torstai 11. lokakuuta 2012

Esimakua tulevasta: Home Alone

Cross Cultural kynttiläilta
Onpas ollut jälleen kerran melkoinen viikko. Eikä ole edes lopussa vielä. Saa nähdä, mitä muutama viimeinen päivä tuo mukanaan. Satanutkin on ja huomenna varmaan tulee äkäisiä akkoja taivaalta puukko kädessä. Mikään ei enää yllättäisi.

Nyt kun tyttömme on ollut leirillä, on mieheni nähnyt vapaudekseen viettää enemmän aikaa Toisen Naisen luona. Tähän asti öitä on mennyt 2 viikossa Länsi-Sveitsissä, mutta nyt on menossa jo kolmas vaikka olemme vasta torstaissa. Ukkorähjä varmaan harmittelee sitä, että piti välillä tulla töihin, kun muuten olisi voinut viettää vaikka koko viikon vieraissa. Alkaa varmaan käydä kukkarollekin tällainen reissaaminen pisteestä aa pisteeseen bee koko ajan. Taitavat olla siis tosissaan asiansa suhteen, pakko myöntää. Ja vähitellen tuntuu jo siltä, että en jaksa enää edes välittää tai siis en taida enää edes välittää. Takapakkeja tulee varmaan vielä muitakin, kuin tuo viime perjantainen, mutta päällisin puolin taitaa homma alkaa vähitellen mennä hanskaan. Ja hanskan voi sen jälkeen vaikka hukata.

Tai sitten olen vain liian väsynyt välittämään.

Tällä kerralla on kuitenkin kysymys ihan oikeasta fyysisestä väsymyksestä, kun yöunet ovat olleet jälleen kerran kortilla. Vaikka maanantainen työpäivä menikin ihan putkeen, niin jännitin yöllä seuraavaa päivää kuin kissa miettiessään saako kuumaa puuroa, jota voisi sitten kiertää, että ihmisillä olisi sananparsi käytettävissään. Minulla uudet tilanteet vaikuttavat aina yöuniin ja varsinkin jos tiedän, että minun on herättävä aamulla aikaisin ja ennätettävä jonnekin, on vuorenvarmaa, että herään yöllä tunnin välein tarkastamaan kelloa. Kun kello on sitten siinä tapissa, milloin pitää herätä, niin olen rättiväsynyt.

Koska tämä on minulle ihan normitilanne, en ole siitä moksiskaan, vaan vedän vaatteet päälleni, harjaan hampaani ja työnnän itseni niskasta tien päälle. Tällä kerralla hoidin asian alle 15 minuutissa. Jos minun pitäisi näiltä istumilta kertoa yksi vahvuuteni, niin se on varmastikin, että olen nopea lähtijä. Opiskeluaikanani vedin sen huippuunsa, kun inhosin aikaisia aamuja ja halusin vetää sikeitä viimetippaan Nyt tuokin opiskelu tuo tulosta.

Väsymyksestä huolimatta päivä meni hyvin ja kiitokseksi sain maininnan, että olin paikalla kuin olisin ollut siinä jo 10 vuotta. Helppoahan se oli, kun työtiimi oli aivan mahtavan hyvä ja kaikki oikeasti vetivät yhtä köyttä ja kenelläkään ei ollut kanoja kynittävänä. Vaikka kaikki kokkeja ovatkin. Kanat kynitään ilmeisesti muualla. 

Päivän aikana minulta kysyttiin useampaankin otteeseen, että olenko tulossa ensi viikollakin. Jouduin kuitenkin sanomaan, että enpäs tiedä, kun mut on kai buukattu jo toiseen paikkaan. Keskiviikkona juttelin jälleen muutaman työkaverin kanssa ja he olivat sitä mieltä, että olisivat valmiit ottamaan mut tiimiin, jos vain haluaisin. Olivat sitä mieltä, että tiimistä puuttuu aina joku ja töitä olisi vielä yhdelle, vaikka en käytäkään Rexonaa.

Kun tulin hiljaa mielessäni siihen tulokseen, että olen tainut löytää jälleen maailman parhaan työpaikan ja pitkä työmatkakaan ei haittaisi, niin päätin kysäistä pomolta, mitä mieltä hän on. Tilanne on kuitenkin se, että mut rekrytoinut firma on tämän työpaikan omistuksessa ja hoitaa rekryt sitä kautta. Eli ovat olleet muhun tyytyväisiä ja ottavat mielellään mut muulloinkin töihin, mutta tällä hetkellä ei nyt sitten silti ollutkaan vakiopaikkaa tarjolla. Ja jos olisi, niin se hoituisi tuon rekryfirman kautta. Niinpä sitten taidankin jatkaa keskusteluja heidän kanssaan. Tähän samaan firmaan kun kuuluu useampikin samantyylinen paikka ja kaikilla on samat edut: hyvät työajat, suhteellisen hyvä palkka, panostetaan työntekijöiden viihtyvyyteen ja annetaan mahdollisuus olla oma itsensä, eikä yritetä puristaa nelikulmaisia ihmisiä ympyrän läpi, niinkuin joskus tapana on. Eli nyt melkein toivon, että en saa rekryfirman kautta hakemaani toista työpaikkaa, vaan päädyn tämän toisen ketjun työntekijäksi. Eli asetan plan B:n plan A:n etusijalle.

Koko viikon olen odottanut myös postia. Ensinnäkin pari viikkoa sitten Suomessa hoitamani paperi Kelalta luvattiin lähettää tähän päivään mennessä. Paperilla on vähän jo kiire, kun paikallinen työttömyyskassa vaati sitä tänään saadakseen tehdä päätöksen työttömyyskorvauksestani. Eipä ole näkynyt, ei kuulunut. Niinpä piti sitten töiden jälkeen juosta tukka kolmantena jalkana työttömyyskassaan selittämään tilanne ja anomaan armoa. Antoivat armon käydä tällä kertaa oikeudesta. Aspassa ollut mies sanoi, että Suomella saattaa mennä asian hoitamiseen vähän aikaa.

Toinen puuttuva paperi puolestaan on mieheni työpaikalta saatava palkkatodistus, jota myöskään ei ole kuulunut. Kuului ainoastaan lomake, mikä on jo kertaalleen täytetty ja pyydettiin täyttämään uudelleen. Mieheni sanoi, että koska kysymyksessä on kaupungin laitos, niin niillä saattaa mennä vähän aikaa byrokratiaansa. Olisi kyllä ihan kiva saada rahaa niistä muutamasta tunnista, jotka olen jo tehnyt, ennekuin alan tehdä uusia keikkoja. Parin viikon päästä olisi jo yksi tarjolla, tai no oikeastaan jo luvattunakin. Miehen pomo lupasi jo kuukausi sitten maksaa palkan käteisenä, mutta mieheni oli sanonut, että ei sillä ole niin kiire. Antaisi kuulema vaikka omasta palkastaan ja mun palkka sitten maksettaisiin hänelle. Minä puolestani siihen sitten, että no ei tarvitse. Ei oikeasti ole niin kiire, että hyväksyisin mieheni arviolta antaman muutaman roposen palkakseni. Paitsi, että nyt alkaisi jo ihan vähän olla. Tai oikeastaan vähän enemmänkin. Olisi kiva syödä jotakin, kun muu muka-perhe lähtee Skotlantiin ensi viikoksi... Ihan niinkuin vinks-vinks.

Kolmas jännityksellä odottamani kirje onkin sitten kaupungilta. Olenko saanut jommankumman hakemistani kämpistä vai en? Hakemus kun piti jättää valintakomitealle kolme päivää näytön jälkeen, eli päätökset varmaan tehdään ihan näinä päivinä. 

Jos yöt ovat olleet alkuviikosta hankalia, niin viime yö oli sitten vieläkin enemmän pc-stä, jos vain mahdollista. Alakerran porukka, joka ei ole sukua, vietti rietasta yöelämäää. Tulivat baarista puolen yön jälkeen, kävivät suihkussa ja jatkoivat kovaäänistä juttelua niin kauan, että multa meni hermot ja kannoin patjani sellaiseen nurkkaukseen, jonne heidän äänensä eivät kuuluneet. Yöunet olivat ennettäneet jo häiriintyä ja jälleen kerran kömmin väsyneenä töihin. Kumma, että jaksan kuitenkin hoitaa työni kunnialla. Vai olenko ehkä jo niin tottunut tähän olotilaan, että mikään ei enää hetkauta, ennenkuin kaadun nokalleni nukahdettuani yliväsyneenä seisaalleni. Mitenkähän tekisin työni, jos en olisi väsynyt?

No, ehkä tämä on taas kohtalon antama vinkki siitä, miten elämäni tulevaisuudessa mahtaa näyttää: yksin kotona ja lattian alla tai seinän takana häirikkönaapurit. Hmm.





Ei kommentteja: