torstai 6. syyskuuta 2012

Se juna meni jo


Kun nyt kerran virallisesti lomalla olen, niin päätin sitten tehdä pienen "kotimaanmatkailu"-kierroksen. Migros-kauppaketju tarjoaa päivälippua junaan 44 Frangilla ja lipulla saisi matkustaa koko päivän klo 9 jälkeen sinne, minne sielu halajaa. Aamupäivä menikin sitten tuota lippua metsästäessä ja lopputulos oli plusmiinusnolla, kun liput oli koko kaupungista myyty loppuun.

Kun nyt oli kerran aamulla liikkeelle lähdetty, niin päätin sitten hoitaa homman loppuun ja ostin tavallisen SBB:n päivälipun hieman kalliimmalla. 58 Frangia ei sekään ole vielä paha hinta sille, että voi mennä minne juna vie ja nenä näyttää. Oma sieluni halusi nähdä vuoret, mutta ei sekään sitten ihan nuottien mukaan mennyt. Vaikka oli aurinkoinen päivä, niin vuoret olivat ujosti sumun peitossa. Noh, tulipahan kuitenkin tuuletettua hieman ajatuksia ja käytyä vähän muuallakin, kuin kotikulmilla.

Päätin myös ottaa elämäni takaisin haltuuni ja otin hieman selvää laillisista oikeuksistani, jos ja kun muutan pois mieheni luota. Kaupungilla oli tämänpäiväisissä tarjouksissa yksi kämppä, jota haluaisin kokeilla soittaa perjantaina. Toisella puolen kaupunkia, mutta siedettävän matkan päässä keskustasta lähellä luontoa. Riittävän kaukana miehelleni, ettei hänen tarvitse pelätä törmäävänsä minuun Toisen Naisen kanssa, mutta hyvän kulkuyhteyden päässä lapsellemme tulla ja mennä. Tiedän kyseisen alueen ja ei välttämättä ole mikään maailman paras paikka, ei edes kaupungin huippuja. Mutta yhdessäolo-ahdistuksen vuoksi on pakko miettiä.

Valitettavasti tilanteeni otti sitten takapakkia, kun sain vastauksia kysymyksiini oleskelulupaesitteistä ja Suomen suurlähetystöltä. Ensinnäkin oleskelulupani on suureksi osaksi miehestäni riippuvainen, kuten olin jo aavistellutkin. Ero- ja asumuserotilanteessa saisin kuitenkin jäädä maahan asumaan, jos minulla on sairausvakuutus (check) ja tarvittava määrä mammonaa toimeentuloon (cross). Eli tarkoittaa sitä, että minulla pitää olla oikea, täysiaikainen työpaikka, josta saa oikeaa palkkaa, ei mitään harrastuspuuhasteluja, joita mieheni yrittää omalta työpaikaltaan minulle järjestää. Minulla on oikeus työttömyysturvaan ja oleskelulupaa jatketaan työttömänä vain niin kauan, kuin työttömyysturvaa maksetaan. Ja koska en kuukauttani ollut täysiaikaisessa työssä, en saa täyttä korvaustakaan, tosin ihan hyvän rahan Suomeen verrattuna, mutta se ei riitä täällä yksin lapsen kanssa elämiseen. Sosiaalietuuksiin minulla ei olisi oikeuksia. Jos niitä hakisin, lennätettäisiin minut heti ensimmäisellä koneella kotiin. Näinkin on todistettavasti käynyt eräälle samassa tilanteessa olleelle sveitsiläismiehen puolisolle. Mies oli vaan eräänä päivänä päättänyt, että ei maksa tukia enää ja yksin alle kouluikäisen lapsen kanssa jäänyt nainen ei voinut mennä töihin, koska joutui olemaan lapsen kanssa kotona. Täällähän ei ole mitään kunnallisia päiväkotelja ynnä muita Suomen luksuksia lapsiperheille. Mies puolestaan ei halunnut ottaa lasta huollettavakseen. Kun nainen haki elatusmaksuja sosiaalihuollon kautta, hänet karkotettiin maasta sillä perusteella, että ei pysty huolehtimaan itsestään ja lapsestaan vaaditulla tavalla.

Toki oma tilanteeni on parempi, sillä puhun saksaa ja lapsi ei ole enää ihan pieni ja varmaankin/toivottavasti saan  pian töitä, mutta saanko kokoaikaisen paikan vai pitääkö minun koota tuloni monesta osa-aikaisesta paikasta niin, että aikaa ei jää enää itselle ja lapselle yhtään, kun on joko töissä tai matkalla töihin/töistä tai vaihtamassa työpaikasta toiseen. Samoin alani on sveitsiläisittäin matalapalkkainen ja ulkomaalaisena minulle maksetaan kuitenkin minimipalkkaa jollakin perusteella (kielitaito, paikallinen työkokemus, koulutus, jota ei ole suoritettu täällä...). Täysiaikaisella palkallakin saisin oikeasti kituuttaa päivästä toiseen ja jatkaa elämistäni mieheni armollisten tulojen varassa. Hän ei varmaankaan ole hirveän innokas jakamaan niitä lopun elämäänsä, enkä minä ole halukas koko ajan ruinaamaan. Toki hänhän se oli, joka ratkaisunsa Toisen Naisen puolelle teki ja hän myös oikeasti saisi ymmärtää tekonsa seuraukset ja kantaa vastuun.

No joo, asumuseron voi tehdä täällä yhteisellä sopimuksella ilman lakimiehiä, jopa suullisesti riittää, mutta todistaakseni sen, että mieheni tukee minua taloudellisesti, tarvitaan oikeuden päätös. Ja jos mieheni päättää sitten jonakin päivänä ottaa loparit ja/tai lähteä Toisen Naisen kanssa Australiaan tai ihan minne vaan sapattivapaalle ja ei pysty enää elatusmaksujaan maksamaan, joutuisin hakemaan elatusmaksut oikeuden kautta paikallisesta sossusta, mikä tarkoittaisi jälleen sitä, että lentäisin pihalle, koska en pysty itseäni elättämään.

Olen tavallani kahden (anteeksi ilmaisuni-en keksi paremmin kuvaavaa) paskakasan välissä. Toisessa kasassa on paluu Suomeen maitojunalla heti ja elämän rakentaminen kokoon rippeistä Suomen taloudellisessa tilanteessa (työt-asunnot-sossunluukku-kela-kierre). Toisessa kasassa elämän kokoaminen täällä kasaan rippeistä: lopputulos saattaa kuitenkin olla se Suomeen palaaminen maitojunalla ja elämän kokoaminen kasaan siellä vieläkin pienemmistä rippeistä. Fysiikan lakien mukaan suora viiva on lyhyin matka pisteestä a pisteeseen b. Mitä enemmän välietappeja on, sitä enemmän matkaa kertyy. Kun tuo lopputulos taitaa kuitenkin olla tiedossa, niin onko mitään järkeä edes jatkaa kiertotien kautta? Pessimisti ei pety, mutta olen koko elämäni yrittänyt ajatella positiivisesti. Tälläkin kerralla uskon, että saan töitä ja elämä järjestyy tavalla tai toisella. Taas kerran sydän ja järki kamppailee. Enkeli toisella olallani sanoo toista ja piru toisella olallani toista.

Kolmas kasa on tietysti se, että jään aloilleni ja nielen ahdistukseni niin kauan, että lopulta halkean. Näistä kolmesta vaihtoehdosta pitäisi valita se, johon vähiten uppoaa.

"Wer im Scheisse steht, soll nicht den Kopf hängen lassen!"

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Eksyin sattumalta blogiisi pari päivää sitten ja lähes siltä istumalta luin kaikki kirjoituksesi. Pystyn ehkä jossakin määrin kuvittelemaan, mitä olet käynyt läpi, sillä olen itse aikoinani joutunut asumaan samassa huushollissa tulevan ex-aviomiehen kanssa hänen etsiessä uutta kämppää ja viettäessä viikonloput uuden naisystävän luona. Tämä tosin tapahtui ihan kotoisassa Suomessa, mutta aika shokkiaikaa se oli, sillä kotona oli myös pari viikkoinen vauva. Toivon sinulle kovasti voimia!!!!!

Jääkarhu kirjoitti...

Toivotan myös sinulle voimia, edelleenkin, vaikka pahin vaiheesi taitaakin olla jo ohi!

Muistan ajan, kun lapsemme oli juuri syntynyt. Tuolloin olimme myös me tilanteessa, jossa olin itse kävelemässä pihalle. Samoin pari vuotta myöhemmin, kun olimme jälleen uudessa tilanteessa. Tuossa vaiheessa kokosin kuitenkin itseni ja jatkoimme yhteiselämää kokemusta rikkaampana. Mietin monta kertaa, olisiko sittenkin ollut parasta jo tuossa vaiheessa antaa periksi. Koska olen kuitenkin taistelija, "annoin" miehelleni uuden mahdollisuuden. Kahdesti. Ja päätin, että meidän avioliittoamme ei ihan pienestä kaadeta. Hän olisi oikeastaan nuo kaksi kertaa velkaa... No mutta... Nuo olivat menneitä, nyt elämme nykyisyyttä.

Tilanteesi pienen vauvan kanssa kompensoi oman muuttomme ja nostan sinulle hattua, että jaksoit läpikäydä tuon ajan.