keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Sitä saa mitä tilaa

Tuolla pari päivää aikaisemmin toivoin, että lentsu tarraisi kiinni. Kun ei kerran enää saada sateita, niin jonkinlainen selitys vetisille ja punoittaville silmilleni piti saada. Niinpä sitten sain kiusakseni ihka oikean nuhan.

Kunpa vaan olisin paremmin muistanut, miten löysäksi nuha heitää koko kropan, miltä flunssan päänsärky ja lihassärky tuntuu ja miten nenää ja silmiä kirvelee, kun nenää saa koko ajan niistää ja silmista valuu vedet. En olisi tätä kiusaa (taudista ei voi vielä puhua, kun on vasta puolitiessä) itselleni toivonut vaan olisin taistellut vastaan viimeiseen asti. Mutta siitäs sain. Mitäs menin toivomaan.

Tänään Regionales Arbeitsvermittelungsbüron palveluneuvojani soitti ja kertoi, että erään kahvilan täti oli soitellut ja pyydellyt häntä välittämään tietoa eteenpäin, että hänellä olisi työpaikka kokki-asiakaspalvelijalle auki. Paikka olisi kaupunginosasta, jonne tyttömme haluaisi kouluun, jossa olisi  kämppä tarjolla (vähän tyyriimpi kuin jossakin muualla, mutta ei niin merkittävän paljon). Eli soittelin melkein riemusta kiljuen, sillä tuntui, kuin kaikki olisi loksahtamassa kertaheitolla paikalleen: työ ja koti paikassa, jonne tyttökin haluaisi, ihan kivalta kukkulalta, josta olisi näköala lähes koko kaupunkiin.

Puhelimeen vastasi tylyn ja epäystävällisen oloinen nainen. Vaikutti nuorelle ja nettitietojen mukaan hän pyörittää kahvilaa yksin. Sanoi, että oli pyytänyt soittoja vasta iltapäivällä. Minulle ei tätä kuitenkaan oltu kerrottu ja mainitsinkin tämän. Nainen tokaisi, että paikka on jokatapauksessa jo mennyt. Muutamaan sanaan sai mahtumaan rivien väliin niin paljon epäystävällisyyttä, että en ole pitkään aikaan kohdannut.

Vähän jäi sellainen oudohko mielikuva koko paikasta. Eikö halunnut ulkomaalaista töihin, sillä kovin moni ei varmaankaan paikkaa ollut siihen mennessä ennättänyt kyselemään, jos oikeasti oli pyydetty soittelemaan vasta iltapäivällä? Jäin myös miettimään, että olisinko voinut olla pitkään töissä itseäni todennäköisesti nuoremman yksinyrittäjän kanssa tietäen omasta kokemuksesta, mikä stressi ja paine tällä luultavasti on? Varsinkin puhelinkäyttäytymisen perusteella voisi olettaa, että työilmapiiri ei välttämättä ole mikään paras mahdollinen, jos vieraalle ihmiselle puhutaan siihen sävyyn, kuin mitä hän minulle puhui. Okei, minähän tietysti tarvitsen työpaikkaa ja puhun haastattelussa ja puhelimessa sen mukaisesti, mutta toisaalta, hänhän tarvitsee työntekijää, eli myös hän on saavana osapuolena. Vai oliko sitä mieltä, että nyt on työnantajan markkinat ja hakijoille voi puhua ihan mitä tahansa ja miten tahansa. Jotenkin hänen käytöksensä oli jopa yllättävää, sillä yleensä sveitsiläiset ovat tämänkaltaisessa tilanteessa ystävällisiä, olipa sanojen viesti mikä tahansa.

No, eipä siinä sitten mitään, myös se lähellä ollut kämppä oli jo poissa listoilta, eli vuokrattu. Toki en sitä edes aikaisemmin ollut kysellyt, koska ilman työpaikkaa en ehkä niin isoa vuokraa haluasi maksaa. Tyttökin on sopeutunut taas vähän paremmin lomaltapaluushokin jälkeen luokkaansa.

Eli palattiin takaisin lähtöruutuun. Nuhaisen, mutta tapahtumarikkaan päivän jälkeen ei kuitenkaan mikään ole vieläkään muuttunut.

Niin joo, näin unta, että kiipesin raakapuusta tehtyjä tikapuita pitkin ylöspäin. Mitä ylemmäksi pääsin, sitä lahommaksi askelmat tulivat ja muutama oli jo rikkoontunut. Mitähän tämä sitten tuokaa tullessaan?

No mutta hei, nyt on Halloween ja vuoden virallinen noitayö. Taidanpa käydä kyhäämässä räsynuken ja alan tykittämään nuppineuloilla...

tiistai 30. lokakuuta 2012

Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita

Ja asioilla tapana suurentua.

Minulle kellojen siirto on aina tuonut ongelmia: sekä keväällä että syksyllä vietän pari viikkoa unetonta aikaa, ennenkuin saan päivärytmini takaisin edes jonkinlaiseen järjestykseen. Joku saattaa miettiä, että miten voi nukkua huonosti/huonommin jos normielämään kuuluu jo ennestään minimaaliset yöunet. Minulle tuokin on mahdollista. Ihmissuhteiden ylläpitäminen ja elämässä onnistuminen eivät näytä olevan mahdollisia, mutta koko ajan huonommin nukkuminen onnistuu kyllä ihan vallan mainiosti. Nyt edes alkava flunssa ja sitä vastaan otettu lääke eivät auttaneet, vaan pyörin hikisenä koko yön. Mielessä asia, jos toinenkin.

Olen yrittänyt purkaa elämääni sekä omalta puoleltani, että mieheni näkökannalta. Viime yönä otin mukaan myös Toisen Naisen. Mitä hän käy läpi mielessään? Mitä ajatuksia hänelle tulee ollessaan mieheni kanssa? Mitä hän ajattelee, kun mieheni ottaa tyttäremme mukaansa vierailulleen? Mitä mieheni kertoo minusta Toiselle Naiselle ja minkälaisen kuvan hän on minusta saanut?

Toinen Nainen on siis ollut itsekin naimisissa ja vain vähän aikaa sitten käynyt läpi saman tilanteen, jossa minä ja mieheni juuri nyt olemme. Heidän avioliittonsa loppuajat olivat ilmeisestikin riitaiset ("Karhutarinoiden" - siis mieheni ja hänen kirjoittamien, ei minun jatko-osan - välitekstien mukaan). Lopullinen asumusero on tullut voimaan vasta tänä kesänä, juuri samoihin aikoihin, kun minä muutin tänne.

Toinen Nainen on siis läpikäynyt saman tuskan ja ahdistuksen? Vai oliko heidän liittonsa riitaisuus juuri hänen aikaansaamaa, oliko hän se, joka teki erolle aloitteen, koska oli lyöttäytynyt mieheni kanssa yhteen? Pystyykö hän yhtään asettautumaan siihen tilanteeseen, jossa minä tällä hetkellä olen? Riittääkö hänellä ymmärtämystä sille, kun mieheni luultavasti menee hänen luokseen ja kertoo, että kotona on ollut taas sitä tai tätä? Vai käyttääkö hän tilannetta hyväkseen ja puheillaan vahvistaa mieheni mielipidettä minusta: hirveä, hermoheikko ämmä, jätä se. Ainakin mieheni käyttäytyminen palatessaan takaisin antaisi näin ymmärtää. Hän ja Toinen Nainen tuntuvat mieheni sanojen mukaan olevan pieniä herranenkeleitä, jotka eivät tee mitään väärää. Kaikki, mikä tilanteessamme on väärin, on minun suhtautumiseni siihen sekä Toiseen Naiseen.

Mieheni mielestä minun pitäisi hyväksyä se, että samanaikaisesti, kun hän käy puolet viikosta asumassa Toisen Naisen luona, hän asuu puolet viikosta minun kanssani. Minun pitäisi hyväksyä, että se on ihan normaalia. Minun pitäisi hyväksyä se, että tyttömme on säännöllisesti hänen mukanaan ja että he leikkivät perhettä vaelluksilla, eläintarhassa, shoppailemassa ja kahvilassa istuessaan.

Toinen Nainen oli siis vuosi sitten, saatuaan yhteyden mieheeni, samassa tilanteessa kuin minä nyt. Haavoittunut, elämässä siipensä polttanut, ulospääsyä etsivä, rakkaudennälkäinen, hylätty ja parempaa elämää etsivä. Tarrautuiko hän mieheeni juuri tästä syystä? Kokiko hän saavansa mieheltäni sen, mitä ei ollut saanut omalta mieheltään? Tunsivatko he yhteenkuuluvuutta juuri siksi, että kokivat molemmat tulleensa petetyiksi siihenastisessa elämässään? Olivatko he - kliseemäisesti - kuin kaksi haaksirikkoutunutta laivaa, jotka jatkoivat samalla kurssilla eteenpäin. Oliko Toisen Naisen mies tehnyt hänelle saman tempun kuin mieheni minulle? Ja mitä mieheni oli kertonut Toiselle Naiselle heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan? Oliko mieheni jo siinä vaiheessa suunnitellut aloittavansa "oikean" suhteen, vaikka palasi vielä joksikin aikaa Suomeen? Oliko aloite mieheni vai Toisen Naisen? Eikö Toinen Nainen naisena tiennyt, mitä saa aikaan, vaikka oli kenties itse joutunut käymään läpi saman? Vai tekikö kaiken juuri siksi, että oli itse joutunut elämään samassa tilanteessa? Ja etsikö mieheni aktiivisesti tuossa vaiheessa uutta suhdetta ja Toinen Nainen sattui suuri sopivasti paikalle? Tunteeko Toinen Nainen yhtään syyllisyyttä siitä, että oman perheensä lisäksi särkee myös toisen perheen? Tai ainakin hänet tullaan näkemään siinä roolissa, olipa totuus - mitä se sitten lieneekään - mikä tahansa.

Elämä voi olla julmaa.

Se mikä ei tapa, vahvistaa. En allekirjoita. Itse tunnen tulevani heikommaksi päivä päivältä ja elämän tukipilarit murenevat kivi kerrallaan. En ollut se porsas, joka rakensi hiekalle, mutta kalliolle rakentaminen ei näytä olevan sen järkevämpää.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kattojen päällä on vieläkin lunta, eikä tonttukaan saa vieläkään unta

Lumen piti sulaa tänään pois, mutta siellä sitä vielä näkyy
Kun on elänyt toisen kanssa yhdessä lähemmän 20-vuotta, ei tarvitse enää paljon sanoja. Ajatukset roikkuvat ilmassa ja toinen ennättää aina vähän aikaisemmin sen poimimaan ja lausumaan ääneen. Joskus ajatus saattaa jäädä ilmaan ja tulee esille vasta myöhemmin. Joskus se jätetään sanomatta.

Toissapäivänä mietin joulunviettoani. Mieheni tuli eilen illalla kotiin ja ilmeisesti haisteli ilmassa roikkuvat ajatukset. Lausahti sitten tänään:

- Mitä aiot tehdä jouluna?

- En ole vielä miettinyt. (Tai no olen kyllä, mutta tiedät varsin hyvin, että ei mulla ole mitään muuta paikkaa minne mennä, joten olen täällä. Kiitos vaan kysymästä).

- Minä vien Tyttäremme vanhempieni luo.

(- Ja taidat mennä itse Kossiselle. Sano pois vaan!)

- Yläkerran sukulaisemme ovat kyllä kotona.

Että silleen. Enempää ei tarvitse sanoa. Ei olisi tarvinnut tätäkään, kun olin sen jo kuitenkin tiennyt.

Kun ihmiselle on luotu peruspositiivinen ajattelutapa ja kaikessa yrittää nähdä positiivista ja uskoa positiivisesti tulevaisuuteensa, saa aina turpaansa. Rinta rottingilla kustaan vastatuuleen ja mietitään, että kiva, että kerroit jo nyt. Nyt minulla on aikaa sopeutua tilanteeseen ja siihen tosiasiaan, että tulen viettämään koko joulun yksin. Enhän minä nyt yläkerran perhejuhlaa viitsi lähteä kuokkimaan ja muutenkin tuntisin oloni siellä epämukavaksi, kun kaikki kuitenkin tietävät asian oikean laidan.

Tuu nyt hemmetin lentsu, äläkä vaan kiusaa aivastuksina, että saan riutua tämän tilanteen pois jonkin virallisen syyn tiimoilta, ettei aina tarvitse syyttää heikkoja hermojani ja epävakaata luonnettani. 

Miksei ja miksi ei?

Minulle on tullut sähköpostiin ja tämän blogin kommentteihin paljon kysymyksiä ja kommentointia siitä, miksi en yksinkertaisesti pakkaa kamojani ja jätä miestäni.

Asia ei ole niin yksinkertainen, kuin se saattaa ulkopuolisen silmissä ensin näyttää. Vaatii varmasti tämän blogin lukemista taaksepäin sekä mahdollisesti itse samassa tilanteessa olemista tai aikanaan olemista ymmärtääkseen, miksi vielä haisen samassa taloudessa mieheni kanssa, vaikka kaikille saattaisi olla helpompaa, jos olisin muualla.

Heti ensimmäiseksi tulee kysymys: minne menisin?

Olen kolmen kuukauden ajan yrittänyt löytää töitä, että saisin rahaa. Mieheni tilistä ei ole minulle mitään hyötyä, koska hän on jo ennen tänne tuloani päättänyt pitää taloutemme erillään ja antaa minulle rahaa vain pakon edessä ruokaan. Eli hänen omien sanojensa mukaan: "palkkaa en sinulle maksa, mutta ruuasta ei tarvitse huolehtia." Paitsi silloin kun jääkaappi on tyhjä, mies reissuillaan ja on nälkä... Silloin pitää käyttää omia minimaalisia ropojaan myös ruuan ostoon, vaikka jätänkin sen vain ihan viimeiseen tippaan.

Minulla ei siis oikeasti ole varaa maksaa vuokraani, jos sattuisin oman asunnon löytämäänkin. Kukaan - ei edes kaupunki - vuokraa asuntoaan työttömälle ulkomaalaiselle, joka on eroamassa. Vuokran saanti kun on ilmeisestikin epävarmaa, vaikka paikallisten lakien mukaan eronneella naisella on oikeus saada tukea mieheltään enemmän kuin missään muussa maassa. Tilannettani ei ilmeisesti katsota edes hirveän kiireelliseksi, sillä minullahan periaatteessa on katto pään päällä, eikä ole häätöuhkaa, vaikka periaatteessa mieheni on myös allekirjoittanut asuntohakemukseni, jossa perustelen tarvetta sillä, että VÄLTTÄMÄTTÄ tarvitsen erillisen asunnon asumuseron toteutukseen.

Paluu kotimaahan taitaa olla sekin poisluettu, sillä entisistä työnantajista kumpikaan ei ole ottanut yhteyttä. Toinen Stadissa, toinen sisämaassa pienemmällä paikkakunnalla, jossa meillä jopa olisi tällä hetkellä vuokralla oleva kämppä, jonka voisin ottaa haltuuni, jos saisin töitä. Kumpikin työnantajista toivotti minut lähtiessäni tervetulleeksi takaisin ihan milloin vaan, mutta totuus näyttää nyt kuitenkin sitten olevan ihan eri juttu. Sitäpaitsi, Stadista asunnon saaminen taitaa olla sekin kiven alla.

Ei minulla olisi edes varaa muuttaa takaisin Suomeen. Muutto maasta toiseen ei ole ihan halpaa ja laskeskellessani selviytymismahdollisuuksiani suomalaisilla palkoilla ja asumiskuluilla, ei tulos ole mitenkään rohkaiseva. Palkka olisi liian suuri asumistukeen ja sossun tukeen, mutta toisaalta liian pieni vuokraan ja elämiseen niin, että ei tarvitse vyötä kiristää koko ajan. En ole mikään törsäri ja olen tottunut minimaaliseen rahankäyttöön, mutta siitä huolimatta elämä menisi liian tiukaksi. Varsinkin jos tyttäreni tulee mukaan.

Eroa en voi hakea Sveitsissä, sillä en ole asunut täällä tarpeeksi kauan. Se olisi mieheni tehtävä. Hän ei kuitenkaan halua muuta kuin asumuseron. Tietää ilmeisesti taloudellisista velvoitteistaan ja mitä menettää. Eron Suomessa pystyisin järkkäämään asuessani siellä, mutta mieheni elatusmaksut jäisivät minimaalisiksi ja saisin niitä vain lapsen kuluihin, en siis esimerkiksi vuokran maksuun. Ja tuskin mieheni vapaaehtoisesti mitään maksaisi. Onhan se nähty täällä jo tuossa "ei-ruuasta-huolehtimista"-puheista, jotka ei sitten vastaa käytäntöä. Luultavasti joudun tässä ihan lähipäivinä potkimaan persuuksille ja sanomaan, että osta nyt edes lapselle ruokaa, vaikka et minulle haluakaan.

Eli, täällä minulla ei ole mitään muuta kuin katto pään päällä. Suomessa ei edes sitä.

Siksi en jätä miestäni vielä.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Voi minkä teit, Pilatus!

Vierwaldstättersee on Sveitsissä se paikka, missä kuulee historian lehtien havinaa. Kyseisen järven rannoilla solmittiin aikanaan Sveitsin konfederaation alku neljän vanhimman Kantonin toimesta. Luzernista pääsee myös Weggikseen, vaikka paljain jaloin erään jodlauksen mukaan, mutta tänään ei oikein sellainen retki houkutellut. Laiva kulki kuitenkin kaikista tiskirätinkokoisista räntähiutaleista huolimatta.

Järven rannoilta pitäisi löytyä myös vuoristoa ja yksi Sveitsin kuuluisimmista nyppylöistä, eli Pilatus. Eipä tänään näkynyt varjoakaan. Jos en olisi kerran aikaisemmin kyseistä kukkulaa nähnyt, epäilen sen olevan samanlainen legenda kuin Fuji-San Japanissa: kuvia olen nähnyt, mutta savolainenhan ei usko, ennenkuin on omin silmin nähnyt!

Talvi yllätti pyöräilijät Sveitsissä!


Suojassa?
Parinvaihtoa Luzernissa?
Luzernin kuuluisa puusilta,
joka paloi muutamia vuosia (parikyt tai jotain) sitten
ja rakennettiin uudelleen tismalleen samanlaiseksi.

Näkymä sillalata vanhaan kaupunkiin (Luzern)




Valkoiset pisteet eivät ole pikselivirheitä, vaan tiskirätin kokoisa räntähiutaleita.


Muistihan kaikki vaihtaa kellot talviaikaan, niinkuin Säidenherra taisi tehdä. Tästä kellosta pystyy tarkastamaan maailman kaikki ajat, Luzernin Hauptbahnhof

Vähän väriä elämään.
Joulukin kun tulla jolkottaa vähitellen.

Luzernin siltaa toisesta kulmasta katsottuna
Entisöidyt sisärakenteet
Vahnasta kaupungista löytyy paljon 
kuvattavaa, jos osaisi kunnolla kuvata ja
jos sormet eivät olisi umpijäässä.
Maalattuja fasadeja  löytyy paljon.
Entinen jää,
edessä häämöttää,
tulevaisuus,
maailma uus,
mahdollisuus.




Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta

Lumi teki enkelin (voimaeläimen) eteiseen (parvekkeelle)
Lumi satoi myös Zürichissä illalla ja viimeyönä maahan asti.

Jo eilen illalla ja varsinkin tänä aamuna lapset ovat ihan innoissaan: jeee - märkää ja kylmää! Itse hytisen kylmästä ja mietin, että pitäisi lähteä ostamaan talvikengät. Olisivatkohan ne nyt ne ensimmäiset korkkarit Suomesta lähtiessäni muuttoauton tilanpuutteesta johtuen poisheittämieni tilalle?

Ehkä tuo kenkäshoppailu auttaisi siihen ahdistukseen, joka lumen mukana tuli kaiken muun ahdistukisen päälle. Kohta on joulu. Ja jouluna tulen luultavimmin olemaan yksin, kun tyttäremme menee isovanhempiensa luo ja Patinoitunut Runomies Kossisen Hanen luo. Tosin joutuu olemaan vielä jouluaattona töissä ja minä olen lupautunut tekemään kaikille noille töissäoleville, eli noin 30 hengelle, jouluaterian. Kun kysyin miehenltäni, menemmekö sen jälkeen hänen vanhempiensa luo, hän sanoi ettei siinä enää siihen aikaan ole mitään järkeä ja että jos hän menee, hän menee vasta joulupäivänä. Luulen kuitenkin, että töidensä jälkeen hän istahtaa kuitenkin junaan ja ajaa länteen, vähän vanhemmistaan eteenpäin.

Olen toki viettänyt jouluja yksin ennenkin vanhempieni kuoleman jälkeen. Minulla oli vuosikausia tapana mennä äitini siskon luo jouluaattona, mutta loppujoulun vietin yksin. Eikä se ollut kivaa, vaan ahdistavaa. Ei ollut mitään muuta tekemistä kuin syödä (joka toki oli kivaa) ja tuijottaa TV:tä niin paljon, että silmät muuttuivat nelikulmaisiksi.

Avioliittomme aikana olemme viettäneet suurimman osan jouluista mieheni vanhempien luona. Heillä on ollut sukutraditiona kokoontua juuri sinne, koko suku ja mekin olemme Suomesta asti sinne itsemme laivanneet tai lennättäneet. Vain pari joulua olemme viettäneet omalla porukalla Suomessa, omassa rauhassa ja omia juttujamme tehden. Nyt kaikki tämä on ohi ja samanlaisia perhejuhlia ei tule enää olemaan. Jokainen menee omia polkujaan parhaimpansa mukaan.

Tänä vuonna en yhtään tiedä, mitä tekisin. Ahdistavinta on muistella kaikkea sitä, mitä edellisinä jouluina olemme yhdessä tehneet, mitä kaikkea on tapahtunut ja miten yhdessäolossa on ollut voimaa. Nyt mieheni jakaa juhlnasa (jossakin vaiheessa varmasti myös perhejuhlan) Kossisen kanssa ja niin kauan kuin minä joudun täällä samoissa nurkissa pyörimään, ei munulla ole oikeastaan edes mahdollista löytää uutta "jouluseuraa". Koska en osaa päästää irti, enkä lapsemme ja rahatilanteeni vuoksi voi lähteä "metsästämään".

Erään mietelauseen mukaan se, joka ajattelee liikaa, luo ongelmia, joita ei ole ennen ollut olemassakaan. Järki sanoo, että on turha murehtia tässä vaiheessa joulusta, mutta kun möykky sydämen alla kasvaa koko ajan eikä sitä saa järjellä pienemmäksi.

lauantai 27. lokakuuta 2012

I am only a crack in this castle of glass

Alakerrassamme asuu perhe, jolla on hieman tytärtämme vanhempi tyttö. Tyttärellämme on meneillään pieni kilpavarustelu kyseisen tytön kanssa, toki kilpailu on yksipuolista, vain tyttäremme pään sisässä käytyä taistelua.

Tyttö valittaa, että alakerran tyttö "varastaa" häneltä kaiken: alakerrassa soitetaan pianoa, jota oma tyttömme haluaisi tehdä ja hänellä onkin kosketinsoitin, joka on kaapissa 29 vuorokautena kuukaudessa. Paino sanalla kaapissa, vaikka tyttöä kannustetaankin soittamaan. Alakerran tyttö oli myös läheisen kirkon järjestämän sirkusleirin apulaisena kesällä. Oma tyttömme oli kieltäytynyt tehtävästä. Siitä huolimatta alakerran tyttö oli tehtävän meidän tylleröltä "varastanut". Samaa säveltä jatketaan vaatteiden, hiustyylin ja muiden harrastusten kanssa. "En voi aloittaa mitään harrastusta, kun tuo Alakerran Tyttö sen kuitenkin varastaa.

Minulla on vähän sama juttu Kossisen Hanen kanssa. Sen lisäksi, että hän on varastanut mieheni ja yrittää varastaa lapseni, niin minusta tuntuu - perusteettomasti tietenkin - että minulta varastetaan kaikki muukin. Kossisen Hane leipoo, tekee käsitöitä, kokkaa, taiteilee. Taiteesta on tehnyt jopa ammattinsa. Sillä on samanväriset ja melkein samanpituiset hiukset ja iso takapuoli ja reidet, niinkuin minulla. Näyttäisi siis siltä, että mieheni on kliseemäisesti vaihtanut minut vähän nuorempaan versioon. Näinhän jonkun tutkimuksen mukaan tapahtuu: ensin mies nai äitiään muistuttavan naisen ja vaihtaa tämän jossakin vaiheessa nuorempaan versioon.

Viimeaikoina mieheni on käynyt Kossisen luona yhä useammin. Osasyynä on varmasti se, että täällä "kotona" on ratkaisemattomia ongelmia, jotka ärsyttävät häntä. Ilmapiiri on painostava ja luulen, että mieheni heittää kaiken minun niskaani muistamatta sitä tosiseikkaa, että tätä tilannetta ei olisi, jos hän olisi ollut rehellinen ja tunnustanut suhteensa jo vähän aikaisemmin. Rehellinenhän hän oli, sille tosiseikalle ei ole vastaväitteitä kenelläkään, mutta se olisi voinut tapahtua vähän aikaisemmin. Nyt nökötän täällä mietiskellen, jäänkö tänne vai häivynkö maisemista, tuon kaikki ongelmani mukanani minne tahansa menenkin ja minusta on tullut kärttyinen, hapan, epäilevä, masentunut ja kiukkuinen. Välillä kaikkea yhtäaikaa ja välillä vaihdellen. En osaa enää yksinkertaisesti päästää irti ja antaa olla.

Agnes lauleskelee suositussa biisissään Release Me: "Release me, cause I am not able to, convince myself, that I am better off without you..." Mietinkin, että pitäisikö muka mieheni sitten "vapauttaa" minut, että pystyisin itse olemaan vapaa? Enkö voi muka vapautua itse, vaikka hän ei näyttäisikään haluavan päästää minusta irti, vaikka jatkaa toisaalla elämäänsä Kossisen kanssa. Välillä on kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta sitten taas seuraavalla hetkellä mies kohtelee minua kuin ilmaa ja antaa ymärtää, että en ole oikeasti toivottu täällä ja että olisi parempi, jos pysyisin hiljaa ja näkymättömänä omassa nurkassani. Tiedä sitten miten paljon Kossinen painostaa päivittäisine soittoineen ja tekstiviesteineen ja miten paljon nämä vaikuttavat tilanteen radikaaleihin vaihteluihin.

(Heh - Toinen Nainen on siis ristitty Kossisen Haneksi tuon muffinsi-episodin jälkeen. Onko mieheni sitten Patinoitunut Runomies, niinkuin Paleface samannimisessä biisissä laulelee).

Mikkosen Nina on myös kokenut kovia. Ensin häntä arvosteltiin turhaksi julkkikseksi, "vain" Timo T.A. Mikkosen vanhoolliseksi vaimoksi, joka sanoo, että naisen paikka on kotona hellan ja silityslaudan välissä. Sitten Timo sairastui vakavasti ja vaatii tällä hetkellä ympärivuorokautista huolenpitoa. Ja ei tässä vielä kaikki, kaupan päälle Nina sai vielä diagnoosin pojastaan: Aspergerin syndrooma. Toisaalta luulen, että tuo diagnoosin saaminen tulee lopulta olemaan helpotusta tilanteeseen, sillä kun tietää, mitä tuo syndrooma tuo tulolessaan, osaa siihen suhtautua myös eri tavalla. Enkä nyt puhu pelkästään omalla suullani, sillä ennätin jossakin vaiheessa elämääni tehdä töitä erilaisten autismin kirjoa potevien ihmisten kanssa ja mieheni suvussa syödään Ritalinia ihan lähipiirissä.

Niin mutta siis Ninaan... Ninalle on annettu raskas taakka kannettavakseen. Eräässä haastattelussa hän sanoi, että pelkää nyt sitä, että kaikki tämä on ollut vain esivalmistelua ja opettelua jotakin suurempaa kohti. Mitä tämä sitten tulee olemaan, näyttää aika, silloin kun aika on. Olen itsekin mietiskellyt, että kaikki viime vuosien tapahtumat elämässäni ovat vain valmistelua jotkain varten. Mikä voi olla sitten se suurempi tapahtuma, joka minua odottaa jonkun nurkan takana?

Itse haluaisin uskoa, että se on jotakin positiivista. Mutta onko se?

Tarinassani Jääkarhu on tullut tien risteykseen. Jatkaako tarina siitä eteenpäin todellisuutta mukaellen, vai lähteekö se omille urilleen fantasiamaailmaan? Mielessäni olen suunnitellut, että seuraava askel on se, että Jääkarhu menee ja syö Ihmiset suihinsa. Todellisuudessa se taitaa kuitenkin paeta Ihmisistä poispäin. Odotan seuraavaa unta ja sen antamaa inspiraatiota.

Itseasiassa näinkin vime yönä unen, mutta sillä ei taida olla tämän tilanteen kanssa mitään tekemistä. Olin palkkautumassa entisen kotikyläni kunnaneläinlääkärin apulaiseksi (koko elämäni olen halunnut eläinlääkäriksi, mutta laiskuuteni vuoksi en jaksa opiskella tarpeeksi. Olen myös miettinyt täällä kouluttautumista eläinlääkärin apulaiseksi tai eläintenhoitajaksi, mutta taloudellinen tilanne ei anna periksi). Kun olin allekirjoittanut paperini, huomasin, että eläinlääkäri olikin entinen kokki-työntekijäni, joka oli kylläkin leikkauttanut rastahiuksensa pois, mutta oli samanlainen huithapeli kuin aina ennenkin. Jotenkin yritin sitten selvitellä kaikkien paikallaolijoiden kanssa, tuleeko tästä hommasta nyt yhtään mitään, kun lääkärinä on kouluttamaton tyyppi. Minulle kuitenkin sanottiin, että tällä tyypillä on alan koulutus ja tämä on pätevä. Jäin kuitenkin epäilemään.

Hmm-hmmm-hmm. Kaikkea sitä näkee. Mutta, mutta: ilves-kissa oli unessa mukana...

perjantai 26. lokakuuta 2012

Ilvekset kuin veljekset. Tai siskokset.

Päiväunilla "voimaeläimen" kanssa.
Tää on kyllä oikeasti lötkö, eikä mikään voimapesä.
Jos Ilves tarkoittaa voimaeläimenä salaisuutta, tarkoittaako Ilveksen näkeminen unessa sitä, että ilmassa roikkuu jälleen joku salaisuus, joka pitää ratkaista?

Mies oli eilen illalla ja tänään taas vaihteeksi jotenkin oudon ja huonotuulisen oloinen ja yritti vältellä minua: lähti aamulla töihin, ennenkuin minä tulin kahaveelle ja lounaallekin tuli vasta juuri kellon ollessa tapissa, eikä käynyt talossa ennen sitä, kuten hänellä on yleensä tapana.

Eilen illalla hänen työpaikallaan oli lautakunnan kokous ja loppuaikana kaiken plaa-plaan jälkeen käsiteltiin työntekijöiden asioita, jolloin mieheni ei voinut olla paikalla. Käsittelyssä oli varmaan minun tuntimääräni (if any) sekä erään toisen henkilön työsuhde. Tilannehan on se, että olisin ottamassa osittain juuri tämän henkilön tehtäviä, koska hän ei pysty niitä itse hoitamaan. Syksyn aikana on tullut kuuleman mukaan niin paljon virheitä, että jo niiden perusteella hänelle voitaisiin antaa potkut. Kyseessä on ollut nimittäin perustavanlaatuisia ongelmia, kuten tärkeiden asioiden lehti-ilmoituksesta unohtaminen, tilojen päällekkäisbuukkaus ynnä muuta samanlaista.

Se, mikä minua kuitenkin enemmän pelottaa, on se, että mieheni on saanut myös viime aikoina negatiivista palautetta yhteistyökyvyistään muiden työntekijöiden kanssa sekä asiakaspalvelualttiudestaan. Hänen ensisijainen työtehtävänsä ei ole asiakaspalvelu, mutta se kuitenkin kuuluu myös hänen työnkuvaansa, sillä hän edustaa työnantajaansa ulospäin tietyissä tilanteissa. Entä jos hän saa potkut? Silloin nimittäin olisimme isossa kuusessa, eikä se ole mikään joulukuusi.

Toinen vaihtoehto on se, että mieheni on hankkimassa kämppää itselleen. Tämä tietysti olisi sitten positiivinen yllätys.

Puhuimme juuri pari päivää sitten, mitä mieheni oikein tilanteessamme haluaa. Kerroin nimittäin tuolloin, että olen löytänyt kivan kämpän tästä läheltä. Miehen ilme meni oudoksi ja hän käveli pois. Töihin. Kun hän tuli takaisin, kysyin, miksi hän oli reagoinut noin. Eikö muka ole iloinen, jos löydän kivan ja suhteellisen edullisen kämpän ja hän saisi täällä oman rauhansa? Onko kaikki kiinni rahasta? Mies sanoi, että on iloinen, jos pääsen pois (ilme kertoi kuitenkin tässäkin tilanteessa muuta - oli pingottunut) ja että tuon hintainen kämppä ja sen vuokra ei ole mikään ongelma. Hän kertoi, että oli etsinyt itsekin asuntoa lähempänä Kossisen Hanen kotipaikkaa. Matka tänne päivittäin ei olisi mikään ongelma. Ja minä jäisin tähän, eikä kenenkään tarvitsisi tietää. Koska tämä on kuitenkin hänen työsuhdekämppänsä, niin miten työnantaja mahtaisi suhteutua siihen, että hän muuttaisi pois ja minä jäisin.

Vähän ajattelin, että paino saattaa olla nimenomaan tuolla lauseella: kenenkään ei tarvitse tietää. Itseasiassa en oikeasti panisi pahakseni sitä, että saisin jäädä tytön kanssa tähän, mutta miten kauan pystyisin jatkamaan tuota salailua? Oman tilan saaminen ja tilaisuus hengittää vapaammin tuntuvat päivä päivältä tärkeämmiltä, mutta työtilanteeni ei oikein anna mahdollisuutta etsiä aktiivisesti. Oliko tuon Ilveksen ilmestyminen uneeni juuri tätä? Ensin mieheni salaisuus siitä, että hänellä ehkä jo on jotakin vaihtoehtoja katsastettuna ja sen jälkeen se, että pitäisimme salaisuutemme vielä jonkin aikaa eteenpäin?

No tuosta löytämästäni kämpästä ei sitten tullut mitään, sillä se olisi ollut vain 3 kuukaudeksi. Hinta ja paikka olivat aivan liian hyvät ollakseen totta pidemmäksi aikaa. Luultavasti sinne on tulossa remontti tuolloin maaliskuussa ja ihmisiä muuttaa pois jo nyt. Talossa on nimittäin tarjolla jopa 3 asuntoa. Vuokranantaja haluaa ilmeisesti rahansa myös näiltä muutamalta kuukaudelta.

Vai onko selvitettävä salaisuus aivan jotakin muuta?

Mies lähti taas Kossisen Hanen luo, mutta tyttö jäi tällä kerralla kotiin. Ihan mielellään. Olen ansainnut tällä blogillani nimittäin yhden kokonaisen frangin ja käymme törsäämässä sen sunnuntaina pois Luzernissa kruisailemalla ja syömällä Fondueta vuoristomaisemissa, jos sää yhtään sallii. 

Jos tulee kiukkuisia akkoja taivaalta puukko kourassaan, jäämme kotiin. 

Tarjolla tänään Kossisen Hane - osa 2

- Mies: "Tuo mulle yksi pulla sieltä pakastimesta!"
- Tyttö: "Ei täällä oo Äitin pullaa... täällä on vaan niitä muffineja... Harmi..."

torstai 25. lokakuuta 2012

Jääkarhu, joka ei koskaan kasvanut ihmiseksi vaan jäi Jääkarhuksi ikuisiksi ajoiksi

"Jääkarhu heräsi säpsähtäen. Se ei ollut halunnut nukahtaa väsymyksestään huolimatta, mutta niin oli kuitenkin käynyt. 

- "Ehkä näin oli parempi", se ajatteli ja venytteli unisia jäseniään. 

Jääkarhu tunsi jotakin kovaa oikean kylkensä puolella. Se katsoi alaspäin ja huomasi ison Kilpikonnan vierellään. Kilven vuosirenkaiden lukumäärä näytti hurjalle. Kilpikonnan täytyi olla iäisyyden vanha. Sillä täytyy olla koko Universumin tieto hallussaan. 

Jääkarhu otti askeleen eteenpäin ja oli kompastua johonkin karvaiseen, lämpimään ja pehmeään. Se katsoi vasemmalle puolelleen ja näki jalkansa vieressä pienen Ilveksen. Ilves katsoi takaisin ja sen silmistä paistoi viisaus. Tieto. Salaisuus.

Jääkarhu oli vähän. Ketä olivat nämä uudet ystävät? Niillä täytyy olla jokin merkitys. Jääkarhu ei uskaltanut kuitenkaan kysyä vaan nosti kuononsa ilmaan haistellakseen tulevaa talvea. Vaikka se olikin nukahtanut, oli talvi vasta tulossa ja unet olivat olleet kaikeksi onneksi vain pienet tirsat, eivät koko talven kestäneet nokoset.

Jääkarhu tunsi oudon hajun. Siellä, missä aikaisemmin oli ollut Uroskarhun ja Naaraskarhun selkeä tuoksu, tuntui nyt ihan selvä Ihmisen haju. Jääkarhu ei pitänyt Ihmisistä. Se ei halunnut olla niiden kanssa missään tekemisissä. Olivatko Ihmiset tehneet Uroskarhulle ja Naaraskarhulle jotakin?

Jääkarhu siristi silmiään ja huomasi kaksi karhunnahkaa hangella. Niiden vieressä makasi kaksi Ihmistä. Mies ja Nainen. Jääkarhu arvasi, mitä oli tapahtunut. Uroskarhu ja Naaraskarhu olivat muuttuneet Ihmisiksi.

Jääkarhu kääntyi Kilpikonnan ja Ilveksen puoleen.

-"Te tiedätte, että minun on nyt mentävä. Kilpikonna, pidä sinä huoli Pentukarhusta! Tee hänen elämästään helpompaa ja anna hänelle se, mitä hän tarvitsee. Anna hänelle rakkauteni ja kerro hänelle, että olen hänen luonaan aina ja ikuisesti. Myös silloin, kun olen muualla. Pidä hänestä huoli myös silloin, jos joudun uudelleen jään alle. Kerro, että heti kun jää alkaa murenemaan, tulen takaisin pinnalle. 

Ja Ilves. Kanna sinä salaisuuteni. Älä kerro sitä kenellekään. Näytä Pentukarhulle kuitenkin tie, jota pitkin olen kulkenut ja ohjaa hänet jään poikki, jos olen itse uinut sen ali. Hän ei pysty vielä uimaan niin pitkiä aikoja, vaikka vahva onkin."

Jääkarhu katsoi molempia ystäviään silmiin. Kyynel kohosi sen silmäkulmaan, mutta se pyyhki sen pois.

Nyt on aika."


Tarjolla tänään Kossisen Hane

- Äitiii.... otatko muffinsia, jossa on maitoa ja kananmunaa? Hihhhhiiii hahh haaaa-haaaa (räkätystä keittiöstä)

- En ota....

(Mutta en siksi, että niissä on maitoa ja kananmunaa, vaikka maitoa ja kananmunaa en syökään. En ota siksi, että ne on Toisen Naisen tekemät)

Hikoilee pankkiirien kanssa

Voimaeläimeni pikkuserkku
Zürichin Paradeplatzin ympäristöstä löytyy kaikkien suurempien sveitsiläisten pankkien konttorit, Chanel, Luis Vuitton, Bvlgari, Omega ynnä muita luksuskauppoja. Sieltä löytyy myös punttisalini.

Salinvalinta oli ihan budjettiini perustuvaa. Kyseiseltä salilta sain parhaimmat tarjoukset: ei liittymismaksua ja kuukausimaksut ihan siedettävät, samaa kokoluokkaa kuin Stadin salini maksut silloin aikanaan. Vasta eilen tajusin, että taidan treenata lounasaikaan paikallisten pankkiirien kanssa. Salilla ei erota, kuka on kuka. Kaikki hikoilevat ja haisevat samalla tavalla. Vasta salilta poistuessa huomaa, kuka on kuka. Naisten pukukopissa vedetään jakkupukua päälle ja huulipunaa Chanelin käsilaukusta ja ovesta ulosastuessa törmää mustapukuisiin miehiin. Paradeplatzilla näitä näkee lähes yhtäpaljon kuin Tokion Ginzalla. Omat hippikuteeni tuntuvat vähän kulahtaneille. Mutta ehkäpä tasapainotan katunäkymää ja turistit eivät säikähdä niin hirveän paljon kuin pelkästään rahalta haisevien pankkirien joukossa.

Perjantaina minulle suunniteltiin saliohjelma. Suomessa ohjelma on (ainakin minulle) tehty niin, että ensin on tehty leposykekuntotesti ja ohjaaja on sitten omatoimisesti suunnitellut jonkinlaisen mieleisensä ohjelman. Sanonut sitten, että painoja voi laitella, minkä verran tuntuu itsestä hyvälle. Ohjelman pituus toistoineen oli 30-60 minuuttia. Yleensä ohjelmat ovat olleet liian helppoja, sillä ylipainostani huolimatta olen suhteellisen hyvässä fyysisessä kunnossa ja fyysisen työni vuoksi myös lihaskunto on ihan ookoo. Nyt venäläissyntyinen, lihaksikas ohjaajatäti vei minut salille ja jokaisella laitteella pisti painoja kidutuskoneeseen hurjan määrän ja teetti minulla toistoja niin monta, kuin jaksoin tehdä. Tästä syntyi sitten ohjelma, jossa laitekohtaisia toistoja on 15-40 ja sarjoja 2-3 ja mitoitettu aika 60-90 minuuttia. Kun vähän mainitsin ohjelman raskaudesta, tätin vastaus oli: "Sinun on saatava enemmän voimaa jaksaaksesi kestävyysharjoittelun." Yhym. Juuri niin, se kestävyysharjoittelu nimittäin on sitten oma lukunsa. Aivan toisessa mittaluokassa kuin Suomen treeeni, myös tämä. Rouva vetää aerobista harjoittelua sitten 2 tuntia putkeen. Treeni vedetään sykkeen mukaan: jos haluan painonpudotusta, pienemmällä sykkeellä, jos haluan kunnonkohotusta, isommalla sykkeellä.

Että sitten tälleen. Eilen vedin ensimmäisen punttisarjan. Jaksoin 2 sarjaa ja olin sen jälkeen ihan keitettynä spaghettina ja maitohappoon säilöttynä. Onneksi ei tullut kovin montaa mustapukuista ovella vastaan... Tänään lihakset ovat kuitenkin ihan hyvällä mallilla ja hyvinkin voisin vetäistä uudet sarjat. Mutta kun ohjelman mukaan ei saa, pitää olla väliä 48 h. Sillä lihakset kehittyvät myös levossa ja liika rasitus saattaa tehdä hallaa. Tänään taitaakin sitten olla vuorossa aerobinen treeni.

Viimeviikolla näin unta siitä, että poistuin myrskyn alta kilpikonnan selässä. Kävin tuolloin googlaamassa selityksen unelleni (mutta taisin unohtaa selityksen täältä) ja selityksen mukaan jokaisella ihmisellä on kaksi voimaeläintä, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolella ja nämä käyvät ihmisen unessa aina silloin tällöin tarvittaessa. Kilppari on voimaeläimistä yksi ja tarkoittaa Energiakeskuksen mukaan:

KILPIKONNA

 PÄÄTEEMA: Äidillinen energia, suojelu, hoivaaminen.
Kilpikonna on yleismaailmallinen maaäidin symboli, jumalatarvoiman ruumiillistuma. Kilpikonna edustaa omaa sisäistä keskittyneisyyttä ja pohjattomuutta. Kilpikonna on kontaktissa maan kanssa, se on aina tasapainossa ja sitä on vaikea horjuttaa.

PARANTAVA VOIMA: Kilpikonnan parantava voima keskittyy mieleen ja sallii niille, jotka omaavat tämän voiman, maadoittaa itseään ja jatkaa polkuaan vahvuuteen ja päättäväisyyteen. 

 Myrsky puolestaan tarkoittaa selvittämätöntä ongelmaa. Viikonloppu oli ihan hirveä ja selvittelimme välejämme jälleen kerran. Jos olisin muistanut uneni ja sen tulkinnan ja kilpikonnan merkityksen, olisin saattanut selvitä vähemmillä kyyneleillä. Olisin ehkä saattanut lähteä myrskyn keskeltä kilpikonnan selässä. Tai sitten en. Toinen eläin, josta näen useinkin unta, on harmaa kissa. Energiakeskuksen intiaanien voimaeläinten listalta ei kissaa kuitenkaan löydy (ei tainnut intiaaneilla olla kissaa lemmikkinään), mutta uneni näyttämä eläin muistuttaa ilvestä, on tosin pienempi kuin se. Ilveksestä kerrotaan näin:


ILVES

 PÄÄTEEMA: Salaisuuksien pitäminen, suojeleminen, opas.
Ilveksellä on kyky liikkua läpi ajan ja paikan, kohdata Suuri Hiljaisuus - se on salaisuuksien tietäjä. Veli tai sisko Ilves omaa henkilökohtaista voimaa ja tuntee tien aarteiden luokse.

PARANTAVA VOIMA: Ilveksen parantava voima on selvänäköisyyttä. Ilves näkee pelkojen taakse, se löytää piilotetut totuudet, mutta se ei paljasta näitä tietoja - Ilves tietää.


Jaahas, saattaisipa hyvinkin sopia. Jos uskoo tämmöiseen... ja minä taidan uskoa, sanokaa mitä sanotte  ;)

Viime yönä tuli siis tämä toinen voimaeläimeni uneeni. Oli parvekkeella viltin alla. Viltistä nousi savua, koska siihen oli osunut kipinä jostakin tulesta. Viltissä oli pieni palanut reikä. Kun nostin vilttiä, tämä pieni eläin tuli viltin alta pois. Sen päästä oli palanut pieni osa karvaa pois, mutta päästyään ulos, karva kasvoi heti takaisin ja eläin alkoi liikkua lähelläni aktiivisesti.

Katsotaanpas nyt sitten mitä tämä uni tarkoittaa.


keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Suomi-Sveitsi 1-2

Kymppitonnin raja tuli viimeyönä täyteen.

Valitettavasti tämä kymppitonni ei tarkoita rahaa tililläni. Se olisi kai liikaa vaadittu. Tätä blogia on sen sijaan käyty katsomassa 10 000 kertaa, mikä on melkoinen saavutus. Pidin aikaisemmassa elämänvaiheessani blogia toisella nimellä ja aiheella ja lukukerrat jäivät vain murto-osaan tästä useamman vuoden aikana. Tämä mielestäni kertoo sen, että ihmissuhteet ja erot ovat monelle kipeitä, mutta mielenkiintoisia aiheita ja varmaan monelle on helpottavaa se, että joku muukin on samassa tilanteessa. Ehkä se ei omaa elämää varsinaisesti helpota, mutta autaa kuitenkin selviytymään pahimman yli. Varsinkin kun saa tietää, että moni muu on selvinnyt samasta tilanteesta. Tarinat ovat niin erilaisa, mutta toisaalta niin samanlaisia. Pohjalla riehuva tunteiden aallokko näyttää pinnalta katsoen samalta, mutta pinnan väreily on aivan erilaista.

Minua on auttanut paljon kommentinne sekä muutaman muun blogin lukeminen, vaikka välillä tuntuukin, että tilanteessa edetään kielletyn paljon lähtöruutuun vankilan kautta.

Suomesta tuli viestiä eräältä vuosien takaiselta työnantajalta, joka lupasi ottaa yhteyttä piakkoin. Sveitsiläset johtavat tällä hetkellä 2-1, sillä sain aamulla soiton parin viikon takaisen kivan työpaikkani järkänneeltä välitystoimistolta. Heillä olisi kuulema tarjota pidempiä ja lyhyempiä sijaisuuksia. Pitää käydä valkkaamassa parhaat ja sopivimmat päältä.

Kotimaasta pitäisi siis piakkoin tulla konkreettisia ehdotuksia työn ja asunnon suhteen, että alkaisin järjestää paluuta.

Kaikki on nyt Universumin voimista kiinni!

tiistai 23. lokakuuta 2012

Saako töissä olla kivaa?

Minulla on parin päivän ajan ollut huono olo.

Nyt en puhu kuitenkaan siitä jo tutuksi tulloeesta ahdistuksesta ja pelosta, joka vaivaa päivittäin yhä vieläkin vaan ihan oikeasta fyysisestä kivusta. Pääkivun syy on toissapäivänä synttäribileiden jäljelle jääneiden kaljojen kittaamisessa, kun periaatteenani on joskus: kein Alkohol ist auch kein Lösung ja kun kaljaa niin sopivasti tarjolla oli, niin kai ne oli juotava pois. Ettei mene pilalle.

Tuon lisäksi tänään heräsin myös vatsakipuun. Sekin tuttu jo vuosien takaa. Syynä stressi. Ällöttää, kuvottaa ja nälättää samanaikaisesti ja vatsa huutaa joko tyhjyyttään tai ihan muuten vaan. Tämähän oli tietysti jo odotettavissakin.

Tänään minulla oli pesti miehen työpaikalla muutamaksi tunniksi. Ei huvittanut mennä. Osittain vatskivun vuoksi, osittain siksi, että syksyn ensimmäisestä työpaikasta jäi ihan ilmiselvästi jonkinlainen trauma. Siellähän pomo vaati kaikilta 110-prosenttista työpanostusta minimipalkoilla ja tiukoilla työsäännöillä ja sehän tietysti näkyi työilmapiirissä. Kaikilla oli otsa kurtussa ja toisille huudettiin koko ajan ja välillä tuntui, että enemmän aikaa meni asioiden selvittämiseen ja pomottamiseen kuin normaaliin asiakaspalveluun. Töissä ei ollut kivaa. Töissä ei saanut olla kivaa. Piti suorittaa.

Mieheni työkamut ovat kivoja. Olen ollut heidän kanssaan tekemisissä jo pari kertaa ja palkkakin on ihan kiva. Kun siis pääsin tänään paikalle, kaikki alkoikin mennä parempaan suuntaan, sekä henkisesti että fyysisesti. Tyypit ovat persoonallisia ja kaikilla on vähän oma tarina kerrottavanaan.

Tänään mukana oli ihminen - persoona - josta kukaan ei taida tietää, onko tämä mies vai nainen. Kukaan ei ole tainnut uskaltaa edes kysyä, vaan kaikki kyselevät toisiltaan. Thaimaassa törmäsimme hänenlaisiinsa useammankin kerran ja he näyttävät tyylikkäiltä naisilta, mutta kun alkavat puhua ja liikkua, niin käyttäytyvät kuin miehet. Thaimaassa heitä kutsutaan kolmanneksi sukupuoleksi, joka mielestäni on transseksuaalista parempi nimitys. Heidän tapaamisensa on aina jotenkin hämmentävää, kun ei oikein tiedä, miten suhtautuisi. Tai no tietää, mutta luonnollinen reaktio on aina sekunnin sadasosan hämmennys.

Sain myös kuulla, että minut on varattu. Siis oikeisiin ihmisten töihin, omatoimiseen omaa alaani liippaavaan toimintaan kunnon palkalla. Tosin tunteja on ilmeisesti  aluksi vain puolentoista päivän työpanoksen verran kiinteästi plus sen jälkeen freelancerikeikat. Mutta mutta, minut on kuulema varattu myös toiselle osastolle. Vähän erilaisiin töihin, mutta sellaisiin joista selviän kyllä ja jotka voin tehdä semmoisena ajankohtana kuin minulle parhaiten sopii. Vaikka yön hiljaisina tunteina, kun uni ei tule.

Toivo on palannut elämääni.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Pieni (ihan pieni) erävoitto

Tyttö tuli tänään lounaalle huonolla tuulella. Sanoi, että haluaa vaihtaa koulua, sillä ei tule toimeen tämän koulunsa luokkakavereiden kanssa. Eräässä toisessa koulussa vähän kauempana olisi yksi hyvä kaveri ja haluaisi kuulema sinne. Ei häntä kuulema kiusata tai muuta sellaista, mutta ei vaan tunne tyyppejä omikseen.

Pyysin tyttöä miettimään tarkkaan, haluaako oikeasti herätä joka aamu aikaisemmin, kulkea dösällä melkein puolen tunnin matkan sinne ja toisen mokoman takaisin. Tyttö sanoi, että on jo miettinyt ja isänsä oli sanonut, että ehkä tämä olisi mahdollista. Mietin ensin, että kyllä sitä on nyt taas luvattu kaikenlaista.

Sitten minulle tuli kuningasajatus. Eteeni oli lyöty juuri se tilaisuus, jota olen odottanut tietämättäni. Aloitin varovasti:

- Ehkä olisi yksi ratkaisu, joka ei välttämättä ole kaikin puolin ihan kiva...

- Niin?

- On mahdollista, että minä muutan tästä talosta pois...

- Ai miksi?

- Toisen Naisen takia.

- Ai kokonaan pois Zürichistä vai vain täältä pois?

- Ainakin täältä pois. Ja jos haluat, voit muuttaa kanssani ja vaihtaa toiseen kouluun.

Tyttö hymyili.

Enempää ei tarvinne selittää. Nyt kaikki hyvät voimat liikkeelle ja Äiskälle töitä ja kämppä läheltä tuota koulua, jossa tytön kaveri on. Elämä olisi kaikille helpompaa.

Kuinkas sitten kävikään?

Yritin puhua miehelleni pelostani ja ahdistuksestani. Vastaani sain vain kylmäkiskoisuutta ja tunteettomuutta. Olen kuulema ollut vasta vain vähän aikaa työttömänä ja kyllä varmasti saan pian jonkun paikan ja kyllähän tottavie hänen työpaikaltaankin jotakin on tulossa. Minun pitäisi kuulema nauttia tästä ajasta ja tehdä sitä, mitä haluan. Ja plaa plaa plaa.

Helppohan se on noin sanoa, kun tilillä on rahaa ja lisää tulossa ihan muutaman päivän päästä. Miten ihmeessä voin nauttia elämästäni, kun en tiedä, koska itselleni seuraavan kerran tulee edes muutaman roposen tili? Miten voin nauttia olostani, kun ahdistaa ja pelottaa eikä aamulla tiedä, mikä kulma elämästä on iltaan mennessä romahtanut? Tyhjätaskuna kun on hankala tehdä niitä asioita, joita olen aina aikaisemmin harrastuksekseni tehnyt: käsityöt vaativat materiaaleja, joiden varasto jäi muuttoauton tilanpuutteen vuoksi suomalaiseen jätekeräykseen ja liikuntaharrastukseni vaatii vuosi- ja kuukausimaksun. No punttisalille pääsen kyllä, mutta ei sielläkään voi koko päivää viettää. Tai no, ehkä joku voisi.

Mies muistutti myös, että hänen työpaikaltaan on tulossa myös hieman tienistiä. Jaha, vainiin. Tähän mennessä olen tehnyt vain muutaman tunnin, joita ei ole edes vielä maksettu vaikka aikaa on kulunut jo yli kuukausi. Loppu on ollut pelkkää sanahelinää - voisin tehdä sitä ja voisin tehdä tätä. Mitään kunnollista, säännöllistä ja konkreettista ei ole kuitenkaan tullut. Ensimmäisen viestin mies lähetti jo toukokuun lopussa: "Minulla on sinulle täällä työpaikka. Alkaa elokuussa ja sinun täytyy vain ilmoittaa, että otat sen." Nyt on lokakuu (ja minä olen (kypsää) viljaa) ja tuosta työstä on puhuttu pari sanaa, mutta mitään ei ole kuitenkaan tullut.

Jos Suomessa sinulle sanotaan, että teet työsi hyvin tai että sinulle on työpaikka tiedossa, asia yleensä on  niin. Täällä tapana näyttää olevan vähän sellainen jenkkityylinen hapatus, että kaikkea ylistetään ja kaikki on ai-niin-ihanaa ja voi että sinä teet kaiken niin hyvin ja kyllä sinulle varmasti töitä löytyy. Totuus näyttääkin sitten lopulta olevan arkisempi. Kun suomalainen sanoo, se on jämpti niin. Kun täkäläinen sanoo, suhtaudu varauksella. Usko vasta, kun on mustaa valkoisella.

Mies sanoi, että taskurahaa tienatakseni minun pitäisi mennä Rosenhofin käsityömarkkinoille  myymään käsitöitäni. No joo, voisin kyllä ja olen asiaa ajatellutkin mutta aa - tarvitsen rahaa myyntipaikkaan, bee - tarvitsen jotakin myytävää, eli jotakin pitäisi tehdä ensin, see - tarvitsen rahaa tehdäkseni myytävää, dee - eli tarvitsen rahaa tienatakseni rahaa. Jostakin pitäisi siis saada ensin rahaa, jota minulla ei tällä hetkellä ole sijoitettavaksi materiaalihankintoihin. Tuolla eilen  jääkaapinoveen jätetyllä satkulla kun ei paljon mitään hankita, kun ruokaakin pitää ilmeisiesti ostaa, kun ei tiedä milloin mies palaa tämänkertaiselta lenkuraltaan. Lomalla kun sattuu olemaan torstaihin asti.

Yläkerran sukulaiset ovat muuten kiinnittäneet huomiota aivan samaan seikkaan kuin tyttäreni ja minä, että mies häipyy reissuilleen kenellekään sanaakaan sanomatta, hyvästejä jättämättä ja kukaan ei oikeastaan tiedä, missä hän on. Arvatahan aina voi, mutta esimerkiksi tällä viikolla, kun Toinen Nainen on opiskelupaikassaan, ei mieheni olekaan siellä, missä normaalisti. Hänellä ei ole reissujensa aikana edes yleensä puhelin päällä. Tai ainakin näin väittää jokainen kerta, kun olen lähettänyt viestiä jostakin asiasta ja hän ei ole vastannut heti, vaan vasta myöhemmin. Ainakin osittain tuntuu olevan totta, sillä kerran olen yrittänyt jopa soittaa, kun oli tytölle asiaa ja puhelin oli tosiaankin tavoittamattomissa.

Entä jos minulle tai tytölle tapahtuu jotakin ja häneen pitäisi saada yhteys? Ja kukaan ei tiedä, missä hän oikeastaan on? Tai mitä, jos hänelle itselleen tapahtuu jotakin? Jos hän on esimerkiksi lähtenyt Toisen Naisen luota pois ja matkalla sattuu jotakin. Toinen Nainen luulee, että hän on kotona ja me luulemme, että hän on Toisen Naisen luona ja emme tiedä koska tulee takaisin, kun ei ole kenellekään kertonut. Mitäs sitten, jos hänellä on Kolmas Nainen jossakin? Joku, josta kukaan meistä ei tiedä yhtään mitään.

Jos minua lyödään puulla päähän, täytyy sen olla nykyisin jo melkoisen iso tukki.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Anger Management 102... tai jotain sinnepäin

Maistuis varmaan sullekin
En sitten jaksanutkaan aamulla lähteä minnekään. Yöllä en nähnyt yhtä ainoata unta, kun en tainnut nukkua silmällistäkään. Odotin koko yön kirkonkellojen ensimmäistä soittoa seitsemältä, että saisin virallisesti nousta ylös ja julistaa yön loppuneeksi. Pyysin tekstiviestillä miestäni tuomaan mukanaan kakkuaineet, että olisin voinut tehdä kakkusen, vaikka catering-sopparia ei ollutkaan. Ei kuulema tarvinnut - Toinen Nainen ja tyttäremme olivat leiponeet muffineja. Siitäs sain. Itsepäs olin verta nenästäni kaivanut. Irvistelin koko päivän peilikuvalleni vessassa käydessäni.

Olen osannut tehdä elämässäni edes yhden asian oikein, nimittäin ammatinvalintani. Sen lisäksi, että rakastan syömistä - ja se kyllä näkyy tiukasta erikoisruokavaliostani huolimatta - rakastan myös kokkausta. Se saa minut aina hyvälle tuulelle. Aamulla olin vielä itkuinen ja pahantuulinen, mutta kun päivän kokkailut, jotka kaikesta huolimatta otin kontolleni, alkoivat, sain pokkani peruslukemille ja niin paljon voimaa, että jaksoin koko perheen invaasion loppuun asti. Sain kunnialla ruokittua koko apinalauman ja luulen, että tyttäreni ja mieheni olisivat olleet kunnolla kuusessa ja männyssä, jos olisivat yksin hoitaneet koko serviisin. Kaikki tuli syötyä. Paitsi Toisen Naisen muffinit, joista jäi puolet jäljelle, vaikka oli tehty 1 per nenukki. Hah. Ha-haa. Siitäs sait.

Mietin vähän jossakin vaiheessa, että mihin hittoon oikein tarvitsen vihan hallintaa. Viha saa adrenaliinin virtaamaan ja minut toimimaan huomattavasti aktiivisemmin, kuin muutoin toimisin. Viha saa minut tekemään päätöksiä, joita en muuten uskaltaisi ja jaksaisi tehdä. Viha saa myös pääni pystympään, kuin mikään muu tunne. Kun adrenaliini laskee, tulee lamaannus ja masennus.

Viha saa minut voimaan pahoin. Jälkeenpäin kadun sanojani, joita olen sanonut ja tekojani, joita olen tehnyt. Viha saa minut aggressiiviseksi, vaikkakaan ei väkivaltaiseksi, mutta lärvini on nopeampi, kuin aivoni ja sieltä pulpahtaa aina ulos sammakoita, joita ei saa enää takaisin. Viha saa minut voimaan fyysisesti pahoin, vatsani kipeäksi ja pääni särkemään. Viha ei kuulu luonteeseeni ja siksi minun pitää se hallita.

Viha kuuluu jokaisen elämään, mutta se täytyy tunnistaa ja sille ei saa antaa ylivaltaa. Viha tekee ihmisestä epämiellyttävän ja katkeran, kyynisen ja luotaan työntävän. Kuka haluaisi olla vihaisen ihmisen kaveri? 

No joo, Pikku Myy on aina vihainen, mutta Pikku Myyn viha on erilaista, kuin mitä petetyn vaimon viha voi olla. Pikku Myyn viha on kuin pikkulapsen vihaa, joka leimahtaa kerran korkealle, mutta sammuu. Petetyn naisen viha kytee pitkään, leimahtaa ja jää kytemään sen jälkeen ja saattaa leimahtaa vielä uudelleen. Ehkä pienemmällä liekillä, mutta leimahtaa silti, niin kauan kuin polttoainetta on jäljellä.

Eilisen vihan vallassa tein asunto- ja työpaikkahakemuksen Suomeen. Kun liekki hiipui, kaduin tekoani. En kuitenkaan niin paljon, että vetäisin hakemukseni pois, vaan ainoastaan sen verran, että jään katsomaan kumpi voittaa, Zürich vai Helsinki. Kumpi tarjoaa minulle ensimmäisenä sellaisen elämän, johon olen mielestäni oikeutettu näiden kaikkien vaikeuksien jälkeen? Kummassa saan rakennettua tulevaisuuteni niin, että ei tarvitse enää etsiä pakotietä? Kumpi on oikeasti sieluni ja fyysisen olemukseni oikea kotipaikka? Sydän sanoo Zürich, järki sanoo Helsinki. Pieni sisäinen ääni, jonka muutama tuttavani on jo oppinut myös kuulemaan, huutaa pienellä äänellä väliin Japani. Tätä vähän pienempi ääni huutaa New York.

Mies lähti taas Toisen Naisen luo saamaan puhallettavaksi syntymäpäivälahjaksi. Jätti satasen jääkaapinoveen, vaikka en olekaan huorannut hänen kanssaan. 

Pitäköön hyvänään. Taidan mennä mieluummin kadulle kerjäämään.

Ja annan satkun tyttärellemme.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Yrittänyttä ei laiteta

Always look on the bright side of life
Yrittäjänä saa tehdä töitä vapaasti. Yrittäjänä voi määrätä, mitä tekee, missä tekee ja milloin tekee. Paljolti myös kenen kanssa tekee. Yrittäjän niskaan ei hengitä kukaan ja saa tehdä työnsä rauhassa. Yrittäjä tienaa niin paljon kuin jaksaa tehdä ja haluaa: välillä voi ottaa rennommin ja välillä voi sitten kiristää tahtia. Yrittänyttä ei laiteta ja yrittäjän uraa ei vaihtaisi pois. Tottako?

Tunnen toki monta yrittäjää, jotka ovat menestyneet urallaan ja ovat tyytyväisiä työhönsä, yritykseensä ja elämäänsä. Tunnen yrittäjiä, jotka oikeasti pystyvät jakamaan aikansa perheensä ja rakkaimpiensa kanssa ja pystyvät elämään lähestulkoon normaalia elämää. Tunnen yrittäjiä, jotka pystyvät sanomaan ei, silloin kun työtä alkaa olla liikaa ja oma jaksaminen ja aika alkaa olla vähissä. Tunnen yrittäjiä, jotka oikeasti nauttivat siitä, että saavat tehdä mikä on heille ominaisinta ja ominta, oma ala, jota ei oikeasti vaihtaisi pois.

Minä itse en kuulu tuohon yrittäjäryhmään.

Toki alussa kaikki oli jännittävää ja yrittämisen vapaus oli jotakin niin nautinnosllista, mitä en eläessäni siihen mennessä ollut kokenut. Olisin yritykseni alkutaipaleella allekirjoittanut jokaikisen yrittäjyyttä ylistävän kommentin. Osalistuin aktiivisesti yrittäjäjärjestöjen toimintaan ja tapaamisiin ja olin itsekin yrittämisen innokas puolestapuhuja.

Yrittäminen vaatii tietynlaista luonnetta ja sitä minulta löytyy: itsenäisyyttä, itseohjautuvuutta, pitää osata tehdä työtä silloin kun sitä on ja puhaltaa tuleen silloin kun se leimuaa korkeimmillaan. Myös takaiskuja on osattava sietää ja jos puolisona on yrittäjä, joka tekee työnsä samalle firmalle, on toiseen pystyttävä luottaa enemmän kuin 100%. On myös osattava nähdä toisen tekemä työ yhtä arvokkaana, vaikka se ei ehkä olisikaan fyysisesti yhtä rasittavaa tai henkisesti yhtä luovaa. Yrittäjällä on oltava myös kova kuori, mutta pehmeä sisusta, joka osaa reagoida asiakkaisiin, työntekijöihin ja yrittäjäpartneriin juuri oikealla hetkellä. Mieluummin vähän etukäteen kuin vähän jälkeenpäin.

Voisin vieläkin tehdä töitä yrittäjänomaisesti, mutta en enää yrittäjänä. Jos minulta kysyttäisiin, perustaisinko uuden yrityksen, vastaisin, että en hemmetissä. Jos sellaista joskus suunnittelen, niin minut saa viedä suoraan hullujenhuoneelle. Silloin olen jo niin vakavasti seinähullu, että vaaditaan pitkää eristystä ja vahvaa lääkitystä.

Minulta yritykseni on vienyt kaiken. Siis melkein kaiken. Ylpeyteni on jäänyt ja se ei ole paljon se.

Yritys vei minulta ensin yöuneni ja sielunrauhani. Sen jälkeen se vei minulta ensimmäisen kotini, toi toisen tilalle. Vei senkin, mutta toi kolmannen tilalle. Kolmas on vielä olemassa, mutta kaukana pohjolassa toisen ihmisen käytössä samanaikaisesti kun itse kärsin täällä teoriassa kodittomuudesta tai vieraana omassa kodissani olemisesta. Eli siitäkään ei ole mitään hyötyä, silloin kun sitä tarvitsisi. Seuraavaksi yritys vei minulta normaalin elämän, kun yritin korjata taloudellista ahdinkoa (yrityksen aiheuttamaa) tekemällä itse pitkiä työpäiviä säästääkseni työntekijäkuluissa. Sitten meni ihan viimeisetkin unenrippeet, hermot alkoivat reistailemaan ja loppuunpalaminen kurkisteli jo nurkan takaa. Siinä vaiheessa sanouduin itse irti yrityksestämme työntekijänä, mutta jatkoin takapiruna. Mieheni jatkoi työntekijöidemme kanssa vielä muutaman kuukauden ajan. Sen jälkeen yritys vei myös mieheni, joka ei jaksanut käsitellä tilannetta kanssani, vaan hakeutui Toisen Naisen syliin. Tätä en tiennyt kuin vasta myöhemmin.

Yritys on vienyt minulta taloudellisen pohjan. Olen koko yrittäjäurani aikana maksanut veroja, pakollisia vakuutusmaksuja, joihin sisältyy Kela-maksut, jäsenmaksuja ja vaikka mitä maksuja maksujen päälle. Mitään en ole saanut takaisin. Yrittäjäaikana minulla ei ollut oikeutta Kela-tukiin ja kun lopetin yrittäjäurani, en saanut edes työttömyyskorvausta. Syystä, että mieheni jatkoi vielä yritystä ja sen toimintaa. Niin kauan kuin yritys on rekisterissä, on sen yrittäjä viranomaisten silmissä yrittäjä, vaikka yritys ei olisi toiminassakaan. Karenssiaika on 10 kuukautta ja tuo aika pitäisi sitten selvitä ilman toimeentuloa, jos ei saa heti muuta työtä. Sosiaalietuisuuksiinkaan kun ei ole oikeutta, sillä niillä ei kuulema makseta tappiollisen yrityksen toimintaa. Vaikka et edes yritykselle enää tekisi töitäkään.

Yrittäjäuraa ei arvosteta CV:ssä, sillä uran aikana tehtyjä töitä ei voi osoittaa toteen muut kuin sinä itse ja sinähän voit sitten sepittää ihan mitä tahansa. Esimerkiksi minun kokemuksestani ei uskota, että osaan pitää kahdenkertaista kirjanpitoa, vaikka pystyn viemään depitit ja kreditit oikeille tileilleen vaikka päälläni seisten, vasemmalla kädellä ja nukkuen.  Samoin on kokkaustaitojeni laita. Oman yrityksen antamaa työkokemusta ei jostakin syystä lasketa hyväksi esimerkiksi palvelusvuosia palkkaa varten laskiessa. Yrittäjä näyttää olevan monessa suhteessa lainsuojaton, ellei ole pitänyt itse huolta kalliilla rahalla siitä, että tulevaisuus on turvattu. Mutta miten maksat kalliita turvavakuutuksia, jos tulot riittävät juuri ja juuri pakollisten maksujen hoitoon?

Viimeisin tikki oli työhistoriastani puuttuvat 2 viikkoa täällä saatavaa työttömyyskorvausta varten. Täällä yrittäjä on vieläkin lainsuojattomampi kuin yrittäjä Suomessa, vaikka yrittäjyyttä kannustetaan ja se hyväksytään täällä huomattavasti paremmin.

Jos joku sinisilmä tulee kysymään, kannattaisiko perustaa oma yritys, tulen vuorenvarmasti sanomaan: "Harkitse tarkkaan!" En toki tyrmää ajatusta heti, mutta mutta mutta.

Näin yöllä unta, että olin saaressa. Saarelta pääsi pois ainoastaan galapagos-kilpikonnan selässä, hopeisista suitsista kiinnipitäen, sillä taivaanrannassa oli nousemassa myrsky. Taivas oli tummia pilviä täynnä.

Miehellä on syntymäpäivät huomenna. Lähti tänään Toisen Naisen luo tyttäremme mukanaan, jätti viestin pöydälle, koska en ollut paikalla. Sanoi vieneensä tytön, koska en vietä tarpeeksi aikaa hänen kanssaan. Jäinpäs siihen sitten vähän miettimään, että miten hitossa sitten vietän tytön kanssa enemmän aikaa, jos tämä viedään koko ajan jonnekin muualle luotani? Miten voin käydä hänen kanssaan missään, jos hän on koko ajan poissa, joko mieheni ja Toisen Naisen kanssa tai ulkomailla, mumminsa luona tai yläkerran sukulaistemme luona. Lähetin tekstiviestiä perään ja kysyin. Pitäisi kuulema aina käydä hakemassa tyttö luokseni. Tarkoitti kylläkin yläkertaa, mutta  menenkö nyt junalla Toisen Naisen luo ja haenko tytön kotiin? Vaikka en edes tiedä osoitetta, missä ovat?

Vihanhallinta ei onnistu enää. Mitta on täysi, pisaraakaan ei enää mahdu. En aio olla huomisissa juhlissa mukana, vaikka sinne on tulossa koko perhe. Enhän kuulu enää perheeseen ja kutsuakaan en ole saanut. Myöskään catering-sopimusta ei ole tehty, joten kakku, joka minun piti tehdä, täytyy hommata jostakin muualta. Raaka-aineita kun ei hommattu kaappiin ja omalla rahallani en aio ostaa.

Piste. Yksi tie on käymässä loppuun. Työpaikka kotimaassa on haussa.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Would I lie to you Honey (oh yeah!)

Charles & Eddie lauleskelivat joskus 90-luvulla "Would I lie to you honey" ja enkelikuoro veti aina kertosäkeessä lauseen perään "Oh Yeah!". En tiedä oliko tuo tahaton moka, pelkkää sattumaa vai tarkoituksella mukaan vedetty ihmisten alitajuntaan iskostuva rakkauteen ja lemmentarinoihin liittyvä todellisuus.

Kuuntelimme eräällä saksantunnilla selostusta tutkimuksesta, jonka mukaan väitettiin, että keskivertoihminen valehtelee päivän aikana lähemmäs 200 kertaa. Melkosen hurja luku, eikö? Tuohon lukumäärään mahtuvat ne pienet valkoiset valheet, ne valheet, kun kerrotaan värisokeiden tapaan punaisen ja vihreän olevan harmaita, ne valheet kun mustasta tehdään valkoinen ja valkoisesta musta. Myös ne pienenpienet yksityiskohdat, jotka jätetään mainitsematta, luokitellaan valheeksi.

Jokainen meistä suojelee psyykeään tekemällä omasta elämäntarinastaan julkisesti sellaisen, kuin psyyke haluaa. Joku toinen saattaa nähdä elämämme aivan toisenlaisena. Tuomme itseämme esille parhaimmalla mahdollisella tavalla, koristelemme mustan todellisuutemme ruusunpunaisin kehyksin tai maalaamme synkän pilven päälle hopeareunuksen. Työhaastattelussa tuomme omaa paremmuuttamme esille, joskus muita suojellaksemme jätämme jotakin kertomatta ja joskus yksinkertaisesti kerromme asiat aivan toisin kuin ne todellisuudessa ovat. Siloittelemme myös omassa mielessämme omaa olemustamme ja tekemisiämme, osittain varmasti jopa itse tietämättämme.

Jokainen meistä tekee tätä. Ilmeisestikin tuon 200 kertaa päivässä. Joskus tarvitsemme pienen sysäyksen, jotta ruusunpunaiset suomut tippuvat silmiltämme. Joskus musta todellisuus heitetään päin näköämme, emmekä voi sitä väistää. Joskus salat paljastuvat aivan sattumalta. Joistakin pikkuvalheista ei ole mitään haittaa ja jotkut siis jopa suojelevat meitä. Joskus joku luulee, että kaipaamme suojelua ja valehtelee meille. Joskus koko elämästä tulee valheiden vyyhti, kun joku valehtelee meille ja me valehtelemme takaisin, että emme tiedä totuutta, vaikka todellisuudessa se onkin meille jo selvinnyt. Joskus saatamme olla jopa kiitollisia siitä, että huomaamme, että melle on valehdeltu ja että juuri siinä tilanteessa olisi ollut katastrofaalista kuulla koko totuus. Tai edes osa siitä. Joskus on taasen parasta jättää kaivelematta tunkiota sen syvemmältä, ettei se suurin pökäle paljastu pikkuruikkujen alta. Joskus kiusaamme itseämme ja valehtelemme itsellemme, että meidän on kaivettava totuus esiin, olipa se mikä hyvänsä. Joskus se pökäle heitetään tuulettimeen.

Paikallinen Työttömyyskassa päätti 2 kuukautta hakemuksen jälkeen, että en ole oikeutettu työttömyysturvaan, sillä en ole työskennellyt 2 viimeisen vuoden aikana 12 kuukautta. Niitä pitkiä viikkoja viimeisen 10 vuoden aikana, kun tein yrittäjänä 7 päiväistä työviikkoa, usein 60 tuntia viikossa, ei lasketa mukaan. Paikallisen järjestelmän mukaan yrittäjä ei maksa työttömyysvakuutusta, mikä Suomessa puolestaan tulee YEL-vakuutuksen mukana. Yrittäjätuloja ei edes hakemuksessa kysytä. No, eihän ne kohdallani kovin suuret olleet, mutta virallisten papereiden mukaan tulot olisivat YEL-vakuutuksen teoreettisen tulotuksen mukaiset.

Olen ilmeisestikin sitten työnteon sijaan riistänyt työntekijöitäni ja kuorinut vain kermat kakun päältä ja syönyt rusinat pullasta, levännyt laakereillani arkena ja sunnuntaina ja jos nyt olen työpaikallani sattunut piipahtamaan, niin olen tehnyt sen vain pikaisesti sormi pystyssä alaisiani määräillen. Tikkuakaan en ole ristiin laittanut, en eden puusepän apulaisena työskennellessäni.

Olikohan tämä nyt sitten tässä?

Tästä en enää selviä yksin. En ilman mieheni taloudellista apua, henkistä apua nyt on ihan turha toivoakaan. Sunnuntaina mieheni syntymäpäivästä tulee taas raskas päivä, kun koko perhe kokoontuu saman pöydän ääreen. En oikeasti nyt tässä tilanteessa jaksaisi sitä - tuttua MukaElämää ja valheellista pärjäämistä.

Milloinkahan lähtee seuraava maitojuna Suomeen ja miltä laiturilta?

torstai 18. lokakuuta 2012

Sinä lähdit pois minä katselin parvekkeelta loittonevaa selkääsi

No olipas sitten perheelläni pitkä visiitti kotona.

Tulivat ovesta sisään, mieheni ryntäsi pikapikaa puhelimeen ja soitti parvekkeella suljettujen ovien takana Toiselle Naiselle ennenkuin ennätti kunnolla tervehtiä minua ja kysellä kuulumisia. Söivät tyttäremme kanssa pikalounaan ja lähtivät takaisin tienpäälle hyvästelemättä. Saa vapaasti arvata minne. Ihan tosta vaan niinku hokkuspokkus ja olivat poissa. 

Jääkarhu jäi siis koloonsa miettimään hiljaa mielessään, mitä oikein tapahtui vai tapahtuiko mitään ja mitä olisi pitänyt tapahtua ja mitä olisi voinut jäädä tapahtumatta. Aivan uskomatonta potaskaa, paksummaksi ei voisi enää mennä. Tai voisi. Toinen Nainen olisi voinut tulla tänne.

Olisikohan minun mahdollista hakea Toiselle Naiselle lähestymiskieltoa tyttäreemme ihan vain sillä perusteella, että en halua Toisen Naisen viettävän enemmän aikaa tyttäremme kanssa kuin minä ja kietovan häntä pikkurillinsä ympärille? En haluaisi tyttömme myöskään oppia sitä, että tällainen käytös on yleisesti hyväksyttävää ja että perhettä voi leikkiä ihan kenen kanssa haluaa. Tottakai ymmärrän, että en voi kasvattaa tyttöä tynnyrissä luullen, että perhe-elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista ja rakastamista ja että hänen vanhempansa eivät siis-missään.nimessä-voi-erota ja että kaikki on niiiiin ihanaa. En myöskään halua kieltää häneltä muita ihmiskontakteja ja tokihan hänen varmaankin pitäisi osata olla mahdollisen äitipuolensa kanssa. Mutta eikö tämä ole tässä vaiheessa ihan liian aikaista alkaa luoda pysyvää sidettä minun kustannuksellani? Eikö ole liian aikaista, kun emme ole vielä edes virallisesti asumuserossa ja mies juoksee tavallaan "laittomasti" vieraissa? Vai onko nykyään kaikki jo niin hyväksyttävää, että kukaan ei näe tässä mitään ihmeellistä ja erikoista?

Omat vanhempani elivät yksiavioisessa liitossa elämänsä loppuun asti. Molemmilla oli ollut toki suhteita ennen yhteisen elämän aloittamista: äitini oli jopa avioliitossa, mutta tuli jätetyksi miehen kadotessa sanaakaan sanomatta lyhyen liiton jälkeen ja avioliitto mitätöitiin. Isäni ensimmäinen vakava suhde puolestaan menehtyi sodassa. Jep olen vanhempieni iltatähti ja molemmat olivat melko iäkkäitä, kun synnyin tähän maailmaan. Vanhempani kävivät elämänsä aikana läpi monenlaiset myrskyt, mutta heidän liittonsa piti loppuun asti. Isäni kuoleman jälkeen äitini sairastui vakavasti ja menehtyi pian sen jälkeen. Kuten toisilleen kuuluvilla pariskunnilla on kuulema tapana tehdä.

Myös mieheni vanhemmat ovat olleet aviossa ja kymmeniä vuosia eikä heidänkään elämänsä aina kuulema ole helppoa ollut. Siitä huolimatta he ovat vielä yhdessä ja näyttävät kasvaneen kiinni toisiinsa. Niinkuin minäkin luulin mieheni ja miun kasvaneen toisiimme kiinni niin, että pieni myräkkä ei voisi meitä erottaa.

Onko avioliiton solmiminen nykyään liian helppoa ja nopeaa? Onko eroaminen liian helppoa ja nopeaa? Oliko vanhempiemme ikäpolvella huomattavasti vaikeampi solmia liittoa, jolloin sen purkaminenkaan ei ole niin helppoa ja elämää jatketaan yhdessä vaikeuksista huolimatta? Onko nykymaailma niin pinnallinen ja trendejä ja muiden esimerkkejä ihannoiva, että kaikki haluavat elää kulloisenkin trendin mukaan? Eikö muka esimerkiksi kahdessa kolmesta tv-sarjassa tai elokuvassa ihannoida ja käsitellä avioliiton ulkopuolisia suhteita aivan kuin ne olisivat aivan normaaleita jokapäiväiseen elämään kuuluvia asioita? Avioero tai suhteen loppuminen on vain pieni kirpaisu molemmille osapuolille ja seuraavana päivänä hillutaan maisemissa jo uuden kumppanin kanssa. Pitäisikö kaikille avioon aikoville järjestää pakollinen avioliiton harkinta-aika ja jokaisen olisi asuttava pienessä molempien pierulta haisevassa yksiössä vaikkapa vuosi, ennenkuin avioliiton saisi solmia. Aivan niinkuin avioeroon vaaditaan puolen vuoden harkinta-aika asuen erillään. Toki sekin pitäisi muuttaa sitten samaiseksi vuodeksi. 

Niin no. Toisaalta. Mehän toki asuimme vuoden yhdessä ennenkuin avioiduimme ja tuossa ajassa ennätti kyllä oppia toisen huonot puolet. 

Mutta ei riittänyt kuitenkaan kaikkien taakse jääneiden asioiden selvittämiseen.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Rakkaalleen hän viestin laittaa, haukan siivet sitä kantaa

Aloin sitten juomaan  oikeaa kahvia,
kun kerta tarkoitus on päästä eroon MukaElämästä
"Jääkarhu etsi itselleen rauhallisen paikan, asettui makuulle ja kierähti muutaman kerran ympäri. Lumeen muotoutui juuri sopivankokoinen kolo, jossa oli hyvä ja lämmin olla. Mutta ei. Ei jääkarhu aikonut tähän jäädä. Ei se aikonut asettua talviunille. Eivät jääkarhut nuku talviunia, sillä talvella tapahtuu niin paljon mielenkiintoista, josta ei voi jäädä paitsi. Nukkukoon tavalliset karhut unensa, jos eivät muuta keksi.

Jääkarhu asettui kuitenkin aloilleen. Vähän aikaa tässä voisi silti levätä."

Allit huutaa hallelujaa!

Olisi kiva vielä muistaa, mikä kidutuslaite se olikaan, joka tuon sai aikaan. Yleensä minulla on salilla kipeytynyt hauikset, reidet ja vatsalihakset, mutta nyt roikkuvat allit näyttävät saaneen oikein kunnon kyytiä. En muista, että ikinä mikään jumppamuoto olisi iskenyt juuri noihin roikkuviin läpysköihin haukkareiden alapuolella ja yksi jumppanatseistanikin kerran mainitsi, että yleensä niihin nahkapaloihin ei auta muu kuin kirurgin veitsi. 

Väärässä oli. Olen (vielä toistaiseksi) kävelevä todiste siitä. Huomisesta en tiedä, sillä saattaa olla reidet kipeänä tämänpäiväisen spinnauksen jäljiltä.

Olen tottunut t viimevuosina treenaamaan salilla, jossa on vain naisia ja nyt joutuu totuttelemaan siihen, että miehiä pyörii jaloissa ihan kiusaksi asti. Laitteissa on hirveät painot ja entinen arpapeli-systeemini ei enää toimikkaan. Sen sijaan, että tein ohjelmani läpi aina samoilla omilla painoilla, käytin edellisen treenaajan lataamia painoja omaan harjoitteluuni. Antoi sopivaa sykettä ja vaihtelua ohjelmaan ja haastetta ja mielenkiintoa lihaksille, jotka eivät päässeet tottumaan aina samaan vanhaan soppaan. Välillä painoja oli ihan liian vähän, jolloin tein pidemmät sarjat ja välillä painoa oli omiani enemmän, jolloin tein omat sarjani hammasta purren. Nyt ei tästä ollut puhettakaan, kun en joissakin laitteissa edes saanut painopinkkaa nousemaan vaijerin varassa. Ei siis edes maksimipainoharjoittelu lyhyellä sarjalla ollut mun juttu, vaan ihan kiltisti vaihdoin piemempää haastetta kehiin. Alleille ne taisivat kuitenkin olla liikaa.

 Mikäpä onkaan parempaa vihanhallintaa kuin vetää itseään turpaan kunnolla sika-hikitreenin muodossa? Juuri kun tuntuu, että ei jaksa enää, on vedettävä vielä kovempaa se viimeinen sekuntti tai kun tuntuu, että paino ei enää vaijerissaan nouse mihinkään, on kiskaistava se ylös pelkällä tahdonvoimalla. Tosiasiahan on, että liikunta aikaansaa hormonaalisen muutoksen elimistössä ja kovan treenin aikaansaama flow jatkuu vielä pitkään treenin jälkeen. Harmittaa, että en jatkanut keväällä aktiivista liikuntaa syystä, että podin huonoa omaatuntoa siitä, että jätin tyttäreni kotiin yksin siksi pariksi tunniksi, kuin minkä treeni yleensä kesti. Varsinkin kun monena iltana tyttö kuitenkin oli itse poissa kavereidensa kanssa. Hmmm... Toisaalta, pieni juttuhan tämä on kaduttavaksi kaikkien muiden kaduttavien asioiden keskellä. Nyt olen taas tanssissa mukana ja enää en jätä tätäkään hommaa puolitiehen tai muiden loppuuntehtäväksi. Nyt on aika olla hyvä itselleni ja tehdä tiliä vain itselleni. 

Toinen Nainen tuli taas uniini, luultavasti siitä syystä, että puhelin erään kaverini kanssa siitä, että vuosisuunnitelman kohta tavata Toinen Nainen silmästä silmään on koko listan pahin ja eniten voimia vievä toteutettava. Toki minun onnellani käy niin, että tämä tyyppi istuu meillä kahvilla mieheni kanssa, kun tulen joskus kotiin aikaisemmin kuin pitikään ja yllätän kaikki, jopa itseni. Näin tilanteesta unta, tiedän sen, mutta en muista, miten siitä selvisin. Päätäni taisin taas aukoa jollain tavalla enkä ollut se kaikille ystävällinen henkilö, joka olen luvannut tulevaisuudessa olla. Jotakin mieheni varastamisesta taisin jauhaa.

Yöllä mietin jälleen koko tilannetta ja yritin asettaa itseni mieheni saappaisiin ja yritin miettiä, mitä hänen päässään liikkuu. Mitä olisin tehnyt, jos joku kaukainen heila olisi ottanut yhteyttä Facebookin kautta? Tottakai yhteydenottoon pitää vastata, mutta miten siinä kävi niin, että alle kolmessa kuukaudessa ja vain kerran silmästä silmään tavattuaan näistä kahdesta tuli pari? Toisella Naisella oli pieni lapsi, silloin kun mieheni tunsi hänet aikaisemmassa elämässään. Oliko lapsi mieheni? Kertoiko Toinen Nainen sen vasta nyt? Mikä oli se niin voimakas side, joka näitä kahta yhdisti yli 20 vuoden jälkeen? Mitä mieheni on käynyt läpi sinä aikana, kun minä ja lapsemme olimme vielä Suomessa ja hän täällä? Tunteeko hän häpeää? Tunteeko hän mitään enää minua kohtaan? Vihaa? Katumusta siitä, että meni kanssani naimisiin? Katumusta siitä, että jätti minut kuin nallin kalliolle? Sympatiaa? Epäröikö hän yhtään lähtiessään kosiomatkoilleen? Onko hänelle vesiselvää se, että Toinen Nainen on hänen tulevaisuutensa? Miten hän saattoi alussa kuvitella, että meidän välillämme ei mikään muuttuisi ja jatkaisimme elämäämme aivan samalla tavalla kuin tähän asti? Miltä hänestä tuntui, kun lopulta tulin tänne, iloisena siitä, että lopulta olemme täällä? Yhdessä? Mitä hänen mielessään liikkui, kun hän tuli konserttimatkaltaan ja oli pättänyt kertoa kaiken? Toivoiko hän, että oikeasti olisin antanut asian vain olla ja olisin onnellinen hänen ja hänen uuden rakkautensa puolesta ja eläisin kuitenkin hänen rinnallaan niin kauan, että lapsemme on tarpeeksi vanha seisomaan omilla jaloillaan ja itsenäistymään? Miksi hän antoi kaiken tapahtua? 

Mieheni väittää, että ketään ei voi syyttää. Siitä huolimatta hän on kerran ilmaissut asian niin, että en voi antaa hänelle enää henkisesti ja fyysisesti niin paljon, kuin mitä hän tarvitsee. Elämämme tällaisenaan ei ole riittävää. Mutta eikös tuo ole kuitenkin melko suora syytös siitä, että kaikki on alunperin minusta johtuvaa? Joku myös teki aloitteen, joko mieheni tai Toinen Nainen. Sen tiedän, että Toinen Nainen otti mieheeni yhteyttä, mutta kumpi teki aloitteen seksisuhteeseen. Tiedän, että se tapahtui jo helmikuussa, kun mieheni kävi lapsemme kanssa hoitamassa työsopimuksensa kuntoon sekä keskustelemassa lapsemme tulevan koulun rehtorin kanssa. Vain kaksi kuukautta FB-yhteydenoton jälkeen. Tuossa vaiheessa olisi voinut perääntyä, kieltäytyä ja antaa elämän jatkua entisellään. Keskustella kanssani tulevaisuudesta. Yrittää selvittää ongelmamme, joista minä en edes ollut tietoinen. Mutta ei. Tässä kohtaa mentiin väärin. Naaraskarhun tuoksu oli liian voimakas.

Minun on todella vaikea kuvitella itseäni samaan tilanteeseen, kuin missä mieheni on. En voi kuvitella, että olisin antanut pitkän avioliittomme valua hukkaan tällä tavoin. Löikö salama mieheeni toisen kerran? Ensimmäisen kerran silloin, kun tapasi Toisen Naisen ensimmäisen kerran ja toisen kerran kun tapasi hänet toisen kerran. Menetetty mies. Käytetty. Petollinen. 

Itseasiassa mieheni on pettänyt Toisen Naisen kanssani ja pettänyt minut Toisen Naisen kanssa. Haluaako joku työntää lusikkansa siihen soppaan?



tiistai 16. lokakuuta 2012

We´re building it up to burn it down

Can´t wait to burn it down
Päätinkin sitten ottaa nuo vuositavoitteet ihan tosissani ja marssin punttisalille tänään, ostaa paukautin 2-vuoden jäsenyyden ja treenasin jo tänään sellaisella intensiviteetillä, että huomenna varmasti tietää jotakin tehneensä. Huomenna sitten taas koko homma uusiksi, sillä kipu lähtee juuri sillä pois, millä sen on itselleen hommannutkin. Tämähän sitten tarkoittaa puolestaan myös sitä, että tänne on jäätävä kahdeksi vuodeksi vaikkapa kynsillä seinästä kiinnipitäen, sillä sopimusrikkomus näissä kuntosalijutuissa on täällä ihan yhtä tiukoissa säännöksissä kuin Suomessakin, eli melkein pitää ruumisarkussa maata, ennenkuin rikkeen saa anteeksi. Mutta se ei pelaa joka pelkää! Vaikka tiedänkin, että olen tietenkin lyömässä itseäni taas sellaiseen soppaan, josta saattaa tulla katkera kalkki, niin yli 50 frangin säästö kuukausimaksuissa merkitsi sen verran enemmän, että päätin pelata riskipanoksilla. Jep. Rikoinkohan jotakin tavoitteistani, vaikkapa olla joutumasta liemeen, samalla kuin lunastin yhden tavoitteen? Hmm. Saapas näkee ja hattu on pääasia.

Mies ja tyttö ovat sitten jo kolmatta päivää poissa kuvioista. Mies latasi lähtiessään kännykkäänsä lisää puheaikaa ja minä tietysti neuvoin, miten se tehdään netin kautta. Varsin hyvin tiesin, että ei sitä puheaikaa käytetä mulle soittamiseen vaan ihan muille-nimeltä-mainitsemattomille-naisille pusipusihalihali-viestien lähettämiseen. Edes tyttöni ei viitsi kirjoittaa riviäkään sähköpostilla, vaikka isälleen viestitteli Thaimaan lomallamme lähes päivittäin. Kerran kysyinkin, miksi hän kohtelee minua kuin ilmaa (no vähän kauniimmin sanoin ilmaisin asian) ja hän sanoi, että ei ole tarvetta soittaa, kirjoittaa tai tuntea ikävää, kun sinä olet aina läsnä. No voi kehveli. Enpäs tiennytkään, että osaan olla useammassa paikassa yhtä aikaa. Taitohan se on tämäkin. Nytkin ilmeisesti olen Skotlannissa jahtaamassa Loch Nessin hirviötä samalla kun hikoilen ensin kuntosalilla ja sen jälkeen saunassa. Tehkääpäs sama perässä.

No vitsivitsi ja vapisetero. Taitaa kuitenkin olla niin, että olen sittenkin tehnyt jotakin oikein tyttäremme kanssa eli olen luonut hänelle kanssani niin voimakkaan turvallisuuden tunteen, että hän ei pelkää menettävänsä minua, vaikka olisikin kaukana. Isänsä menettämistä tyttö näyttää pelkäävän ihan tosissaan. Jo ihan pienenä kyseli, kun isä oli poissa, milloin tämä tulee takaisin. Isällään kun on ollut myös huono tapa lähteä sanomatta hei-heitä ja kertomatta minne menee ja koska tulee. Tämä ominaisuus on viimeaikoina vielä pahentunut, kun ilmeisesti ei kuitenkaan tunne itseään täysin syyttömäksi lähtiessään rupikonnan kosiomatkoilleen. Kasvattaisi nyt itselleen edes jonkinlaisen selkärangan, kun on tälle tiette lähtenyt... Pettäjän tie on tuskainen, vie harhaan...Nähtäväksi jää, kuka selviää tästä koko tilanteesta pienimmin vammoin. Jokaiselle jää varmasti jonkinlainen muistiarpi sieluun, mutta kenellä se on syvin. Määtiijä.

By the way: eilisestä listasta unohtui yksi kohta:

61. Löydän uuden voimamusan. 

Check and done.

Linkin Park. 

Kuinka ihmeessä olen voinut ohittaa kyseisen bändin aikaisemmin kiinnittämättä sen suurempaa huomiota? Toki olin kuullut bändin nimen ja useamman biiseistäkin. Ehkä minun oli läpikäytävä elämässäni tietty vaihe, ennenkuin sanat alkoivat merkitä jotakin. 

Tätähän ei Toinen Nainen minulta vie.