tiistai 30. lokakuuta 2012

Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita

Ja asioilla tapana suurentua.

Minulle kellojen siirto on aina tuonut ongelmia: sekä keväällä että syksyllä vietän pari viikkoa unetonta aikaa, ennenkuin saan päivärytmini takaisin edes jonkinlaiseen järjestykseen. Joku saattaa miettiä, että miten voi nukkua huonosti/huonommin jos normielämään kuuluu jo ennestään minimaaliset yöunet. Minulle tuokin on mahdollista. Ihmissuhteiden ylläpitäminen ja elämässä onnistuminen eivät näytä olevan mahdollisia, mutta koko ajan huonommin nukkuminen onnistuu kyllä ihan vallan mainiosti. Nyt edes alkava flunssa ja sitä vastaan otettu lääke eivät auttaneet, vaan pyörin hikisenä koko yön. Mielessä asia, jos toinenkin.

Olen yrittänyt purkaa elämääni sekä omalta puoleltani, että mieheni näkökannalta. Viime yönä otin mukaan myös Toisen Naisen. Mitä hän käy läpi mielessään? Mitä ajatuksia hänelle tulee ollessaan mieheni kanssa? Mitä hän ajattelee, kun mieheni ottaa tyttäremme mukaansa vierailulleen? Mitä mieheni kertoo minusta Toiselle Naiselle ja minkälaisen kuvan hän on minusta saanut?

Toinen Nainen on siis ollut itsekin naimisissa ja vain vähän aikaa sitten käynyt läpi saman tilanteen, jossa minä ja mieheni juuri nyt olemme. Heidän avioliittonsa loppuajat olivat ilmeisestikin riitaiset ("Karhutarinoiden" - siis mieheni ja hänen kirjoittamien, ei minun jatko-osan - välitekstien mukaan). Lopullinen asumusero on tullut voimaan vasta tänä kesänä, juuri samoihin aikoihin, kun minä muutin tänne.

Toinen Nainen on siis läpikäynyt saman tuskan ja ahdistuksen? Vai oliko heidän liittonsa riitaisuus juuri hänen aikaansaamaa, oliko hän se, joka teki erolle aloitteen, koska oli lyöttäytynyt mieheni kanssa yhteen? Pystyykö hän yhtään asettautumaan siihen tilanteeseen, jossa minä tällä hetkellä olen? Riittääkö hänellä ymmärtämystä sille, kun mieheni luultavasti menee hänen luokseen ja kertoo, että kotona on ollut taas sitä tai tätä? Vai käyttääkö hän tilannetta hyväkseen ja puheillaan vahvistaa mieheni mielipidettä minusta: hirveä, hermoheikko ämmä, jätä se. Ainakin mieheni käyttäytyminen palatessaan takaisin antaisi näin ymmärtää. Hän ja Toinen Nainen tuntuvat mieheni sanojen mukaan olevan pieniä herranenkeleitä, jotka eivät tee mitään väärää. Kaikki, mikä tilanteessamme on väärin, on minun suhtautumiseni siihen sekä Toiseen Naiseen.

Mieheni mielestä minun pitäisi hyväksyä se, että samanaikaisesti, kun hän käy puolet viikosta asumassa Toisen Naisen luona, hän asuu puolet viikosta minun kanssani. Minun pitäisi hyväksyä, että se on ihan normaalia. Minun pitäisi hyväksyä se, että tyttömme on säännöllisesti hänen mukanaan ja että he leikkivät perhettä vaelluksilla, eläintarhassa, shoppailemassa ja kahvilassa istuessaan.

Toinen Nainen oli siis vuosi sitten, saatuaan yhteyden mieheeni, samassa tilanteessa kuin minä nyt. Haavoittunut, elämässä siipensä polttanut, ulospääsyä etsivä, rakkaudennälkäinen, hylätty ja parempaa elämää etsivä. Tarrautuiko hän mieheeni juuri tästä syystä? Kokiko hän saavansa mieheltäni sen, mitä ei ollut saanut omalta mieheltään? Tunsivatko he yhteenkuuluvuutta juuri siksi, että kokivat molemmat tulleensa petetyiksi siihenastisessa elämässään? Olivatko he - kliseemäisesti - kuin kaksi haaksirikkoutunutta laivaa, jotka jatkoivat samalla kurssilla eteenpäin. Oliko Toisen Naisen mies tehnyt hänelle saman tempun kuin mieheni minulle? Ja mitä mieheni oli kertonut Toiselle Naiselle heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan? Oliko mieheni jo siinä vaiheessa suunnitellut aloittavansa "oikean" suhteen, vaikka palasi vielä joksikin aikaa Suomeen? Oliko aloite mieheni vai Toisen Naisen? Eikö Toinen Nainen naisena tiennyt, mitä saa aikaan, vaikka oli kenties itse joutunut käymään läpi saman? Vai tekikö kaiken juuri siksi, että oli itse joutunut elämään samassa tilanteessa? Ja etsikö mieheni aktiivisesti tuossa vaiheessa uutta suhdetta ja Toinen Nainen sattui suuri sopivasti paikalle? Tunteeko Toinen Nainen yhtään syyllisyyttä siitä, että oman perheensä lisäksi särkee myös toisen perheen? Tai ainakin hänet tullaan näkemään siinä roolissa, olipa totuus - mitä se sitten lieneekään - mikä tahansa.

Elämä voi olla julmaa.

Se mikä ei tapa, vahvistaa. En allekirjoita. Itse tunnen tulevani heikommaksi päivä päivältä ja elämän tukipilarit murenevat kivi kerrallaan. En ollut se porsas, joka rakensi hiekalle, mutta kalliolle rakentaminen ei näytä olevan sen järkevämpää.

Ei kommentteja: