maanantai 17. syyskuuta 2012

Not without my daughter

"Jääkarhu tunsi jää murtuvan jalkojensa alla. Vaikka se oli kulkenut varovasti Uroskarhun jättämillä jäljillä, ei jää kannattanutkaan sen painoa. Jääkarhu oli ollut aivan varma, että tästä olisi turvallista mennä ja että sitä odottaisi tukeva maa vain muutaman harppauksen päässä. Se oli elänyt vellovilla jäälautoilla jo niin pitkään, että se ei meinannut uskoa todeksi sitä, että pääsisi lopulta tukevalle pinnalle.

Jääkarhu vajosi hiljaa veden alle. Koska ilma oli kylmä, kylmempi kuin vuosiin, alkoi  vesi jäätyä nopeasti sen vajoavan kehon yläpuolella. Jääkarhu huusi hiljaa Pentukarhulle, että tämä pysyisi vähän kauempana ja varoisi heikkoja paikkoja. Sen pitäisi kulkea eteenpäin todella varovasti ettei vajoaisi jään alle, kuten äitinsä. Jääkarhu käski Pentukarhua kulkemaan Uroskarhun perään, mutta hyvin, hyvin varovasti ja kuuntelemaan jään ratinaa huolellisesti.

Onneksi Jääkarhu oli tottunut olemaan jään alla pitkään. Monta monituista kertaa se oli joutunut pidättämään henkeään pitkiäkin aikoja yrittäessään löytää ruokaa Pentukarhulle ja Uroskarhulle. Tällä kerralla aika tuntui kuitenkin pidemmälle kuin koskaan ennen. Entisestä aukosta ei enää päässyt pinnalle ja vastaan oli tullut vain muutama pieni nenänpään kokoinen aukko, josta voi vähän hengittää sisään. Jää oli kuitenkin liian paksu ja sitä ei voinut murtaa.

Jääkarhu tunsi voimiensa vähenevän. Se ei jaksaisi olla hengittämättä jään alla enää pitkään. Jossakin kauempana se näki hieman suuremman valopylvään ja alkoi nopeasti uida sitä kohden. Toivottavasti aika ei lopu kesken. Toivottavasti sen voimat kestävät vielä valoon asti. Toivottavasti aikaisemmat hengitysharjoitukset antavat sille voimia ponnistaa eteenpäin. Toivottavasti tämä aukko ei ole liian pieni."

Kävin perjantaina tekemässä koetyöpäivän mielenkiintoisessa työpaikassa. Työ oli ok, palkka turvattu, sillä kysymyksessä on kasvava yritys, joka tekee koko ajan parempaa ja parempaa tulosta ja tarvitsevat tällä hetkellä lisätyövoimaa jopa kahden henkilön verran. Myös omistajat ja potentiaaliset työkaverit olivat kivoja.

Kaiken muun mietinnän lisäksi jouduin mietiskelemään koko viikonlopun tämän työpaikan ottamista. Ongelma kun on se, että paikka on pienessä kylässä yli 100 km:n päässä Zürichistä ja joutuisin muuttamaan lähemmäksi. Lähin kaupunki oli tutustumismatkalla kylmähkö ja mitäänsanomaton (ei siis puhutellut mua mitenkään) ja toisessa vaihtoehdossa ei ole paljon virikkeitä. Viikonlopun aikana tuli yhä selvemmäksi, että en voisi millään jättää tytärtäni tänne isänsä kanssa ja että näkisin tätä vain viikonloppuisin. Vaihtoehto olisi tietysti, että tytär tulisi mukaani, mutta joutuisi vaihtamaan taas koulua 2 kk:n jälkeen ja läksyjen teko minun kanssani olisi vaikeampaa ja lounasruokaa ei olisi kotona tarjolla, koska olisin töissä juuri koulujen lounastauon aikaan. Nythän isänsä työajat ovat sen verran joustavat ja oma lounasaikakin mahtuu juuri samoihin raameihin, että pystyvät lounastamaan yhdessä.

Tänään jouduin siis sanomaan ei. Ei ilman tytärtäni. Työpaikan omistajat sanoivat jo vähän arvanneensa asian, kun olin perjantaina oikeastaan jo vähän siihen suuntaan tarkoituksella vihjaillut. En kuitenkaan halunnut vielä perjantaina sanoa suoraan ei, vaan miettiä asiaa vielä viikonlopun yli.

Ollen tehnyt viimeaikoina niin paljon vääriä ratkaisuja, jotka ovat vieneet elämääni väärään suuntaan. Nyt aion pelata korttini tarkkaan harkiten. Minun ei tosiaankaan tarvitse hötkyillä paikasta toiseen pelkän pelon ajamana, vaan varmistaa vähän tukevaa pohjaa alleni. Muutto tässä vaiheessa pois tutusta kaupungista sotkisi pakkaa vieläkin enemmän. Entä jos vähän ajan päästä huomaisin, että paikka ei sitten kuitenkaan ollut luotu minua varten? Zürichissä mahdollisuuksia jatkaa toiseen suuntaan on paljon enemmän kuin pienellä muutaman tuhannen ihmisen paikkakunnalla. Toki 100 km välimatka pettäneeseen, Toisen Naisen pauloissa olevaan mieheeni antaisi tilaa hangittää helpommin, mutta ero tyttärestäni on liikaa. En halua jättää tätä mieheni ja Toisen Naisen kasvatettavaksi.

Vai luottaisiko joku muu naiseen, joka on antanut oman poikansa asumuserossaan miehelleen, koska haluaa viettää aikaansa toisen miehen seurassa? Hmm.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

No et tietenkään jätä lastasi miehesi ja toisen naisen hoiviin!!!! Eihän sellainen ajatus saisi käydä edes mielessäsi!! Entä kuinka kauan aiot jatkaa miehesi töiden tekemistä hänen puolestaan, että hän pääsee toisen naisen luokse viettämään aikaa? Itse en sitä tekisi. En edes periaatteesta.

Jääkarhu kirjoitti...

Tuota jälkimmäistä asiaa olen miettinyt itsekin ja mieheni tietää, että en sitä enää tee. Tällä kerralla hän kuitenkin selitti puhelimessa, että on lapsemme kanssa kaupungilla (niinkuin olikin) ja koska olisin siellä työpaikalla valmistelemassa huomista omaa osaani, niin voisinko sulkea ovet myös hänen puoleltaan.

Oli kuitenkin tavannut kaupungilla Toisen Naisen ja lähtenyt tämän mukaan. Paljastui vähän myöhemmin, kun olin valmis ja lähetin tekstiviestin, että voisin tulla myös keskustaan heidän kanssaan. En saanut vastausta, joten kysyin, että onko Toisen Naisen ja lapsemme kanssa. Ei vastausta. Lapsi tuli yksin vähän myöhemmin kotiin ja mies oli lähtenyt reissulleen ja tuli vasta seuraavana aamuna.