lauantai 25. elokuuta 2012

Muka-elämää

Istuin tänään Starbucksissa töiden jälkeen, kun ei tehnyt mieli mennä kotiin. Jälleen kerran on tullut pieni ahdistuskausi ja elämälläni ei tunnu olevan mitään merkitystä. Töissä mietin koko ajan, miten saisin kerrottua miehelleni, että hän on minulle yhä vieläkin se ainoa oikea ja että en voi kuvitella elämääni ilman häntä. Tekisin mitä tahansa palauttaaksemme elämämme takaisin entiselle radalleen.

Päällisin puolin olen jo osannut rentoutua vähän ja heittää kiristävän pipon nurkkaan. Töissä en kulje enää naama niin happamana, kuin aikaisemmin ja asiakkaatkin ovat alkaneet olla persoonallisia ihmisiä, eivät pelkkää massaa, jolle pitää roudata ruokaa naaman alle ja tottakai hekin ovat mielialani muuttumisen vaistonneet. Päivittäin terdellämme istuu samat tyypit ja osa on alkanut tulla jo tutuiksi, joiden kanssa voi heittää muutaman sanan silloin, kun Pikkupomo ei ole paikalla. Silloin kun hän on, on touhuttava muka kaikenmoista ja oltava muka tärkeässä hommassa koko ajan, muuten tulee noottia siitä sun tästä asiasta. Jos ei muu auta, on otettava muka rätti kouraan ja alettava pyyhkiä muka pölyjä pinnoilta, jotka oli (muka) pyyhitty jo eilen.

Töiden jälkeen on tultava kotiin ja oltava lapsen edessä muka niinkuin, että mitään ei olisi tapahtunut ja kaikki olisi muka hyvin. Hänellä on koulunsa alussa pieniä ongelmia sopeutua luokkaan, jonka lapsista suurin osa tuntee jo toisensa. Parina päivänä lapsi on tullut melkein itkien kotiin, kun vieläkään ei välitunnilla ole oikeaa kaveria. Vain pari muka-kaveria. Yritän lohduttaa, että kyllä niitä kavereita alkaa löytymään, kun yrittää olla itsekin kaveri muille ja ottaa reippaasti kontaktia. Liikunta ja köksäntunnit ovat helpoimmat lähestyä muita, kun ollaan jo muutenkin vähän rennommissa tunnelmissa ja tehdään juttuja joko pareittain tai ryhmissä. Lapsukainen olikin tehnyt näin ja perjantai-iltana oli jo vähän paremmat tunnelmat: oli kävellyt koulusta kotiin köksän jälkeen jonkun kivan luokkakaverin kanssa.

Mieheni oli jo jossakin vaiheessa miettinyt, että ottaa lapsemme pois tästä koulusta ja vaihtaa toiseen kouluun. Täällä yläaste (eli Sekundarschule) jaetaan tasoryhmiin, ja lapsemme oli rehtorin kanssa keskusteltuaan laitettu ylemmälle tasoryhmälle. Mieheni mielestä tämä on liikaa vaadittu ja hän väittää jopa, että lapsemme pitäisi mennä takaisin 6. luokalle, jonka hän on Suomessa jo hyvin paperein suorittanut. Tästä päätöksestään (tai sen miettimisestä) hän ei puhunut minulle yhtään mitään kuin vasta sen jälkeen kun tilanne oli jo vähän rauhoittunut. Muutenkin minusta on tuntunut, että mieheni yrittää jättää minut jollakin tavalla kaikkien lapsemme kouluasioiden ulkopuolelle: hän haluaa allekirjoittaa kaikki saamamme paperit ja koulupäiväkirjan, hän yritti kirjoittaa vaan oman nimensä saamaamme vanhempainilta-kutsuun ja yritti ilmoittaa itsensä yksin lapsemme huoltajaksi. Minun täytyi käydä itse lisäämässä nimeni kaikkiin virallisiin papereihin jälkikäteen ja onneksi yhteen lomakkeeseen täytyi kirjoittaa nimenomaan äidin nimi sekä puhelinnumero ja vasta sen jälkeen toisen vanhemman.

Lapsemme ei ole mikään tyhmä. Hän on suorittanut 6. luokan ja pärjää kyllä ylemmässä tasoryhmässä, kun häntä vähän autamme. Ja koulun vaihtaminen viikon jälkeen ei auta kaveriongelmaan: uudessa koulussa hän joutuisi aloittamaan kavereiden etsinnän aivan samalla tavalla, kuin mitä tekee nyt. Luokan kertaaminen puolestaan on ihan fiksulle lapselle häpeä ja tytölle vuotta nuorempien seura saattaa olla jo vähän liikaa vaadittu. Tuossa vaiheessa kun 6. luokkalaiset ovat vielä melkein lapsia, kun taasen yläasteikäinen on jo nuori nainen sielunelämineen. Jos mieheni on itse samassa tilanteessa käynyt 6. luokan uudelleen äitinsä vaatimuksesta, ei se tarkoita sitä, että tyttäremme täytyy myös näin tehdä.

En siis missään nimessä tule suostumaan siihen, että tyttäremme laitetaan toiseen kouluun vuotta alemmaksi vain siksi, että ei viikossa ole vielä saanut "parasta kaveria". Ennemmin muutan hänen kanssaan Suomeen entisten kavereiden luo... Eli tässä sitä taas ollaan Suomeen menossa... no ei nyt sentään, ellei ole ihan pakko.

Kaikki on niin muka-mukavaa. Kun tässä sitten muka avioliitossa eletään ja muka tyytyväisiä ollaan tänne muuttoomme, niin kyllä sitä voi Starbucksissa yhden kofeiinittomaan muka-kahvin soija-muka-maidolla juoda. Voisipa sitä vaikka vielä käydä kampaajalla hakemassa kuiturastat tai hiustenpidennykset, rakennekynnet, irtoripset, kulmakarvatatuoinnin ja silmänrajaustatuoinnit. Käyttää keinonahkahousuja, ostaa ranta-rolexin, ostaa silkkiruusuja ikkunalaudalle, hymyillä muka-hymyä ja tervehtiä kaikkia suutelemalla kolme kertaa ilmaa posken kohdalla, niinkuin tapana on.

Ja elää muka-elämänsä onnellisena loppuun asti.


4 kommenttia:

Anne kirjoitti...

Hei, ehdin vasta vilkaista, mutta tulen paremmalla ajalla lukemaan koko tarinan.

(Onpa kamalia nuo kommentoinnin kirjaintarkistukset! Mulla on varmaan päässä jotain vikaavikaavikaa, kun en saa hahmotettua niistä sanoja...)

Jääkarhu kirjoitti...

Tervetuloa Anne lukemaan! Meillä suomalaisilla menee täällä niin helvetian hyvin, eikö vaan ;o) Mutta poiskaan ei taida enää päästä.

Anonyymi kirjoitti...

Pidä puolesi lapsen isää vastaan tai kadut sitä lopun ikääsi!
Et voi ainiaan olla vain "uhrin" asemassa vaan sinun tehtäväsi on huolehtia lapsesi ja itsesi hyvinvoinnista!!
Nenä kohti uusia tuulia ja kyllä se elämä vielä tulee hymyilemään.
Ala taistelemaan elämästäsi ja asemastasi, koska miehesi sinua selvästi maahan polkee.
Entä miksi ihmeessä "odotat" sitä, että miehesi kertoo sukulaisilleen teidän erostaan?? Eikö sinulla ole yhtäläinen oikeus elää ja näyttää tunteesi mitä ne sitten ovatkaan?!
Miehesi on sinua pettänyt ja sinä ja lapsesi joudutte siitä kärsimään! Älä odota hetkeä, jolloin "miehelle" sopii tehdä seuraavia siirtoja vaan tee ne itse!

Vaikka et halua tätä kuulla, niin todennäköisesti miehesi ei luoksesi palaa.... ja jos palaisi, niin miksi ihmeessä ottaisit hänet takaisin?!? Petturimiehen, joka todennäköisesti tekisi tilaisuuden tullen saman tempun uudestaan!!

Enkä halua missään nimessä moittia sinua vaan kannustaa!!
Maailmassa on muitakin eroamassa olevia naisia, jotka eron jälkeen ovat huomanneet, että elä voittaa sittenkin!
Ole rohkea ja tee elämässä se mitä ITSE haluat!
Tsemppiä sinulle ja lapsellesi!! :)
Ja muista.... me elämme vain kerran...

Jääkarhu kirjoitti...

Olet aivan oikeassa ja tiedän, että kirjoituksesi tarkoitat kannustukseksi! Jossakin aikaisemmassa kirjoituksessani jo totesinkin, että paras kosto Toiselle Naiselle on jättää mies hänelle kokonaan: on kerran jo (tiettävästi) pettänyt ja tulee tekemään sen uudestaan.

Toisaalta mulla on menossa vielä sellainen vaihe, että järki sanoo toista, mutta sydän toista. En osaa vielä kokonaan päästää irti siitä, mitä meillä on lähes 20 vuotta ollut. Asiaa ei auta se, että käytännön järjestelyistä johtuen joudumme vielä ehkä muutaman kuukauden jakamaan asuntomme. Meillä on sen verran velkaa Suomeen, että mun ei ole järkevää vielä muuttaa pois, sillä ajaisin itseni samalla ahdinkoon, kun mieheni ei pystyisi vielä maksamaan elatusmaksuja sen suuruisena kuin tarvitsisin kunnolliseen elämään. En millään halua luopua tästä kämpästä vaihtamalla sen jonnekin laitakaupungilla olevaan. Muutan vasta siinä vaiheessa, kun kunnollinen kämppä on löytynyt ja elatusmaksut ja oma työpäikka jonkinlaisessa kondiksessa. Se vaatii sitten irtautumisen jollakin toisella keinolla.