tiistai 28. elokuuta 2012

Oops, I did it again

Kokosin taas itseni ja nousin tuhkasta niin, että pääsen jatkamaan elämääni rinta rottingilla kohti uusia pettymyksiä. Tällä kerralla riitti yksi mökötyspäivä.

Mieheni palasi eilen illalla Toisen Naisen luota ja ainoa asia, mitä hän pystyi sanomaan: "Ei kukaan halua viedä lastamme sinulta. Jos haluat, voin järjestää tapaamisen Toisen Naisen kanssa ja hän voi kertoa saman".  Just joo. Sehän tästä vielä puuttuisikin.

Kaksi lausetta. Varmasti totta hänen todellisuudessaan, mutta alitajuinen käytös kertoo toista. Kukapa nyt vapaaehtoisesti olisi sanonut: "Niin, oikeassa olet, tottakai haluamme erottaa sinut ja lapsemme toisistaan pysyvästi ja nyt heti paikalla." Tulkitsen viikonlopun visiitin sillä, että mieheni haluaa lapsemme ja Toisen Naisen tutustuvan paremmin. Ihan vaan tulevaisuuden varalle, sillä kaikki salailu, kulissien pitäminen ja muka-elämä tulee saamaan lopun ennemmin tai myöhemmin. Siinä vaiheessa Toinen Nainen saa paljon tilaa lapsemme elämässä ja heidän olisi siis parasta olla ystävät. Muuten lapsemme tulisi ajattelemaan häntä pahana äitipuolena ja perheen rikkojana. ja mieheni ja Toisen Naisen alitajunnassa varmasti olisi parempi niin, että minä olisin se osapuoli, jota voi kaiksesta syyttää.

Lapsemme on aina ollut herkkä ystäviensä suhteen. Hänet on helppo ystävystyttää varsinkin aikuisten kanssa ja varsinkin sellaisten aikuisten kanssa, jotka ovat hänelle vähänkään ystävällisiä. Kerran Suomessa vieraanamme oli viikon verran eräs mieheni ystävistä. Alkoholisti ja puolipäivänarkkari (polttaa hamppua ihan avoimesti). Oli koko viikon meillä ollessaan ympäripäissään aamusta seuraavaan aamuun ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaan. Osti lapsellemme Suomenlinnassa jäätelön ja siitä asti hän on ollut lapsemme paras ystävä. Puhuu tyypistä koko ajan, haluaa kutsua hänet vierailemaan koko ajan ja haluaa vierailla hänen luonaan koko ajan. Olen yrittänyt selittää, että tämä tyyppi ei välttämättä ole mikään paras mahdollinen ystävä ja että hän oli meillä vain siksi, että halusi käydä Suomessa ja tottakai kutsuimme hänen nukkumaan meillä yötä. Onhan hän kuitenkin jonkinlainen ystävä kaikesta puuhastelustaan huolimatta.

Kun lapsemme ystävystyy tällaisen tyypin kanssa noin helposti, niin miten mahtaa käydä sellaisen ihmisen kanssa, joka tekee työkseen lasten maalausterapiaa, eli tietää varmasti mistä langasta vetää?

Mutta tänään kokoan työmappini ja suuntaan tieni RAV:n toimistoon, eli paikalliseen työvoimatoimistoon. Onni onnettomuudessa on se, että sain itse kengän kuvan persauksiini ja ennätin olemaan töissä jonkin aikaa. Tämä tarkoittaa sitä, että olen oikeutettu työttömyyskorvaukseen ilman karenssia ja koska tein tämän kuukauden täysiaikaisena, korvauksen suuruuskin tulee olemaan ihan ok. En toki sillä yksin eläisi, mutta parempi, kuin ei mitään. Suomesta suoraan työttömäksi tullessani en luultavasti olisi saanut rappeniakaan. Ei tosin tarvinnut edes käydä kysymässä, kun sain töitä lähes heti.

Olen myös miettinyt muita vaihtoehtoja. Ravintola-ala on rankkaa, täällä vielä rankempaa kuin Suomessa. Vanha ei välttämättä enää jaksa juosta samaa tahtia kuin nuoret hyypiöt asiakaspalvelussa ja valitettavasti kokkikokemukseni on vain omasta firmasta saamaani, eli en voi työtodistuksilla näyttää toteen. Jos pystyn näillä perusteilla osoittaa olevani "vaikeasti työllistettävä" (aika moneen paikkaan olen oikeastikin hakenut), tulisin ehkä saamaan tukea myös uudelleen kouluttautumiseen. Täällähän suuri osa ammateista hankitaan oppisopimuksella ja palkkaa saa muutaman sataa frangia heti alusta alkaen. Aikuiselle muutama sata ei kuitenkaan riitä elämiseen ja niinpä RAV:n kautta voi hakea tukea, jota maksetaan melkein normaalin palkan suuruisena. Pitää selvittää asia.

Toinen vaihtoehtoni, mitä eilen mietin, on lähteä Japaniin 3 kuukaudeksi vapaaehtoisena luomufarmille. Hakuaika parhaillaan, alku syyskuun lopussa. Palkkaa ei tietenkään saa kuin vähän taskurahaa, ylläpito toki tulee sitten farmin toimesta, matkat pitää maksaa itse ja tietty käyttöraha, jos aikoo kuluttaa enemmän kuin tuo taskuraha.

Ongelmani on se, että en ole ollut kyseisen vapaaehtoisjärjestön kanssa aikaisemmin tekemisissä ja heillä pitkäaikaistyöleirille vaaditaan joko aikaisempi kokemus työleiriltä heidän kauttaan tai muuten aktiivista otetta heidän järjestöönsä. No mutta, hakeminen ei maksa muuta kuin järjestön jäsenmaksun (jonka kokoan muutamana päivänä tippeinä) ja jos saan paikan, parisataa frangia välityspalkkiota.

Tuo 3 kuukautta voitaisiin laskea myös asumiseroksi. Takaisin palattuani hankkisin oman kämpän ja 3 kuukauden jälkeen mieheni olisi vapaa mies tekemään mitä sielu halajaa. Kolmessa kuukaudessa hän pystyisi myös kokeilemaan, mitä elämä ilman minua todellisuudessa on ja mitä kaikkea lapsemme huoltajuus vaatii. Itsehän tuon kolme kuukautta olin lapsemme kanssa Suomessa ja tiedän jo, että lapsemme ei ole enää mikään pikkutyttö vaan nuori nainen, jolla on nuoren naisen vaatimukset. Miehelleni hän on vielä pikkulapsi.

Toki mietin sitä, miten lapsemme suhtautuisi siihen, että "hylkäisin" hänet noinkin pitkäksi aikaa. Sekä sitä, että taitaisin olla taas ihan persaukinen, kun tulisin takaisin.

Tai sitten löytänyt palkkatyön Japanista.

Ei kommentteja: