torstai 13. syyskuuta 2012

Lähtölaskenta alkaa 5: Aber der Ende ist doch gekommen

Olin iloisen odottavissa  tunnelmissa  tasan kaksi kuukautta sitten uudessa kodissani. Kaiken piti muuttua paremmaksi, kaiken piti olla hyvin. Loppua ei pitänyt olla näkyvissä. Romahdus tuli kaksi päivää myöhemmin. Minulle ei koskaan annettu mahdollisuutta valita, haluanko käydä surutyöni ja shokkihoitoni kotimaassani vai täällä. Miten tilanne olisi kääntynyt, jos olisin jäänyt kotiin? Olisinko jäänyt Suomeen, jos olisin saanut valita?Olisinko saanut koottua elämäni edes vähän paremmin kuin täällä, jossa joudun kohtaamaan asiaan kuuluvat henkilöt tavalla tai toisella koko ajan, miettimään, mikä olisi lapsellemme parasta? Jos olisin jäänyt Stadiin, olisi kaikki jo virallisesti selvää ja byrokratian mylly jauhanut asiat loppuun. Nyt niitä ei ole vielä aloitettu. Sen sijaan elämä on ollut pelkkää vuoristorataa, jossa yksikään päivä ei ole ollut tunnelmaltaan samanlainen. Ainoastaan ilo on elämästäni puuttunut eikä sitä välttämättä ole edes näkyvillä. Vaikka häntä on pystyssä, ei sisällä tunnu vieläkään hyvälle.

Tyttäremme on liimautunut isäänsä. Pelkään, että isä on alkanut pedata itselleen parempia oloja sitä päivää varten, että kerromme totuuden. Lapsiparka näyttää ihan selvästi pelkäävän menettävänsä hetkenkään isänsä kanssa ja viettää joka ikisen sekunnin hänen läheisyydessään. Aamulla hän halusi jopa lähteä puoli tuntia aikaisemmin kouluun ihan siitä syystä, että halusi kävellä muutaman metrin töihin menevän isänsä kanssa samaa matkaa.

Löysin myös kirjeenalun, joka oli osoitettu Toiselle Naiselle. Lounastauollaan tyttö kirjoitti kirjeeseen jatkoa. Kysyin, mitä hän tekee. Hän sanoi vain kirjoittelevansa. Kysyin kenelle. Tyttö oli vähän aikaa hiljaa ja vastasi sitten, että ukille. Kysyin, eikö ukille kirjoittaminen ole vähän myöhäistä, kun synttärit oli eilen. Tyttö sanoi, että joo, mutta kirjoittaa kiitoskirjettä. Sellaista hän ei ole ennen tehnyt ja olisin ollut vähän ihmaissäni myös silloin, jos en olisi tiennyt, kenelle kirje oli oikeasti kirjoitettavana. Toisella Naisella  on syntymäpäivä lauantaina ja tyttö kirjoitti onnitteluja. Hieman mustasukkaisena muistelin, että omaa syntymäpäivääni tyttö ei edes muistanut, ei kirjoittanut kirjettä tai soittanut ollessaan kaverinsa luona viimeistä kertaa kylässä. Kirjeeseen oli kirjoitettu myös, että tyttö odottaa kovasti sitä, että saa maalata kuvan loppuun Toisen Naisen kanssa. En tiedä, olenko muistanut jo mainita, että Toinen Nainen tekee työkseen maalausterapiaa pääsääntöisesti lasten kanssa ja tässäpä oiva tilanne tasoittaa tietä vähän itselleen edullisempaan suuntaan.

En tiedä, miksi tyttö valehteli kirjeen saajaa. Oliko isä pyytänyt kirjoittamaan, mutta pimittämään tiedon minulta? Vai onko isänsä jo paljastanut, kuka Toinen Nainen on? Ja pyytänyt pimittämään tämän tiedon minulta.

Vähän pelottaa myös se, että tyttö jo salaa toivoisi, että Toinen Nainen olisi hänen äitinsä. Muistan itsekin lapsena toivoneeni aina silloin tällöin jonkun olevan oikea vanhempani ja tietääkseni myös moni muu lapsi haaveisee tietyssä vaiheessa samaa. Olenhän minä hänelle se, joka määrää nukkumaan, tekemään läksyt, harjaamaan hampaat ja puhun värää kieltä julkisesti, mikä nolottaa lapsiparkaa. Toisen Naisen ja Isän kanssa tehdään kaikkea kivaa, käydään raflassa syömässä, vaelluksella ja siellä on jopa koira, jota tyttömme on pitkään toivonut ja jonka Isä kuulema on jo luvannutkin (näin tyttö sanoi vielä Stadissa ollessamme).

An Tagen wie diese, ein Ende in Sicht.


3 kommenttia:

Miwwis kirjoitti...

Itse olen sitä mieltä, ettei äitiä korvaa mikään. Että tulet aina olemaan tärkeä tyttärellesi! Vaikka oletkin "se tylsä" aikuinen, joka asettaa rajat, annat siinä samalla valtavasti rakkautta ja osoitat lapsellesi, että välität hänestä. Vaikkei lapsesi sitä vielä aikoihin tulisikaan näyttämään, uskon, että joskus jälkikäteen teiniaikojen loputtua viimeistään tulet kuulemaan mikä merkitys oli välittävällä, puuttuvalla ja rajoja laittavalla, kasvattavalla äidillä. Voimia :)

Jääkarhu kirjoitti...

Kiitos kannustuksesta! Tuntuu vaan niin tylsälle, kun tuntuu välillä, että olen vain kaikkien tiellä ja että olisi kaikille parempi, kun vaan katoaisin jälkiä jättämättä jonnekin maailman toiselle kolkalle. Vaikuttaa sille, että tällä hetkellä kukaan ei jäisi kaipaamaan ja asia hoidettaisiin olkapäiden kohotuksella: se oli se ja se menni jonnkin, mutta elämä jatkuu. Ja parin kuukauden päästä kukaan ei enää edes muistaisi. En tiedä.

Puolis kirjoitti...

Mä niin tiedän tuon tunteen! Mä tunnen ihan samoin. Kukaan ei jäisi kaipaamaan jos katoaisin. Lapset vähän, mutta exän uusi Vosu paikkaisi tilanteen nopeasti.