torstai 16. elokuuta 2012

Ukkosta ilmassa

Yöllä tuli kova ukonilma.

Mieheni, joka lupasi tulla kotiin viimeisellä junalla, ei sitten tullutkaan. Neljän aikaan herätessäni mietin, että pitäiskö soittaa tai laittaa tekstiviesti, sillä ulkona jyrisi ja paukkui todella kovaa ja en olisi halunnut jättää lastamme yksin kotiin edes niiksi pariksi tunniksi, kunnes mieheni olisi pakko tulla kotikoloonsa vaihtamaan vaatteet mennäkseen työhönsä. Tiesin toki, että ei lapsellamme mitään hätää olisi, koska yläkerassa asuu sukulaisia, mutta muistan omasta lapsuudestani, miten inhottavaa oli herätä ukkosen jyrinään ja paukkeeseen ja miten inhottava on herätä yksin kotona, kun luulee että joku on kanssasi. Eikä sitten olekaan. Tästä jyristään vielä.  Varsinkin silloin, kun neuvotellaan  tulevaisuudessa huoltajuudesta. Voiko lasta jättää sellaisen isän huomaan, joka matkustaa kilometrien päähän tietäen, että alaikäinen lapsi joutuu olemaan yöllä muutaman tunnin yksin kotona, jos hän ei tule sovitusti kotiin? Toki itsekin lähdin, mutta en hurvittelemaan vaan töihin. Olisiko pitänyt jättää menemättä ja jättää työnantajani pulaan, sillä heillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta saada ketään tilalleni siihen aikaan päivästä? Niin, oikeastaan: mitähän sitten, jos oikeasti olen joskus sairas tai muuten kykenemätön töihin?

Kysyin lapseltamme ohimennen, onko Toinen Nainen käynyt meillä. Hän kertoi nähneensä tämän kerran ja ei osannut sanoa, onko tämä  kiva vai ei. Sillä kuulema on pitkät hiukset ja iPhone. Jotenkin vaistosin lapsemme puheesta  vaivautuneisuutta, joten jonkinlainen aavistus hänellä täytyy olla. En alkanut kaivaa asiaa sen enempää tällä kerralla. Lapsemme on syytön tilanteeseen ja häntä ei tarvitse turhaan ahdistaa jo muutenkin vaikeassa tilanteessa ja uusien asioiden keskellä.

Lähtiessään illalla mieheni pakkasi laukkuunsa Toisen Naisen kuvan, jota on pitänyt piilossa vaatekaapissaan (löysin sattumalta pyykkejä viikatessani, ei tarvinnut edes etsiä) sekä heidän yhteisen "Karhutarinoita"-kyhäelmänsä. Jotenkin mielessäni heräsi pieni toivon kipinä, että nyt se aikoo tehdä bänät Toisen Naisen kanssa ja palauttaa tämän tavarat. Sitten rationaalinen minä heräsi horroksestaan ja muistutti, että eihän se niin voi mennä. Sehän olisi aivan liian helppoa ja liian saippuaoopperamaista. Lemmen viemää parhaimmillaan. Ei tosielämässä niin tapahdu. Tosielämässä mies vain pakkasi nuo pari tavaraa mukaansa ja häipyi ja jäi yöksi. Aikoo varmaankin asettua taloksi Toisen Naisen kämppään. Seuraavaksi vie partakoneen ja hammasharjan ja ostaa GA:n jolla pääsee matkustamaan ilmaiseksi junassa. Vaikka maksaakin pari-kolmetuhatta frangia, niin halvemmaksi tulisi, kuin nämä jokaviikkoiset matkat pidemmän päälle. Halvemmaksi tulisi myös etsiä minulle ja lapsellemme oma kämppä ja kutsua Toinen Nainen tänne vastavuoroisesti... tai asumaan, kun kerran näin hehkeää heidän rakkautensa on.

Onkohan väärin toivoa koko sydämestään, että heidän suhteensa epäonnistuisi? Yön hiljaisina tunteina mielessäni ei ollut muuta kuin tuo hiljainen toive. Vaikka en edes tiedä, olisiko minulla  käyttöä kierrätetylle tavaralle. Siitä huolimatta jokin sisälläni toivoo, että kaikki palaisi ennalleen, kaikki epämiellyttävät muistot pyyhkiytyisivät pääkopistamme ja olisimme jälleen pari. Ei ehkä mikään lempeä leiskuva ilotulitus, mutta vakaa ja toisiaan ymmärtävä.

Kuin kaksi vanhaa varista puhelinlangalla.

Ei kommentteja: