perjantai 19. lokakuuta 2012

Would I lie to you Honey (oh yeah!)

Charles & Eddie lauleskelivat joskus 90-luvulla "Would I lie to you honey" ja enkelikuoro veti aina kertosäkeessä lauseen perään "Oh Yeah!". En tiedä oliko tuo tahaton moka, pelkkää sattumaa vai tarkoituksella mukaan vedetty ihmisten alitajuntaan iskostuva rakkauteen ja lemmentarinoihin liittyvä todellisuus.

Kuuntelimme eräällä saksantunnilla selostusta tutkimuksesta, jonka mukaan väitettiin, että keskivertoihminen valehtelee päivän aikana lähemmäs 200 kertaa. Melkosen hurja luku, eikö? Tuohon lukumäärään mahtuvat ne pienet valkoiset valheet, ne valheet, kun kerrotaan värisokeiden tapaan punaisen ja vihreän olevan harmaita, ne valheet kun mustasta tehdään valkoinen ja valkoisesta musta. Myös ne pienenpienet yksityiskohdat, jotka jätetään mainitsematta, luokitellaan valheeksi.

Jokainen meistä suojelee psyykeään tekemällä omasta elämäntarinastaan julkisesti sellaisen, kuin psyyke haluaa. Joku toinen saattaa nähdä elämämme aivan toisenlaisena. Tuomme itseämme esille parhaimmalla mahdollisella tavalla, koristelemme mustan todellisuutemme ruusunpunaisin kehyksin tai maalaamme synkän pilven päälle hopeareunuksen. Työhaastattelussa tuomme omaa paremmuuttamme esille, joskus muita suojellaksemme jätämme jotakin kertomatta ja joskus yksinkertaisesti kerromme asiat aivan toisin kuin ne todellisuudessa ovat. Siloittelemme myös omassa mielessämme omaa olemustamme ja tekemisiämme, osittain varmasti jopa itse tietämättämme.

Jokainen meistä tekee tätä. Ilmeisestikin tuon 200 kertaa päivässä. Joskus tarvitsemme pienen sysäyksen, jotta ruusunpunaiset suomut tippuvat silmiltämme. Joskus musta todellisuus heitetään päin näköämme, emmekä voi sitä väistää. Joskus salat paljastuvat aivan sattumalta. Joistakin pikkuvalheista ei ole mitään haittaa ja jotkut siis jopa suojelevat meitä. Joskus joku luulee, että kaipaamme suojelua ja valehtelee meille. Joskus koko elämästä tulee valheiden vyyhti, kun joku valehtelee meille ja me valehtelemme takaisin, että emme tiedä totuutta, vaikka todellisuudessa se onkin meille jo selvinnyt. Joskus saatamme olla jopa kiitollisia siitä, että huomaamme, että melle on valehdeltu ja että juuri siinä tilanteessa olisi ollut katastrofaalista kuulla koko totuus. Tai edes osa siitä. Joskus on taasen parasta jättää kaivelematta tunkiota sen syvemmältä, ettei se suurin pökäle paljastu pikkuruikkujen alta. Joskus kiusaamme itseämme ja valehtelemme itsellemme, että meidän on kaivettava totuus esiin, olipa se mikä hyvänsä. Joskus se pökäle heitetään tuulettimeen.

Paikallinen Työttömyyskassa päätti 2 kuukautta hakemuksen jälkeen, että en ole oikeutettu työttömyysturvaan, sillä en ole työskennellyt 2 viimeisen vuoden aikana 12 kuukautta. Niitä pitkiä viikkoja viimeisen 10 vuoden aikana, kun tein yrittäjänä 7 päiväistä työviikkoa, usein 60 tuntia viikossa, ei lasketa mukaan. Paikallisen järjestelmän mukaan yrittäjä ei maksa työttömyysvakuutusta, mikä Suomessa puolestaan tulee YEL-vakuutuksen mukana. Yrittäjätuloja ei edes hakemuksessa kysytä. No, eihän ne kohdallani kovin suuret olleet, mutta virallisten papereiden mukaan tulot olisivat YEL-vakuutuksen teoreettisen tulotuksen mukaiset.

Olen ilmeisestikin sitten työnteon sijaan riistänyt työntekijöitäni ja kuorinut vain kermat kakun päältä ja syönyt rusinat pullasta, levännyt laakereillani arkena ja sunnuntaina ja jos nyt olen työpaikallani sattunut piipahtamaan, niin olen tehnyt sen vain pikaisesti sormi pystyssä alaisiani määräillen. Tikkuakaan en ole ristiin laittanut, en eden puusepän apulaisena työskennellessäni.

Olikohan tämä nyt sitten tässä?

Tästä en enää selviä yksin. En ilman mieheni taloudellista apua, henkistä apua nyt on ihan turha toivoakaan. Sunnuntaina mieheni syntymäpäivästä tulee taas raskas päivä, kun koko perhe kokoontuu saman pöydän ääreen. En oikeasti nyt tässä tilanteessa jaksaisi sitä - tuttua MukaElämää ja valheellista pärjäämistä.

Milloinkahan lähtee seuraava maitojuna Suomeen ja miltä laiturilta?

Ei kommentteja: