sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Shopaholic (not): kenkiä ja laukkuja

Olenkohan Huono Nainen?

Olen aina ollut huono shoppailemaan. Minulle shoppailu ei ole ollut ylenpalttinen nautinto, ei terapiaa huonoon oloon,  minua ei shoppailu saa iloiseksi. Olen käynyt kauppakierroksella ainoastaan silloin, jos on ollut pakko, joku kaveri on kauniisti kysynyt makutuomarikseen tai minut on väkisin viety mukaan.

Osittain tämä on johtunut siitä, että niitä kolmea aikaisempaa vuottani Sveitsissä lukuunottamatta minulla on ollut aina krooninen rahapula. Niinpä rahan käyttö törsäilyyn (kuten vaatteisiin) on ollut vain välttämätön pakko ja olen mieluummin käyttänyt rahani matkusteluun tai ruokaan. Minulla nimittäin tuntuu olevan kallis maku: kaikki, mitä kuvittelisin hyvin voivani pitää päälläni tai laittaa jalkaani tai kantaa käsissäni maksaa ihan sikana. Ja kun on sitten se krooninen rahapula, niin pitää tyytyä kakkosvaihtoehtoihin ja se ei tee ketään iloiseksi.

Toisaalta shoppailu saa minut myös angstin valtaan ja olenkin jättänyt esimerkiksi ruokaostokset miehelleni. Meillä on ollut tähän asti kirjoittamaton sopimus: hän ostaa tarvikkeet, minä kokkaan. On toiminut vuosikausia ihan hyvin.

Eilen oli sitten ihan pakko lähteä kaupoille, kun tyttäreni tarvitsi uudet kengät. Joo-joo, tässä siis mennään, ihan ilmiselvä naisenalku kasvamassa rinnallani. Oli muuten ollut yläkerran sukulaisten kanssa Eläintarhassa, ei matkustamassa länteen mieheni kanssa, kuten pelkäsin. Kiertelimme viileähkössä sadesäässä useammankin kaupan ja kappas, sehän tuntuikin ihan hyvälle. Ajattelin nimittäin, että palkkani eteen olen herännyt koko kuukauden klo 4 aamulla, paiskonut työni reippasti, tullut illalla kotiin ja mässäillyt murheillani. Olen siis shoppailuni ansainnut. En laskenut rappeneitani ja tyttö saikin uudet kengät, uudet farkut ja itselleni löysin uuden laukun, muutaman paidan sekä Ruusun. Kielletyn Ruusun. Kyseisellä laulajalla ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Tyttö oli vähän nolona, kun Äiti osti teinipoppari parfyymia ja sanoi, että kaupassa luultiin varmasti, että se on hänelle ja hänelle se oli niin-nolo-juttu. Nolompi kuin se, että joutui puhumaan suomea kanssani kaikkien kuullen.

Vaikka olinkin päättänyt, että en laske käyttämääni rahamäärää, niin paikallisessa pizzeriassa sitten tuli jo vähän raja eteen, kun samanlaisesta pizzasta, josta Suomessa maksaisin 10 eukkoa, maksoi täällä 30 Frakkia, eli n. 27 eukkoa. Tätä on Sveitsi.

Googlasin huomenna-entisen-työnantajani ja eteen tulikin kaikkea mielenkiintoista. Hän näyttää polkevan ihan julkisesti työehtoja ja on ollut ihan lähiaikoina työoikeudessakin asian tiimoilta. Samalla sain selville, että hän on SVP:n (eli Sveitsin Perssujen) aktiivinen äärioikeistoaktivisti, verrattavissa Halla-ahoon. Hän kuuluu myös johonkin psykologis-käyttäytymis-lahkoon, joka on ajanut jossakin vaiheessa Sveitsissä läpi uudistusta, jossa koulusysteemi muutettaisiin niin, että lapset aivopestään niin, että suorittaminen on heidän elämänsä suurin päämäärä ja unelma. Leistung, leistung... sitä hän myös työpaikalla jaksaa mainostaa (meillä työtä tehdään 110%) ja oli nostanut kuukausipalkkalaisilla viikottaisen työajan 45 tuntiin, kun muualla yleensä on 40-43 tuntia. Tuo 45 tuntia on täällä pien- ja yksityisyrityksille lailla sallittu määrä.  Huokaisin melkein helpotuksesta, että sain potkut, sillä tuon tiedon jälkeen en olisi voinut mitenkään enää olla ylpeä työpaikastani.

Illalla katsoimme vielä tyttäreni kanssa tv:tä ja hän pyysi minut herättämään silloin, kun olen aamulla lähdössä. Sanoin, että en halua herättää häntä neljältä ja hän sanoi, että ei haluaisi olla ja nukkua yksin aamulla, kun isi on poissa.

Pyysin kertomaan tämän isälleen.

En tiedä, miksi hän olisi mieluummin hereillä

Ei kommentteja: