keskiviikko 8. elokuuta 2012

Tyhjiössä

Tuntuu, kuin eläisin tyhjiössä.

Kaikki pettymys, viha ja kiukku, jotka ovat kantaneet minua näinä muutamina viikkoina on nyt kadonnut ja tilalle on tullut tyhjyys. Tuntuu, kuin en tuntisi enää mitään ja millään ei ole mitään väliä. Tekisi mieli antaa periksi ja antaa vain olla, mutta pieni liekki sisälläni kuitenkin pakottaa jatkamaan eteenpäin.

Kaupungilla on koko ajan muutamia vapaita asuntoja tarjottavanaan ja varmasti elämäntarinallani päälisin hakijalistalla melko korkealle. Täällä vapaat asunnot ilmoitetaan viikoittain ja joko pönkäistään näyttöön ilmoituksessa kerrottuna aikana tai soitetaan määrättynä aikana. Yleensä aikaa on puoli tuntia ja halukkaita muuttajia paljon, sillä kaupugin asunnot ovat huomattavasti edullisempia kuin vapailla markkinoilla olevat kämpät. Tällä viikolla oli 3 kämppää tässä aivan lähellä ja soittoaika maanantaina. Maanantai oli kuitenkin harvinaisen hyvä päivä ja päätin olla soittamatta. Kaduin heti tiistaina ja tänään syytän itseäni, miksi en edes yrittänyt. Yhdessä eläminen tilanteessamme vain lapsemme takia on kuin tekisi hiljaa kuolemaa. Itse säälin koko ajan itseäni, syytän itseäni siitä, että olen muiden tiellä koko ajan ja tunnen olevani huono ihminen. Siitäkin huolimatta, että herään aamulla huonoilta yöuniltani omatunto vieläkin puhtaana.

Tunnen olevani myös yksin. Miehelläni on ilmiselvästi joko harkittu tai alitajuinen kampanja saada lapsemme puolelleen. Suomessa yhdessä ollessamme he riitelivät koko ajan pienistäkin asioista, mutta nyt mieheni on kuin maailman paras isä, joka antaa lapselleen kaiken. Luvattu on jo syysloma Skotlannissa, ensi kesänä kielikoulu jossakin ja vaikka sitäsuntätä. Itsestäni tuntuu pahalle, sillä tiedän, että erittäin suurella todennäköisyydellä en tule ikinä tienaamaan yhtä paljon kuin mieheni ja en pysty lupaamaan lapsellemme pitkiä ulkomaanreissuja ja muita kalliita asioita. Teini-ikäisen lapsen rakkaus kun valitettavasti näyttää olevan helposti ostettavissa. Pahoin myös pelkään, että näillä lupauksilla mieheni pysty mustamaalaamaan minua niin, että pian olen se valittava kääkkä-akka-äiti, jolla ei ole lapsiparalleen mitään antaa. Ja tähän vedoten, omassa maassaan olevana hän saa lapsen huoltajuuden itselleen. Miehelläni on täällä myös oma tukijoukkonsa, omani jäi kotimaahani ja pelkään jääväni kaiken keskelle yksin.

Muistan vitsailleeni nuorena ystävieni kanssa siitä, mikä minusta tulisi isona. Sanoin, että kiukkuinen akka, joka istuu kiikkutuolissa kissa sylissään ja sylkee lattialle. Nyt ei enää naurata, sillä todellisuus näyttää vievän minua juuri tuohon suuntaan.

Eräässä viestissään Toiselle Naiselle mieheni kysyy, miten kenelläkään voisi olla mitään heidän rakkauttaan vastaan. Eiväthän he jätä ketään seisomaan sateeseen (tarkoittaen minua ja Toisen Naisen aviomiestä). Mutta juuri niinhän tässä on käynyt. Ehkä tämä toinen mies halusi vapautensa ja on vain tyytyväinen tilanteeseen, mutta minä tunnen jääneeni  rankkasateeseen ilman sateenvarjoa ja seisomaan tulvivan kuilun päälle ohuelle oksantyngälle. Mieheni ei rakkaudenhuumassaan vaan näytä sitä ymmärtävän, ei yksinäisyyttäni eikä nolouttani siitä, että vieläkin joudun jokaikisen käyttöpennini häneltä kerjäämään. Välillä kun tuntuu, että kadulla kerjäämällä saisin enemmän sympatiaa (ja poliisilta lähtöpassit).

Erään keskustelupalstan pettämis-avioierikeskustelussa joku antoi jollekulle toiselle ajattelemisen arvoisen neuvon: "paras kosto Toiselle Naiselle on jättää mies kokonaan tälle. Sehän on jo kerran pettänyt ja todennäköisyydellä pettää vielä uudelleen."

Liekki joka palaa voimakkaana vähän aikaa, muuttuu vähitellen pienemmäksi ja alkaa sinertää sammuen lopulta kokonaan. Silloin joutuu etsimään taas uutta liekkiä, joka sytyttäisi tunteet palamaan ja antaisi kunnon kicksit elämään. Paraneeko vaihtamalla ja millä paremmuus mitataan? Onko säännöllinen vaihtaminen tämän hetken trendi? Ja juuri tästäkö syystä muslimeille sallitaan moniavioisuus, ainakin epävirallisesti?

En tiedä, en ole kokeillut.



Ei kommentteja: