perjantai 3. elokuuta 2012

Lähtis kävelemään (ja painais oven kiinni perässään)

Ei tästä tuu mitään.

Olimme jo sopineet, että yritämme elää samassa "solukämpässä" jonkin aikaa rauhanomaisessa yhteiselossa sivistyneesti lapsemme ja mieheni perheen vuoksi. Suomeksi sanottuna: olimme sopineet pitävämme kulisseja pystyssä ja teeskentelevämme, että kaikki on ok. Mutta ei se näytä onnistuvan. En enää jaksa tuntea olevani persona non grata, epätoivottu henkilö, jota on pakko katsoa iltaisin ja jolle on pakko puhua muutama sana pelkästään sen vuoksi, että kukaan ei aavistaisi mitään. En halua myöskään olla kynnysmatto, johon voi pyyhkiä jalkansa ihan mitan sattuu ja milloin sattuu ja toimia roskakorina, johon voi heittää kaikki ne patoutuneet tunteet, joita Suomessa 13 vuoden aikana kertyi. Samoin olen kyllästynyt olemaan kyseisen 13 vuoden epätoivon ruumiillistuma, kaiken pahan alku ja juuri. Kaikki hyvät hetkemme näyttävät unohtuneen, kaikki onnistumisen ja ilon tunteet, kaikki yhdessä kokemamme ja tekemämme. Olemme olleet kaikesta huolimatta hyvä tiimi, mutta ilmeisestikin mieheni päällimmäinen ajatus on se, että hän on heittänyt hukkaan ne 18 vuotta, jotka olemme rinnakkain kulkeneet.

Tänään kattilan keitti yli pari laskua, jotka oikeasti ovat jo hoidossa, mutta joista meille tuli maksuvaatimukset jostakin ihmeellisestä syystä. Mieheni ei pystynyt hoitamaan asiaa ja keskustelemaan siitä sivistyneesti (kuten hän tilanteemme itse haluaa hoitaa), vaan alkoi syyttämään minua veloistamme (haloo, yhdessä ne oli tehty) ja ilmoitti, ettei aio penniäkän enää niiden hoitamiseen luovuttaa. Matkustaa ilmeisestikin mieluummin jalkavaimonsa luo leikkimään kotia vapaapäivinään, kun ei enää jaksa katsella vanhan, ällöttävän vaimonsa naamaa.

Ei, ei, tähän on tultava loppu. Näin ei voi enää jatkua. Jos toisen näkeminen vain muutaman tunnin ajan päivässä saa kattilan sellaiseen kiehumispisteeseen, että se räjähtää vaikkapa parinkympin laskusta, on viisainta hakeutua hoitoon tai tehdä asialle jokin muu ratkaisu. Tässä tapauksessa se ratkaisu olisi minun ja lapsemme pois muttaminen ja oman elämän aloitaminen.

Emmehän me ole maailman ainoa avioeroperhe, emme ensimmäinen emmekä viimeinen. Vaikka tämä tarina tapahtuikin harvinaisen huonossa, varmaankin 1000 stressipisteen tilanteessa, niin kyllä taästä on pakko selvitä tavalla tai toisella. Ei päivä kerrallaan, kuten mieheni haluaisi homman hoitaa, vaan isolla rysäyksellä, jolla saan itseni jaloilleni mahdollisimman pienin vaurioin. Rysäyksellä, joka turvaa tulevaisuuteni, lapsemme tulevaisuuden  ja antaa miehelleni vapauden tehdä ratkaisunsa puhtaalta pöydältä.

Sinkkuna.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niiiiiiin peri Sveitsilaista!!! Tuo Kulissen pystyssa pito ja hiiskuttelu! Ei kerrota Kellekkaan Eika puhuttua muiden asioihin!! Kylla on oikein tuoda moinen Petturuus lapi kaikkien kuultavaksi! Sinun elamasihan rajahti, Han Han se Mokasi ja Todellakin huijasi sinut Tahan Helvetian maahan!!! Muuten Sina ja lapsenne olisitte jaaneet suomeen, helpompihan siella on elaa! Jos tyo Asiat jarjestyy niin etsi Oma kamppa! Ei tuommoista petturuutta 18 vuodeksi jalkeen tarvitse hetkeakaan Katsella Tai Saati peitella!!! onko sinulla taalla ystava piiria? Tiedatko Fb: ssa toimivan sveitsin suomalaisten sivuston??? Löytyy eri kanttooneille Omar ryhmat. Suomalaisten naisten treffit on zürichissa joka kk:n viimeisen torstai.talla vk:lla Siis!!!!!!!!

Jääkarhu kirjoitti...

Joo, mä tiesin kyllä, että täällä on paljon suomalaisia ja että suomalaiset kokoontuu jossakin säännöllisesti. FB-ryhmästä ja naisten kokoontumisesta en tiennyt, mutta tämähän on todella hieno uutinen. Taidanpa tulla piipahtamaan. Ystäviö ei voi koskaan olla liikaa. Kiiiiiitoooos paljon vinkistä.

Mieheni ainoa perustelu sille, että ei kertonut aiemmin on se, että minäkin halusin tulla tänne. Tokihan se pitää paikkansa, mutta en kuitenkaan halunnut palata lähtöruutuun vankilan kautta. Voimiahan tämä vie, mutta aion jäädä ja rakentaa elämäni tänne. Ennätin kuitenkin asumaan ensimmäisellä kerralla täällä sen verran, että kaupunki tuntuu enemmän kodilta, kuin esimerkiksi Helsinki, jossa viimeisenä Suomessa asuimme. Raha-asiat ensin kuntoon, sitten katto pään päälle. Olen jopa valmis tekemään kompromissin lapsemme suhteen niin, että hän saa jäädä ensin isänsä luo (on kuitenkin ihan kunnon isä) kunnes saan asiani kuntoon. Isä kun pystyy auttamaan esim. saksakielisissä läksyissä paremmin kuin minä ja lapsi tarvitsee tukea tällä hetkellä. Lapsi voi tulla sitten viikonloppuina luokseni jne. Kuten yhteishuoltajuus sitten lopulta tuleekin toimimaan.