keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Leijonan kynnet

Kohta ei irtoa enää mitään
Niinhän siinä sitten taisi käydä, että en saanut unelmieni työpaikkaa. Kaaduin kalkkiviivoilla. Nenälleni. Harmittaa ihan vietävästi.

Keittiömestari lupasi soittaa tänään. Olin ymmärtänyt, että soittaisi jokatapauksessa, kun maanantaina pois lähtiessäni vielä huikkasi perään: "Keskiviikkoon!" No niin joo, onhan tässä vielä iltaa, mutta mitä sitä itseään enää enempää turhalla toivolla kiusaamaan. Pessimisti ei pety. Olisihan se pitänyt muistaa. Koko homma olisi ollut aivan liian hyvää ollakseen totta.

Koepäivä meni hyvin, ei voinut olla siitä kiinni. En olisi voinut tehdä mitään paremmin. Tai siis no, ainahan asiat voi tehdä fiksummin, paremmin, nopeammin ja täsmällisemmin, mutta tekemiseni oli ok vieraassa paikassa, jossa en vielä tiennyt edes veitsien paikkaa. Taisi vain joku muu olla vieläkin parempi. Tai nuorempi, joka istui paremmin sellaisten alle 3-kymppisten joukkueeseen. Tätä en kuitenkaan aio jäädä itkeskelemään yksin neitsytkammiossani, vaan heitän uutta matoa koukkuun. Paikkoja on avoinna muitakin ja paistaa se aurinko joskus risukasaankin. Olen sopinut perjantaiksi käynnin entisen työnantajani luona Stadissa palkkatodistuksia varten...Entäs jos... Näääää... Ei ny sentäs.

Lounaalla kävimme jälleen tiukan keskustelun tyttäremme koulunkäynnistä. Ranskanopettaja oli ehdottanut, että tyttömme saisi halutessan tukiopetusta ranskassa. Hänhän ei ollut aikaisemmin opiskellut ranskaa yhtään ja muut luokkakaverit ovat aloittaneet jo kolmannella luokalla. Ei ole siis mikään ihme, että tyttömme on vähän jäljessä kaikessa, vaikka onkin kirinyt toisia kiinni aivan uskomatonta vauhtia. Sanoo esimerkiksi, että kotitehtävät ovat aina olleet oikein, mutta opettaja on ilmeisesti huolissaan, kun tyttö ei osaa lausua sanoja oikein.

Tyttö ei itse halua tukiopetukseen, sillä se toisi hänelle lisää tunteja, joita on tällä hetkellä jo melkoisen paljon. Heillä on keskiviikkoiltapäivät vapaita lounaan jälkeen ja tukiopetus olisi juuri tuolloin. Sanoi, ettei mielellään enää menisi tuolloin takaisin kouluun, kun on aina iloinnut juuri vapaista iltapäivistä.

Mieheni alkoi sitten jauhamaan asiaa eteenpäin ja veti jälleen kerran esille asian, että tyttömme pitäisi vaihtaa alemmalle luokalle. Tai edes alempaan vaatimustasoryhmään. Koska hän oli itse tehnyt niin ja koska tytön yksi serkuista teki niin ja koska ja koska ja koska. Ja koska hän on isänsä lapsi, niin ei voi millään olla niin viisas, että käy yläasteen lukioon vievällä luokalla.

Sveitsissä lukioon meno tarkoittaa sitä, että sieltä jatketaan lähestulkoon automaattisesti yliopistoon. Täällä lukiolla on huomattavasti suurempi merkitys kuin Suomessa ja huomattavasti harvempi nuori jatkaa yläasteelta lukioon. Mieheni on sitä mieltä, että tyttömme ei tule ikinä selviämään lukioon. Koska on hänen tyttärensä. Unohtaen sen, että tyttö on myös minun tyttäreni ja että minä kävin lukion kolmen L:n tavoitteella: Lukematta Läpi Lukion. Hyvät paperit vähällä työllä. Koska olin laiska. Kehutaan nyt, että kapasiteetti olisi riittänyt enempäänkin, mutta ei huvittanut. Taide kiinnosti enemmän ja kun siitä ei uraa kuitenkaan irronnut, niin ajauduin gastronomiaan.

Olen itselleni luvannut olla riitelemättä niin kauan, kuin saman katon alla vietämme aikaa. Nyt oli kuitenkin pakko pistää jöötä peliin ja paljastaa piilossa pysyneet leijonan kynnet. En tule ikinä... siis IKINÄ hyväksymään sitä, että mieheni alistaa tyttöämme ja kertoo tälle koko ajan, että tämä on liian tyhmä ylemmälle luokalle, että tämä ei osaa mitään ja että tämä ei ikinä pääsisi lukioon. Kuulema jo se, että läksyihin menee enemmän kuin tunti, merkkaa sitä. Vaikka vanhempainillassa pari viikkoa sitten puhuttiin juuri sitä, että jokaista ainetta varten on varattava läksyihin vähintään 20 minsaa ja jos aineita on seuraavana päivänä 4, menee väkisinkin yli tunti.

Eihän tuo tyttäremme luultavasti ikinä tule Nobelin palkintoa saamaan tai ruutia keksimään, mutta väheksymisen sijaan hän tarvitsisi kannustusta. Tilanne on hänelle muutenkin jo tarpeeksi vaikea. Kannustusta hän puolestaan saa yläkerran sukulaisiltamme ja on jo puoliksi muuttanut sinne. Välillä mietin myös itse samaa. Olisikohan heillä yksi ylimääräinen huone, jonka voisi alivuokralaisena vuokrata? Voisin vaikka maksaa vuokran kokkaamalla heille päivän ateriat.

Hassua kyllä, mutta kaiken tämän ketutuksen keskellä löysin itseni shoppailemasta ja jopa nauttivani siitä!


6 kommenttia:

Red Stripe kirjoitti...

Unelmiesi työpaikka siinä menetti, et sinä. Ja mitä shoppailuun tulee, se ON kivaa. (Olisi vain paljon rahaa toteuttaa sitä...)

Katjuska kirjoitti...

Eksyin blogiisi pari viikkoa sitten ja luin saman tien kaikki postauksesi. Voimia, älä annan talloa itseäsi. Saat vielä kaiken sen mitä ansaitset. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tarinaasi, joka tuntuu kuin sadulta, mutta on ilmeisen valitettavasti totisinta totta.

Nimetön kirjoitti...

Uusia työtilaisuuksia tulee, älä sure.
Voimia sinulle, toivoo Elli

Nimetön kirjoitti...

Hei,
Onko kaikki hyvin? Odotan kuulevani sinusta pian.
T:Sole

Jääkarhu kirjoitti...

Täällä olen vielä. Matka kotisuomeen ja takaisin vaati jälkikäteen päivän toipumisen :o)

Jääkarhu kirjoitti...

Niin... Katjuska, valitettavasti tarina on totta, vaikka välillä en meinaa itsekään uskoa, että tämän piti tapahtua juuri minulle. Toki tarina on kärjistetty koskemaan vaan tilanteen ympärillä pyöriviä tapahtumia, sekä ajatuksiani niistä. Voisin antaa kaiken vaan olla ja mennä omalla painollaan, mutta oma eheytymiseni vaatii asian käsittelyn rankimalla tavalla, eli pureutumalla juuri siihen, minkä koen vääryydeksi itseäni ja myös lastani kohtaan.