perjantai 31. elokuuta 2012

Toinen Mies

No joo, ei minulla, vaikka toisaalta toivoisinkin.

Tänään töissä sisään käveli pariskunta, joka halusi syömään johonkin rauhalliseen nurkkaukseen. Olivat hyvin rakastuneen näköisiä, pitivät toisiaan kädestä (molemmat noin 4-kymppisiä), toinen puhui englantia, toinen ranskaa, toisilleen puhuivat kuitenkin englantia (ihan niinkuin sillä olisi nyt tarinan juonessa mitään merkitystä...) Jutustelivat, hymyilivät, toisilleen, hyväilivät toistensa käsiä ja-niin-edelleen ruokaa odoteleessaan. Tämän tunteen muistan kyllä, ei siitä nyt niin kauan ole. Naisen kasvoilla oli kuitenkin koko ajan hieman surullinen ilme ja silmistä näkyi tuska.

Koska ruokailijoita oli ollut muitakin, jouduin olemaan pienenä häiritsevänä tekijänä "kutunurkassa". Niinpä satuin kuulemaan, kun pariskunta alkoi keskustelemaan tulevaisuudestaan. Mies aloitti keskustelun kysymällä, mitä nainen oli tarkoittanut sillä, kun oli kysynyt, miten heidän tulisi edetä tilanteessaan. Nainen oli hiljaa vähän aikaa, näytti vieläkin surullisemmalta ja sanoi:

-"Tiedäthän, että minä olen se pahantekijä (bustard) tässä tilanteessa, sillä olen naimisissa, sinä et. Minut tullaan leimaamaan.  Minun on elettävä asian kanssa jotenkin eteenpäin."

-"Niin tiedän. Ehkä sinun olisi kerrottava. Haluan olla kanssasi"

Tässä vaiheessa pakenin paikalta. Toisaalta siksi, että halusin olla diskreetti, mutta toisaalta myös siksi, että omat tunteeni ryöpsähtivät pintaan.

Jollakin tapaa ymmärsin tilanteen, pystyin tuntemaan naisen surun ja tuskan, vaikka hän olikin se "pahantekijä". Tältäkö omasta Toisesta Naisestani tuntuu? Tältäkö myös miehestäni tuntuu? Tunteeko hän myös olevansa pahantekijä? Vai onko miehillä helpompaa. Tämän naisen partnerikaan ei ollut mitenkään syyttömän oloinen, mutta kuten oma miehenikin on kerran sanonut: sille ei vain voi mitään. Se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä ketään voi syyttää. Toisaalta halusin huutaa: hei-loppu-nyt-tästä-tulee-vain-pahamieli-kaikille!

Mitä tämän naisen mies tuntee? Mitä hän tietää? Onko miehelle helpompi tulla jätetyksi kuin naiselle? Kumpi selviää tilanteestaan paremmin?

Kolikolla on aina kaksi puolta.

Vaikka olemmekin sopineet mieheni kanssa siitä, että emme etsi vielä toista kämppää, niin kerroin hänelle miten vaikea minun on oikeasti olla täällä yhteisen katon alla. Hänelle asia on kuulema vielä ok, vaikka välillä tekeekin mieli hengittää vapaammin. Hän ilmeisestikin mieluummin matkustaa neutraalille maaperälle Toisen Naisen luo, kuin kutsuu hänet tänne (vaikka tämä on täällä käynytkin siinä vaiheessa, kun en vielä ollut täällä). Luultavasti taustalla on myös se, että hän ei halua tulla täällä kotikaupungissaan nähdyksi vieraan naisen kanssa. Toisaalta mitä väliä sillä olisi siinä vaiheessa, kun asuisimme erillään. Ehkä hän vain ei halua vielä polttaa kaikkia siltoja takanaan. Itseasiassa hän sanoikin siinä vaiheessa, kun kerroin haluavani muuttaa pois, että jättäisi kuitenkin huoneeni minulle varatuksi.

Miksi elämän täytyy olla näin vaikeaa? Teemmekö siitä itse tällaisen vai mistä kaikki johtuu? Olisi niin helppoa, kun kaikki sujuisi edes joskus helpomman kaavan mukaan, eikä ryöppymällä pitkin ja poikin sivupolkuja.

Töissä oli tänään myös ryhmä sveitsiläisen yrityksen kiinalaisia vieraita. Aasian maissa yritysmaailma on erittäin hierarkinen ja johtajien arvojärjestys on tärkeää. Ryhmän tulkki näyttikin meille käsimerkein, kenelle ruoka pitää tarjoilla ensin ja missä järjestyksessä muille.

Toivoisin, että omassa elämässäni olisi samanlainen tiennäyttäjä: nyt rouva menee tähän suuntaan - ei missään nimessä sinne, vaan tuonne.

Jep jep.


Ei kommentteja: