keskiviikko 22. elokuuta 2012

Aikuinen nainen

Tulipahan tuossa taas yön yksinäisinä tunteina mieleen, että minähän olen oikeastaan vapaa.

Tämän vähän päälle kuukauden aikana olen keskittynyt miettimään tulevaisuuttani ja haikailemaan menetetyn rakkauden, itsetunnon, hyvän kaverin ja kumppanin sekä turvallisuudrn perään. Se sijaan, että olisin keskittynyt miettimään sitä, että nyt minulla on oikeastaan oikeus ilman tilintekoa tehdä kaikkea sitä, mitä aikaisemmin ei ole voinut tehdä: istua kahvilassa lattella, istua baarissa kaljalla, matkustaa Japaniin silloin kun mieli tekee ja rahavarat antavat periksi tai vaikka muuttaa sinne vuodeksi, ajaa pää kaljuksi, päästää irti kaikesta omaisuudesta ja ryhtyä buddhalaiseksi nunnaksi, matkustaa Amazonin sademetsään ja kasvattaa rastat, ottaa kymmenen kissaa, laiskotella, nukkua päiväunet silloin kun huvittaa, valvoa läpi yön katsellen tv:stä jotakin hömppäpömppää, käydä shoppailemassa. Ja kaikki todellakin niin, ettei tarvitse pyytää lupaa ja yrittää esittää asia sellaisella tavalla, ettei siitä nouse hälyä ja tehdä vaihtokauppaa: jos mä teen näin, sä saat tehdä näin.

Suunnittelin syyslomalla, kun mieheni lähtee Skotlantiin lapsemme kanssa, tulevani käymään Suomessa. Mainitsin tästä miehelleni ja hän oli ensin puoli päivää ihan hiljaa. Kysyi sitten varovasti, että ei kait mulla ole mitään järjetöntä ajatusta hakea sieltä töitä ja muuttaa takaisin, sillä se olisi katastrofi. Siis mitä? Hittojako se hänelle enää kuuluu. Hän on valintansa tehnyt ja se valinta en ollut minä. Minä voin muuttaa takaisin kotiin, jos siltä tuntuu. Tosin en kyllä niin ajatellut, minun koti on täällä.  Meinasin vain käydä vetämässä lärvit viikonloppuna kamuni kanssa ja nollaamassa tilanteen. Mutta sitähän en miehelleni kertonut. Miettiköön nyt päänsä sisällä vähän tätä, kun muu ajatustyö näkyy tapahtuvan housuissa.

Miksi minulla pitäisi olla mies vierelläni koko ajan? Nyt kaikki on täytynyt tehdä yhdessä ja sopia kaikki tekemiset toisen kanssa, että varmasti sopivat aikatauluihin. Olen aikaisemminkin elänyt yksin, miten ihmeessä se tuntuu nyt niin mahdottomalle ajatukselle? Jos uusi kumppani on tulollaan jonkun puun takaa, se kyllä osaa sieltä itsestään ilmoittaa sen suuremmitta etsinnöittä. Ja jos ei ilmoittele, niin sitten ei. Tai jos ilmoittelee myöhemmin niin sitten ilmoittelee myöhemmin.

Enhän minä kuitenkaan yksin jää, onhan lapsemme myös seuranani iloineen ja suruineen ja yhteishuoltajuus tuo vastuuta ja vapautta molemmille samalla tavalla... Kunhan mieheni sitten vastuunsa hoitelee vähän eri tavalla kuin näinä muutamana kertana, joita tässäkin olen tilitellyt.

Ehkä tämä on se saamani uusi mahdollisuus. Ehkä ei kannata jäädä odottamaan sitä haikailemaani uutta mahdollisuutta mieheni kanssa. Vapaa, aikuinen nainen (ei eksy enää maailman tuuliin).

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

No hienoa.Nyt näyttää paremmalta ja jatkat tähän tyyliin vaikka takaiskuja varmasti tuleekin.Anna miehen hoitaa ja kustantaa eroprosessit,varsinkin kustantaa.Itsellesi sitten maksimoit edut.

Jääkarhu kirjoitti...

Niin, mieshän on jo kahlinnut itsensä uudelleen, kun seuraa hänen tekemisiään.

Kyllä mulla alkaa vähitellen olla sellainen tunne, että selviän tästä vähitellen ja muu elämäkin alkaa saada jo tilaa ajatuksissani. Pitää vaan löytää se vähiten kivikkoinen tie, jota seurata.