torstai 13. syyskuuta 2012

Se varasti mun Pinkin!

Pink on ollut mulle voimamusiikkia.

Musiikki on ollut elämässäni tärkeää ja olen noussut monesta kuopasta Die Toten Hosenin (yrityksemme alamäki), Madonnan (nuoruuteni aallokko) ja Pinkin (yrityksemme vaikea vuosi) tahtiin.

Mies oli vienyt Die Toten Hosen-levyni Toiselle Naiselle. Jouduin pyytämään  monta kertaa, ennenkuin sain ne takaisin. Mieheni ei tiennyt, että minä tiesin, missä levyt ovat. Kysyin ihan kiusallani, missä mahtanevat luurata. Mies yritti selittää, että ne ovat jossakin kaapin nurkassa (ei ollut, olin jo tarkastanut) tai että oli vienyt ne työpaikalleen. Valitettavasti olin nähnyt erään viestin, jossa Toinen Nainen kiitti levyistä. Mies oli ilmeisesti antanut ne ihan omaksi. Bravo. Ne eivät koskaan olleet mieheni levyjä, vaan olin ostanut ne nimenomaan itselleni, samoin kuin mieheni osti Johnny Cashin itselleen ja piti/pitää niitä omassa varastossaan, muista levyistä erillään.

Vihdoinkin sain omani takaisin. Oli jätetty pöydälle vähän niinkuin vaivihkaa ja niin että ne olisivat olleet siellä koko ajan. Ihan hieno juttu muuten, mutta nyt tosin tuntuu, että levyt on häpäisty. En pysty enää niitä kuuntelemaan tietäen, että mieheni on ne vienyt Toiselle Naiselle, että tämä pystyisi vetämään niista sitä samaa voimaa, jota itse olen saanut.  Pitäisikö antaa ne takaisi?. Lähettää vaikka nimettömänä kirjekuoressa? En tiedä, voinko niitä enää kuunnella, joten en taida niitä enää tarvita. Potuttaa.

Nyt se varasti myön mun Pinkin! Miehelläni ja Toisella Naisella on tapana lähetellä sähköpostilla YouTuben musaa. Parental Control - tällä hetkellä myös Marital Control - paljastaa, mitä tuubista on soitettu ja lähetetty. Eilen meni Pinkin F###ing Percect.

Eiiiiiii.... ei voi olla totta. Kaikki muut biisit, mitä olemme mieheni kanssa yhdessä aikanamme kuunnelleet, mitä mieheni on minulle laulanut ja mistä yhdessä pidämme, vielä kestän, mutta pliis... älä vie minulta Pinkiä! Saat Jenni Vartiaisen, Madonnan, Johnny Cashin ja vaikka ihan kenet vaan, mutta ei Pinkkiä.

"I guess I just lost my husband, I don´t know where he went, I´m just gonna drink my money and not gonna pay my rent..." 

Sounds like a plan.

Toisaalta, tuubista oli kuunneltu myös "You can´t break a broken heart". Se ei taida olla rakastavaisten laulu.

Kävin eilen haistelemassa ilmaa toisessa kaupungissa. En ole ihan varma, pystyisinkö siellä pidempään elämään, vaikka paikka ihan kivalle tuntuikin. Liian pieni. Liian ahdistava. Ihmiset katsoivat kuin vierasta nakkia (joka tietysti olinkin) ja puhuivat outoa murretta. Asuintalot oli kuitenkin  kivasti kukkuloilla, joten lähestulkoon joka paikasta keskustan vanhaa kaupunkia lukuunottamatta on näköala koko kaupunkiin. Jos palkkatarjous kokeilemastani työpaikasta huomenna on ok, voi paikkaa harkita. Riippuen myös ihan siitä, miten tilanne parissa Zürichistä hakemassani paikassa etenee. Mieheinikin on yrittänyt kääntää päätäni jäämään tänne. Sanoo, että lapsemme vuoksi, mutta luulen, että myös itsensä vuoksi. Tietää, että ottaisin lapsemme mukaan ja että hänen kosiomatkansa Toisen Naisen luo olisivat vaarassa, kun tyttäremme tulisi viikonloppuisin hänen luokseen. Ei nimittäin voisi lähteä enää sunnuntaiaamupäivällä töidensä jälkeen suoraan, koska tyttömme olisi hänen luonaan iltaan asti. Tai sitten jos tyttömme asuisi hänen luonaan, olisi hänen oltava vapaapäivänään maanantaina täällä. Eli puihin menisi niinkin päin. Hänelle olisi helpompaa, jos asumme samassa kaupungissa ja tyttö voisi mennä ja tulla helpommin. Samalla mies varmasti ajattelee myös palkkaansa, sillä jos tyttömme asuisi luonani, mies menettäisi työnantajan maksaman perhe- ja lapsilisän ja joutuisi vielä maksamaan elatusmaksua minulle. Eli myös taloudellisesti joutuisi luopumaan melkoisen isosta summasta. Nuukana sveitsiläisenä on vuorenvarmasti ajatellut myös tätä.

Eilen oli Appeni syntymäpäivä. Mies ja tyttäremme edusti perhettämme. Ihan virallisella syyllä sain olla pois, koska edustin  perhettämme tyttäremme koulun ensimmäisessä vanhempainillassa. Oli hienoa tavata koulun henkilökunta ja huomata, että tyttäremme on ystävällisissä, mutta melko tiukoissa käsissä. Entisen Stadin koulun opettajakunta tuntui näihin verrattuna melkoisen lepsuilta ja voimattomilta. Suomen laki on ilmeisesti karsinut opettajilta kaiken auktoriteetin pois ja kuria ei saada oppilaisiin enää millään tavalla. Tyttäremme on esimerkiksi kertonut, että hänen entisellä luokallaan kiusaaminen ja toisten nälviminen oli yleistä, mutta täällä sitä ei ole yhtään. Kaikkia kohdellaan kunnioittavasti ja autetaan apua tarvittaessa. Toki koulun alusta on mennyt vasta kuukausi ja ongelmia tietysti saattaa tulla myöhemmin. Mutta koululla on toimintamalli myös sitä varten. Täällä myös vanhemmat tuntuivat olevan aktiivisemmin ottamassa osaa koulun asioihin ja solmimassa verkostoa toisiinsa jo heti ensimmäisenä iltana.

Sveitsiläinen demokratia jyllää: asioista päätetään yhdessä ja puhutaan yhdessä, alkaen jo pienestä pitäen ja jatkuen kouluun, työpaikalle ja maan hallitukseen.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minulta mies häpäisi kameran, minun ostamani nätin sinisen Canonin digipokkarin. Mies kuljetti kameraa tyttiksen kanssa reissuissa ja tietenkin kuvasi sitä, mitä nyt voi sen ameeban kanssa kuvata. Annoin kameran tytölle, jonka ei tarvitse tietää syytä sille, miksi sen hänelle annoin.

Jääkarhu kirjoitti...

Tää on tietysti järjellä ajatellen ihan naurettavaa, mutta sellainen henkilö, joka on saman käynyt läpi, tietää, miten lillukanvarsistakin saattaa tulla iso asia.