lauantai 15. syyskuuta 2012

En enää reppuselkääsi tuu ja autiotalon kukat lakastuu

Tasan kaksi kuukautta sitten mieheni pyysi minut kävelylle tultuaan konserttireissultaan. Köpittelimme pieneen kahvila-baariin muutaman kilometrin päässä kotoamme. Mieheni tilasi meille oluset.

Istuimme alas ja puhelimme mukavia muutostamme ja lapsemme ja minun lomastamme ja mieheni konserttimatkasta. Pälä-pälä-pälä. Vähän aikaa istuttuamme mieheni aloitti:

-Muistathan ne kirjoitukset, joita raapustelin sähköpostiin talvella iltaisin?

-Yhy, joo...

-"Sanoin, että se oli kirjan alku. Oikeastaan ne olivat sähköposteja kaverilleni. Minä kirjoitin alun, hän jatkoi tarinaa."

-Ahaa. Joo...

-"Lopulta siinä kävi niin, että tunsimme kuuluvamme yhteen. Tarinat alkoivat kietoutumaan toisiinsa ja saivat yhteisen lopun."

-Yhyy...

-"Sitten vaan kävi niin, että tapasimme täällä muutaman kerran, ja tunnen että yhdessä hänen kanssaan on hyvä olla. En näe, että tämä muuttaa meidän tilannettamme ja välejämme mitenkään"

Olin sanaton. Vatsaani koski. En ymmärtänyt, en halunnut ymmärtää kuulemaani. Onko tämä joku ohimenevä heitukka? Onko tämä ystävä, niinkuin mieheni sanoo? Vai onko tämä jotakin muuta, seksisuhde vai jotakin vakavampaa? Aivoni eivät suostuneet toimimaan ja korvani kieltäytyivät kuulemasta. Koko kotimatkan yritin jutella niitä näitä ja hymyillä, vaikka sisällä velloi kylmä, jäätävä kipu, jota en ollut ennen tuntenut.

Kotona, suihkussa, todellisuus iski lopulta päin naamaani ja ymmärsin, että mieheni on jättämässä minut. Itkin koko illan yrittäen saada mieheltäni jotakin järkevää selitystä tapahtuneelle. En saanut vastauksia, joita olisin tarvinnut. Sain vaan syytöksen siitä, että minun kanssani ei voinut enää elää ja kotona Suomessa asuntomme oli muuttunut liian ahtaaksi ja nuo sähköpostit olivat ulospääsy kaikesta.

Itkin koko yön ja mietin, miksi tämän piti tapahtua juuri nyt ja mitä himputtia teen täällä ilman yhtään mitään.

Itkin vielä seuraavana aamunakin, kun todellinen tilanne koko raadollisuudessaan alkoi selkeytyä. Olin jäämässä yksin vieraalle maalle ilman mitään, ilman töitä, perhettä, turvaverkkoa ja sosiaalituksea. Olin myös rahaton, koska ymmärsin, että mieheni omalle nimelle avaamansa pankkitili ei ollut pelkkä ajatusvirhe, kuten hän oli jossakin vaiheessa keväällä selittänyt avaamaansa tiliä. Olin kuilun päällä hiuskarvan varassa.

"En näe, että tämä muuttaa meidän tilannettamme ja välejämme mitenkään." Aha. Aivan. Vai niin.

Itken vieläkin.

Kaksi kuukautta on kulunut ja mikään ei ole muuttunut. Seison yhä vieläkin kuilun päällä hiuskarvan varassa. Selvemmäksi on tullut ainoastaan, että paluuta takaisin ei ole. Ei paluuta kotisuomeen, vaikka elämä täälläkin on yhtä tuskaista taistelua päivästä toiseen. Ei paluuta entiseen perhe-elämäämme, jossa jokaisella oli oma tärkeä paikkansa. Ei paluuta siihen, mitä meillä on joskus ollut -vai oliko meillä todellisuudessa ollut ollutkaan yhtään mitään.

Tai no... on muuttunut, paljonkin on muuttunut. Olen yksin. Kasvan tästä lähtien kieroon oman itseni varassa. Mieheni on aloittanut henkisen taistelun lapsestamme, vaikka vielä pari viikkoa sitten ensimmäisen Toisen Naisen luo tekemänsä vierailun jälkeen yritti selittää, että kukaan ei ole viemässä tytärtämme minulta pois. Näistä sanoista huolimatta mieheni ja tyttäreni viettävät jokaikisen hetken yhdessä tehden kaikkea hauskaa. Tyttäremme ei halua tehdä kanssani enää yhtään mitään, ei edes kokkauksessa, joka on leipätyöni, ole äidin neuvoista enää mitään apua, vaan kaikki pitää kysyä isiltä.

Tänään valmistelin jälleen aperoa mieheni työpaikalle ja mieheni soitti kesken kaiken ja kertoi, että hengaillee kaupungilla tyttäremme kanssa. Kun kysyin, että hengailee missä, vastaus oli: "No kunhan vaan hengailemme", samalla tavalla, kuin tyttäreni oli pari päivää sitten kertonut kunhan vaan kirjoittelen jotakin... ukille...

Eli here we go again. Valhetta valheen perään. Kirjoittelin tekstiviestin  hoidettuani omat hommani, että voisin tulla kaupungille heidän kanssaan. Ei vastausta. Hengailu ei ollut tyttäremme kanssa (paitsi alussa) vaan Toisen Naisen luona 100 km:n päässä. Niin että tällähän oli ne synttärit tänään joo, mutta kun mieheni piti mennä sinne vasta huomenna töiden jälkeen. Vai aikooko mennä huomennakin. Ehkä. Ja minä hoidan hänen työnsä loppuun (käyn sulkemassa paikat) samalla kun hän vetää siitä palkkaa samanaikaisesti kun vetää Toista Naista viikseen.

Kerroin tyttärellemme tänään totuuden Toisesta Naisesta.

Hän ei ollut yllättynyt. Hän on jo arvannut. Tai tiennyt. Tästä on siis johtunut liimautuminen isään viimeiaikoina sekä se, että hän on yrittänyt vältellä minua. Luulen, että hän tuntee syyllisyyttä, syyllisyyttä siitä, että on tiennyt ja yrittänyt peittää sen että tietää, syyllisyyttä siitä, että on pitänyt Toisesta Naisesta, syyllisyyttä siitä, että on hylkinyt minua.

Millaiset kortit sain tälle kierrokselle? Se nähdään pian.

Ei kommentteja: