maanantai 8. lokakuuta 2012

Ilta on aamua viisaampi ja sydän kaivaa verta nenästään


"Jääkarhu antoi pikkukarhun juosta edellään heti, kun Uroskarhun tuoksu alkoi tuntua vahvemmalta. Pian kuuluikin onnellisen jälleennäkemisen äänet. Jääkarhun sydäntä kylmäsi: se tiesi, että nuo kaksi jouduttaisiin erottamaan toisistaan ennemmin kuin luonto määrää. Se tunsi olevansa syyllinen, surullinen, vihainen, haikea ja epätoivoinen yhtäaikaa. Sen lisäksi sen sydämessä tuntui pieni toivonkipinä... Ehkä niin ei tarvitsisi ollakaan. Ehkä kaikki palaisi ennalleen. Ehkä vieraan Naaraskarhun haju olikin vain mielikuvituksen tuoma tepponen. Eihän koskaan tiedä, mitä tapahtuu, jos on jään alla liian kauan hengittämättä.. 

Juuri sillä hetkellä se tunsi ruusun piikin viiltämästä haavasta valuvan veren juoksevan päkiäänsä pitkin.

Ei, sen olisi valittava. Sen olisi valittava Pikkukarhun ja avoimen haavan välillä. Se ei voisi antaa energiansa valua hukkaan vain suojellakseen Pikkukarhua. Kuka pitäisi Pikkukarhusta huolta sen jälkeen, jos se joutuisi taas jään alle? Kuka pitäisi huolta Pikkukarhusta, jos se ei jaksaisi pitää huolta enää itsestään.

Jääkarhu saapui hiljaa Uroskarhun luo. Uroskarhu ei edes huomannut sitä, vaan jatkoi murahteluaan tuuleen. Jääkarhu tunsi nuo kaikki ilmeet, eleet, jokaisen karvan Uroskarhun turkissa ja jokaisen murahduksen tarkoituksen, vaikka sanat olivatkin epäselviä. 

Jääkarhu kuuli tuulesta vieraan äänen, joka murahteli vastauksia Uroskarhulle ja Pentukarhulle.

Se oli luullut, että oli saanut koko ruusun piikin pois päkiästään. Nyt piikin terävin kärki kuitenkin viilsi sen sydäntä."

Toiset ihmiset heräävät aamulla ja tietävät, että käyvät vessassa, kampaavat naamansa, heittävät aamukahvit helttaansa ja kömpivät kohti töitä. Toiset ihmiset luulevat, että käyvät heittämässä tyttärensä junaan, joka veisi tämän syyslomaleirille ranskaa opiskelemaan ja sen jälkeen kömpisivät kaupungin kukkulalle katsomaan näköaloja ja sen jälkeen kotiin murjottamaan, kun mies on taas vieraissa. Kun vielä on sateista ja harmaatakin, eli vallan mainio päivä rypemään itsesäälissä ja murjotuksen syvimmissä syövereissä. Kun kerran eilen on saatu jo hyvä alku aikaan. Nämä ihmiset eivät herätessään tiedä, että saavat ihan kohta soiton, jossa heitä pyydetään töihin. Koko viikoksi. Koko viikoksi sellaiseen paikkaan, jossa on kiva olla: työt mukavia ja työkaverit kivoja.

Niin että persiilleen meni murjotuspäivä ja vasta illalla pääsin kukkulalle kuvailemaan kaupunkia vähän toisesta näkövinkkelistä. Vanhoja kuvia selatessani huomasin, että sen lisäksi että Toinen Nainen on varastanut minulta miehen ja voimamusan, on hän onnistunut raiskaamaan myös kamerani ja yrittää ilmeisestikin kovasti varastaa myös tytärtäni. Kameran kätköistä löytyi nimittäin sarja kuvia, jotka oli otettu Zürichin eläintarhassa ollessani kotimaankeikalla. Idyllisiä perhekuvia: isä, äiti, poika ja tyttö. Olisi sittenkin pitänyt ottaa kamera mukaan.

Olinhan minä jo arvannut, että Toinen Nainen tulee käymään ollessani poissa ja olinhan minä kotiin tultuani asian myös "haistanut" jäljelle jääneistä pienistä merkeistä, jotka eivät ole miehelleni jokapäiväistä huttua. Perusteellinen siivoaminen, tavarat järjestyksessä joka huoneessa, oman huoneeni ovi kiinni ja parisängyn patja, joka oli lojunut seinää vasten viety pois. Myös petivaatteet oli vaihdettu, myös minun sänkyyni. Olemme sopineet mieheni kanssa, että hän ei tuo Toista Naista kotiimme niin kauan, kuin minä ja tyttäremme asumme täällä. Tyttö tosin sanoi, että olivat käyneet vain pikaisesti. En usko, että hän valehtelee, mutta luulen, että mieheni suunnitelmat olivat toisenlaiset.

Olin siis aavistanut käynnin jo ennen lähtöäni, mutta otti oikeasti (jälleen kerran) pattiin se, että olin ollut oikeassa. Mielelläänhän ihminen on oikeassa, mutta tässä tilanteessa se kyllä kyrsii. Hyvä etten tiputtanut kameraa käsistäni kun näin kuvat. En voi sanoa, että olisin järkyttynyt. Tai edes vihainen. Tai surullinen. Jotenkin vaan ottaa pattiin ja olisin voinut mielelläni olla näkemättä todistusaineistoa. Erityisesti ja nimenomaan sitä, että ovat ilmiselvästi leikkineet kotia ja tällä kerralla jopa kahden lapsen kanssa.

Mitähän Toisen Naisen poika mahtaa ajatella tilanteesta? Hänen vanhempansahan ovat virallisesti eronneet ja poika asuu isänsä luona. Mitenkähän mieheni on hänelle esitelty? Oma tyttömme on arvannut tilanteen jo aikoja sitten, jo ennenkuin puhuin siitä hänen kanssaan. Tyhmähän lapsi olisi, jos ei näe, mitä on tekeillä. Toivooko poika, että miehestäni tulisi hänen isänsä? Toivooko tyttömme, että Toisesta Naisesta tulee hänen äitinsä? Heidän tapaamisensahan ovat aina olleet "kivoissa merkeissä", matkustelu, maalailu, eläintarha, vaellukset, shoppailu Zürichissä Toisen Naisen syntymäpäivänä. Kaikkea sitä, mitä mieheni ei enää tee yhdessä kanssamme, siis oikean perheensä kanssa. Oma yhteiselomme on rutiinia, jonka yläpuolella killuu musta pilvi, pakkotekemistä, arkea, ei mitään kivaa, vaan kaikki sellainen tehdään erillään toisistamme.

Pelkään poismuuttoani. Enemmän kuin poliisia ja maastakarkoitusta, enemmän kuin yksinäisiä hetkiä uudessa kodissani ja enemmän, kuin rahattomuutta, johon olen jo tottunut pelkään muutamaa sanaa.

Äiti, minä en halua luoksesi.



Ei kommentteja: