lauantai 27. lokakuuta 2012

I am only a crack in this castle of glass

Alakerrassamme asuu perhe, jolla on hieman tytärtämme vanhempi tyttö. Tyttärellämme on meneillään pieni kilpavarustelu kyseisen tytön kanssa, toki kilpailu on yksipuolista, vain tyttäremme pään sisässä käytyä taistelua.

Tyttö valittaa, että alakerran tyttö "varastaa" häneltä kaiken: alakerrassa soitetaan pianoa, jota oma tyttömme haluaisi tehdä ja hänellä onkin kosketinsoitin, joka on kaapissa 29 vuorokautena kuukaudessa. Paino sanalla kaapissa, vaikka tyttöä kannustetaankin soittamaan. Alakerran tyttö oli myös läheisen kirkon järjestämän sirkusleirin apulaisena kesällä. Oma tyttömme oli kieltäytynyt tehtävästä. Siitä huolimatta alakerran tyttö oli tehtävän meidän tylleröltä "varastanut". Samaa säveltä jatketaan vaatteiden, hiustyylin ja muiden harrastusten kanssa. "En voi aloittaa mitään harrastusta, kun tuo Alakerran Tyttö sen kuitenkin varastaa.

Minulla on vähän sama juttu Kossisen Hanen kanssa. Sen lisäksi, että hän on varastanut mieheni ja yrittää varastaa lapseni, niin minusta tuntuu - perusteettomasti tietenkin - että minulta varastetaan kaikki muukin. Kossisen Hane leipoo, tekee käsitöitä, kokkaa, taiteilee. Taiteesta on tehnyt jopa ammattinsa. Sillä on samanväriset ja melkein samanpituiset hiukset ja iso takapuoli ja reidet, niinkuin minulla. Näyttäisi siis siltä, että mieheni on kliseemäisesti vaihtanut minut vähän nuorempaan versioon. Näinhän jonkun tutkimuksen mukaan tapahtuu: ensin mies nai äitiään muistuttavan naisen ja vaihtaa tämän jossakin vaiheessa nuorempaan versioon.

Viimeaikoina mieheni on käynyt Kossisen luona yhä useammin. Osasyynä on varmasti se, että täällä "kotona" on ratkaisemattomia ongelmia, jotka ärsyttävät häntä. Ilmapiiri on painostava ja luulen, että mieheni heittää kaiken minun niskaani muistamatta sitä tosiseikkaa, että tätä tilannetta ei olisi, jos hän olisi ollut rehellinen ja tunnustanut suhteensa jo vähän aikaisemmin. Rehellinenhän hän oli, sille tosiseikalle ei ole vastaväitteitä kenelläkään, mutta se olisi voinut tapahtua vähän aikaisemmin. Nyt nökötän täällä mietiskellen, jäänkö tänne vai häivynkö maisemista, tuon kaikki ongelmani mukanani minne tahansa menenkin ja minusta on tullut kärttyinen, hapan, epäilevä, masentunut ja kiukkuinen. Välillä kaikkea yhtäaikaa ja välillä vaihdellen. En osaa enää yksinkertaisesti päästää irti ja antaa olla.

Agnes lauleskelee suositussa biisissään Release Me: "Release me, cause I am not able to, convince myself, that I am better off without you..." Mietinkin, että pitäisikö muka mieheni sitten "vapauttaa" minut, että pystyisin itse olemaan vapaa? Enkö voi muka vapautua itse, vaikka hän ei näyttäisikään haluavan päästää minusta irti, vaikka jatkaa toisaalla elämäänsä Kossisen kanssa. Välillä on kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta sitten taas seuraavalla hetkellä mies kohtelee minua kuin ilmaa ja antaa ymärtää, että en ole oikeasti toivottu täällä ja että olisi parempi, jos pysyisin hiljaa ja näkymättömänä omassa nurkassani. Tiedä sitten miten paljon Kossinen painostaa päivittäisine soittoineen ja tekstiviesteineen ja miten paljon nämä vaikuttavat tilanteen radikaaleihin vaihteluihin.

(Heh - Toinen Nainen on siis ristitty Kossisen Haneksi tuon muffinsi-episodin jälkeen. Onko mieheni sitten Patinoitunut Runomies, niinkuin Paleface samannimisessä biisissä laulelee).

Mikkosen Nina on myös kokenut kovia. Ensin häntä arvosteltiin turhaksi julkkikseksi, "vain" Timo T.A. Mikkosen vanhoolliseksi vaimoksi, joka sanoo, että naisen paikka on kotona hellan ja silityslaudan välissä. Sitten Timo sairastui vakavasti ja vaatii tällä hetkellä ympärivuorokautista huolenpitoa. Ja ei tässä vielä kaikki, kaupan päälle Nina sai vielä diagnoosin pojastaan: Aspergerin syndrooma. Toisaalta luulen, että tuo diagnoosin saaminen tulee lopulta olemaan helpotusta tilanteeseen, sillä kun tietää, mitä tuo syndrooma tuo tulolessaan, osaa siihen suhtautua myös eri tavalla. Enkä nyt puhu pelkästään omalla suullani, sillä ennätin jossakin vaiheessa elämääni tehdä töitä erilaisten autismin kirjoa potevien ihmisten kanssa ja mieheni suvussa syödään Ritalinia ihan lähipiirissä.

Niin mutta siis Ninaan... Ninalle on annettu raskas taakka kannettavakseen. Eräässä haastattelussa hän sanoi, että pelkää nyt sitä, että kaikki tämä on ollut vain esivalmistelua ja opettelua jotakin suurempaa kohti. Mitä tämä sitten tulee olemaan, näyttää aika, silloin kun aika on. Olen itsekin mietiskellyt, että kaikki viime vuosien tapahtumat elämässäni ovat vain valmistelua jotkain varten. Mikä voi olla sitten se suurempi tapahtuma, joka minua odottaa jonkun nurkan takana?

Itse haluaisin uskoa, että se on jotakin positiivista. Mutta onko se?

Tarinassani Jääkarhu on tullut tien risteykseen. Jatkaako tarina siitä eteenpäin todellisuutta mukaellen, vai lähteekö se omille urilleen fantasiamaailmaan? Mielessäni olen suunnitellut, että seuraava askel on se, että Jääkarhu menee ja syö Ihmiset suihinsa. Todellisuudessa se taitaa kuitenkin paeta Ihmisistä poispäin. Odotan seuraavaa unta ja sen antamaa inspiraatiota.

Itseasiassa näinkin vime yönä unen, mutta sillä ei taida olla tämän tilanteen kanssa mitään tekemistä. Olin palkkautumassa entisen kotikyläni kunnaneläinlääkärin apulaiseksi (koko elämäni olen halunnut eläinlääkäriksi, mutta laiskuuteni vuoksi en jaksa opiskella tarpeeksi. Olen myös miettinyt täällä kouluttautumista eläinlääkärin apulaiseksi tai eläintenhoitajaksi, mutta taloudellinen tilanne ei anna periksi). Kun olin allekirjoittanut paperini, huomasin, että eläinlääkäri olikin entinen kokki-työntekijäni, joka oli kylläkin leikkauttanut rastahiuksensa pois, mutta oli samanlainen huithapeli kuin aina ennenkin. Jotenkin yritin sitten selvitellä kaikkien paikallaolijoiden kanssa, tuleeko tästä hommasta nyt yhtään mitään, kun lääkärinä on kouluttamaton tyyppi. Minulle kuitenkin sanottiin, että tällä tyypillä on alan koulutus ja tämä on pätevä. Jäin kuitenkin epäilemään.

Hmm-hmmm-hmm. Kaikkea sitä näkee. Mutta, mutta: ilves-kissa oli unessa mukana...

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Sinuna ottaisin ja lähtisin. Itseään täytyy arvostaa. Ehkä miehesikin huomaa arvosi vasta, kun olet mennyt.
Joulu tulee vain, jos teet sen - itse.

Jääkarhu kirjoitti...

Tätähän yritän koko ajan, mutta on helpommin sanottu kuin tehty. Rahattomana, ilman töitä ja toista asuntoa on hyvin vaikea lähteä minnekään. Jos menen paikalliseen sossuun, mut heitetään maasta heti pihalle ja tytärtäni en aio tänne jättää. Olen puun ja kuoren välissä, niinkuin sanonta kuuluu.

Mieheni arvostusta en aio enää kalastaa. Se on jo mennyttä. Tuskin se mua enemmän arvostaa, jos olen poissa. Tämän verran olen näinä 3 kuukautena oppinut ja se on askel eteenpäin, ei taaksepäin.