lauantai 20. lokakuuta 2012

Yrittänyttä ei laiteta

Always look on the bright side of life
Yrittäjänä saa tehdä töitä vapaasti. Yrittäjänä voi määrätä, mitä tekee, missä tekee ja milloin tekee. Paljolti myös kenen kanssa tekee. Yrittäjän niskaan ei hengitä kukaan ja saa tehdä työnsä rauhassa. Yrittäjä tienaa niin paljon kuin jaksaa tehdä ja haluaa: välillä voi ottaa rennommin ja välillä voi sitten kiristää tahtia. Yrittänyttä ei laiteta ja yrittäjän uraa ei vaihtaisi pois. Tottako?

Tunnen toki monta yrittäjää, jotka ovat menestyneet urallaan ja ovat tyytyväisiä työhönsä, yritykseensä ja elämäänsä. Tunnen yrittäjiä, jotka oikeasti pystyvät jakamaan aikansa perheensä ja rakkaimpiensa kanssa ja pystyvät elämään lähestulkoon normaalia elämää. Tunnen yrittäjiä, jotka pystyvät sanomaan ei, silloin kun työtä alkaa olla liikaa ja oma jaksaminen ja aika alkaa olla vähissä. Tunnen yrittäjiä, jotka oikeasti nauttivat siitä, että saavat tehdä mikä on heille ominaisinta ja ominta, oma ala, jota ei oikeasti vaihtaisi pois.

Minä itse en kuulu tuohon yrittäjäryhmään.

Toki alussa kaikki oli jännittävää ja yrittämisen vapaus oli jotakin niin nautinnosllista, mitä en eläessäni siihen mennessä ollut kokenut. Olisin yritykseni alkutaipaleella allekirjoittanut jokaikisen yrittäjyyttä ylistävän kommentin. Osalistuin aktiivisesti yrittäjäjärjestöjen toimintaan ja tapaamisiin ja olin itsekin yrittämisen innokas puolestapuhuja.

Yrittäminen vaatii tietynlaista luonnetta ja sitä minulta löytyy: itsenäisyyttä, itseohjautuvuutta, pitää osata tehdä työtä silloin kun sitä on ja puhaltaa tuleen silloin kun se leimuaa korkeimmillaan. Myös takaiskuja on osattava sietää ja jos puolisona on yrittäjä, joka tekee työnsä samalle firmalle, on toiseen pystyttävä luottaa enemmän kuin 100%. On myös osattava nähdä toisen tekemä työ yhtä arvokkaana, vaikka se ei ehkä olisikaan fyysisesti yhtä rasittavaa tai henkisesti yhtä luovaa. Yrittäjällä on oltava myös kova kuori, mutta pehmeä sisusta, joka osaa reagoida asiakkaisiin, työntekijöihin ja yrittäjäpartneriin juuri oikealla hetkellä. Mieluummin vähän etukäteen kuin vähän jälkeenpäin.

Voisin vieläkin tehdä töitä yrittäjänomaisesti, mutta en enää yrittäjänä. Jos minulta kysyttäisiin, perustaisinko uuden yrityksen, vastaisin, että en hemmetissä. Jos sellaista joskus suunnittelen, niin minut saa viedä suoraan hullujenhuoneelle. Silloin olen jo niin vakavasti seinähullu, että vaaditaan pitkää eristystä ja vahvaa lääkitystä.

Minulta yritykseni on vienyt kaiken. Siis melkein kaiken. Ylpeyteni on jäänyt ja se ei ole paljon se.

Yritys vei minulta ensin yöuneni ja sielunrauhani. Sen jälkeen se vei minulta ensimmäisen kotini, toi toisen tilalle. Vei senkin, mutta toi kolmannen tilalle. Kolmas on vielä olemassa, mutta kaukana pohjolassa toisen ihmisen käytössä samanaikaisesti kun itse kärsin täällä teoriassa kodittomuudesta tai vieraana omassa kodissani olemisesta. Eli siitäkään ei ole mitään hyötyä, silloin kun sitä tarvitsisi. Seuraavaksi yritys vei minulta normaalin elämän, kun yritin korjata taloudellista ahdinkoa (yrityksen aiheuttamaa) tekemällä itse pitkiä työpäiviä säästääkseni työntekijäkuluissa. Sitten meni ihan viimeisetkin unenrippeet, hermot alkoivat reistailemaan ja loppuunpalaminen kurkisteli jo nurkan takaa. Siinä vaiheessa sanouduin itse irti yrityksestämme työntekijänä, mutta jatkoin takapiruna. Mieheni jatkoi työntekijöidemme kanssa vielä muutaman kuukauden ajan. Sen jälkeen yritys vei myös mieheni, joka ei jaksanut käsitellä tilannetta kanssani, vaan hakeutui Toisen Naisen syliin. Tätä en tiennyt kuin vasta myöhemmin.

Yritys on vienyt minulta taloudellisen pohjan. Olen koko yrittäjäurani aikana maksanut veroja, pakollisia vakuutusmaksuja, joihin sisältyy Kela-maksut, jäsenmaksuja ja vaikka mitä maksuja maksujen päälle. Mitään en ole saanut takaisin. Yrittäjäaikana minulla ei ollut oikeutta Kela-tukiin ja kun lopetin yrittäjäurani, en saanut edes työttömyyskorvausta. Syystä, että mieheni jatkoi vielä yritystä ja sen toimintaa. Niin kauan kuin yritys on rekisterissä, on sen yrittäjä viranomaisten silmissä yrittäjä, vaikka yritys ei olisi toiminassakaan. Karenssiaika on 10 kuukautta ja tuo aika pitäisi sitten selvitä ilman toimeentuloa, jos ei saa heti muuta työtä. Sosiaalietuisuuksiinkaan kun ei ole oikeutta, sillä niillä ei kuulema makseta tappiollisen yrityksen toimintaa. Vaikka et edes yritykselle enää tekisi töitäkään.

Yrittäjäuraa ei arvosteta CV:ssä, sillä uran aikana tehtyjä töitä ei voi osoittaa toteen muut kuin sinä itse ja sinähän voit sitten sepittää ihan mitä tahansa. Esimerkiksi minun kokemuksestani ei uskota, että osaan pitää kahdenkertaista kirjanpitoa, vaikka pystyn viemään depitit ja kreditit oikeille tileilleen vaikka päälläni seisten, vasemmalla kädellä ja nukkuen.  Samoin on kokkaustaitojeni laita. Oman yrityksen antamaa työkokemusta ei jostakin syystä lasketa hyväksi esimerkiksi palvelusvuosia palkkaa varten laskiessa. Yrittäjä näyttää olevan monessa suhteessa lainsuojaton, ellei ole pitänyt itse huolta kalliilla rahalla siitä, että tulevaisuus on turvattu. Mutta miten maksat kalliita turvavakuutuksia, jos tulot riittävät juuri ja juuri pakollisten maksujen hoitoon?

Viimeisin tikki oli työhistoriastani puuttuvat 2 viikkoa täällä saatavaa työttömyyskorvausta varten. Täällä yrittäjä on vieläkin lainsuojattomampi kuin yrittäjä Suomessa, vaikka yrittäjyyttä kannustetaan ja se hyväksytään täällä huomattavasti paremmin.

Jos joku sinisilmä tulee kysymään, kannattaisiko perustaa oma yritys, tulen vuorenvarmasti sanomaan: "Harkitse tarkkaan!" En toki tyrmää ajatusta heti, mutta mutta mutta.

Näin yöllä unta, että olin saaressa. Saarelta pääsi pois ainoastaan galapagos-kilpikonnan selässä, hopeisista suitsista kiinnipitäen, sillä taivaanrannassa oli nousemassa myrsky. Taivas oli tummia pilviä täynnä.

Miehellä on syntymäpäivät huomenna. Lähti tänään Toisen Naisen luo tyttäremme mukanaan, jätti viestin pöydälle, koska en ollut paikalla. Sanoi vieneensä tytön, koska en vietä tarpeeksi aikaa hänen kanssaan. Jäinpäs siihen sitten vähän miettimään, että miten hitossa sitten vietän tytön kanssa enemmän aikaa, jos tämä viedään koko ajan jonnekin muualle luotani? Miten voin käydä hänen kanssaan missään, jos hän on koko ajan poissa, joko mieheni ja Toisen Naisen kanssa tai ulkomailla, mumminsa luona tai yläkerran sukulaistemme luona. Lähetin tekstiviestiä perään ja kysyin. Pitäisi kuulema aina käydä hakemassa tyttö luokseni. Tarkoitti kylläkin yläkertaa, mutta  menenkö nyt junalla Toisen Naisen luo ja haenko tytön kotiin? Vaikka en edes tiedä osoitetta, missä ovat?

Vihanhallinta ei onnistu enää. Mitta on täysi, pisaraakaan ei enää mahdu. En aio olla huomisissa juhlissa mukana, vaikka sinne on tulossa koko perhe. Enhän kuulu enää perheeseen ja kutsuakaan en ole saanut. Myöskään catering-sopimusta ei ole tehty, joten kakku, joka minun piti tehdä, täytyy hommata jostakin muualta. Raaka-aineita kun ei hommattu kaappiin ja omalla rahallani en aio ostaa.

Piste. Yksi tie on käymässä loppuun. Työpaikka kotimaassa on haussa.

7 kommenttia:

Khayr kirjoitti...

Yrittäjyys on rajua hommaa. Nostan hattua jokaiselle, joka uskaltaa siihen lähteä. Pitää osata myös nostaa kädet pystyyn, jos homma ei kuljekaan.

Systeemissä on paljon korjattavaa. Itse uskon, että jonkinlainen perustulomalli auttaisi ja loisi turvaverkkoja myös yrittäjille.

Jääkarhu kirjoitti...

Juurikin näin.

Oman näkemykseni mukaan työttömyysturvassa on heikoin lenkki. Varsinkin siinä kohtaa, että maksuja joutuu kokoajan maksamaan, vaikka tiedetäänkin, että periaatteessa yrityksen on mentävä konkurssiin, ennenkuin mitään saa takaisin. Jos ei halua vetää hommaa viimeiseen tippaan, onkin huonompi paikka. Yritys on nimittäin helpompi perustaa kuin lopettaa.

Aina yrityksellä ei mene hyvin ja musta olisi hyvä, että sen voisi jättää jonkinlaiseen "seisontavakuutukseen" tai perheyrityksessä poisjäävä perheenjäsen saisi normaalit sosiaaliturvaan kuuluvat etuudet.

Nimetön kirjoitti...

Pitkän yrittäjäuran tehneenä, taloudellisten vaikeuksien ja työmäärän uuvuttamana minäkään en voi suositella varmana ja ehdottomana yrittäjyyttä kenellekään. Pidän silti yrittäjyysvuosia (13 v) tärkeimpänä työkokemuksenani, arvostipa sitä kukaan tai ei.

Olimme sen verran onnekkaita, että saimme lopulta myytyä kaiken, joten meillä oli mahdollisuus jäädä kotiin pariksi vuodeksi. Mies ei koskaan toipunut pyörityksestä ja jäi työkyvyttömyyseläkkeelle. Itse jaksan työssäni todella hyvin nykyään, sillä mikään ei voi olla raskaampaa kuin 24/7 duunissa olo ja miljoonien velat. Onneksi se on ohi.

Jääkarhu kirjoitti...

Ilmeisesti munkaan mies ei toipunut "epäonnistumisen" aiheuttamasta alemmuudentunteesta ja kokee itsensä nyt parempana ihmisenä toisen ihailemana ja ylistämänä. Minähän en tuota lohtua voinut hänelle tarjota, kun itsekin samassa sopassa kiehuin.

Meillä ei ole vielä ohi kokonaan. Taistelu jatkuu vielä. Varsinkin siellä pienellä paikkakunnalla olevan liiketilan kanssa tulee olemaan niin ja näin - kuten myös siellä olevan asunnon kanssa - koska arvo alenee tällä hetkellä koko ajan, kun kiinteistöt ja osakkeet ei liiku. Jos möisimme tällä hetkellä, jäisimme tappiolle. Kuinkas muutenkaan.

Puolis kirjoitti...

Lukaisin reippaasti koko blogisi läpi ja jään seurailemaan mielenkiinnolla :). Tsemppiä kovasti!!

Tervetuloa kurkkaamaan http://puolinaisenero.blogspot.fi/

Jääkarhu kirjoitti...

Kävin vastavierailulla ja jään myös seuraamaan. Melkein kuin omia tunteitani lukisin. Hännät pystyyn vaikka v###ttaa

Nimetön kirjoitti...

Pidä puoles hyvä nainen, ettei mies vie kokonaan teidän tytärtänne! (Ja hae yksinhuoltajuutta tai jotain muuta vastaavaa).
Jos mies meinaa viedä tytärtänne toisen naisen luo, niin sano ettei nyt lähde! Laita kova kovaa vastaan äläkä jää hiirulaiseksi myötäilemään kaikkeen mitä mies vain SANOO!!

Tsemppiä!!!!