieheni muistutti minua tänään 15 vuotta sitten tapahtunneesta kohtaamisesta. Olin silloin töissä juuri samassa paikassa, kuin missä olen nyt. Eräänä aamuna muutaman aamukahviasiakkaan välissä eteeni ilmestyi intialainen sikhi-mies turbaaneineen. Hän sanoi, että hänellä on minulle paljon kerrottavaa, jos vain haluan kuunnella. Hän kertoi olevansa ennustaja ja näytti jopa henkilötodistuksensa nimineen ja kuvineen. Hän avasi kädessään olevan nyörillisen pussukan ja sanoi, jos heittäisin sinne jotakin, hän kertoisi minulle jotakin.

Heitin pussukkaan vähän rahaa tarjoilijan lompakostani (paikallinen tapahan on, että tarjoilijalla on oma pohjakassa omassa lompakossaan). Mies (muistan kyllä nimenkin, mutta sillä ei ole tarinalle mitään merkitystä) kertoi, että elän juuri parhaillani mielenkiintoista aikaa. Hän kertoi, että tekisin lähitulevaisuudessa pitkän matkan. Olin tuolloin lähdössä mieheni kanssa maailmanympärysmatkalle, jota olimme suunnitelleet pitkään ja jota varten olimme säästäneet ja eläneet niukasti, että pääsisimme mahdollisimman pitkälle. Matkan lähtöpäivä oli jo määrätty ja ensimmäinen kohde tiedossa. Olin vähän ihmeissäni,  mistä tämä mies tiesi tämän, sillä en ollut itse kertonut mitään, vaan hän puhui, eikä siis voinut tehdä sanoistani mitään tulkintaa. Mies avasi pussukan uudelleen ja pyysi vähän lisää rahaa. Laitoin vähän lisää.

Mies kertoi, että meille tulisi ainakin yksi lapsi, että eläisimme onnellisina ja että tulisin perustamaan oman yrityksen jossakin vaiheessa. Hän myös kertoi, että tulisin asumaan isossa talossa. Kolme vuotta myöhemmin syntyi lapsemme, viisi vuotta myöhemmin perustimme oman yrityksemme ja seitsemän vuotta myöhemmin asuimme isossa talossa. Iso talo ei kuitenkaan ollut mikään luksustalo, vaan vanha puinen peruskoulu maaseudulla. Mistään luksuksestahan ei ollut puhettakaan.

Mies pyysi jälleen vähän lisää rahaa. Annoin vähän, mutta sanoin, että enempää en voi, sillä tarvitsen rahaa itsekin (varsinkin, kun koko päivän pohjakassa oli tuossa lompakossa). Mies kertoi minulle, että minun ei tarvitse maksaa sillä kertaa enempää, sillä tulisin rikastumaan jossakin vaiheessa ja silloin tulisin tapaamaan hänet uudelleen ja antaisin hänelle osuutensa. Kysyin, mistä tietäisin, kuka hän on ja missä hän on. Hän sanoi, että tulisin kyllä tapaamaan hänet, kun aika on ja tunnistaisin helposti.

Sitten hän kertoi, että mieheni ja minun väliin tulisi toinen nainen.

Hän kertoi tuon toisen naisen nimen ensimmäisen kirjaimen (en kuolemaksenikaan muista, mikä tuo kirjain oli) ja että olisi yksi keino, joka auttaisi. Hän pyysi minua ajattelemaan jotakin kukkaa. Ajattelin ruusua. Mies kirjoitti jotakin paperille ja näytti sen minulle.

Paperissa luki: rose.

Hän kertoi ostavansa ja uhraavansa minulle ruusun ja minun tulisi ostaa ja käyttää omaa ruusua tarvittaessa. Hän ei kuitenkaan kertonut, miten ja missä olomuodossa ruusu helpottaisi tilannettamme ja miten minun pitäisi sitä käyttää. Syöttää miehelleni vaikka ruusuvedellä terästettyinä jälkiruokina? Käyttää hajuvetenä? Ostaa ruusuja säännöllisesti kotiin? Maalata ruusutaulu? Rose is a rose is a rose!

Illalla laskiessani pohjakassaani ja tippejäni, huomasin, että minulla oli enemmän rahaa kuin aamulla, eli olin saanut tippejä huomattavasti enemmän, kuin mitä olin miehelle antanut.

Oudointa oli, että muistettuani tämän tapahtuman minulle tuli jotenkin hyvä olla.  Tyyni ja rauhallinen mieli.

Rikkauksia odotellessa.

perjantai 10. elokuuta 2012

Saku Sammakko kosiomatkallaan

Sakusammakko lähti taas kosiomatkalleen.

Minä jäin rannalle ruikuttamaan, eikä vastarannalla näytä olevan ketään. Perjantai-ilta, tekisi mieli lähteä terdelle ja vetää pari kaljaa. Mutta kun ei voi, on huomenna taas aikainen (lue klo 4) herätys töihin ja 5 pitäisi olla kaikissa ruumiin ja sielun voimissaan hymysuin asiakkaita palvelemassa. Muutenkaan ei oikein jaksa kiinnostaa. Ei vielä, ehkä parin viikon päästä. Joo.

Mies pyysi, että kävisin sulkemassa hänen työpaikkansa ovet (hän on niistä vastuussa), sillä hän haluaisi mennä jonnekkin. Tiesin kyllä minne, mutta kysyinpä silti. Ei sanonut suoraan, kierteli ja kaarteli kuin kissa kuumaa puuroa, vaikkakin antoi silti ymmärtää ihan oikein minne menee. Pisteet siitä. Olisi voinut valehdellakin.

Lupasin käydä lukitsemassa ovet, vaikkakaan en oikein tiedä, mikä minuun meni. Toisaalta olin taas sisältä hajalla ja olisin voinut sanoa, että hoidapa vaan työsi ennen kuin lähdet minnekään romanttiselle iltalomalle, mutta annoin pari minuuttia mietittyäni periksi. Miksi en olisi? Enhän tilanteelle voi muutakaan, sillä kiukuttelu ja kapuloiden turha lyöminen rattaisiin vain pahentaisi asiaa. Kuluttakoon nyt liekkinsä loppuun: mitä nopeammin sitä parempi. Muutenkin olen väsynyt enää taistelemaan tätä Toista Naista vastaan, sillä tilanne näyttää kannaltani pahalta, hänen kannaltaan hyvältä. En kuitenkaan halua paiskoa ovia väliltämme kiinni. Miksi niin tekisin. Ei enää tee edes mieli, vaikka pahalta vielä tuntuukin.

Ajoin tänään töistä kotiin sen raflan ohi, jossa istuimme, kun mieheni kertoi uudesta kumppanistaan. Olen pari kertaa ajanut samaa tietä töistä kotiin ja joka kerralla tuntuu aivan yhtä pahalle. Paikka olisi ihan kiva ja sympaattinen käydä kaatamassa yksi kotiintulokalja naamaansa, mutta kun ei nyt oikein voi. Sama kylmä käsi, joka puristi vatsaani silloin, puristaa sitä aina ohi mennessäni.

Ajelin myös samalla reissulla tällä viikolla tarjolla olleen kaupungin kämpän ohi. Ihan kivan näköinen talo, kunnon ruokakauppa kadun toisella puolella, vähän turhan vilkkaan kadun varrella ja-ja-ja: ovella seisoi parisataa hakijaehdokasta, koska näyttö oli juuri alkamassa. Huh huh. Mitenkähän saivat kaikki mahtumaan 3 huoneen kämppään kerralla, kun katselmukseen oli varattu vain puoli tuntia aikaa. Oikeastaan olisi pitävyt lyöttäytyä mukaan, kun kerran nurkilla pyörin, ihan vaan nähdäkseni, miten homma pelittää (jatkoa ajatellen). Jonakin päivänä kun tuo nyt kuitenkin on edessä, pakko myöntyä totuuden edessä.

Saku Sammakko taitaa suunnitella myös pidempää kosiomatkaa. Oli tilannut luottokortin melkoisen hyvällä luottolimiitillä käyttäen siinä myös minun tulotietojani, mutta mulle ei näköjään ole tulossa omaa korttia. Laillistahan tuo taitaa kuitenkin olla, koska olemme vielä virallisesti naimisissa, mutta outoa on, ettei mun allekirjoitusta hakemukseen vaadittu missään vaiheessa. Voisin varmaan tehdä sitten itsekin ihan saman jutun, vai. Paitsi että olen ulkomaalainen ja pienempipalkkainen.

Jokapuolella lojuu myös matkaesitteitä kaikista eksoottisista kohteista, Karibian risteilyistä Etelänaparisteilyyn.

Minä tietenkin taidan jäädä taas rannalle ruikuttamaan.


torstai 9. elokuuta 2012

Anger Management 2

1. Minä olen hyvä!
2. Minä olen voittaja!
3. Minä pärjään!
4. Minulla on mahdollisuus!
5. Minä en pelkää, vaan kuljen selkä suorana eteenpäin!
6. Minua ei voi nujertaa kenenkään ilkeät sanat ja teot!
7. Minulla on valinnan vapaus!
8. Minä hillitsen itseni!
9. Minä en vihaa enkä ole kateellinen, se syö minua sisältä!
10. Minä hymyilen, vaikka sisälläni kiehuu!

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Tyhjiössä

Tuntuu, kuin eläisin tyhjiössä.

Kaikki pettymys, viha ja kiukku, jotka ovat kantaneet minua näinä muutamina viikkoina on nyt kadonnut ja tilalle on tullut tyhjyys. Tuntuu, kuin en tuntisi enää mitään ja millään ei ole mitään väliä. Tekisi mieli antaa periksi ja antaa vain olla, mutta pieni liekki sisälläni kuitenkin pakottaa jatkamaan eteenpäin.

Kaupungilla on koko ajan muutamia vapaita asuntoja tarjottavanaan ja varmasti elämäntarinallani päälisin hakijalistalla melko korkealle. Täällä vapaat asunnot ilmoitetaan viikoittain ja joko pönkäistään näyttöön ilmoituksessa kerrottuna aikana tai soitetaan määrättynä aikana. Yleensä aikaa on puoli tuntia ja halukkaita muuttajia paljon, sillä kaupugin asunnot ovat huomattavasti edullisempia kuin vapailla markkinoilla olevat kämpät. Tällä viikolla oli 3 kämppää tässä aivan lähellä ja soittoaika maanantaina. Maanantai oli kuitenkin harvinaisen hyvä päivä ja päätin olla soittamatta. Kaduin heti tiistaina ja tänään syytän itseäni, miksi en edes yrittänyt. Yhdessä eläminen tilanteessamme vain lapsemme takia on kuin tekisi hiljaa kuolemaa. Itse säälin koko ajan itseäni, syytän itseäni siitä, että olen muiden tiellä koko ajan ja tunnen olevani huono ihminen. Siitäkin huolimatta, että herään aamulla huonoilta yöuniltani omatunto vieläkin puhtaana.

Tunnen olevani myös yksin. Miehelläni on ilmiselvästi joko harkittu tai alitajuinen kampanja saada lapsemme puolelleen. Suomessa yhdessä ollessamme he riitelivät koko ajan pienistäkin asioista, mutta nyt mieheni on kuin maailman paras isä, joka antaa lapselleen kaiken. Luvattu on jo syysloma Skotlannissa, ensi kesänä kielikoulu jossakin ja vaikka sitäsuntätä. Itsestäni tuntuu pahalle, sillä tiedän, että erittäin suurella todennäköisyydellä en tule ikinä tienaamaan yhtä paljon kuin mieheni ja en pysty lupaamaan lapsellemme pitkiä ulkomaanreissuja ja muita kalliita asioita. Teini-ikäisen lapsen rakkaus kun valitettavasti näyttää olevan helposti ostettavissa. Pahoin myös pelkään, että näillä lupauksilla mieheni pysty mustamaalaamaan minua niin, että pian olen se valittava kääkkä-akka-äiti, jolla ei ole lapsiparalleen mitään antaa. Ja tähän vedoten, omassa maassaan olevana hän saa lapsen huoltajuuden itselleen. Miehelläni on täällä myös oma tukijoukkonsa, omani jäi kotimaahani ja pelkään jääväni kaiken keskelle yksin.

Muistan vitsailleeni nuorena ystävieni kanssa siitä, mikä minusta tulisi isona. Sanoin, että kiukkuinen akka, joka istuu kiikkutuolissa kissa sylissään ja sylkee lattialle. Nyt ei enää naurata, sillä todellisuus näyttää vievän minua juuri tuohon suuntaan.

Eräässä viestissään Toiselle Naiselle mieheni kysyy, miten kenelläkään voisi olla mitään heidän rakkauttaan vastaan. Eiväthän he jätä ketään seisomaan sateeseen (tarkoittaen minua ja Toisen Naisen aviomiestä). Mutta juuri niinhän tässä on käynyt. Ehkä tämä toinen mies halusi vapautensa ja on vain tyytyväinen tilanteeseen, mutta minä tunnen jääneeni  rankkasateeseen ilman sateenvarjoa ja seisomaan tulvivan kuilun päälle ohuelle oksantyngälle. Mieheni ei rakkaudenhuumassaan vaan näytä sitä ymmärtävän, ei yksinäisyyttäni eikä nolouttani siitä, että vieläkin joudun jokaikisen käyttöpennini häneltä kerjäämään. Välillä kun tuntuu, että kadulla kerjäämällä saisin enemmän sympatiaa (ja poliisilta lähtöpassit).

Erään keskustelupalstan pettämis-avioierikeskustelussa joku antoi jollekulle toiselle ajattelemisen arvoisen neuvon: "paras kosto Toiselle Naiselle on jättää mies kokonaan tälle. Sehän on jo kerran pettänyt ja todennäköisyydellä pettää vielä uudelleen."

Liekki joka palaa voimakkaana vähän aikaa, muuttuu vähitellen pienemmäksi ja alkaa sinertää sammuen lopulta kokonaan. Silloin joutuu etsimään taas uutta liekkiä, joka sytyttäisi tunteet palamaan ja antaisi kunnon kicksit elämään. Paraneeko vaihtamalla ja millä paremmuus mitataan? Onko säännöllinen vaihtaminen tämän hetken trendi? Ja juuri tästäkö syystä muslimeille sallitaan moniavioisuus, ainakin epävirallisesti?

En tiedä, en ole kokeillut.



tiistai 7. elokuuta 2012

Seksipommi

Jos ei saa vastauksia, alkaa niitä kehittämään itse ja jos ei tiedä, alkaa mieli kehittämään omaa tarinaansa.

Olin hiljaa mielessäni kuvitellut, että Toinen Nainen on hemaiseva seksipommi, joka saa kenet tahansa pelkästään pikkurilliään kääntämällä ja vienosti hymyilemällä. Kaduin sitä, että en ollut jaksanut pitää itsestäni viime aikoina kunnolla huolta, käyttä seksikkäitä vaatteita, meikata ja kävellä kymmensenttisillä koroilla. Tunsin olevani huono, ruma, läski, epäonnistunut ja mietin, mitä kaikkea muuta olin tehnyt väärin.

Sitten sattumalta löysin koneeni välimuistista Toisen Naisen kuvan. Keimailevan flirttihymyn ja puoliseksikkään kesämekon lisäksi hänessä ei ollut mitään muuta ihmeellistä: ihan tavallinen tossunkuluttaja.

Tunsin itseni petetyn lisäksi myös pettyneeksi: olisi nyt sentään vaihtanut parempaan, jos kerran vaihtaa piti!

maanantai 6. elokuuta 2012

*vinks-vinks*

Jos aiotte pettää partnerianne, kannattaa muistaa ainakin 10 pelisääntöä, jos ette halua jäädä kiinni:

1. Älkää käyttäkö kännykkäänne yhteydenpitoon salarakkaaseenne. Varsinkaan silloin, jos puhelinlaskunne nykyisen partnerinne kanssa menee samalle tilille ja nykyinen maksaa laskun. Kannattaa ostaa vaikka prepaid -liittymä, jota voi käyttää huoletta ja salaa. Jos muistaa kohdan 2.

2. Älkää missään nimessä jättäkö kännykkäänne lojumaan ihan minne sattuu. Epäilevä, utelias mieli ei voi hallita itseään ja salaisuudet paljastuu siitäkin huolimatta, että "kirjesalaisuus" on vieläkin voimassa. Epäily ja totuuden etsiminen menevät sen edelle.

3. Jos kuitenkin jätätte kännykkänne lojumaan ypöyksin ihan minne sattuu, kannattaa ainakin etukäteen poistaa kaikki salarakkaalle lähettämänne viestit, häneltä saamanne viestit sekä viestitilastot.

4. Älkää ladatko sähköposteja kännykkäänne tai jos niin teette, muistakaa poistaa ne saapuvista, lähetetyistä ja muista mahdollisista paikoista, joista ne voi löytää. Kannattaa siirtää ne sähköpostipalvelimen arkistoon, josta ne ikävän yllättäessä sitten helposti löytyvät.

5. Älkää istuko salaperäisen näköisenä tietokoneella ja peittäkö näyttöa nykyisen lähestyessä, älkää pitäkö kännykkäänne äänettömällä, jos kuitenkin vastaatte viesteihin ja jos saatte yöllä tekstiviestin, kertokaa kysyttäessä tarina, jonka muistatte sitten myöhemminkin.

6. Muistakaa puhdistaa tietokoneen välimuisti, jos katsotte salarakkaanne sähköpostilla lähettämiä valokuvia koneella tai jos multimediaviestit tulee siinä muodossa, että ne on katsottava internetin kautta. Kuvat jäävät välimuistiin ja löytyvät sieltä helposti uteliaan ja epäilevän mielen etsiessä selityksiä ja todisteita.

7. Älkää missään nimessä lainatko nykyisenne tavaroita - esim. CD-itä ja DVD-itä salarakkaallenne, jos teillä ei ole apteekin hyllyltä tulevaa vastausta siihen, minne ne ovat kadonneet. Jo muutaman sekunnin epäröinti saattaa aiheuttaa epäilyn. Varsinkin jos nysyisenne on jo käynyt kohdat 1-6 läpi.

8. Älkää missään nimessä alkako kuunnella hempeää musiikkia ja soittaa tiettyjä biisejä kerrasta toiseen kyllästymiseen asti.

9. Älkää alkako laihdutuskuurille, ostaa kaappikaupalla uusia vaatteita ja käyttää hajuvettä/partavettä säännöllisesti ja samanaikaisesti, jos se ei ole kuulunut tapoihinne jo aikaisemmin.

10. Jos olette huono valehtelemaan, ei kannata edes yrittää vaan paljastaa totuus. Jos ette paljasta totuutta, on valehdeltava luonnollisesti omiin tapoihinne kuuluvilla selityksillä ja muistaa mitä on kertonut. Muuten tulee olemaan helvetti irti.

11. Extra. Älkää varastoiko kondomeja kaappiinne, jos ette niitä nykyisenne kanssa käytä!

Ja jos epäilette parnnerianne: kannattaa luottaa intuitioon, vaikka kuinka tekisi kipeää. Merkit on  nähtävissä, ehkä alitajuntanne huomaamina tai ehkä konkreettisina todisteina.

perjantai 3. elokuuta 2012

Lähtis kävelemään (ja painais oven kiinni perässään)

Ei tästä tuu mitään.

Olimme jo sopineet, että yritämme elää samassa "solukämpässä" jonkin aikaa rauhanomaisessa yhteiselossa sivistyneesti lapsemme ja mieheni perheen vuoksi. Suomeksi sanottuna: olimme sopineet pitävämme kulisseja pystyssä ja teeskentelevämme, että kaikki on ok. Mutta ei se näytä onnistuvan. En enää jaksa tuntea olevani persona non grata, epätoivottu henkilö, jota on pakko katsoa iltaisin ja jolle on pakko puhua muutama sana pelkästään sen vuoksi, että kukaan ei aavistaisi mitään. En halua myöskään olla kynnysmatto, johon voi pyyhkiä jalkansa ihan mitan sattuu ja milloin sattuu ja toimia roskakorina, johon voi heittää kaikki ne patoutuneet tunteet, joita Suomessa 13 vuoden aikana kertyi. Samoin olen kyllästynyt olemaan kyseisen 13 vuoden epätoivon ruumiillistuma, kaiken pahan alku ja juuri. Kaikki hyvät hetkemme näyttävät unohtuneen, kaikki onnistumisen ja ilon tunteet, kaikki yhdessä kokemamme ja tekemämme. Olemme olleet kaikesta huolimatta hyvä tiimi, mutta ilmeisestikin mieheni päällimmäinen ajatus on se, että hän on heittänyt hukkaan ne 18 vuotta, jotka olemme rinnakkain kulkeneet.

Tänään kattilan keitti yli pari laskua, jotka oikeasti ovat jo hoidossa, mutta joista meille tuli maksuvaatimukset jostakin ihmeellisestä syystä. Mieheni ei pystynyt hoitamaan asiaa ja keskustelemaan siitä sivistyneesti (kuten hän tilanteemme itse haluaa hoitaa), vaan alkoi syyttämään minua veloistamme (haloo, yhdessä ne oli tehty) ja ilmoitti, ettei aio penniäkän enää niiden hoitamiseen luovuttaa. Matkustaa ilmeisestikin mieluummin jalkavaimonsa luo leikkimään kotia vapaapäivinään, kun ei enää jaksa katsella vanhan, ällöttävän vaimonsa naamaa.

Ei, ei, tähän on tultava loppu. Näin ei voi enää jatkua. Jos toisen näkeminen vain muutaman tunnin ajan päivässä saa kattilan sellaiseen kiehumispisteeseen, että se räjähtää vaikkapa parinkympin laskusta, on viisainta hakeutua hoitoon tai tehdä asialle jokin muu ratkaisu. Tässä tapauksessa se ratkaisu olisi minun ja lapsemme pois muttaminen ja oman elämän aloitaminen.

Emmehän me ole maailman ainoa avioeroperhe, emme ensimmäinen emmekä viimeinen. Vaikka tämä tarina tapahtuikin harvinaisen huonossa, varmaankin 1000 stressipisteen tilanteessa, niin kyllä taästä on pakko selvitä tavalla tai toisella. Ei päivä kerrallaan, kuten mieheni haluaisi homman hoitaa, vaan isolla rysäyksellä, jolla saan itseni jaloilleni mahdollisimman pienin vaurioin. Rysäyksellä, joka turvaa tulevaisuuteni, lapsemme tulevaisuuden  ja antaa miehelleni vapauden tehdä ratkaisunsa puhtaalta pöydältä.

Sinkkuna.

torstai 2. elokuuta 2012

Kipeät jalat

1.8. on täällä kansallispäivä ja yllättävää kyllä mieheni ei halunnutkaan lähteä viettämään sitä Toisen Naisen luo, vaan matkustimme vuoristokylään, jossa lapsemme on jo ollut toista viikkoa sukulaistensa luona. Olin vähän yllättynyt, sillä aavistin, että meillä ei olisi paljon sanottavaa enää toisillemme ja kuitenkin joutuisimme istumaan vierekkäin autossa ja ehkä jopa koskettamaan toisiamme. Puhumattakaan siitä, että huoneessamme tulisi olemaan vain yksi sänky. Vähän ilkeästi huvittuneena mietin, miten mieheni aikoo selvittää sen tilanteen niin, ettei tarvitse selittää Toiselle Naiselle olleensa kanssani samassa sängyssä ja näin "pettäneensä" tätä  (minuhan tässä tarinassa ei sitten ole kai petetty?) Koska olemme nukkuneet eri huoneissa tähän asti, ei tätä ongelmaa ole vielä tullut. Itse tein rankan ratkaisun tietäen, että kyseisessä mökissä on myös toinen huone varattuna ylimääräisille vieraille (mieheni ei tästä huoneesta tiennyt, koska ei ole paikassa aikaisemmin käynyt) ja päätin vetäytyä nukkumaan sinne, tuli mitä tuli.  Sitä ennen mieheni saisi kiemurrella housuissaan miettiessään, miten asian järjestäisi mahdollisimman pienin vaurioin ja vähin selityksin sekä minulle että Toiselle Naiselle. Onko ilmassa jo jonkinlaisia koston merkkejä?

Olemme olleet aina pitkän tien kulkijoita - kirjaimellisesti - ja yhteisen elämämme aikana olemme patikoineet tuntikausia kestäviä reittejä, välillä eksyen ja välillä suoraa linjaa pitkin. Vuoristossa on helppo läytää polkuja ylös- ja alaspäin ja niinpä väsytimme itsemme useamman tunnin vuoristovaelluksella niin, ettei tarvinnut enää sen kummemmin miettiä tekemisen ja puhumisen aiheita välttääksemme kiusalliset holjaiset hetket, kun molemmat muka yrittävät miettiä jotakin fiksua sanottavaa. Sukulaiseten luona saattoi syyttää väsymystä siitä, että ei oikein jaksa seurustella niin reippaana kuin ennen.

Kotimatka autossa oli hiljainen. Sanottavaa ei ollut paljon ja itse en nähnyt enää tehtäväkseni etsiä puhumiseen aiheita nenän kautta ulos vetäen.

Hyvä niin.