keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Leijonan kynnet

Kohta ei irtoa enää mitään
Niinhän siinä sitten taisi käydä, että en saanut unelmieni työpaikkaa. Kaaduin kalkkiviivoilla. Nenälleni. Harmittaa ihan vietävästi.

Keittiömestari lupasi soittaa tänään. Olin ymmärtänyt, että soittaisi jokatapauksessa, kun maanantaina pois lähtiessäni vielä huikkasi perään: "Keskiviikkoon!" No niin joo, onhan tässä vielä iltaa, mutta mitä sitä itseään enää enempää turhalla toivolla kiusaamaan. Pessimisti ei pety. Olisihan se pitänyt muistaa. Koko homma olisi ollut aivan liian hyvää ollakseen totta.

Koepäivä meni hyvin, ei voinut olla siitä kiinni. En olisi voinut tehdä mitään paremmin. Tai siis no, ainahan asiat voi tehdä fiksummin, paremmin, nopeammin ja täsmällisemmin, mutta tekemiseni oli ok vieraassa paikassa, jossa en vielä tiennyt edes veitsien paikkaa. Taisi vain joku muu olla vieläkin parempi. Tai nuorempi, joka istui paremmin sellaisten alle 3-kymppisten joukkueeseen. Tätä en kuitenkaan aio jäädä itkeskelemään yksin neitsytkammiossani, vaan heitän uutta matoa koukkuun. Paikkoja on avoinna muitakin ja paistaa se aurinko joskus risukasaankin. Olen sopinut perjantaiksi käynnin entisen työnantajani luona Stadissa palkkatodistuksia varten...Entäs jos... Näääää... Ei ny sentäs.

Lounaalla kävimme jälleen tiukan keskustelun tyttäremme koulunkäynnistä. Ranskanopettaja oli ehdottanut, että tyttömme saisi halutessan tukiopetusta ranskassa. Hänhän ei ollut aikaisemmin opiskellut ranskaa yhtään ja muut luokkakaverit ovat aloittaneet jo kolmannella luokalla. Ei ole siis mikään ihme, että tyttömme on vähän jäljessä kaikessa, vaikka onkin kirinyt toisia kiinni aivan uskomatonta vauhtia. Sanoo esimerkiksi, että kotitehtävät ovat aina olleet oikein, mutta opettaja on ilmeisesti huolissaan, kun tyttö ei osaa lausua sanoja oikein.

Tyttö ei itse halua tukiopetukseen, sillä se toisi hänelle lisää tunteja, joita on tällä hetkellä jo melkoisen paljon. Heillä on keskiviikkoiltapäivät vapaita lounaan jälkeen ja tukiopetus olisi juuri tuolloin. Sanoi, ettei mielellään enää menisi tuolloin takaisin kouluun, kun on aina iloinnut juuri vapaista iltapäivistä.

Mieheni alkoi sitten jauhamaan asiaa eteenpäin ja veti jälleen kerran esille asian, että tyttömme pitäisi vaihtaa alemmalle luokalle. Tai edes alempaan vaatimustasoryhmään. Koska hän oli itse tehnyt niin ja koska tytön yksi serkuista teki niin ja koska ja koska ja koska. Ja koska hän on isänsä lapsi, niin ei voi millään olla niin viisas, että käy yläasteen lukioon vievällä luokalla.

Sveitsissä lukioon meno tarkoittaa sitä, että sieltä jatketaan lähestulkoon automaattisesti yliopistoon. Täällä lukiolla on huomattavasti suurempi merkitys kuin Suomessa ja huomattavasti harvempi nuori jatkaa yläasteelta lukioon. Mieheni on sitä mieltä, että tyttömme ei tule ikinä selviämään lukioon. Koska on hänen tyttärensä. Unohtaen sen, että tyttö on myös minun tyttäreni ja että minä kävin lukion kolmen L:n tavoitteella: Lukematta Läpi Lukion. Hyvät paperit vähällä työllä. Koska olin laiska. Kehutaan nyt, että kapasiteetti olisi riittänyt enempäänkin, mutta ei huvittanut. Taide kiinnosti enemmän ja kun siitä ei uraa kuitenkaan irronnut, niin ajauduin gastronomiaan.

Olen itselleni luvannut olla riitelemättä niin kauan, kuin saman katon alla vietämme aikaa. Nyt oli kuitenkin pakko pistää jöötä peliin ja paljastaa piilossa pysyneet leijonan kynnet. En tule ikinä... siis IKINÄ hyväksymään sitä, että mieheni alistaa tyttöämme ja kertoo tälle koko ajan, että tämä on liian tyhmä ylemmälle luokalle, että tämä ei osaa mitään ja että tämä ei ikinä pääsisi lukioon. Kuulema jo se, että läksyihin menee enemmän kuin tunti, merkkaa sitä. Vaikka vanhempainillassa pari viikkoa sitten puhuttiin juuri sitä, että jokaista ainetta varten on varattava läksyihin vähintään 20 minsaa ja jos aineita on seuraavana päivänä 4, menee väkisinkin yli tunti.

Eihän tuo tyttäremme luultavasti ikinä tule Nobelin palkintoa saamaan tai ruutia keksimään, mutta väheksymisen sijaan hän tarvitsisi kannustusta. Tilanne on hänelle muutenkin jo tarpeeksi vaikea. Kannustusta hän puolestaan saa yläkerran sukulaisiltamme ja on jo puoliksi muuttanut sinne. Välillä mietin myös itse samaa. Olisikohan heillä yksi ylimääräinen huone, jonka voisi alivuokralaisena vuokrata? Voisin vaikka maksaa vuokran kokkaamalla heille päivän ateriat.

Hassua kyllä, mutta kaiken tämän ketutuksen keskellä löysin itseni shoppailemasta ja jopa nauttivani siitä!


tiistai 25. syyskuuta 2012

Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti

Lisää kuvateksti
"Jääkarhu nosti käpälänsä ylös ja jäi tuijjottamaan ruusun piikin viiltämää haavaa. Piikki jäi töröttämään päkiän reunaan, juuri siihen kohtaan, jossa elämänviiva haarautuu kahdeksi erilliseksi viivaksi. Jääkarhu tuhahti, puuskahti ja lopulta kirosi kiukustunnena: "Ei hemmetti, ei tämä voi olla pahempaa, kuin jään alle vajonneena uiminen tunnista toiseen, päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen". Se otti piikin hampaidensa väliin, kiskaisi sen irti ja sylkäisi maahan. "Phui, häviä sinne ja maadu. Älä enää koskaan tule häiritsemään matkantekoani!"

Jääkarhu huomasi, että Pentukarhu kipitti nopeaa vauhtia viimeiset metrit jäällä sen luokse. Yhdessä ne jatkoivat matkaansa nuuskien vanhoja tuttuja, mutta toisaalta ihkauusia hajuja. Ne seurasivat Uroskarhun jättämää tuoksua eteenpäin. Välillä ne istuivat lepäämään, söivät vähän ja jatkoivat sitkeästi matkaansa. 

Uroskarhu tuntui liikkuvan nopeaan. Naaraskarhun haju ja jäljet tuntuivat koko ajan voimakkaampina ja useammin kuin aikaisemmin. Jääkarhu tunsi jo paikat, joiden ohi se Pentukarhun kansaa vaelsi. Paljon muistoja palasi sen mieleen, sekä iloisia, että surullisia. Se muisti yhteiset vaellukset vuorilla. Se muisti matkat eksoottisiin paikkoihin aikoina, jotka tuntuvat nyt niin kaukaisilta, mutta olivat niin onnellisia. Se muisti yhteiset naurut, se muisti yhteiset surut. Se muisti kuinka he olivat kuin paita ja perse - koko ajan yhdessä. Nyt likainen paita on heitetty menemään.

Jääkarhu näki himmeät, erittäin tutut jäljet Uroskarhun ja Naaraskarhun jälkien vieressä. Ne olivat heidän yhteiset jälkensä, silloin kauan aikaa sitten. Silloin kun Naaraskarhu kulki omia polkujaan jättäen omia jälkiään muualle. Jääkarhua alkoi harmittamaan. Uroskarhu kulki ilmiselvästi heidän reittiään. Tällä kerralla kuitenkin Naaraskarhun kanssa."

Päivän ketutus (miten niitä voi joka päivälle riittääkin):

Nysse on varastanut myös yhteiset paikkamme.

Aikaisemmin Sveitsissä asuessamme kiertelimme paljon eri paikoissa ja maa tuli tutuksi monelta eri kantilta. Kiersimme eri paikkoja vuoristoissa, laakeella aakeella, pyöräilimme pitkiä lenkkejä ja käpsyttelimme eri kaupungeissa. Nyt mieheni on alkanut kiertämään näitä samoja paikkoja Toisen Naisen kanssa. Konserttimatka Ticinoon ja vaellus siellä olevalle kukkulalle, kävelyt Weissensteinilla Solothurnissa (myös lapsemme mukana), nyt on menossa kylään Graubündenissä, jossa isoäidillään oli kesämökki vuosia sitten ja jossa olemme käyneet yhdessä useamman kerran. Tästä yritti vielä narrata, että olisi menossa yksin, mutta pöydälle lojumaan jääneisiin muistiinpanoihin oli merkannut, että Toinen Nainen on juuri tuolloin koulutuksessa siellä lähettyvillä.

No joo, kiersimme paljon paikkoja, mutta emme kaikkia. Olisi siis paljon muitakin paikkoja, jonne mieheni voisi viedä lemmittynsä romanttisille rendesvouzilleen. Miksi pitää valita juuri ne paikat, joissa olemme viihtyneet? Noniin tietysti, hänhän on tuntenut myös noissa paikoissa olonsa hyväksi ja tuttuun ja turvalliseen paikkaan on helppo lähteä.

Mutta minua harmittaa. Tiedän että teen taas tikusta asiaa, mutta ottaa oikeasti päähän. Kun vielä sitten yrittää valehdella menostaan kaupanpäällisiksi.

Mutta tiedän, minne voin mennä aivan yksin, sillä mieheni ei välttämättä traumaattisten kokemustensa jälkeen heti tule ja tuo Toista Naista mukanaan.

Torstaina Suomeen. Pelätkää, sillä saatan ilmestyä kiukkuisena kuin persiiseen ammuttu karhu juuri sen nurkan takaa, jota vähiten osasitte odottaa.


maanantai 24. syyskuuta 2012

If you want it, you already got it!

"Jääkarhu nousi hiljaa vedestä ylös. Se astui varovasti maan pinnalle, ettei olisi musertanut kaunista ruusua jalkansa alle. Se ojensi etukäpälänsä kohti ruusua. Terävä piikki viilsi sen päkiää ja muutama tippa purppuranväristä verta valui maahan."

Koepäivä potentiaalisessa työpaikassa, jonka todella haluan, meni kivasti. Henkilökunta oli hurttia porukkaa ja tein sitä, mitä olen tottunut tekemään oman yritykseni aikoina: kuorin ja leikkasin hedelmiä ja kasviksia vaikka sun minkälaisiin muotoihin. Mitään yllättävää ei päivä tuonut mukanaan. Tiesin jo etukäteen, että suurkeittiöstä ja yksin kokkaavasta yrittäjästä on iso askel tiimityöskentelyyn, jossa jokainen puhaltaa samaan hiileen, mutta tekee kuitenkin hommansa omatoimisesti. Paikkaan on 3 muuta hakijaa ja riippuu varmasti täysin heidän pätevyydestään, miten hyvin minua onni potkii. Juttutuokio keittiömestarin kanssa työpäivän jälkeen oli lyhyt. En tiedä oliko se hyvä vai huono merkki. Ainakin sain tehdä koko päivän loppuun, eikä minua heitetty pihalle kesken päivän, kuten eräässä paikassa 15 vuotta sitten. Nyt käpälät pystyyn, päätös tehdään huomenna ja tiedotetaan joko huomenna tai viimeistään keskiviikkona. Tiedotettakoon samanaikaisesti myös täällä, uteliaita kun kuitenkin olette, eikös vaan.

Minua tulee harmittamaan ihan aikuisten oikeasti, jos en saa tätä paikkaa. Työ on kuin minulle tehty, juuri sitä mitä haluan ja juuri sinä aikana päivästä, kun olen työn kannalta parhaimmillani: ei liian aikaisin, eikä liian myöhään. Työmatkaakaan ei olisi kuin 5 minsaa jalkaisin ja muutenkin paikka ja työ tuntuu omalle. Koko hakemusprosessin ajan minulla on ollut positiivinen fiilis ja näinpä jopa untakin miettiessäni sitä toista paikkaa ja muuttoa pois Zürichistä, että työskentelin juuri tämänlaisessa paikassa ja tein juurin tämänlaista työtä.

"If you want it, you already got it, if you thought it, it better be what you want, if you feel it, it must be real...!

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Myttyyn meni

Mieheni ilmoitteli jo pari viikkoa sitten iloisena, että ei olisi kotona tänä viikonloppuna, koska hänellä on pitkä viikonloppuvapaa ja menisi... no, tiedätte kyllä jo tässä vaiheessa tekin, että minne. Viime lauantaina olin työhaastattelussa ja sovimme, että tulen tekemään koetyöpäivän. Kun sitten pyysin miestäni vahvistamaan, milloin on aikuisten oikeasti lähdössä, että voin sopia päivästä, hän sanoi, että hänelle käy hyvin, jos teen koepäivän perjantaina. Hän olisi tyttäremme kanssa aamulla lähettämässä tämän kouluun ja tekemässä keskipäivällä lounasta. Sovin sitten potentiaalisen työnantajani kanssa, että teen koepäiväni maanantaina (tai no hän sitä ehdotti) ja mietin, että jos mieheni lähtee jo parjantai-iltana, voi hän jo ihan hyvin tulla tekemään tyttärellemme lounasta maanantaina, vaikka silloin vielä vapaapäivä onkin. Olisihan hän ollut Toisen Naisen kanssa jo koko piiiitkän ja romanttisen viikonlopun.

Suunnittelin tyttäreni kanssa, että menemme lauantaina kasvisruokafestareille Winterthuriin ja sunnuntaina yläkerran sukulaisen, sekä hänen lapsiensa kanssa Zürichin Multimobil-katujuhlaan. Vähän oli tarkoituksena viettää äiti-tytär-laatuaikaa, että lapsella olisi myös kivoja hetkiä äidin kanssa eikä pelkästään päivittäisten rutiinien toistoa. Odotin innolla viikonloppua ja aikaa tyttäreni kanssa kahdestaan.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Mieheni ei lähtenytkään perjantai-iltana ja jäi haisemaan kotiin. Ei lähtenyt vielä lauantaiaamunakaan ja pyysipä vielä tytärtämme pienelle lähiseutuvaellukselle Zürichin kukkuloille. Tyttö tietysti lähti, kun isä pyysi. Ja minä menin kasvisruokafestareille yksin. Kun sitten illalla kysyin, milloin mieheni on oikein lähdössä, kun näytti parkkeeraavan persauksensa sohvalle niin tiiviisti, hän sanoi, että vasta sunnuntai-iltana.

Ai että mitä? Mutta kun oli sovittu, että olisin tyttäremme kanssa? Hänkö aikoo nyt tulla mukaamme myös Zürichin katujuhlaan? Mistäs nyt sitten tuulee? Eikö koko viikonloppu Toisen Naisen kanssa onnistukaan? Miksi? Onko Toisen Naisen kotopuolesta tullut noottia, että tänä viikonloppuna ei vieraita miehiä tavatakaan?

Mieheni oli hajamielisen, huonotuulisen ja masentuneen oloinen koko viikonlopun. Tuntuu, kuin  hän salaisi jälleen jotakin. Vai onko hänellä jotain kerrottavaa, mitä miettii, miten toisi esille? Sen lisäksi, että hän vei koko viikonlopun minulta tyttäremme kanssa, tartutti hän huonon tuulensa myös minuun. Se kun valitettavasti tarttuu niinkin kauan kuin me yhdessä olleilla henkilöillä erittäin helposti yhdestä toiseen ja takaisin. Kun mainitsin siitä, että hän jälleen omi koko tyttäremme, hän sanoi, että minun pitäisi olla painostavampi ja käskevämpi tyttäremme suhteen. Että minun pitäisi pakottaa tyttäremme tulemaan kanssani, kuten esimerkiksi eilen olisin voinut tehdä.

Mutta kun ei se nyt oikein niin mene. Pakottamalla tyttäremme tulemaan kanssani saan vaan asiat pahemmin solmuun. En ukso, että hänellä olisi kivaa olla kanssani, jos joutuisi pakosta niin tekemään. Hän alkaisi vaan vältellä minua vieläkin enemmän. Sen sijaan mieheni pitäisi olla vähän herkempi sen suhteen, että jättäisi tyttärelleni ja minulle tilaa olla yhdessä. Niinkuin tänä viikonloppuna oli jo sovittu, mutta mieheni perui omat tekemisensä ja varasti minulta ne muutamat hetket, jotka olisin saanut olla kahden tyttäremme kanssa. Olisinko voinut muka sanoa, että hän ei saa tulla tänään mukaamme? Pysyköön kotona tai menköönsä omille teilleen, minne joka tapauksessa haluaa.

Periaatteessa oli ihan kiva tehdä jälleen jotakin perheenä, mennä yhdessä ja olla yhdessä, mutta jotakin puuttui. Yhdessäolo ei enää tuntunut samalta kuin ennen. Yhteys oli katkennut. Toinen mietti sitä, että olisi mieluummin jossakin muualla ja toinen mietti sitä, että olisi mieluummin ollut pelkästään toisen seuralaisensa kanssa. Samanlaista yhteispeliä, kuin aikaisemmassa elämässämme ei enää ollut. Jos yläkerran sukulaisemme lapsineen ei olisi ollut mukana, olisimme luultavasti kiertäneet kojut puolessa tunnissa ja palanneet kotiin murjottamaan.

Vänän alkaa tuntumaan, että se ystävyys, mitä olemme luvanneet ylläpitää - tapahtuipa mitä tapahtui - alkaa vähitellen hiipumaan ja jäljelle jää vain kaksi ihmistä, joilla ei ole toistensa kanssa enää mitään tekemistä tai joilla ei ole toisilleen enää mitään sanottavaa.

Oma liekkimme palaa jo sinisenä.

torstai 20. syyskuuta 2012

Ennustaja - osa 2

"Jääkarhu ui jään alla päivän, toisen, kolmannenkin. Välillä se työnsi nenänpäänsä jään läpi ja nuuhki raikasta ilmaa. Enemmän kuin happea keuhkoihinsa se tarvitsi tutun hajun kuonoonsa. Pentukarhu seurasi sitä, kyllä, sen haju tuntui aivan selvästi, vaikka sitä ei näkynytkään. Välillä Naaraskarhun haju hälveni palatakseen Jääkarhun suureksi pettymykseksi takaisin Uroskarhun hajun rinnalle.

Neljäntenä päivänä Jääkarhu työnsi käpälänsä pinnalle. Se työnsi sitä ensin taaksepäin, jossa jää murtui käpälän painosta. Sitten Jääkarhu työnsi käpälänsä eteenpäin. Se tunsi käpälänsa alla vakaan maan. Nenässään se tunsi ruohon tuoksun ja sateen, joka ropisi jään pintaan heikentäen sen teräksisyyttä. Jääkarhu ponnisti vähän ylöspäin ja työnsi käpäläänsä vieläkin eteenpäin. Se tunsi viiltävän piston päkiässään ja tunsi, kuinka punainen veri sekoittui sadepisaroihin.

Jääkarhu nosti päänsä ja katsoi eteen avautuvaa ruohokenttää. Se näki silmiensä edessä maailman kauneimman violetin ruusun. Ruusun tuoksu ja sen kauneus saivat kyyneleen kohoamaan Jääkarhun silmään."

Istuin jälleen ostoksien jälkeen Starbucksissa juomassa Muka-latteani, kun silmiini osui tuttu näky: turbaanipäinen sikhi-mies. Sydämmeni hyppäsi kurkkuun. Entä jos hän tulee luokseni? Mitä sanon? Käskenkö häntä kävelemään matkoihinsa, vai pyydänkö kertomaan lisää tarinaani? Pyydänkö häntä kertomaan lisää ruususta? Vai tekeydynkö niin pieneksi, ettei minua huomata?

Kahvilassa istui lisäkseni kaksi muuta asiakasta. Mies käveli ensin toisen, sitten toisen luo ja esitteli itsensä jo tuntemallani tavalla näyttäen korttiaan. Mukana hänellä oli jälleen mystinen pussukkansa, johon henkilö, jolle ennustetaan saa tiputtaa rahaa. Kumpikaan asiakkaista ei halunnut kuulla tulevaa elämäänsä ja odotin, että nyt mies tulisi minun luokseni. Ei tullut. Käveli pois. Hyppäsi sporaan ja ajoi eteenpäin.

Eikö ollut vielä aikani kuulla loppua? Oliko minun vain saatava tietää, että hän on täällä, vielä olemassa ja että löytää minut halutessaan? En missään nimessä ole varma, että kyseessä oli sama tyyppi tai että hän olisi mitenkään tunnistanut minua, mutta mieltäni jäi silti kaivelemaan tilanteen niin nappiin mennyt ajoitus. Hänen kaikki tähän mennessä ennustamansa asiat ovat osuneet oikeaan (rikastumista lukuunottamatta) ja juuri nyt ruusulle olisi käyttöä. Entä jos hän silloin 15 vuotta sitten manipuloi mieltäni ja sai minut itse tekemään kaiken, mitä minulle on tapahtunut. Ehkä hänen oli tarkoitus tavata minut juuri nyt ja huomata, että en ole ihan vielä valmis siihen, että hypnoosi - tai mikä manipuloiti kyseessä olisikaan - puretaan ja että voisin maksaa hänelle hänen pyytämänsä "loppusumman" josta aikanaan oli puhetta.

Jäin samalla miettimään, miten ihmeessä saankin aina elämäni niin suurille solmuille, että purkaminen vie kaiken energian. Vähän samaan tapaan kuin suurissa uutisissa tapahtumat saavat ensin suuren mittakaavan, hiipuvat hiljaa normaalille tasolle ja lopulta katoavat uuden suuren mittakaavan omaamien tapahtumien alle. Mikä mahtaakaan olla seuraava etappini? Mikä on seuraava tapahtuma, joka kadottaa alleen tämänhetkisen tilanteeni? Kuolema vai poliisi?

Välillä minusta tuntuu, että minua pidetään aivan idioottina. Talossamme kierrätetään tavaraa ja luullaan, että minä en sitä huomaa. Kun kysyn, minulle valehdellaan päin naamaa. Die Toten Hosen tuli takaisin, mutta lähti eilen taas kiertueelle. Tiedän kyllä minne, koska mies oli samalla kiertueella. Mieheni luulee, että en huomannut.

Samoin keittokirjojeni joukkoon on ilmestynyt kolme uutta kirjaa. Kysyin mieheltäni, mitä kirjoja ne ovat ja kenen ne ovat. Mieheni sanoi, ettei muka tiennyt, ehkä ne olisivat tyttäremme. Minä arvasin kyllä, mistä ne olivat tulleet, sillä ne ilmestyivät hyllyyn edellisellä kerralla, kun mieheni kävi Toisen Naisen luona tyttäremme kanssa. Niinpä sitten tänään aamulla kysyin häneltä, ovatko kirjat hänen. Sanoi että joo. Kysyin, että saiko ne mummilta. Sanoi että ei. Kysyin sitten, että keneltä sai. Sanoi sitten (ihan hiljaa ja maahan katsellen) että Toiselta Naiselta.

Tytärtämme en syytä, sillä hän varmasti tuntee olonsa syylliseksi ja noloksi ilman sitäkin ja ihan ilman syytä. Mikään ei ole hänen vikansa. Sen sijaan en tiedä, nauraisinko vai itkisinkö mieheni valehtelua ja asioiden peittelyä. Eikö hän ymmärrä, että juuri tuollainen tekee asiat vain pahemmaksi. Hän odottaa, että luottaisin häneen taloudellisissa asioissamme myös epävirallisen eron yhteydessä, mutta miten voisin luottaa häneen isoissa raameissa jos pienten raamien todenperäisyydestäkään ei voi olla enää yhtään varma. Esimerkiksi olen alkanut miettimään sitä, että mieheni ja tyttäremme ovat lähdössä muutaman viikon päästä Skotlantiin 4 päiväksi. Mieheni maksoi lennoista ja hotellista enemmän kuin mitä minä maksoin itseni ja tyttäremme kahdesta viikosta Thaimaassa. Ettei vain ole ylimääräinen matkustaja, josta minulle ei ole kerrottu mitään, lähdössä mukaan? Hmm. Hotelellihuone parisängyllä, vaikka erillisetkin sängyt olisi saatavilla. Mieheni ja tyttäremme lisäksi samaan aikaan Skotlannissa on eräs tuttavapariskuntamme sekä yksi naispuolinen tuttavamme... Ettei vain kävisi niin, että parisängyssä nukkuu tyttäremme tilalla joku muu, pariskunta omassa huoneessaan ja tyttäremme tuon naispuolisen tuttavamme kanssa samassa huoneessa... Hmmmmmm. Kävipäs tämäkin juttu nyt mielenkiintoiseksi. Mitenkähän saisin tästä asiasta totuuden esille ja mieheni  narautetuksi, jos kysymyksessä on jälleen yritys pimittää minulta totuutta?

No mutta, en aio heiluttaa valkoista lippua, mutta pidän välirauhan yllä. Martti Ahtisaaren tai Matti Nykäsen ei tarvitse tulla tätä sotkua selvittämään... vaikka haluaisivatkin.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Täyttä RAV:ia eteenpäin - osa 2

Nyt harmittaa. Olin juuri aikonut ostaa tällaisen.
Pitääkin tyytyä sitten pelkään pyörälliseen,
kun ei kerta telaketjullisella saa ajaa.
"Jääkarhu jatkoi uimistaan kohti valoa. Kirkas valokeila tuntui kuitenkin pakenevan samaa vauhtia, kuin se yritti sitä tavoittaa. Jääkarhu tunsi kuitenkin, kuinka vesi alkoi lämmetä ja - ehkä - jää tuntui ohuemmalle ja heikommalle. Se työnsi voimakkaasti kuonollaan kohti taivasta. Jää murtui hieman, mutta vain sen verran, että se pystyi jälleen hengittämään ilmaa keuhkoihinsa.

Mutta mikä onkaan tuo outo haju? Se on aivan selvä Karhun haju, mutta se ei ole Uroskarhun eikä se ole Pentukarhun haju. Jääkarhu työnsi päätään niin ylös kuin vain voi. Se näki vastasataneessa lumessa kahdet jäljet ja tunsi oudon hajun yhä voimakkaampana. Haju sekoittui nyt aivan selvästi Uroskarhun jälkeensä jättämään hajuun. Jääkarhu seurasi katseellaan jälkiä. Välillä ne kulkivat hieman erillään, välillä rinnakkain ja välillä aivan vieri vieressä. Jääkarhu tunnisti hajun laadun, vaikka itse haju olikin sille aivan tuntematon. Se oli Naaraskarhu.

Jääkarhun sydän murtui, mutta se sai outoa voimaa jatkaa uimistaan. Se ei olisi halunnut, eikä olisi jaksanut enää olla hengittämättä hetkeäkään eikä uida metriäkään veden alla. Mutta se tiesi, että sen oli pakko. Sen olisi selvittävä vakaalle maanpinnalle Pentukarhun vuoksi. Se ei saisi antaa periksi.

Jääkarhu tunsi jään jälleen heikkenevän. Kohta - aivan kohta se pääsisi pinnalle."

Mieheni työpaikka nakitti minut kokkailemaan jälleen kerran marraskuussa. Virallinen työhönottolomakekin on jo täytetty - tosin ammattinimike puuttuu vielä - ja näinollen voin ihan virallisestikin käydä kokkailun lisäksi sulkemassa ovia ja saan siitä jopa palkkaa, koska voin kirjailla sen tuntilistaani. Mieheni pomo oli sitä mieltä, että ammattinimikkeeni ei voi olla apulaisX (mieheni ollessa X), sillä vaikka se olisi muuten loogista, ei minua voi palkata niin, sillä se tarkoittaisi sitä, että olisin oikeastaan mieheni sijainen. Tämä taas olisi vaikeampi paikka silloin, kun perheemme lähtisi lomalle ja molemmat olisivat yhtä aikaa poissa. Jaha. Mutta tietämätöntähän ei voi syyttää ja koska välirikkoamme ei ole julkistettu sukulaisillemmekaan, ei sitä suureen ääneen puhuta mieheni työpaikallakaan.

Olen ehkä seinähullu, mutta minulle asia sopii tällä hetkellä juuri näin. Ensinnäkin, jos asumme virallisesti erillämme, joudun todistamaan toimeentuloni koko ajan, etten lennä maasta pihalle. Kun taas saan töitä (mitä aivan varmasti saan, en ole koskaan ollut pitkiä aikoja työttömänä), joutuisin maksamaan lähdeveroa ja veroprosenttini olisi suurempi, kuin silloin, kun maksamme veroja yhdessä perheenä. En voisi myöskään tehdä kaikkia niitä verovähennyksiä, joita perheenä voimme tehdä. Kuten myös jo aikaisemmin olen tainnut muutamaan otteeseen raapustaa, on myös seuraava siirtoni harkittava erittäin huolellisesti, etten taas joudu ojasta allikkoon ja nuolemaan haavojani jonnekin uuteen nurkkaan taistelun jälkeen.

Mieheni oli sitä mieltä, että vaikka muuttaisimmekin erillemme, voisimme pitää asian vielä epävirallisena ja yksinkertaisesti vain asua eri osoitteissa ja pitää luoton yllä taloudellisissa ja muissa laillisissa kysymyksissä. Ja jos vielä muutaman vuoden päästä haluaisin, voisimme tehdä asiasta virallisen.

ANTEEKSI, MUTTA KUULINKO OIKEIN?

"Jos vielä muutaman vuoden jälkeen haluaisin?" Siis mistä päin nyt tuulee? Eikös tässä ole puhuttu, että juttu on finito välillämme? Sitäpaitsi, enhän se ollut minä, joka halusi avioliittomme lopettaa ja siirtyä uuteen vaiheeseen? En se ollut minä, joka haikailee toisen heilan perään käy säännöllisesti kosiomatkoillaan. Ei, se en ollut minä, se oli rupisammakko.... siis Uroskarhu, joka halusi jotakin muuta, kuin tutun ja turvallisen suhteen oman vaimon kanssa. Onko tullut kuitenkin ryppyjä rakkauteen vai eikö uutuuden viehätys enää olekaan niin kiehtovaa ja romanttista kuin alussa? Joko nyt alkoi Toisen Naisen paska haista vai oliko treffeillä ensimmäisen kerran kuukautiset, päänsärky tai PMS? Ehkä mieheni ei sitten kuitenkaan ole aivan varma suhteensa jatkuvuudesta. Ehkä häntä kiehtoo salaperäisyys ja jännitys, jota suhteen salaaminen muilta kuin minulta tuo mukanaan. Ehkä hän on otettu siitä, että Toinen Nainen pörrää hänen ympärillään kuin urosmehiläiset kuningattaren ympärillä (no, esimerkki taitaa olla vähän väärinpäin, mutta you know what I mean). Tai ehkä hän on vain tyhmä.

Mutta jos mieheni tarkoitti, mitä sanoi ja jos ymmärsin aivan oikein, mitä hän sanoi, ei hänen ole siis tarkoituskaan heittää minua nurkkaan kuin vanhaa rukkasta. Masokistinen minäni huurraa riemusta, sillä mieheni on minulle vieläkin se ainoa oikea, eikä minulle ole vieläkään tullut halua lähteä hakemaan ja kokeilemaan ketään uutta. Voitte sanoa minua tyhmäksi, älykääpiöksi, seinähulluksi tai ihan miksikä vain, mutta pieni osa minua on oikeasti iloinen noista sanoista.

Suurempi osa minua kuitenkin kysyy, voisinko ikinä antaa anteeksi tapahtunutta. Voisinko jatkaa mahdollisesti pitkäänkin näin, että mieheni elää kaksoiselämää? Ehkä suhde Toiseen Naiseen loppuu, mutta tilalle saattaa tulla joku toinen. Voisinko päästä asian yli niin, että en mieti päivittäin enää tulevaisuuttani ja miltä maailma näyttää muutaman vuoden päästä? Masokistinen minäni huutaa kyllä. Rationaalinen minäni epäilee vahvasti ja puistelee päätään. Mutta intuitiivinen minäni on tällä hetkellä vielä ihan hiljaa. Se näytti yöllä vain unen, jossa olimme pyöräilemässä koko perheen voimin ja kissamme olivat kainalossani. Ajoimme tien risteyteen, jossa jouduimme miettimään, minne menisimme. Ajoimme risteyksessä olevaan majataloon.

Kärsin taas lievästä potutuksesta mieheni lähtiessä tutuksi tulleelle reissulleen, keskiviikko kun on ja Buddhalla liikaa tekemistä, vaikka niitä onkin kaksi näin keskiviikkoisin. Tällä kerralla myös perjantai-Buddhan hommat menivät puihin, kun miehelläni on pitkä viikonloppu vapaana ja aikoo viettää sen... no, saa arvata missä. Niin siis, sen potutuksen lisäksi päiväni kului RAV:n infotilaisuudessa. Sain todella tärkeää tietoa koskien työttömyyspäivärahaani, sen suuruutta, miten kauan sitä tullaan maksamaan ja miten väliaikainen työ vaikuttaa summaan. Täällä osa-aikatyön tai väliaikaisen työn tekemisestä palkitaan ja kaikki tehdyt tunnit lisäävät pankkiin ropsahtavaa rahamäärää. Toisin kuin Suomessa, jossa yritykseni aikana jouduin käsittelemään monta tapausta, jotka kieltäytyivät osa-aikaisesta työstä sen vuoksi, että kaikki muut etuudet tippuvat pois ja käteen jää lopulta vähemmän rahaa, kuin työttömänä ollessa. Hieno juttu. Se, että duunaan jotakin mieheni työpaikalla tuo siis muutaman roposen enemmän tyhjänä ammottavaan kassakirstuuni.

Sitäkin kivempi uutinen oli saksantestini tulos. Omasta mielestäni siansaksantaitoni on ihan ok, mutta testin jälkeen mulle kerrottiin, että se on puhutun, luetun ja kuullun kielen osalta jopa vaativalla tasolla, kirjoituskin pienen fiilailun jälkeen siellä. Suomessa tekemäni englannin ja ruotsin kielikokeet ovat aavistuksen heikompia, vaikka olen aina luullut olevani molemmissa noista kielistä vahvempi.

Noniinjoo, tämä tietysti sitten tarkoittaa myös sitä, että RAV ei kustanna minulle kielikurssia, sillä köksässä ei tarvita edes tuota tasoa.  Tavallaan kyllä joo, onhan se etu, mutta toisaalta taasen riittää, että osaa kokata kunnolla ja tietää mitä tekee.

Tai ainakin osaa teeskennellä tietävänsä, mitä tekee.


maanantai 17. syyskuuta 2012

Not without my daughter

"Jääkarhu tunsi jää murtuvan jalkojensa alla. Vaikka se oli kulkenut varovasti Uroskarhun jättämillä jäljillä, ei jää kannattanutkaan sen painoa. Jääkarhu oli ollut aivan varma, että tästä olisi turvallista mennä ja että sitä odottaisi tukeva maa vain muutaman harppauksen päässä. Se oli elänyt vellovilla jäälautoilla jo niin pitkään, että se ei meinannut uskoa todeksi sitä, että pääsisi lopulta tukevalle pinnalle.

Jääkarhu vajosi hiljaa veden alle. Koska ilma oli kylmä, kylmempi kuin vuosiin, alkoi  vesi jäätyä nopeasti sen vajoavan kehon yläpuolella. Jääkarhu huusi hiljaa Pentukarhulle, että tämä pysyisi vähän kauempana ja varoisi heikkoja paikkoja. Sen pitäisi kulkea eteenpäin todella varovasti ettei vajoaisi jään alle, kuten äitinsä. Jääkarhu käski Pentukarhua kulkemaan Uroskarhun perään, mutta hyvin, hyvin varovasti ja kuuntelemaan jään ratinaa huolellisesti.

Onneksi Jääkarhu oli tottunut olemaan jään alla pitkään. Monta monituista kertaa se oli joutunut pidättämään henkeään pitkiäkin aikoja yrittäessään löytää ruokaa Pentukarhulle ja Uroskarhulle. Tällä kerralla aika tuntui kuitenkin pidemmälle kuin koskaan ennen. Entisestä aukosta ei enää päässyt pinnalle ja vastaan oli tullut vain muutama pieni nenänpään kokoinen aukko, josta voi vähän hengittää sisään. Jää oli kuitenkin liian paksu ja sitä ei voinut murtaa.

Jääkarhu tunsi voimiensa vähenevän. Se ei jaksaisi olla hengittämättä jään alla enää pitkään. Jossakin kauempana se näki hieman suuremman valopylvään ja alkoi nopeasti uida sitä kohden. Toivottavasti aika ei lopu kesken. Toivottavasti sen voimat kestävät vielä valoon asti. Toivottavasti aikaisemmat hengitysharjoitukset antavat sille voimia ponnistaa eteenpäin. Toivottavasti tämä aukko ei ole liian pieni."

Kävin perjantaina tekemässä koetyöpäivän mielenkiintoisessa työpaikassa. Työ oli ok, palkka turvattu, sillä kysymyksessä on kasvava yritys, joka tekee koko ajan parempaa ja parempaa tulosta ja tarvitsevat tällä hetkellä lisätyövoimaa jopa kahden henkilön verran. Myös omistajat ja potentiaaliset työkaverit olivat kivoja.

Kaiken muun mietinnän lisäksi jouduin mietiskelemään koko viikonlopun tämän työpaikan ottamista. Ongelma kun on se, että paikka on pienessä kylässä yli 100 km:n päässä Zürichistä ja joutuisin muuttamaan lähemmäksi. Lähin kaupunki oli tutustumismatkalla kylmähkö ja mitäänsanomaton (ei siis puhutellut mua mitenkään) ja toisessa vaihtoehdossa ei ole paljon virikkeitä. Viikonlopun aikana tuli yhä selvemmäksi, että en voisi millään jättää tytärtäni tänne isänsä kanssa ja että näkisin tätä vain viikonloppuisin. Vaihtoehto olisi tietysti, että tytär tulisi mukaani, mutta joutuisi vaihtamaan taas koulua 2 kk:n jälkeen ja läksyjen teko minun kanssani olisi vaikeampaa ja lounasruokaa ei olisi kotona tarjolla, koska olisin töissä juuri koulujen lounastauon aikaan. Nythän isänsä työajat ovat sen verran joustavat ja oma lounasaikakin mahtuu juuri samoihin raameihin, että pystyvät lounastamaan yhdessä.

Tänään jouduin siis sanomaan ei. Ei ilman tytärtäni. Työpaikan omistajat sanoivat jo vähän arvanneensa asian, kun olin perjantaina oikeastaan jo vähän siihen suuntaan tarkoituksella vihjaillut. En kuitenkaan halunnut vielä perjantaina sanoa suoraan ei, vaan miettiä asiaa vielä viikonlopun yli.

Ollen tehnyt viimeaikoina niin paljon vääriä ratkaisuja, jotka ovat vieneet elämääni väärään suuntaan. Nyt aion pelata korttini tarkkaan harkiten. Minun ei tosiaankaan tarvitse hötkyillä paikasta toiseen pelkän pelon ajamana, vaan varmistaa vähän tukevaa pohjaa alleni. Muutto tässä vaiheessa pois tutusta kaupungista sotkisi pakkaa vieläkin enemmän. Entä jos vähän ajan päästä huomaisin, että paikka ei sitten kuitenkaan ollut luotu minua varten? Zürichissä mahdollisuuksia jatkaa toiseen suuntaan on paljon enemmän kuin pienellä muutaman tuhannen ihmisen paikkakunnalla. Toki 100 km välimatka pettäneeseen, Toisen Naisen pauloissa olevaan mieheeni antaisi tilaa hangittää helpommin, mutta ero tyttärestäni on liikaa. En halua jättää tätä mieheni ja Toisen Naisen kasvatettavaksi.

Vai luottaisiko joku muu naiseen, joka on antanut oman poikansa asumuserossaan miehelleen, koska haluaa viettää aikaansa toisen miehen seurassa? Hmm.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Karhutarinoita

Karhun kolo
""Kun seuraavan kerran tulen yöllä uniisi, kerron sinulle tarkemmin, mitä sinun on tehtävä. Hengenheimolaisille 2000 kilometriä on vain kissanloikka ja 20 vuotta vain pieni hetki"
Kaukana Siperiassa Karhu herää kesken talviunien. Se haistaa tutun tuoksun: Naaraskarhun, jonka se on tuntenut vuosia sitten. Karhu alkaa vaeltamaan kohti Alaskaa, josta haju tulee kokoajan voimakkaampana. Keskellä merta Karhu pelkää jään murtuvan. Enemmän kuin mitään muuta, se pelkää palelluttavansa takapuolensa pahemmin kuin koskaan ennen.

Alaskan rajalla rajavartiosto pidättää Karhun. Se viedään vankilaan, jossa se tuntee viereisestä sellistä tutun tuoksun: Naaraskarhu. Naaraskarhu väittää, ettei ole tehnyt mitään vakavaa, vaikka vankilassa onkin. Samoin Karhu. Vanginvartija-Jääkarhut eivät ole kertoneet hänellekään syytä, miksi hänet on tuotu sinne.

Seuraavana aamuna Jääkarhu vie molemmat tuomarin eteen. Molemmat viedään yksitellen pieneen huoneeseen. Naaraskarhulle sanotaan, että hän pääsee vapaaksi, mutta hänelle annetaan tehtävä: hän ei saa puhua kenellekään. Hänen on oltava aivan hiljaa eikä hän saa vastata, kysyttiinpä häneltä mitä tahansa. Ja varsinkin, jos Uroskarhu puhuu, ei hän saa missään nimessä sanoa yhtään mitään. Uroskarhulle kerrottiin, että hänen pitää matkustaa Siperian halki Naaraskarhun kanssa, mutta hän ei saa koskea tähän, vaikka kuinka mieli tekisi ja vaikka kuinka himottaisi.

Uroskarhu ja Naaraskarhu lähtivät junalla kohti Siperiaa. Junan makuuvaunussa Naaraskarhu yrittää olla puhumatta ja Uroskarhu yrittää olla koskematta. Molemmat kärsivät tehtävissään, joista toinen ei tiedä, loukaten toistensa tunteita. Uroskarhu ostaa Naaraskarhulle hepenien sijasta järkeviä vaatteita ja Naaraskarhu yrittää eleillään kertoa, miltä hänestä tuntuu.

Siperian junan viimeisellä asemalla Karhut tapaavat Sarastron, Taikahuilun pääpapin, joka kertoo, että heidän seuraava tehtävänsä on matkustaa Petraan, jossa he saavat seuraavan etappinsa päämäärän. Viimeinen etappi on Australia, jossa Sarastro kertoo, että Karhut ovat kaikista vastoinkäymisistä ja vaikeista tehtävistään huolimatta selvinneet koettelumuksestaan ja ovat vapaita.

Seuraavana aamuna molemmat heräävät ihmisinä ja saavat tietää, että heidät oli noiduttu Karhuiksi syystä, että heidän oli käytävä koko koettelemus läpi saadakseen selvää siitä, olivatko he toistensa arvoisia. He olivat selvinneet ja palautuneet takaisin ihmisen muotoon."

Tämä on tarinan ydin lyhykäisyydessään, ilman yksityiskohtia ja seksivirityksiään.

Sain "Karhutarinat" käsiini jo heti ensimmäisellä viikolla omien koettelemusteni alussa. Olin järkyttynyt. Osa tarinasta (Mieheni kirjoittamat osuudet) olivat kuin osa omaa yhteistä elämäämme. Moni yksityiskohta oli suoraan omasta tarinastamme, omilla matkoillamme koettua totuutta. Välillä tunsin, kuin mieheni olisi kirjoittanut minulle, mutta kaiken luhisti loppupuolella oleva lause: Tarinan saa kirjoittaa loppuun Nainen, joka tietää, miten se jatkuu ja johon I´m in love, deeply and madly.

Se en ollut minä, vaikka mieheni kanssa olin Petrassa käynytkin ja hypistellyt kaikkia tavaroita Savonlinnan kauppatorilla haluten ostaa ne. Se oli Toinen Nainen.

Deeply and Madly.

Mutta tarinalla on myös toinen puoli.

Jääkarhu, joka on rikki. Jääkarhu, jonka alta jää petti tämän seuratessa Karhua kohti tukevaa maata.

Pieni Karhu, joka istuu avannon reunalla haluten auttaa Jääkarhua, mutta kaipaa Isäkarhun perään.


En enää reppuselkääsi tuu ja autiotalon kukat lakastuu

Tasan kaksi kuukautta sitten mieheni pyysi minut kävelylle tultuaan konserttireissultaan. Köpittelimme pieneen kahvila-baariin muutaman kilometrin päässä kotoamme. Mieheni tilasi meille oluset.

Istuimme alas ja puhelimme mukavia muutostamme ja lapsemme ja minun lomastamme ja mieheni konserttimatkasta. Pälä-pälä-pälä. Vähän aikaa istuttuamme mieheni aloitti:

-Muistathan ne kirjoitukset, joita raapustelin sähköpostiin talvella iltaisin?

-Yhy, joo...

-"Sanoin, että se oli kirjan alku. Oikeastaan ne olivat sähköposteja kaverilleni. Minä kirjoitin alun, hän jatkoi tarinaa."

-Ahaa. Joo...

-"Lopulta siinä kävi niin, että tunsimme kuuluvamme yhteen. Tarinat alkoivat kietoutumaan toisiinsa ja saivat yhteisen lopun."

-Yhyy...

-"Sitten vaan kävi niin, että tapasimme täällä muutaman kerran, ja tunnen että yhdessä hänen kanssaan on hyvä olla. En näe, että tämä muuttaa meidän tilannettamme ja välejämme mitenkään"

Olin sanaton. Vatsaani koski. En ymmärtänyt, en halunnut ymmärtää kuulemaani. Onko tämä joku ohimenevä heitukka? Onko tämä ystävä, niinkuin mieheni sanoo? Vai onko tämä jotakin muuta, seksisuhde vai jotakin vakavampaa? Aivoni eivät suostuneet toimimaan ja korvani kieltäytyivät kuulemasta. Koko kotimatkan yritin jutella niitä näitä ja hymyillä, vaikka sisällä velloi kylmä, jäätävä kipu, jota en ollut ennen tuntenut.

Kotona, suihkussa, todellisuus iski lopulta päin naamaani ja ymmärsin, että mieheni on jättämässä minut. Itkin koko illan yrittäen saada mieheltäni jotakin järkevää selitystä tapahtuneelle. En saanut vastauksia, joita olisin tarvinnut. Sain vaan syytöksen siitä, että minun kanssani ei voinut enää elää ja kotona Suomessa asuntomme oli muuttunut liian ahtaaksi ja nuo sähköpostit olivat ulospääsy kaikesta.

Itkin koko yön ja mietin, miksi tämän piti tapahtua juuri nyt ja mitä himputtia teen täällä ilman yhtään mitään.

Itkin vielä seuraavana aamunakin, kun todellinen tilanne koko raadollisuudessaan alkoi selkeytyä. Olin jäämässä yksin vieraalle maalle ilman mitään, ilman töitä, perhettä, turvaverkkoa ja sosiaalituksea. Olin myös rahaton, koska ymmärsin, että mieheni omalle nimelle avaamansa pankkitili ei ollut pelkkä ajatusvirhe, kuten hän oli jossakin vaiheessa keväällä selittänyt avaamaansa tiliä. Olin kuilun päällä hiuskarvan varassa.

"En näe, että tämä muuttaa meidän tilannettamme ja välejämme mitenkään." Aha. Aivan. Vai niin.

Itken vieläkin.

Kaksi kuukautta on kulunut ja mikään ei ole muuttunut. Seison yhä vieläkin kuilun päällä hiuskarvan varassa. Selvemmäksi on tullut ainoastaan, että paluuta takaisin ei ole. Ei paluuta kotisuomeen, vaikka elämä täälläkin on yhtä tuskaista taistelua päivästä toiseen. Ei paluuta entiseen perhe-elämäämme, jossa jokaisella oli oma tärkeä paikkansa. Ei paluuta siihen, mitä meillä on joskus ollut -vai oliko meillä todellisuudessa ollut ollutkaan yhtään mitään.

Tai no... on muuttunut, paljonkin on muuttunut. Olen yksin. Kasvan tästä lähtien kieroon oman itseni varassa. Mieheni on aloittanut henkisen taistelun lapsestamme, vaikka vielä pari viikkoa sitten ensimmäisen Toisen Naisen luo tekemänsä vierailun jälkeen yritti selittää, että kukaan ei ole viemässä tytärtämme minulta pois. Näistä sanoista huolimatta mieheni ja tyttäreni viettävät jokaikisen hetken yhdessä tehden kaikkea hauskaa. Tyttäremme ei halua tehdä kanssani enää yhtään mitään, ei edes kokkauksessa, joka on leipätyöni, ole äidin neuvoista enää mitään apua, vaan kaikki pitää kysyä isiltä.

Tänään valmistelin jälleen aperoa mieheni työpaikalle ja mieheni soitti kesken kaiken ja kertoi, että hengaillee kaupungilla tyttäremme kanssa. Kun kysyin, että hengailee missä, vastaus oli: "No kunhan vaan hengailemme", samalla tavalla, kuin tyttäreni oli pari päivää sitten kertonut kunhan vaan kirjoittelen jotakin... ukille...

Eli here we go again. Valhetta valheen perään. Kirjoittelin tekstiviestin  hoidettuani omat hommani, että voisin tulla kaupungille heidän kanssaan. Ei vastausta. Hengailu ei ollut tyttäremme kanssa (paitsi alussa) vaan Toisen Naisen luona 100 km:n päässä. Niin että tällähän oli ne synttärit tänään joo, mutta kun mieheni piti mennä sinne vasta huomenna töiden jälkeen. Vai aikooko mennä huomennakin. Ehkä. Ja minä hoidan hänen työnsä loppuun (käyn sulkemassa paikat) samalla kun hän vetää siitä palkkaa samanaikaisesti kun vetää Toista Naista viikseen.

Kerroin tyttärellemme tänään totuuden Toisesta Naisesta.

Hän ei ollut yllättynyt. Hän on jo arvannut. Tai tiennyt. Tästä on siis johtunut liimautuminen isään viimeiaikoina sekä se, että hän on yrittänyt vältellä minua. Luulen, että hän tuntee syyllisyyttä, syyllisyyttä siitä, että on tiennyt ja yrittänyt peittää sen että tietää, syyllisyyttä siitä, että on pitänyt Toisesta Naisesta, syyllisyyttä siitä, että on hylkinyt minua.

Millaiset kortit sain tälle kierrokselle? Se nähdään pian.

torstai 13. syyskuuta 2012

Lähtölaskenta alkaa 5: Aber der Ende ist doch gekommen

Olin iloisen odottavissa  tunnelmissa  tasan kaksi kuukautta sitten uudessa kodissani. Kaiken piti muuttua paremmaksi, kaiken piti olla hyvin. Loppua ei pitänyt olla näkyvissä. Romahdus tuli kaksi päivää myöhemmin. Minulle ei koskaan annettu mahdollisuutta valita, haluanko käydä surutyöni ja shokkihoitoni kotimaassani vai täällä. Miten tilanne olisi kääntynyt, jos olisin jäänyt kotiin? Olisinko jäänyt Suomeen, jos olisin saanut valita?Olisinko saanut koottua elämäni edes vähän paremmin kuin täällä, jossa joudun kohtaamaan asiaan kuuluvat henkilöt tavalla tai toisella koko ajan, miettimään, mikä olisi lapsellemme parasta? Jos olisin jäänyt Stadiin, olisi kaikki jo virallisesti selvää ja byrokratian mylly jauhanut asiat loppuun. Nyt niitä ei ole vielä aloitettu. Sen sijaan elämä on ollut pelkkää vuoristorataa, jossa yksikään päivä ei ole ollut tunnelmaltaan samanlainen. Ainoastaan ilo on elämästäni puuttunut eikä sitä välttämättä ole edes näkyvillä. Vaikka häntä on pystyssä, ei sisällä tunnu vieläkään hyvälle.

Tyttäremme on liimautunut isäänsä. Pelkään, että isä on alkanut pedata itselleen parempia oloja sitä päivää varten, että kerromme totuuden. Lapsiparka näyttää ihan selvästi pelkäävän menettävänsä hetkenkään isänsä kanssa ja viettää joka ikisen sekunnin hänen läheisyydessään. Aamulla hän halusi jopa lähteä puoli tuntia aikaisemmin kouluun ihan siitä syystä, että halusi kävellä muutaman metrin töihin menevän isänsä kanssa samaa matkaa.

Löysin myös kirjeenalun, joka oli osoitettu Toiselle Naiselle. Lounastauollaan tyttö kirjoitti kirjeeseen jatkoa. Kysyin, mitä hän tekee. Hän sanoi vain kirjoittelevansa. Kysyin kenelle. Tyttö oli vähän aikaa hiljaa ja vastasi sitten, että ukille. Kysyin, eikö ukille kirjoittaminen ole vähän myöhäistä, kun synttärit oli eilen. Tyttö sanoi, että joo, mutta kirjoittaa kiitoskirjettä. Sellaista hän ei ole ennen tehnyt ja olisin ollut vähän ihmaissäni myös silloin, jos en olisi tiennyt, kenelle kirje oli oikeasti kirjoitettavana. Toisella Naisella  on syntymäpäivä lauantaina ja tyttö kirjoitti onnitteluja. Hieman mustasukkaisena muistelin, että omaa syntymäpäivääni tyttö ei edes muistanut, ei kirjoittanut kirjettä tai soittanut ollessaan kaverinsa luona viimeistä kertaa kylässä. Kirjeeseen oli kirjoitettu myös, että tyttö odottaa kovasti sitä, että saa maalata kuvan loppuun Toisen Naisen kanssa. En tiedä, olenko muistanut jo mainita, että Toinen Nainen tekee työkseen maalausterapiaa pääsääntöisesti lasten kanssa ja tässäpä oiva tilanne tasoittaa tietä vähän itselleen edullisempaan suuntaan.

En tiedä, miksi tyttö valehteli kirjeen saajaa. Oliko isä pyytänyt kirjoittamaan, mutta pimittämään tiedon minulta? Vai onko isänsä jo paljastanut, kuka Toinen Nainen on? Ja pyytänyt pimittämään tämän tiedon minulta.

Vähän pelottaa myös se, että tyttö jo salaa toivoisi, että Toinen Nainen olisi hänen äitinsä. Muistan itsekin lapsena toivoneeni aina silloin tällöin jonkun olevan oikea vanhempani ja tietääkseni myös moni muu lapsi haaveisee tietyssä vaiheessa samaa. Olenhän minä hänelle se, joka määrää nukkumaan, tekemään läksyt, harjaamaan hampaat ja puhun värää kieltä julkisesti, mikä nolottaa lapsiparkaa. Toisen Naisen ja Isän kanssa tehdään kaikkea kivaa, käydään raflassa syömässä, vaelluksella ja siellä on jopa koira, jota tyttömme on pitkään toivonut ja jonka Isä kuulema on jo luvannutkin (näin tyttö sanoi vielä Stadissa ollessamme).

An Tagen wie diese, ein Ende in Sicht.


Se varasti mun Pinkin!

Pink on ollut mulle voimamusiikkia.

Musiikki on ollut elämässäni tärkeää ja olen noussut monesta kuopasta Die Toten Hosenin (yrityksemme alamäki), Madonnan (nuoruuteni aallokko) ja Pinkin (yrityksemme vaikea vuosi) tahtiin.

Mies oli vienyt Die Toten Hosen-levyni Toiselle Naiselle. Jouduin pyytämään  monta kertaa, ennenkuin sain ne takaisin. Mieheni ei tiennyt, että minä tiesin, missä levyt ovat. Kysyin ihan kiusallani, missä mahtanevat luurata. Mies yritti selittää, että ne ovat jossakin kaapin nurkassa (ei ollut, olin jo tarkastanut) tai että oli vienyt ne työpaikalleen. Valitettavasti olin nähnyt erään viestin, jossa Toinen Nainen kiitti levyistä. Mies oli ilmeisesti antanut ne ihan omaksi. Bravo. Ne eivät koskaan olleet mieheni levyjä, vaan olin ostanut ne nimenomaan itselleni, samoin kuin mieheni osti Johnny Cashin itselleen ja piti/pitää niitä omassa varastossaan, muista levyistä erillään.

Vihdoinkin sain omani takaisin. Oli jätetty pöydälle vähän niinkuin vaivihkaa ja niin että ne olisivat olleet siellä koko ajan. Ihan hieno juttu muuten, mutta nyt tosin tuntuu, että levyt on häpäisty. En pysty enää niitä kuuntelemaan tietäen, että mieheni on ne vienyt Toiselle Naiselle, että tämä pystyisi vetämään niista sitä samaa voimaa, jota itse olen saanut.  Pitäisikö antaa ne takaisi?. Lähettää vaikka nimettömänä kirjekuoressa? En tiedä, voinko niitä enää kuunnella, joten en taida niitä enää tarvita. Potuttaa.

Nyt se varasti myön mun Pinkin! Miehelläni ja Toisella Naisella on tapana lähetellä sähköpostilla YouTuben musaa. Parental Control - tällä hetkellä myös Marital Control - paljastaa, mitä tuubista on soitettu ja lähetetty. Eilen meni Pinkin F###ing Percect.

Eiiiiiii.... ei voi olla totta. Kaikki muut biisit, mitä olemme mieheni kanssa yhdessä aikanamme kuunnelleet, mitä mieheni on minulle laulanut ja mistä yhdessä pidämme, vielä kestän, mutta pliis... älä vie minulta Pinkiä! Saat Jenni Vartiaisen, Madonnan, Johnny Cashin ja vaikka ihan kenet vaan, mutta ei Pinkkiä.

"I guess I just lost my husband, I don´t know where he went, I´m just gonna drink my money and not gonna pay my rent..." 

Sounds like a plan.

Toisaalta, tuubista oli kuunneltu myös "You can´t break a broken heart". Se ei taida olla rakastavaisten laulu.

Kävin eilen haistelemassa ilmaa toisessa kaupungissa. En ole ihan varma, pystyisinkö siellä pidempään elämään, vaikka paikka ihan kivalle tuntuikin. Liian pieni. Liian ahdistava. Ihmiset katsoivat kuin vierasta nakkia (joka tietysti olinkin) ja puhuivat outoa murretta. Asuintalot oli kuitenkin  kivasti kukkuloilla, joten lähestulkoon joka paikasta keskustan vanhaa kaupunkia lukuunottamatta on näköala koko kaupunkiin. Jos palkkatarjous kokeilemastani työpaikasta huomenna on ok, voi paikkaa harkita. Riippuen myös ihan siitä, miten tilanne parissa Zürichistä hakemassani paikassa etenee. Mieheinikin on yrittänyt kääntää päätäni jäämään tänne. Sanoo, että lapsemme vuoksi, mutta luulen, että myös itsensä vuoksi. Tietää, että ottaisin lapsemme mukaan ja että hänen kosiomatkansa Toisen Naisen luo olisivat vaarassa, kun tyttäremme tulisi viikonloppuisin hänen luokseen. Ei nimittäin voisi lähteä enää sunnuntaiaamupäivällä töidensä jälkeen suoraan, koska tyttömme olisi hänen luonaan iltaan asti. Tai sitten jos tyttömme asuisi hänen luonaan, olisi hänen oltava vapaapäivänään maanantaina täällä. Eli puihin menisi niinkin päin. Hänelle olisi helpompaa, jos asumme samassa kaupungissa ja tyttö voisi mennä ja tulla helpommin. Samalla mies varmasti ajattelee myös palkkaansa, sillä jos tyttömme asuisi luonani, mies menettäisi työnantajan maksaman perhe- ja lapsilisän ja joutuisi vielä maksamaan elatusmaksua minulle. Eli myös taloudellisesti joutuisi luopumaan melkoisen isosta summasta. Nuukana sveitsiläisenä on vuorenvarmasti ajatellut myös tätä.

Eilen oli Appeni syntymäpäivä. Mies ja tyttäremme edusti perhettämme. Ihan virallisella syyllä sain olla pois, koska edustin  perhettämme tyttäremme koulun ensimmäisessä vanhempainillassa. Oli hienoa tavata koulun henkilökunta ja huomata, että tyttäremme on ystävällisissä, mutta melko tiukoissa käsissä. Entisen Stadin koulun opettajakunta tuntui näihin verrattuna melkoisen lepsuilta ja voimattomilta. Suomen laki on ilmeisesti karsinut opettajilta kaiken auktoriteetin pois ja kuria ei saada oppilaisiin enää millään tavalla. Tyttäremme on esimerkiksi kertonut, että hänen entisellä luokallaan kiusaaminen ja toisten nälviminen oli yleistä, mutta täällä sitä ei ole yhtään. Kaikkia kohdellaan kunnioittavasti ja autetaan apua tarvittaessa. Toki koulun alusta on mennyt vasta kuukausi ja ongelmia tietysti saattaa tulla myöhemmin. Mutta koululla on toimintamalli myös sitä varten. Täällä myös vanhemmat tuntuivat olevan aktiivisemmin ottamassa osaa koulun asioihin ja solmimassa verkostoa toisiinsa jo heti ensimmäisenä iltana.

Sveitsiläinen demokratia jyllää: asioista päätetään yhdessä ja puhutaan yhdessä, alkaen jo pienestä pitäen ja jatkuen kouluun, työpaikalle ja maan hallitukseen.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Täyttä RAVia eteenpäin

La Sagrada Familia-kirkko, jonka ei ole varmaan
tarkoituskaan valmistua
Ensimmäinen päiväni virallisesti työttömänä Schweitzermaassa. Toinen käyntini RAVissa ei ollut aivan yhtä mielenkiintoinen kuin ensimmäiseni, sillä mitään yllättävää ei tullut esille. Istuin tunnin palveluneuvojan kanssa ja sain mukaani paljon hyödyllistä tietoa ja neuvoja siitä, miten töitä pitää Schweitzerlandiassa hakea: Lebenslauf menee uusiksi, mallihakemuskirjeeni kaipaa vähän korjaamista ja mikä parasta: ei tarvitse hakea joka ikistä työpaikkaa, joka eteen osuu, vaan voi vähän karsia. Saan vapaasti valita elämäntilanteeseeni sopivat paikat ja miettiä hakemukseni sen mukaan, että paikka on sellainen, jossa tulen viihtymään vähän pidempään. Ei tarvitse pelätä sitä, että hätäpäissäni korvausten loppumisen pelossa haen jotakin tarjoilijanpaikkaa, jossa työajat ovat niin, että en näe enää lastani ollenkaan. Miehestä nyt ei ole enää niin väliäkään. Ja jos löydän jonkin kivan paikan, mutta pienemmällä tuntimäärällä, maksaa työttömyyskassa välin. Eli ei niinkuin Suomessa, että osa-aikatöitä ei kannata ottaa sen takia, että kaikki muut etuuden tippuvat pois.

Ensiviikolla on sitten kolmas tapaaminen, joka kestää koko päivän ja jossa joudun myös kielitestiin. No, varmasti pärjään hitusen paremmin, kuin pari muuta työnhakijaa, jotka tänään olivat paikalla tulkin kanssa. Niin ja muuten, jos joudutte työttömäksi Zürichissä, niin RAViin kannattaa tulla joko puku päällä tai Armani-farkut jalassa. Se oli päivän muoti tänään. Paitsi suomalaisella tyhjätaskulla, jonka rahavarat on miehen persauksen alla.

Soittelin myös entiselle työnantajalle sopiakseni tapaamisaikaa palkanmaksuani varten. Ei kuulema sovi tänään tai huomena kun on niiiiiin kamalan kiire ja kun ei ole vielä tuntejanikaan (niitä muutamaa) laskettu ja vahvistettu ravintolapäällikön toimesta. Ja kun pitää vielä kirjoittaa työtodistuskin ja täyttää pieni lomake työttömyyskassaa varten ja-ja-ja. Voi rähmä, itse täyttelen päivittäin kaikenmaailman lomakkeita ja teen hakemuksia ja enhän minä ole kuin vasta viikon ollut poissa työstä (nomuttakunseviimeinentyöpäiväeiollutihanvarma). Paskat. Toivon kovasti, että ei tarvitse lakimiehen kanssa lähteä niitä muutamaa pennosta hakemaan. Tilanteessani en kyllä ihmettelisi, vaikka niin joutuisinkin tekemään.

Tiirailin myös asuntoja lähellä potentiaalista uutta työpaikkaa. Ihan kivoja mestoja, mutta olen niin zürichiläinen, että arveluttaa vähän, miten tulisin sopeutumaan toiseen paikkaan. Tunnen tieni täällä ja tiedän mistä löytää mitäkin ja muutenkin sydämeni tuntuu olevan täällä. Olenko siis ihan tyhmä, jos etsin ja otan töitä kauempaa? Valitettavasti päivittäinen pendelöinti ei taida näiden kahden paikan välillä onnistua. Muuten työpaikka olisi kyllä ihan mun näköinen ja elämänfilosofiani mukainen.

10 syytä jäädä Zürichiin:

1. Ich bin eine Zürcherin
2. En halua lapsemme kasvavan ilman minua ja olisi rajua repiä hänet nyt pois täältä
3. Löydän jokatapauksessa täältäkin töitä ennemmin tai myöhemmin
4. Zürichissä on parempi palkkataso.
5. Myös Zürichistä löytää siedettävän hintaisia asuntoja
6. Zürichissä on kaikin puolin enemmän mahdollisuuksia
7. Yhteys miehen sukulaisiin (ja heiltä saatavaan tarvittavaan apuun) säilyy helpommin
8. Zürich on ehdottomasti Schweizermaan paras paikka
9. Tunnen kaupungin paremmin kuin minkään muun kaupungin
10. En halua täältä pois. Olen aikanani sanonut, että jos muutan takaisin Schweizermaahan, tulen ainoastaan Zürichiin

10. syytä muuttaa pois:

1. Väli mieheen helpottaa irtautumista paskamaisesta tilanteestamme
2. Asunnot muualla halvempia ja samalla hinnalla saa kivemman kämpän
3. Työpaikka minulle juuri sopiva ja pystytään räätälöimään vieläkin sopivammaksi
4. Muutoksessa on voimaa
5. Miettimäni kaupunki ei ole sekään mikään käpykylä
6. Harrastuksestani maksaisin 1/3 Zürichin hinnasta
7. Lähellä Saksan rajaa - ostosreissut helpompia
8. Enemmän tilaa hengittää
9. Starbucksin kofeiinitonta soijalattea saa myös sieltä
10. Tähänpitäisisittenlöytäävieläjotakin - kääk - no, junalla pääseen Zürihiin tarvittaessa noin tunnissa

Eli periaatteessa vaaka painuu Zürichiin jäämisen puolelle. Paitsi jos työolosuhteet ja palkka saadaan natsaamaan kunnolla yhteen muiden asioiden kanssa. 

Viime yönä näin unta, että työskentelin Zürichissä keittiömestarina. En uudessa paikassa, toisessa työssä. Onko tämä intuitioni tuoma vastaus kysymykseeni ja pitäisikö tällä kerralla oikeasti luottaa siihen?

maanantai 10. syyskuuta 2012

Lähtölaskenta alkaa 6: Knabenschiessen

Jääkarhu kävi ampumassa poikia?
Zürichissä ammutaan tänään poikia...näää, no ei nyt sentään. Uskottomia miehiä... näää, ei niitäkään, vaikka mieli tekisikin. Knabenschiessen on paikallinen perinnetapahtuma, joka kestää koko viikonlopun ja maanantaikin on suurimmalle osalle paikallisia puolipäiväinen vapaapäivä. Koululaisille kokopäivä. Kysymyksessä on 13-17 vuotiaille, alunparin pojille, mutta nykyään myös tytöille tarkoitettu ampumakilpailu. Muille on tarjolla monenlaista leipää ja sirkushuveja, jos paikalle viitsii. Suurin osa paikallisista ei viitsi, vaan viettää vapaapäivänsä lorvaillen kaikkialla muualla ympäri kaupunkia.Oma perheeni lorvaili siis läntisessä Sveitsissä ja minä laitoin haisemaan. Koska kerran erilleen aiomme jossakin vaiheessa muuttaa, niin miksi ei sitten laitettaisi hommaan vähän vauhtia. Ja kun erillemme muutamme, niin miksi minun pitäisi jäädä samoille nurkille? Koska en ole sidottu mihinkään muuhun kuin lapseemme ja hänen asiansa saamme kyllä järjestettyä, niin miksi en hakisi töitä joltakin muulta paikkakunnalta? Kun nyt sitten eräs tuntemani yritys sattuu hakemaan työntekijöitä vähän kauempana, niin heitinpä sitten paperit vetämään ja sain jo sovituksi kokeilupäivän perjantaiksi. Paikallinen tapahan on järjestää potentiaalisille työntekijöille kokeilupäivä, jonka aikana katsotaan molemmin puolin soveltuvuutta paikkaan. Edellisessä paikassani kokeilupäivästä ei maksettu palkkaa, tämä kyseinen firma maksaa täyden palkan, joten mikäpäs siinä. Jos työ sitten napsahtaa minulle ja jos minä napsahdan työpaikkaan, niin edessä on muutto n. 100 km päähän lähelle Saksan rajaa, jossa elinkustannukset ovat vähän pienemmät ja asunnotkin halvempia. Kävin jo vähän kurkkimassa alustavasti hintoja ja sopivan kämpän saisi parilla sadalla frangia halvemmalla. Hmm.

Olen jo pidempään miettinyt sitä, että lapsellemme olisi kaikesta huolimatta parempi jäädä tähän paikkaan isänsä kanssa, koska isänsä pystyy auttamaan paremmin koulutehtävissä ja koska koulusta on jo muutama kaverikin löytynyt, niin olisi melko kurjaa repiä tyttö heti pois. Hän tulisi luokseni viikonloppuisin ja lomillaan, joita täällä on ripoteltu kivasti pitkin vuotta tasaisin väliajoin. Mutta sitten toisaalta... Mikä muka tekisi minusta huonomman vanhemman kouluasioissa vain sen takia, että olen ulkomaalainen? Ja tyttökään ei ole vielä täysin juurtunut luokalleen, joten vaihto olisi ehkä helpompaa nyt, kuin myöhemmin, jos tyttö mieluummin muuttaisi luokseni seurattuaan isänsä toilailuja Toisen Naisen kanssa. Sama juna kulkee myös Zürichiin päin ja tyttö voisi tulla viikonlopuksi isänsä ja yläkerran sukulaisten luo. Ensimmäinen yhteinen lomamatkakin olisi jo isälle ja tyttärelle varattu, eli jos tyttö asuisi isänsä luona ja tulisi luokseni lomillaan, niin ensimmäinen loma olisi osaltani jo menetetty. Hmm.

Toki minua harmittaisi vähän se, että joutuisin jättämään Zürichin sekä surettaa vähän myös se, että mieheni työpaikalta saamani työt - brunssit ja muut puheena olleet tehtävät - olisivat varmasti olleet myös ihan kivoja. Samoin mieheni työkaverit tuntuivat eilen olevan ok. Mutta valitettavasti minun on nyt tuijotettava omaa napaani ja järjestettävä asiani vakaalle pohjalle. En pysty elämään niin, että puhetta on enemmän kuin tekoja ja myllyt jauhavat niin mahdottoman hitaasti. Jos haluavat oikeasti minut, tekevät sopparin myös heti, eivätkä jää vitkastelemaan ja miettimään asioita. Tosin heillähän ei ole perheemme taustat tiedossa, joten eivät tiedä, miksi pitäisi kiirehtiä. Miehenihän tienaa tarpeeksi elättämään perheensä.... Noin niinku teoriassa. Hmm.

Sitten tuleekin tiukempi paikka, kun mieheni joutuu selittämään työpaikallaan, miksi en enää olekaan kiinnostunut paikasta ja miksi muutan pois. Mutta sehän ei taida olla minun huoleni. Minun huoleni on se, että mieheni ei saa junailtua asiaa niinpäin, että minä olen jättänyt perheeni ja avioliiton, sillä Sveitsiläisen lain mukaan se, joka ensin eroaa liitosta on laillisesti huonommassa asemassa. Hmm.

Eli nyt olisi varmaan viisainta käydä kertomassa jossakin, että miehelläni on Toinen Nainen ja hän on aloittanut eroprosessin jo ennen minua, ennenkuin edes tiesin koko asiasta. 

Hmm. Mietintämyssy päähän. Yön hiljaisille tunneille taisi löytyä taas tekemistä.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Onnestais on puolet minun

Pojat sitten päättivät nukkua poikamiesboksissa, toinen omalla patjallaan, toinen kahdella jumppapatjalla. Vielä sitten kapakkiinkin piti illalla ennättää, vaikka tiesivät tai ainakin mieheni tiesi, että minun olisi herättävä tänä aamuna duunaamaan brunssia hänen työpaikallaan. Myös hänellä itsellään oli työpäivä, mutta eipä se näyttänyt illan menoa hidastavan. Lupasivat tulla hiljaa kotiin, mutta humalaisen hiljaa on aivan eri asia, kuin selväpäisen hiljaa. Ainakin yleensä.

Niinpä minua sitten otti aamulla päähän lähteä töihin - siis ihan kirjaimellisesti, kun pääni tuntui olevan lasista. Myös mies itse säntäsi muutama minuutti myöhässä paikalle - häntä kysytiin jo ja Sveitsissä se on pahempi paikka. Ihan sama kenen kanssa hän menee ja ryyppää ja rellestää, mutta se ei saisi haitata töitä. Varsinkin kun jos nyt ihan omaan napaani tässä tuijjotan ja hiljaa mielessäni mietin, että miehen työpaikka ja palkka taitavat kyllä merkata myös minun toimeentulolleni jotakin.

No joo, päänsärystä huolimatta sain tiukkabudjettisen brunssin kunnialla läpi, ihmiset olivat tyytyväisiä ja sain kiitostakin. Miehen pomo oli kysynyt mieheltäni, tarvitsenko palkan käteisenä nyt heti, sillä virallista tietä mennessä (eli mun soppari pitää hyväksyttää korkeammalla tasolla ja työnimike päättää ja niin pois päin) saattaa kestää kuukausikin, ennenkuin saan palkkani. Toisaalta, mulla on myös ensiviikonlopuksi sovittu keikka ja edellisen paikkani loppupalkka tulee ensiviikolla, joten ei tässä nyt niin hirveän kiire ole. Mieheni kertoi, että hän oli sanonut pomolleen: "Voin maksaa Jääkarhulle omasta palkastani"... Excuse moi? Omasta palkastasi.... mutta rakkaani, onnestais on puolet minun jo muutenkin, you know!

Ainiinjoo, en olekaan muistanut mainita, että olen lupautunut tekemään näitä brunssi-apero-keikkioja aina tarvittaessa. Ihan kiva, mutta ei tästä ihan leipätyöksi ole, mutta jotain leivän päälle saattaa saada.

Miehini päätti lähteä, sunnuntai-ilta kun on ja maanantai hänen normaali vapaapäivänsä, Toisen Naisen luo. Tällä kerralla matka taittuisi tämän autollisen vieraamme kanssa, joka asuu samalla suunnalla. Kun tyttömme kuuli, että isä on taas lähdössä, hän kysyi, miksi. Mieheni vastasi hätäpäissään, että aikoo mennä tuttavansa kanssa vaeltamaan. Tyttömme halusi siis mukaan, koska hänellä on maanantaina myös vapaapäivä koulusta. Äiskän kanssa kun joutuu tekemään kaikkea normaaliin elämään liittyviä juttuja: läksyt, menemään ajoissa nukkumaan, harjaamaan hampaat, syömään kasvikset (kun äiskä vielä sattuu olemaan kasvissyöjä). Äiskä ei lupaa vaelluksia, pitkää viikonloppua Skotlannissa, kielikurssia Jenkeissä ja kaikkea muuta rahalla saatavaa. Äiti kyllä tarjoaisi rakkautta ihan niinpaljon, kuin tyttö olisi valmis vastaanottamaan. No joo, totuuden nimissä on myönnettävä että niin myös iskä, mutta äiti ei ole niin vastuuntunnoton, kuin mitä iskä on muutamana kertana osoittanut.

Minultahan sitten paloi hihat ihan normiksi muodostuneen käytännön mukaisesti. En voinut sanoa ei. Äiskä on jo muutenkin niin tylsä ja asiallinen ja tytölle tekee hyvää liikkua vuoristossa, niin sydän verta itki annoin luvan mennä. Tosin tämän reissun seurauksena tulee olemaan se, että aion vähitellen kertoa tytöllemme, kuka Toinen Nainen on ja miksi iskä niin usein hänen luonaan vieraille.

Mieheni ehdotti, että kävisimme psykologin juttuisilla kysymässä, miten asia olisi tytölle parasta kertoa. Hyvin tyypillistä: ei halua taaskaan tehdä sitä itse, vaan hoitaa asian muuta kautta. Ei ole kuin yksi ainoa tapa: kertoa totuus valehtelematta ja peittelemättä ja pitää huoli siitä, että tyttömme ei ala syyttämään itseään (minkä hän jokatapauksessa tekee, kertoipa asian kahdenkesken tai psykologin vastaanotolla). Luulen muutenkin, että tytöllämme on jo aavistus missä mennään ja asia ei tule yllätyksenä. Suommessa hän oli luokkansa ainoa, jonka vanhemmat eivät olleet eronneet ja kaveripiirissäkin on monta uusioperhettä. Siinä ennättää kyllä aineistoa kasata asioiden ymmärtämiseen.

"Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Minä kunnolla saa eletyksi edes tätä yhtäkään..."


lauantai 8. syyskuuta 2012

Tenkkapoo

Oma mieheni ei sitten ollutkaan joutsen. Oliko edes ruma ankanpoikanen?

Tänään on taas niitä päiviä, kun on vaikea uskoa kaikkea tapahtunutta todeksi.

Koko elämä tuntuu niin epätodelliselta ja vieraalta. On vaikea kuvitella, että oikeastaan jatkan tästä eteenpäin omin jaloin, omin voimin. Jalat ovat kylläkin väsyneet ja voimat lopussa. Kuten eräs tuttavani sanoi, pahimpana aikana sitä vaan makaisi selällään ja odottaisi kuolemaa pystymättä ja haluamatta kuitenkaan tehdä mitään sen eteen.

Miehelleni on tulossa tänään vieras: eräs hänen vanhoja tuttujaan, joka on nähnyt myös tien lavemman puolen ja kulkenut sivupolkuja. Täysin alkoholisoitunut ja taitaa vetää valillä kaikkea muutakin, mutta on kuitenkin pystynyt pitämään itsensä sen verran kuosissa, että käy töissä ja hoitaa itseään. Elämän jäljet näkyvät kuitenkin koko olemuksessa.

Tarkoituksena olisi, että tuo tyyppi jäisi meille yöksi.

En tiedä miten mieheni aikoi järjestää nukkumisjärjestelymme, sillä hän nukkuu itse vierashuoneeksi tarkoitetussa huoneessa. Aikooko nukkua itse sohvalla? Vai aikooko laittaa vieraan nukkumaan sohvalla? Minun huoneeseeni ei ole asiaa - kummallakaan. Saavatpa pojat miettiä itse, miten asian hoitavat. Nukkukoot vaikka vierekkäin samalla patjalla. Kun mieheni kertoi suhteestaan Toiseen Naiseen ja heidän konserttimatkastaan juuri silloin kun minä ja lapsemme tulimme Sveitsiin, hän sanoi: "Miksi ihmeessä kaikki nostavat noin hirveän hälyn, kun tämä kaverini, jonka luona käyn ja jonka kanssa menen konserttiin onkin naispuolinen. Kukaan tuskin piittaisi, jos tämä olisi mies..."

Että mietipä sitä sitten itse.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Kuka määrää sängyn paikan (eli tikusta asiaa)

Yritin puhua miehelleni vakavasti tilanteestani. Kerroin, että olen saanut viralliselta taholta tietää, että jos muutamme erillemme, joudun todistelemaan sen, että minulla on tarpeeksi varoja elättää itseni. Odotin, että mieheni olisi sanonut, että saanhan minä toki työttömyyskorvausta ja onhan minulla oikeus myös elatusapuun häneltä. Mutta eipä sanonut. Sanoi, että pitää sitten asua täällä niin kauan, että on työpaikka ja normaali palkka ja että olen asettunut aloilleni. Kysyi siihen perään, että koskas sitten saan C-oleskeluluvan (jolla periaatteessa saa samat oikeudet kuin maan kansalaisilla ja jota ei peruta). Kun kerroin, että siihenpä rakkaani menee viisi vuotta, niin näin, miten vähät hiukset niskassa alkoivat nousta pystyyn ja hymy meinasi hyytyä.

Sanoin myös, että en oikeasti jaksa enää miettiä, mitä tekisin ja että minulle on todella vaikeaa olla täällä yhdessä. Mieheni tokaisi: "No ostetaan sinulle sänky, lattialla nukkuminen on vähän halpaa...". Sanoin, että voi halavattu, ei se siitä sängystä ole kiinni! Olen nukkunut patjalla lattialla (niinkuin miehenikin) koska en ole -jaa arvatkaapa mistä syystä - jaksanut miettiä sisustusasioitamme sen enempää. Kun kaikki on muutenkin niin tilapäistä ja roikkuu yhden karvan varassa, niin ei tunnu mielekkäälle sijoittaa vähia rahavarojaan tavaraan, jota joutuu sitten mahdollisesti siirtelemään vaikka maasta toiseen.

Päätin sitten kuitenkin katsastella käytettyä sankyä, jonka saisi edullisesti. Löysin yhden ja kävin kauppaa myyjän kanssa ja sovimme, että käymme hakemassa sängyn. Kun kerroin miehelleni, että sänky pitäisi hakea, hän sanoi että no-problem. Kun kerroin mistä, hän alkoi vinkumaan, että se-on-niiiiiin-hirveän-kaukana. Sanoin, että kappas, sehän on oikeastaan vain 23 km päässä ja että hakisimme sen ensi viikonloppuna. No-mutta-kun-eikös-vaikka-maanantaina-tai-tiistaina....kun-kun-kun.

Tulikin sitten mieleeni, että mieheni kalenterissa, joka oli viikon alussa avoinna pöydällä (ehkä jopa tarkoituksella) oli kirjoitettu lauantaiksi: Toisen Naisen syntymäpäivä. Matkaa yli 100 km. Tärkeämpi kuin vaimon sänky, jonka piti hoitaa kuntoon koko oleskelulupa- ja tuoimeentuloasia. Toki ymmärrän. Mutta pitikö sitten vielä kaiken perään kysyä, että soitinko sitä kaupungin kämppää tänään? No, en soittanut. Eikös tästä juuri äsken puhuttu ja lakia ei ole muutettu sen jälkeen.

Huokaus.

torstai 6. syyskuuta 2012

Se juna meni jo


Kun nyt kerran virallisesti lomalla olen, niin päätin sitten tehdä pienen "kotimaanmatkailu"-kierroksen. Migros-kauppaketju tarjoaa päivälippua junaan 44 Frangilla ja lipulla saisi matkustaa koko päivän klo 9 jälkeen sinne, minne sielu halajaa. Aamupäivä menikin sitten tuota lippua metsästäessä ja lopputulos oli plusmiinusnolla, kun liput oli koko kaupungista myyty loppuun.

Kun nyt oli kerran aamulla liikkeelle lähdetty, niin päätin sitten hoitaa homman loppuun ja ostin tavallisen SBB:n päivälipun hieman kalliimmalla. 58 Frangia ei sekään ole vielä paha hinta sille, että voi mennä minne juna vie ja nenä näyttää. Oma sieluni halusi nähdä vuoret, mutta ei sekään sitten ihan nuottien mukaan mennyt. Vaikka oli aurinkoinen päivä, niin vuoret olivat ujosti sumun peitossa. Noh, tulipahan kuitenkin tuuletettua hieman ajatuksia ja käytyä vähän muuallakin, kuin kotikulmilla.

Päätin myös ottaa elämäni takaisin haltuuni ja otin hieman selvää laillisista oikeuksistani, jos ja kun muutan pois mieheni luota. Kaupungilla oli tämänpäiväisissä tarjouksissa yksi kämppä, jota haluaisin kokeilla soittaa perjantaina. Toisella puolen kaupunkia, mutta siedettävän matkan päässä keskustasta lähellä luontoa. Riittävän kaukana miehelleni, ettei hänen tarvitse pelätä törmäävänsä minuun Toisen Naisen kanssa, mutta hyvän kulkuyhteyden päässä lapsellemme tulla ja mennä. Tiedän kyseisen alueen ja ei välttämättä ole mikään maailman paras paikka, ei edes kaupungin huippuja. Mutta yhdessäolo-ahdistuksen vuoksi on pakko miettiä.

Valitettavasti tilanteeni otti sitten takapakkia, kun sain vastauksia kysymyksiini oleskelulupaesitteistä ja Suomen suurlähetystöltä. Ensinnäkin oleskelulupani on suureksi osaksi miehestäni riippuvainen, kuten olin jo aavistellutkin. Ero- ja asumuserotilanteessa saisin kuitenkin jäädä maahan asumaan, jos minulla on sairausvakuutus (check) ja tarvittava määrä mammonaa toimeentuloon (cross). Eli tarkoittaa sitä, että minulla pitää olla oikea, täysiaikainen työpaikka, josta saa oikeaa palkkaa, ei mitään harrastuspuuhasteluja, joita mieheni yrittää omalta työpaikaltaan minulle järjestää. Minulla on oikeus työttömyysturvaan ja oleskelulupaa jatketaan työttömänä vain niin kauan, kuin työttömyysturvaa maksetaan. Ja koska en kuukauttani ollut täysiaikaisessa työssä, en saa täyttä korvaustakaan, tosin ihan hyvän rahan Suomeen verrattuna, mutta se ei riitä täällä yksin lapsen kanssa elämiseen. Sosiaalietuuksiin minulla ei olisi oikeuksia. Jos niitä hakisin, lennätettäisiin minut heti ensimmäisellä koneella kotiin. Näinkin on todistettavasti käynyt eräälle samassa tilanteessa olleelle sveitsiläismiehen puolisolle. Mies oli vaan eräänä päivänä päättänyt, että ei maksa tukia enää ja yksin alle kouluikäisen lapsen kanssa jäänyt nainen ei voinut mennä töihin, koska joutui olemaan lapsen kanssa kotona. Täällähän ei ole mitään kunnallisia päiväkotelja ynnä muita Suomen luksuksia lapsiperheille. Mies puolestaan ei halunnut ottaa lasta huollettavakseen. Kun nainen haki elatusmaksuja sosiaalihuollon kautta, hänet karkotettiin maasta sillä perusteella, että ei pysty huolehtimaan itsestään ja lapsestaan vaaditulla tavalla.

Toki oma tilanteeni on parempi, sillä puhun saksaa ja lapsi ei ole enää ihan pieni ja varmaankin/toivottavasti saan  pian töitä, mutta saanko kokoaikaisen paikan vai pitääkö minun koota tuloni monesta osa-aikaisesta paikasta niin, että aikaa ei jää enää itselle ja lapselle yhtään, kun on joko töissä tai matkalla töihin/töistä tai vaihtamassa työpaikasta toiseen. Samoin alani on sveitsiläisittäin matalapalkkainen ja ulkomaalaisena minulle maksetaan kuitenkin minimipalkkaa jollakin perusteella (kielitaito, paikallinen työkokemus, koulutus, jota ei ole suoritettu täällä...). Täysiaikaisella palkallakin saisin oikeasti kituuttaa päivästä toiseen ja jatkaa elämistäni mieheni armollisten tulojen varassa. Hän ei varmaankaan ole hirveän innokas jakamaan niitä lopun elämäänsä, enkä minä ole halukas koko ajan ruinaamaan. Toki hänhän se oli, joka ratkaisunsa Toisen Naisen puolelle teki ja hän myös oikeasti saisi ymmärtää tekonsa seuraukset ja kantaa vastuun.

No joo, asumuseron voi tehdä täällä yhteisellä sopimuksella ilman lakimiehiä, jopa suullisesti riittää, mutta todistaakseni sen, että mieheni tukee minua taloudellisesti, tarvitaan oikeuden päätös. Ja jos mieheni päättää sitten jonakin päivänä ottaa loparit ja/tai lähteä Toisen Naisen kanssa Australiaan tai ihan minne vaan sapattivapaalle ja ei pysty enää elatusmaksujaan maksamaan, joutuisin hakemaan elatusmaksut oikeuden kautta paikallisesta sossusta, mikä tarkoittaisi jälleen sitä, että lentäisin pihalle, koska en pysty itseäni elättämään.

Olen tavallani kahden (anteeksi ilmaisuni-en keksi paremmin kuvaavaa) paskakasan välissä. Toisessa kasassa on paluu Suomeen maitojunalla heti ja elämän rakentaminen kokoon rippeistä Suomen taloudellisessa tilanteessa (työt-asunnot-sossunluukku-kela-kierre). Toisessa kasassa elämän kokoaminen täällä kasaan rippeistä: lopputulos saattaa kuitenkin olla se Suomeen palaaminen maitojunalla ja elämän kokoaminen kasaan siellä vieläkin pienemmistä rippeistä. Fysiikan lakien mukaan suora viiva on lyhyin matka pisteestä a pisteeseen b. Mitä enemmän välietappeja on, sitä enemmän matkaa kertyy. Kun tuo lopputulos taitaa kuitenkin olla tiedossa, niin onko mitään järkeä edes jatkaa kiertotien kautta? Pessimisti ei pety, mutta olen koko elämäni yrittänyt ajatella positiivisesti. Tälläkin kerralla uskon, että saan töitä ja elämä järjestyy tavalla tai toisella. Taas kerran sydän ja järki kamppailee. Enkeli toisella olallani sanoo toista ja piru toisella olallani toista.

Kolmas kasa on tietysti se, että jään aloilleni ja nielen ahdistukseni niin kauan, että lopulta halkean. Näistä kolmesta vaihtoehdosta pitäisi valita se, johon vähiten uppoaa.

"Wer im Scheisse steht, soll nicht den Kopf hängen lassen!"

tiistai 4. syyskuuta 2012

Lähtölaskenta alkaa 7: Steh auf wenn du am Boden bist

Mieheni tuli töistä lounastauolleen kädessään muistilappu. "Tässä olisi tällainen nettisivusto, josta löytyy vapaita asuntoja".

Oli itse käynyt jo kurkkaamassa, mitä tarjolla on:

- "Tuolta kaupungin laitamilta löytyisi tällainen kämppä näin edulliseen hintaan..." (Paitsi, että tuo kämppä on alueella, josta muutama viikko sitten puhuimme, että emme sinne muuttaisi, ellei olisi ihan pakko. Valtaväylän vieressä ja muutenkin vähän epämääräistä seutua.)

-"Sitten olisi tämmöinen täällä..." (Paitsi, että on niin kaukana keskustasta, että jos saan töitä kaupungista, niin työmatkaan kuluu paljon aikaa. Tästäkin puhuimme jo muutama viikko sitten, kun serkkusi kertoi, että joutuu yöllä menemään taksilla töistä kotiin, kun ei julkisella pääse. Mutta jos itse haluat muuttaa, niin...)

Kun sitten katselin läpi kaupungin tarjonnan ja löysin juuri sopivan kokoisen, ei minkään niin hirveän kalliin ja suhteellisen hyvällä paikalla olevan minulle juuri passelin kämpän, niin:

-"No joo, kyllähän näitä löytyisi halvemmallakin vähän kauempaa keskustasta..."

Siis hei haloo, että mitä? Sinä siis itse jäisit tähän ihanteellisella paikalla olevaan todella halpaan työsuhdekämppääsi, josta on 2 minuutin matka töihisi ja minä joutuisin lapsemme kanssa muuttamaan johonkin murjuun kaupungin ulkopuolelle! Ehei, ei tule kauppoja. En tarvitse mitään luksusta, ihan tavallinen kaksio tai kolmio riittää (tai 2,5 joita Sveitsissä on tarjolla). Vähimmäisvaatimus on, että kämppä on suhteellisen lähellä keskustaa, josta pääsen helposti töihin minnepäin tahansa, sillä alani työajat ovat usein sellaiset, että välttämättä ei julkisella pääse ja taksiin ei viitsisi hirveästi tuhlata vain päästäkseen töihin.

No mutta jokatapauksessa. Mieheni on tehnyt nyt ensimmäisen kerran hoksannut, että yhdessä asuminen tilanteessamme ei välttämättä ole paras mahdollinen ratkaisu.

Mikähän tämän ajatuksen takana nyt sitten on? Jään mielenkiinnolla odottamaan. Tuolla aikaisempaan tekstiini oli tullut kommentti, jossa minua kannustettiin ottamaan elämä käsiini. Se, että pelaan tällaisilla korteilla (eli odotan ja annan mieheni tehdä aloitteita) johtuu siitä, että yritän pedata itselleni mahdollisimman helpon tulevaisuuden taloudellisesti. En todellakaan suostu ihan mihin vaan, mutta en myöskään aio alkaa riitelemään ja tehdä elämääni vaikeammaksi sillä tavalla. Mieluummin manipuloin mieheni ajattelua omilla keinoillani ja saan hänet tekemään haluamallani tavalla luullen, että on itse keksinyt kaiken. Hermojahan tämä raastaa, mutta uskon palkinnon odottavan tulevaisuudessa.

Päätin sitten jättää Japanin tällä kerralla väliin ja etsiä oikeita töitä täältä. Varasin myös lennot "kotiin" Suomeen kuun loppupuolelle vähän nollatakseni tilannetta ja käydäkseni hoitamassa muutaman aukijääneen asian loppuun. Samalla voisin käväistä kysymässä, olisiko minun mahdollista jättää erohakemus Helsingin käräjäoikeuteen, kun täällä en voi oleskeluaikani vähyyden vuoksi hakemusta jättää ja mieheni ei aio sitä tehdä. Paluuta entiseen kun ei ole, vaikka kuinka haluaisi ja verotuksen ja muiden asioiden selvyyden vuoksi olisi parasta virallistaa ero jo mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Sveitsissä kun verotuskin hoituu vähän eritavalla kuin Suomessa. Verot maksetaan itse ja niitä ei vähennetä suoraan palkasta. Vuoden lopussa pariskunta kirjaillee yhteisen veroilmoituksen ja verot määräytyvät yhteisten tulojen mukaan. Olisi siis huomattavasti selvempää ja mahdollisesti vähemmän riitaisaa, kun molemmat tekisivät oman veroilmoituksensa ja maksaisivat omat velkansa. Kun kerran rahavarantokaan ei ole enää yhteinen.

Yöllä (aivan-sen hiljaisina tunteina) mietin jälleen, miten hoitaisimme tilanteen, jos kaikki olisikin toisinpäin. Eli mies olisi saanut vuosi sitten työpaikan täältä ja olisimme alkaneet järjestellä muuttoa. Sen sijaan, että mieheni löysi uuden-vanhan heilan, olisinkin minä lyöttäytynyt yhteen erään entisen ihastukseni kanssa, joka on FB-kaverini ja entinen, hyvin-kauan-aikaa-sitten-ihastukseni, joka ilmoitti vähän aikaa sitten FB:ssä olevansa sinkku. Entäpäs jos olisinkin alkanut kaiken muuttotouhun keskellä heittää kapuloita rattaisiin ja sanonut, että en halua lähteä ja että lapsellakin olisi parempi Suomessa jne jne jne. Kun mieheni sitten olisi ilmoittanut työnantajalleen, että ei otakaan työtä vastaan, olisin heittänyt pommin, että mulla on toinen mies.

Olisiko mieheni järkännyt työpaikkansa takaisin? Olisiko hän muuttanut heti pois asunnostamme Stadissa?

Luulen, että vastaus molempiin kysymyksiin on: (ei Kanada) Kyllä!

maanantai 3. syyskuuta 2012

I want to ride my bicycle

Viimeinen työaamu koitti.

Tänään ei satanut, mutta henkisesti ja fyysisesti tuntui väsyttävälle kömpiä ylös sängystä, kun muut jäivät nukkumaan. Illalla taas vähän kahinoitiin. Olisin halunnut jutella mieheni kanssa muutamasta asiasta, mitä maailmalla tapahtuu, mutta hän ei halunnut "seurustella" kanssani. Vastasi vain yhdellä sanalla ja yritti muka olla kiinnostunut telkkarista tulevasta ohjelmasta. No, jos ei seurani kelpaa, niin kävelinpähän sitten pois omaan huoneeseeni ja suljin oven takanani.

Vasta sen jälkeen miehenikin olisi muka halunnut tehdä muuta kuin istua tv:n edessä ja tuli perässäni huoneeni vieressä olevaan keittiöön, jossa tyttäremme oli kokkaamassa. Ja voi että näillä sitten juttua riitti ja kovaäänisesti ja tyttökin tuli kuikuilemaan ovelleni, että mitä oikein teen. Silloin kun olen paikalla, tunnen olevani pelkkää ilmaa, mutta kun menen pois, on jokainen yhtäkkiä kiinnostunut, mitä oikein teen. Pitäisikö tästä olla kiitollinen? Ehkäpä niin, ehkä kuitankin merkitsen vielä jotakin, vaikka paikalla ollessani kaikki ottavat minut itsestäänselvyytenä.

Lähden töihin 1/2-tuntia ennen vuoron alkua ja matka kestää pyörällä 15 minsaa. Olen koko kuukauden miettinyt, mitä ihmettä tekisin silloin, jos pyörälleni saatuisi yöllä jotakin ja en pääsisikään ajamaan. Julkinen liikenne ei toimi vielä ennen kukonlaulua ja kävellen aikaa menisi n. 40 minsaa. Taksi taitaisi olla ainoa vaihtoehto, sillä emme omista autoa, vaikka kortti molemmilla onkin. Itse en kyllä edes mielelläni Zürichin sekamelskaan autolla lähtisi.

Tämä aamu sitten kertoi, mitä tekisin.

Viimeisen työpäivän kunniaksi pyörän eturenkaasta oli ilmat pihalla ja siinä jökötti nasta pystyssä. Jippii. Ei ollut aikaa miettiä, mitä tekisin, joten rouva otti pyörän telineestä ja ajoi koko matkan töihin tyhjällä renkaalla.  Matkalla on huoltoasema, jolla kävin yrittämässä lisätä ilmaa, mutta venttiili fuskasi ja ilmaa meni renkaan sivuun, ei sen sisään.

Kotimatkan tulinkin sitten kävellen, kun olisi hävettänyt ajaa meluisalla tyhjällä renkaalla kaikkien ohi. Ihmisiä kun on iltapäivällä liikkeellä melkoisen paljon niillä seuduilla, joiden läpi ajan. Jo aamulla eräs tyyppi huomautti meluavasta, tyhjästä eturenkaastani. Onneksi ei ollut meluava turpa.

Piste ii:n päälle olisi ollut kunnon sade, mutta siltä säästyin tällä kertaa, vaikka tummat pilvet leijuivatkin pääni päällä.


sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Shopaholic (not): kenkiä ja laukkuja

Olenkohan Huono Nainen?

Olen aina ollut huono shoppailemaan. Minulle shoppailu ei ole ollut ylenpalttinen nautinto, ei terapiaa huonoon oloon,  minua ei shoppailu saa iloiseksi. Olen käynyt kauppakierroksella ainoastaan silloin, jos on ollut pakko, joku kaveri on kauniisti kysynyt makutuomarikseen tai minut on väkisin viety mukaan.

Osittain tämä on johtunut siitä, että niitä kolmea aikaisempaa vuottani Sveitsissä lukuunottamatta minulla on ollut aina krooninen rahapula. Niinpä rahan käyttö törsäilyyn (kuten vaatteisiin) on ollut vain välttämätön pakko ja olen mieluummin käyttänyt rahani matkusteluun tai ruokaan. Minulla nimittäin tuntuu olevan kallis maku: kaikki, mitä kuvittelisin hyvin voivani pitää päälläni tai laittaa jalkaani tai kantaa käsissäni maksaa ihan sikana. Ja kun on sitten se krooninen rahapula, niin pitää tyytyä kakkosvaihtoehtoihin ja se ei tee ketään iloiseksi.

Toisaalta shoppailu saa minut myös angstin valtaan ja olenkin jättänyt esimerkiksi ruokaostokset miehelleni. Meillä on ollut tähän asti kirjoittamaton sopimus: hän ostaa tarvikkeet, minä kokkaan. On toiminut vuosikausia ihan hyvin.

Eilen oli sitten ihan pakko lähteä kaupoille, kun tyttäreni tarvitsi uudet kengät. Joo-joo, tässä siis mennään, ihan ilmiselvä naisenalku kasvamassa rinnallani. Oli muuten ollut yläkerran sukulaisten kanssa Eläintarhassa, ei matkustamassa länteen mieheni kanssa, kuten pelkäsin. Kiertelimme viileähkössä sadesäässä useammankin kaupan ja kappas, sehän tuntuikin ihan hyvälle. Ajattelin nimittäin, että palkkani eteen olen herännyt koko kuukauden klo 4 aamulla, paiskonut työni reippasti, tullut illalla kotiin ja mässäillyt murheillani. Olen siis shoppailuni ansainnut. En laskenut rappeneitani ja tyttö saikin uudet kengät, uudet farkut ja itselleni löysin uuden laukun, muutaman paidan sekä Ruusun. Kielletyn Ruusun. Kyseisellä laulajalla ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Tyttö oli vähän nolona, kun Äiti osti teinipoppari parfyymia ja sanoi, että kaupassa luultiin varmasti, että se on hänelle ja hänelle se oli niin-nolo-juttu. Nolompi kuin se, että joutui puhumaan suomea kanssani kaikkien kuullen.

Vaikka olinkin päättänyt, että en laske käyttämääni rahamäärää, niin paikallisessa pizzeriassa sitten tuli jo vähän raja eteen, kun samanlaisesta pizzasta, josta Suomessa maksaisin 10 eukkoa, maksoi täällä 30 Frakkia, eli n. 27 eukkoa. Tätä on Sveitsi.

Googlasin huomenna-entisen-työnantajani ja eteen tulikin kaikkea mielenkiintoista. Hän näyttää polkevan ihan julkisesti työehtoja ja on ollut ihan lähiaikoina työoikeudessakin asian tiimoilta. Samalla sain selville, että hän on SVP:n (eli Sveitsin Perssujen) aktiivinen äärioikeistoaktivisti, verrattavissa Halla-ahoon. Hän kuuluu myös johonkin psykologis-käyttäytymis-lahkoon, joka on ajanut jossakin vaiheessa Sveitsissä läpi uudistusta, jossa koulusysteemi muutettaisiin niin, että lapset aivopestään niin, että suorittaminen on heidän elämänsä suurin päämäärä ja unelma. Leistung, leistung... sitä hän myös työpaikalla jaksaa mainostaa (meillä työtä tehdään 110%) ja oli nostanut kuukausipalkkalaisilla viikottaisen työajan 45 tuntiin, kun muualla yleensä on 40-43 tuntia. Tuo 45 tuntia on täällä pien- ja yksityisyrityksille lailla sallittu määrä.  Huokaisin melkein helpotuksesta, että sain potkut, sillä tuon tiedon jälkeen en olisi voinut mitenkään enää olla ylpeä työpaikastani.

Illalla katsoimme vielä tyttäreni kanssa tv:tä ja hän pyysi minut herättämään silloin, kun olen aamulla lähdössä. Sanoin, että en halua herättää häntä neljältä ja hän sanoi, että ei haluaisi olla ja nukkua yksin aamulla, kun isi on poissa.

Pyysin kertomaan tämän isälleen.

En tiedä, miksi hän olisi mieluummin hereillä

lauantai 1. syyskuuta 2012

Mikä laulaen tulee se viheltäen menee

Olin odottanut palkkapäivää kuin kuuta nousevaa. Nyt palkkapäivä saatui täysikuun aikaan ja enpä paremmin sano kuin että olen pettynyt. Olin odottanut kuukauden työstä saavani vähän enemmän, kuin mitä kouraani tipahti.

No joo, siinä oli vain kolmen viikon palkka (olin odottanut koko kuukauden palkkaa) ja se oli sama nettona kuin mitä olisin saanut Suomessa bruttona kokoaikaisesta työstä alallani ilman lisiä. Bruttosummasta oli vähennetty vähän sitä sun tätä, avaimen depoa, ruokailua, eläkettä, vakuutuksia ja sun muuta sellaista. Olin myös laskenut, että lomarahat olisi maksettu tuntipalkan lisäksi, niinkuin oli ollut aikaisemmin puhe, mutta ne maksetaankin vasta lopputilin yhteydessä. Kuten entinen pomoni sanoisi: tuli lopputili ja lomarahat! Kun nyt tarkemmin asiaa ajattelee, niin eihän tilanteessani mitenkään muuten olisi voinut käydäkään. Kaikki vaan kerralla "down the tube" (en ole keksinyt tuolle vielä järkevää tapaa sanoa suomeksi. Alas hukkaputkeenko?) Pettymys toisensa perään.

Vaikka Sveitsissä tienaakin ihan kivasti, on täällä myös kulupuoli ihan kiva. Jos oikeasti eläisimme vielä normaalia perhe-elämää yhteisine pankkitileineen, ei meillä olisi mitään hätää. Raha riittäsi ihan hyvin. Mutta kun nyt pitää sinnitellä yksin tuolla summalla, niin aika tiukoille vetää. Jos ajattelee, että joutuisin maksamaan oikeasti vuokraa ja muita normaaliin talouteen kuuluvia menoja, niin olisin aika QC:ssa. Täällä näkyy naisen frangi olevan muuten vieläkin pienempi kuin Suomessa naisen euro, vaikka naiset nykyään käyvätkin yhä enemmän töissä. Minua ottaa oikeasti päähän se, että teen viikossa 5 tuntia enemmän töitä kuin mieheni, työn raskaus on samaa luokkaa, molemmat pitävät sisällään asiakaspalvelua ja fyysistä työtä, mieheni tosin saa tehdä työnsä lähes omaan tahtiinsa kenenkään hönkimättä niskaan ja hän saa käteensä 3 keraa enemmän pelinappuloita kuin minä.

Olisi ihan kiva löytää työ, josta maksettaisiin oikeaa palkkaa. Olisi motivaatiokin aivan eri luokkaa.

Työnantajallani on tapana maksaa ensimmäinen ja viimeinen palkka puhtaana käteen eikä minkään pankkitilin kautta. En tiedä miksi näin on, mutta niin on ollut vuosikausia, eli jo silloin 15 vuotta sitten, kun aikaisemmin samaa duunia paiskoin. Ettei vaan kyseessä ole jonkinlaatuinen rahanpesu. Mää tiijä. Pitkään ovat selvinneet paljastumatta, jos näin on.

Tänäänhän sitten eivät pankitkaan ole auki, joten rahat pitää säilyttää taskussa... tai kaapissa... tai patjan alla... tai menisikö shoppailemaan? Taskut pullottaen rahaa niin, että taskuvarkaille koittaisi onnenpäivät.

Olin jo miettinyt, mitä kaikella saamallani mammonalla tekisin, mutta suunnitelmat taisivat mennä ihan uusiksi. Seuraavaa palkkaa kun saa kuitenkin odottaa vielä pari viikkoa, vaikka viimeinen työpäiväni onkin jo ylihuomenna.

Mies on pakannut jälleen laukkunsa ja on matkalla länteen. Taas ilman minkäänlaista viestiä. Myös lapsemme on kadonnut ja puhelin on kotona, joten ei voi soittaakaan ja kysyä, missä on. Saas nyt nähdä ovatko jälleen kerran menneet yhtä matkaa.