tiistai 27. marraskuuta 2012

Tervetuloa arkeen

En se ollut minä... minä vaan tässä ihan nukun...
Maanantai.

Tai siis no tiistai, mutta alkoi kuin maanantai. Kissan pirulainen väänsi aamutuimaan juuri ennen kellonsoittoa tortut hiekkalaatikkonsa viereen lattialle. Kun koko vessa sitten haisi, ennenkuin ennätin siivoamaan, niin kävi lorottamassa kuusenmahlat treenikamppeideni päälle, jotka harvinaista kyllä, sattuivat olemaan lattialla. Kun olin sitten siivoamassa näitä sotkuja, samainen kissa vetäisi vielä pisteenä iin päälle yrjöt olohuoneen lattialle. Kaikki alle 15 minuutissa. Jos ei olisi tarvinnut herättää tyttöä kouluun, olisin vetänyt peiton korvieni päälle ja yrittänyt piiloutua kovalta maanan... siis tiistailta.

Mies vietti taas viikonloppunsa Kossisella. Kun tuli kotiin, kysyin, oliko joutunut taas remonttihommiin. Mies katseli ihmeissään ja kysyi, oliko tyttömme kertonut. Sanoin, että joo, vaikka olin arvannut jostakin asian jo jokin aikaa sitten. Tytön kanssa asia tuli puheeksi vasta eilen, kun isää ikävöidessään soitti tälle ja kysyi koska tulee kotiin. Oli kuulema lattian teko kesken, eli sanoi tulevansa eilen vasta huomenna eli tänään, joka on huomenna eilen. Vähän siinä sitten kiertelin ummet ja lammet joulusuunnitelmien kanssa ja kävi ilmi, että Kossiselle on menossa. Siis ei käynyt ilmi, vaan ilmi oli käynyt jo aikoja sitten ja nyt vahvistui. Mutta mies tietysti luuli, että kävi ilmi vasta nyt.. Mutta luulkoon.

Hohhoijaa.

Ei olisi niin avoin kirja ja helposti ennustettavissa. Tulisi minullekin vähän enemmän haastetta kehiin, kun muuten ei elämä niitä tarjoa ja päivät ovat yksitoikkoisen harmaata massaa.. Ja kissan pierut. Tai hiekkalaatikon vierellä olevat pas....siivin aktiivimuodot.

Posti puolestaan pudotti postilaatikkoomme Jehovan todistajien viestin: "Jos kuolet tänään, oletko varma, että pääset taivaaseen?" En tiedä. Ehkä pääsen, ehkä en. Jos mulla kävisi hyvä säkä ja Pietari olisi vapaapäiväänsä viettämässä ja portilla seisoisi Fransiscus Assisilainen ja kysyisi, että montakos eläintä olet elämäsi aikana syönyt, niin ehkä minulla saattaisi olla jonkinlainen mahdollisuus.

Iltapäivää kohti mennessä sitten vähän parani kun sain lahjan:



Papilta.

En "omaltani", en suomalaisen seurakunnan papilta, vaan eräältä toiselta, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan viikonloppuna eräässä sen enempää mainitsemattomassa ei-kirkollisessa tilanteessa. Kukahan seuraavaksi? Piispa? Kardinaali? Vai heittäisikö ranttaliksi ja siirtyisi suoraan Paaviin, kun tästä Vatikaaniin on vain kivenheitto ja junalla putkuttelee vain muutamassa tunnissa?

Outojen sattumusten sarja, joka jatkuu ja jatkuu. Jos stylistini huomenna haluaa värjätä sinisen raidan remontoitaviin hiuksiini, niin tämä rouvahan sanoo, että pannaan, pannaan...



maanantai 26. marraskuuta 2012

Sininen hetki - sininen uni

"Jääkarhu, älä huoli, minä otan kaikki salaisuutesi kantaakseni,"  sanoi Ilves "mutta vastapainoksi annan sinulle sinisen värin."

Paljon on vettä Reinissä virrannut sen jälkeen, kun viimeksi sormiani näppäimille asettelin. Tapahtumat jäivät jännään paikkaan. Moni on jo päivityksiä kaipaillut ja jäänyt odottamaan seuraavaa siirtoa: tuleeko Jääkarhusta nyt Pastorin Rouva vai mikä tässä taas mättää.

Jäin viimeisen Prinsessapäivän tapahtumista hämmentyneeseen tilaan. Vaati päivän, jos toisenkin selvittääkseni ensin ajatuksiani itselleni kirjatakseni ne tänne. Miten paljon voin sieluani julkisesti avata? Periaatteessahan olen tunkion repinyt jo pohjamutia myöten auki, joten miten pieni lisäys voisi asiaa muuttaa?  Mikä voisi olla sellainen asia, mitä en voisi kaiken tämän jälkeen tänne enää kirjoittaa?

Tätäkin enemmän olen "tilanteen pakottamasta syystä" joutunut miettimään omaa elämänvakaumustani ja suhtautumistani uskontoon, uskontoihin, Jumalaan, jumaliin, Universumiin, korkeampiin voimiin tai vaikkapa ufoihin. Valitkaa jokainen oma suosikkinne. Jos ei kiinnosta tippaakaan, voitte siirtyä blogilistalla eteenpäin, sillä nyt seuraa uskonnollista hapatusta tuutin täydeltä.

Olen itse syntynyt luterilaiseen maallistuneeseen perheeseen. Suvussani on ollut himouskovaa ja ateistia, ateistia josta on tullut himouskova ja himouskovaa, joka on hylännyt uskontonsa elämänvaikeuksien seurauksena: ei voi olla Jumalaa, jos elämäni on ollut tällaista, en voi uskoa Jumalaan, joka kiusaa ihmisiä.

Omassa perheessäni käytiin kirkossa vain kerran vuodessa - jouluna - ja jossakin vaiheessa perinne muuttui jouluaamun kirkkokäynnistä kirkonmenojen katsomiseen telkkarista ennen lastenohjelmia. Jossakin vaiheessa kukaan ei sitten jaksanut enää nousta ylös edes TV:n ääreen.

Koulussa minulla oli lestadiolainen opettaja, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Emme käyneet maailmanuskontoja läpi, vaan ainoastaan kristillisen osan koko siitä valtavasta kokonaisuudesta, mikä maailmassa on valloillaan. Ysiluokan kevätkirkossa meille saarnasi tulta ja tulikiveä sekä helvetin kadotusta kaikille tarjoava yksi Suomen ensimmäisistä naispapeista. Tässä vaiheessa en enää uskonut mihinkään, en varsinkaan Jumalaan, joka lähettää juuri koulunsa lopettavat, elämän kevättään viettävät nuoret suoraan helvetin porteille ilman muita vaihtoehtoja.

Lukiossa sain opettajakseni entisen papin, joka puhui lempeämmin ja hyvääksyvämmin. Samalla opimme myös perusasiat juutalaisuudesta, buddhalaisuudesta, hindulaisuudesta, islamista, kaikista näiden eri muodoista, kuten myös kristillisyyden eri muodoista. Lukion toisella luokalla jouduin järjestämään pitkään ja vaikeasti sairastaneen äitini hautajaiset keskusteluineen papin kanssa. 15 minuuttia: "Mitä minun pitäisi hautajaisissa puhua?" Mistä minä olisin sen tiennyt, hänhän se oli pappi, jonka olisi ollut tarkoituksena puhua lohdutuksen sanoja juuri viimeisen vanhempansa menettäneelle lukiolaiselle. Sen sijaan tuli vain pikainen tietojen keräys siitä, että jotakin sanottavaa hautajaispäivänä löytyisi.

Tässä vaiheessa kiinnostuin aasialaisista kulttuureista ja koin buddhismin olevan lähimpänä ajatusmaailmaani. Tätä kesti vain siihen asti, kun päädyin Israeliin Kibbutziin vapaaehtoiseksi ja Jerusalemissa viettämäni muutama viikko sai pääni pyörälle: sitä valtavaa uskonnollista aktiviiteettia, mitä tuossa kaupungissa harrastetaan, ei usko kukaan käymättä siellä. On varaa mistä valita: valitse vai oma vakaumuksesi ja seuraa virtaa, suitsukkeiden sakeaa savua, Via Dolorosaa, käy Itkumuurilla ja Kalliomoskeijassa, Öljymäellä... Tuo aika Israelissa herätti kiinnostukseni juutalaisuutta kohtaan ja useammin kuin kerran näin unta, että olin juutalainen perheenäiti, joka oli sytyttämässä sapattikynttilöitä ennen ilta-ateriaa.

Mutta eihän sekään tietenkään ollut lopullista, vaan taistelulajiharrastukseni kautta palasin takaisin buddhalaiseen ajatteluun, tällä kerralla Zeniläisyyteen, jossa etsitään vastausta kysymykseen, jota ei ole edes aseteltu. Etsintä jatkuu.

Seuraava kohtaamiseni papin kanssa oli tyttäremme kaste ja jälleen kerran keskustelu papin kanssa.. Tällä kerralla se sujui hyvin, mutta itse kastetilaisuuden jälkeinen kastejuhla jätti minut jälleen kerran hämmentyneeseen tilaan. Koska suuri osa vieraistamme olivat sveitsiläisä, oli juhlassa tarjolla myös olutta ja viiniä. Suomalaiset vieraamme eivät koskeneet kumpaankaan, itse mietin uskallankio kaataa edes sveitsiläisten laseihin papin ollessa paikalla. Pappi itse joi olutta.

Mitä hemmmmm..... Mitä tämä nyt sitten taas oli olevinaan? En ymmärtänyt. Mieleen on jäänyt pelon pappeja kohtaan lisäksi myös hämmennys, jonka yli en meinaa päästä.

Olen varma, että ihminen pystyy vaikuttamaan omaan kohtaloonsa, mutta jonkun on täytynyt meille ne kortit jakaa, joilla pelaamme. Mikä tai kuka se on, en tiedä. Universumi, Suuri Kurpitsa, Joulupukki, Jumala vai alkuräjähdys, teorioita on monta. Eräällä tuttavallani on suora yhteys taivaaseen. Hän ei tee mitään, ennekuin on saanut selvän vastauksen pyyntöönsä ja kysymykseensä. Minä en ole tällaista yhteyttä kokenut koskaan, vaan olen joutunut tekemään ratkaisuni omien tietojeni pohjalta. Olen ollut tavallaan kateellinen tälle tyypille, joka pystyy tekemään minkä tahansa asian sillä perusteella, että Jumala on hänelle näin määrännyt. Muutti perheensä kanssa Kanadaan tuppukylään siitä syystä, että näin oli määrätty. Otti lapsensa pois koulusta ja opettaa heitä kotonaan, koska näin oli määrätty. On tulossa nyt Zürichiin, koska näin on kuulema EHKÄ määrätty. Ei ole ihan varma vielä, mutta mahdollisuus on.

Olenko minä siis ollut niin tyhmä merkkien lukemisessa, että Herra Taivaalinen Isä joutui heittämään eteeni vähän korkeampitasoisen tulkin, ihan oikean papin selvittämään asioita ja sitä, miten niihin pitäisi suhtautua? Pitikö kaikki ojentaa näin näkyvällä tarjottimella eteeni, kun en osannut pienemmistä merkeistä lukea?

Jaahas. Kun mietin, voisinko oikeasti seurustella papin kanssa, menin täysin hämmennyksiin. Maailmakuvat eivät oikeasti kohtaa, vai miten mahtaisi käydä, kun pastorin rouva puhuu ensin miehen pään pehmeäksi Zenbuddhalaista filosofiaa ja jos tyyppi ei meinaa ottaa onkeensa, niin lyö ensin karatella turpaan ja toiselle poskelle läväyttää kendo-miekalla, kiroaa kuin merimies samalla, kun juuri piikitettyyn tatuointiin sattuu ja napakoru jää kiinni housunkaulukseen. Vastukseksi tarvittaisiin vähän karskimpi mies kuin pienikokoinen, lempeä miekkonen, jonka ainoa puolustuskeino on lyödä raamatulla päähän. Sama naikkonen istuu sitten vielä kirkon etupenkissä goottivaatteissa (kun papin vaimon pitää kai pukeutua mustaan, vai?) ja silmät rajattu mustalla kajalilla, maistelee ehtoollisviinejä toisenkin pullollisen lasillisen ja roikkuu joskus yötä myöten Exilessä Perkeleklubilla.

Siinä saattaisi olla seurakunnalla vähän sulattelemista juuri sen jälkeen kun ovat toipuneet edellisen hippi-papin seksiorgioista, joita juorun mukaan pappilan tiloissa muutamia vuosia sitten vietettiin, mää-tiijä onko totta.

Mutta oli miten oli, olen saanut tämän asian meditoinnista ja läpikäynnistä uskomatonta voimaa: en ole kahteen viikoon menettänyt malttiani yhtä ainoata kertaa lapseni tai tulevan ex-mieheni takia! En tiedä koskettiko minua jumalainen vai maallinen rakkaus, mutta pitkästä aikaa olen tuntenut muutakin kuin surua, epätoivoa ja kiukkua ja nähnyt, että elämää tulee myös tämän jälkeen.

Viime yönä näin sinisen unen: uneeni tuli sähkönsininen kissa. Kävi vain näyttäytymässä ja poistui takaisin, sinne mistä ilmestyi. Mitähän tämäkin sitten mahtaa tuoda mukanaan?

torstai 15. marraskuuta 2012

Hapanta ja makeaa

Juttu karkasi sivuraiteille.

Ystäväni kanssa heittelemämme sähköpostit kiertävät Kirkonmiehen ympärillä kuin ortodoksit kirkon ympärillä pääsiäisyönä. Vaikka olenkin sisältä aivan rikki, niin hurtilla huumorilla höystetyt jutut piristävät silti kummasti päivää. Onneksi keskustelun  kohde ei tiedä asiasta mitään, vaikka ihan hyvällä maulla asiasta vitsailemmekin.

Mitä tapahtuisi sitten, jos meillä nyt löytyisi muutakin keskusteltavaa, kuin maailman julmuus tai ehtoollisviinit... Miten ilmaisisin asian, jos haluaisin vaikka lähteä Zürichin suomalaisten Perkele Klubille illanviettoon kokeilemaan uusia potentiaalisia kirkkoviinejä? Tai mitä sanoisin silloin, kun jokin homma ei pelitä ja normielämässä saattaisin päästää ilmaan sanoja, joita merimiehetkin kuulema käyttelee? No pesihän se Jeesuskin prostituoidun jalkoja, vai liekö ollut toisinpäin, en muista. 

Sain kyseiseltä Herra Tohtorismieheltä eilen sähköpostiakin tähän kaiken myllerryksen keskelle, kuin tilauksesta ja lisäten vaan lisää vettä myllyyn. Pyyteli minua leipomaan jotakin erääseen tilaisuuteen. Aloitti sanoilla: Liebe Jääkarhu. Mietin, miten olisin aloittanut vastauksen: Lieber Etunimi vai sehr geehrter Herr Doktor Jolla-on-Sukunimikin? Hah. Päädyin ekaan, henkisestä nikottelusta ja kikattelusta huolimatta.

Ystäväni yrittää tuputtaa minulle ajatusta, että Herra Pastorin pitää tehdä tikusta asiaa ja ottaa yhteyttä ihan tarkoituksellisesti. Itse nikottelen vastaan, että soittaa ja sähköpostitella voi ihan kenelle tahansa. Eihän lehtimyyjätkään kanssani mitään suhteita halua aloittaa ja sähköposteja olen saanut jopa Gordon Ramsayltä. Mutta, jos ovikello soi ja takana seisoo mustaan pukeutunut kirkonmies ja kysyy minua, niin sitten harkitsen asiaa uudelleen.

Tänään piti sitten leipoa kirkon hallituksen kokoukseen ja päätin tehdä pullaa. Ystävä käski laittaa isoja rusinoita, itse mietin, joskos tekisi bostonkakun ja laittaisi viestin, että siitä saa sitten murtaa palasen kokouksen osanottajille.


Onko pullat hyvin uunissa?

Eli mopo on karaannut täysin lapasesta. Pitäisi osata laittaa piste johonkin kohtaan.

Tein sitten pullataikinan lisäksi myös happaman ruistaikinan.


Tästä taidan olla melkein ylpeä!

Miehellä on jotakin outoa taas menossa. Oli menossa tapaamaan tänään työpaikkansa työsuhdeasuntoja hallinnoivaa henkilöä. Ei kertonut tarkempaa syytä. On myös viettänyt huomattavasti enemmän aikaa Kossisen Hanen nurkissa kuin kotonaan. Tyttö kertoi, että Kossinen asuu yksin talossa, joka on periaatteessa tarkoitettu useammalle perheelle. Mieheni sanoi jossakin vaiheessa että Kossinen ja Exä-Kossinen olivat yrittäneet myydä taloa. Ilmeisestikin onnistumatta, sillä tyttäremme mukaan Kossinen rakentaa alakertaan maalausterapia-ateljeetaan. Jotenkin minulla on myös tunne, että mieheni on vähitellen alkanut rakentaa elämäänsä myös siellä päässä. Tulee usein eri vaatteet päällä kuin on lähtenyt reissuun ja ei ole kuitenkaan ottanut mitään kotoaan mukaansa. Ei edes hammasharjaa.

Tuleeko tästä keitoksesta hapan vai makea. Jotakin on ilmassa ja voin lyödä vetoa, että lähiaikoina tapahtuu jotakin suurempaa. Äidillenkin on tulevasta erostamme jo kertonut.

Jos huonosti käy, niin on hyvä muistaa, että kirkko on aina tarjonnut pakolaisille suojapaikan. Suomessakin jokunen vuosi sitten piiloteltiin paria mummoa ihan toden teolla. Joten miksi ei täällä?

Pappilassa asuu kuuden makuuhuoneen kämpässä vain yksi ihminen.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

No Pic - did not happen 2

There is a pic - it did happen.
Eli Vuositavoitteiden  nro 23 täytetty 3/3. Pitihän ne "kirkkokengät" ostaa. Hääkegät jäivät kuitenkin vielä hyllyyn... (Grrr- vajoan kohta maan alle). Katselin aamulla kun vatsa on jostakin syystä paisunut kuin pullataikina. Kuntosalin jälkeen, kun 2 vetämääni täyttä sarjaa eivät sitä vatsaa pienentäneet, mietin että muutama sentti lisää saavat Michelininkin renkaat näyttämään pienemmälle.
Mutta sitten tulikin vastaavasti kamala nälkä.

Paistelin sitten pähkinä-aprikoosi kaurakeksejä pahimpaan makeanhimoon. Onnistuivat kuin Stromsössä.

Maistuisiko varmaan sullekin?



Bloggaamista

Hymyä huuleen, vaikka virtsaatkin vastatuuleen.
Aamukahvipöydässä:

- Yritin myydä ruokablogin Indiedaysille, joka maksaa kirjottajilleen postauksista. Ajattelin, että kun olen työtön ja muuta, niin voisin yhdistää työni ja harrastukseni eli kokkauksen ja kirjoittamisen.

- Sun pitäisi kirjoittaa ennemmin omasta elämästäsi ja siitä, miten yrität selviytyä...

Meni kahvit väärään kurkkuun.

Sinäpä sen sanoit.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Sielunhoitoa

Tuolla edellisessä Prinsessa-postauksessa jo vähän mainitsinkin siitä, että istuimme sunnuntaiaamuna kaikkien odotusten vastaisesti kirkossa.

Olin leiponut siinä aamutuimaan pientä naposteltavaa Jodlausmessun kuulijakunnalle "Kirkkokahveille", joka täällä koostui viinistä ja naposteltavista. Toki kahviakin taisi olla tarjolla sitä halajaville. Miksi en siis niitä viedessäni olisi jäänyt kuuntelemaan alppitorvia ja jodlausta, joita kumpaakaan en ole aikaisemmin livenä nähnyt ja kuullut ja ystävällenikin tämä olisi sellainen kokemus, jota ei ihen heti varmasti eteen tule.

Messun jälkeen ystäväni mainitsi, että pappi oli ihan selvästi puhunut saarnassaan minulle. Olin ollut huomaavinani ihan saman ja istunut kirkon penkissä hiljaa kuin pissi sukassa. Kysymys ei ole mistään paranoidista epäilystä tai minä-olen-maailman-keskipiste-ajattelusta, vaan ihan yksinkertaisesti siitä, että pappi on perhetuttumme, olen tehnyt pari keitrauskeikkaa aikaisemminkin kirkolle ja pappi oli juuri edellisenä päivänä saanut tietää perheemme hajoamisesta ja hiljalleen jakautumisesta. Koska hän on hiljattain käynyt itse läpi eroprosessin vaimostaan, käynyt sen vuoksi terapiassa ja koko prosessi oli vaatinut pitkän toipumisen, oli saarnan aihe edellisenä iltana ilmeisestikin mennyt uusiksi. Toki hän ei tiennyt, että olisin paikalla sunnuntaina, mutta ilmeisestikin taivallinen kanava oli ollut auki ja idea saarnaan iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sattumaa vai ei, että tulimme ystäväni kanssa paikalle? Mää tiijä.

Iltapäivällä syödessämme ystäväni yhtäkkiä tokaisi, että hänelle oli jostakin pätkähtänyt juuri silloin mieleen, että minun ja papin pitäisi lyödä hynttyyt yhteen.

WHAAAAAT THE FFFFff...uuuuuuu....ccccccccccccccccccccccccccccccccccc.....k....

Hyvä ihme sentään, että minusta papin vaimo? No ei  kai nyt sentään.

Tämä pappi-ihminen on kyllä varmasti vakaaluonteinen, ymmärtää tällä hetkellä mielessäni liikkuvat ajatukset, vakaa elämäntavoiltaan ja muutenkin ihan mukava tyyppi. Mutta silti. Voisin kuvitella käyväni henkistä keskustelua hänen kanssaan, miksi toisten niskaan heitetään loskaa enemmän kuin jaksaa kantaa ja miksi toiset porskuttavat isoissa saappaissa. Mutta mitä muuta? Mitä yhteistä olisi hengenmiehellä ja ryvettyneellä Jääkarhulla, joka ajattelee enemmän maallisia asioita?

Ajatus jäi häiritsemään.

Joka kerta kävellessäni kirkon ja pappilan ohi tunnen itseni... no noloksi. Enkä varmasti voi katsoa enää pappia silmiin ajattelematta ystäväni tokaisua joko punastumatta, nolostumatta tai purskahtamatta nauruun.

Eiiiii hemmmmmetttiiiii.

Pippilän pappilan apupapin papupata pankolla kiehuu ja kuohuu!

maanantai 12. marraskuuta 2012

Älä mene pois, Prinsessa, kerro vielä yksi tarina

Jääkarhu odotti Prinsessan vierailua niin, ettei housuissaan pysynyt. Tiedossa oli paljon sellaista, mitä Jääkarhu olisi halunnut tehdä jo pitkään, mutta yksin ei viitsinyt/jaksanut/halunnut/ollut aikaa/rahaa...

Mutta myös Prinsessaa jännitti uuteen maahan tulo. Koska Prinsessa on Perusteellinen Persoona, hän otti matkavalmistelunsa tosissaan:


Prinsessan valmistautumiskuvat: Prinsessan hovipalvelija

Prinsessa pakkasi tärkeimmät tavaransa matkalaukkuun jo hyvissä ajoin. Hän tutkiskeli kulinaarista tarjontaa, jota oli saanut tuliaislahjaksi jo jokin aika sitten, kävi vaihtamassa pankissa matkavaluuttaa, tutkiskeli ja opiskeli kaupungin karttaa. Prinsessa palautteli mieleensä myös aikanaan opiskelemaansa kieltä, että osaisi sitä edes ein Bisschen, eli edes yhden Bissen verran.

Prinsessan matka alkoi aamuvarhain. Jääkarhu tuli häntä Pentukarhun kanssa vastaan. Pentukarhulla oli sinä päivänä Isä-Lapsi päivä koulussa, eli oli tutustumassa Isän työpaikkaan. Prinsessan lentoasemalta hakeminen voitti kuitenkin ihan minkä tahansa muun työn ja oikeastaan Isän työhön kyllä kuuluu vieraiden hakeminen lentoasemalta, jos nämä eivät voi tulla syystä mistä tahansa yksin.

Koska Prinsessa on prinsessa, juo hän kuohuvaa. Sitä, paikallista sellaista olikin Jääkarhulla jo odottamassa.



Neljä päivää on lyhyt aika, mutta siihen saa mahtumaan yllättävän paljon: kenkäshoppailua, Latte Macchiatoa sattumalta löydetystä kahvilasta, olutta ja viiniä paikallisessa kuppilassa, paikallisten viinien maistelua viinimessuilla, kaupunkiin tutustumista, seisomista asuntonäyttöjonossa ja tätä ette kyllä ikinä usko: jodlauksen ja alpitorvien kuuntelua kirkossa, jossa pappi kohdisti saarnan sanansa Jääkarhuun samalla kun katsoi Prinsessan uusia korkokenkiä.








Prinsessa, oli kivaa. Tule toistekin! Myös Pentukarhu jäi kaipaamaan.



Seuraavalla kerralla ehkä kuitenkin jossakin muualla, neutraalilla maaperällä, jolla kummankaan ei tarvitse olla töissä!

No Pic, didn´t happen!


There is a Pic, it did happen!
Kohta 23 vuosisuunnitelmassa  2/3 täytetty.




Heippa!

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Voi Ilves, minkä teit

Menit sitten myös tytön uniin.

Olen kirjoitellut Karhutarinaa vähitellen eteenpäin. Nyt tarina on ollut pysähdyksissä jonkin aikaa vaiheessa, jossa Ilves, vanhan intianniperinteen Salaisuuksiapitävä Voimaeläin tuli tarinaan mukaan. Jääkarhu pyysi Ilvestä pitämään salaisuuden.

Maanantai-iltana mies ja tyttäremme kävivät Länsi-Sveitsissä palauttamassa Kossisen Hanen pakettiauton, jota mieheni oli lainannut roudatakseen kirpparilta löytämänsä vaatekaapin Zürichiin. Matkan aikana isä ja tyttö olivat rupatelleet kaikenlaista mukavaa. Olivat rupatelleet myös jotakin vähemmän mukavaa. Jopa tietyllä tavalla pelottavaa. Siis sillä tavalla pelottavaa, että minä en uskalla kohta ajatella enää yhtään mitään. Ajatukseni nimittäin luetaan ilmasta koko ajan.

Olen hakenut töitä ja asuntoa Suomesta. En ole kertonut siitä kenellekään (paitsi tämän blogin lukijoille) ja pitänyt ajatuksen kotiinpaluusta aivan omana tietonani. Blogin olemassaolosta ei oma perheeni tiedä yhtään mitään, sillä kirjoitan aina, kun kukaan muu ei ole kotona ja tyhjennän selainhistorian aina blogissa käydessäni. Tai sanotaanko, että aina netissä käydessäni.

Maanantaina sain sähköpostin, jossa minulta kysyttiin, koska voisin tulla haastetteluun Stadissa. Samoihin sähköpostin laatikkoon pulpahtamisen aikoihin (itse luin postin vasta eilen tiistaina) tyttöni ja mieheni keskustelivat automatkallaan tulevaisuudestamme ja tyttö oli sanonut isälleen pelkäävänsä sitä, että minä lähden Suomeen. Hän on toki tietoinen siisä, että tulen muuttamaan jossakin vaiheessa tästä kämpästä pois, mutta en ole sanan puolikkaallakaan - en edes yhdellä kirjaimella - maininnut sitä, että lähtisin takaisin kotomaahan.

Mieheni tuli eilen puhumaan minulle asiasta, tyttömme pelosta. Sanoin, että ajatus ei ole ihan tuulesta temmattu ja että olen vakavasti ja tosissani harkinnut asiaa. Mieheni sanoi, että ajatus on tyhmä, että minun ei pitäisi edes harkjita täältä lähtöa.

Siinä vaiheessa (samalla kun tuli taas itku) vedin kaikki korttini pöytään:

- Mulla ei ole täällä töitä. En saa edes työttömyyskorvausta.

- Mun palkka riittää molemmille.

- Teoriassa kyllä, mutta käytännössä ei. Mä oon ihan P.A. ja joudun ostamaan koko ajan ruokaa, vaikka olet luvannut, että pidät siitä huolen. Sitä paitsi mua pelottaa myös tulevaisuus. Mulla ei kerry eläkettä, niin kauan kuin en ole töissä.

- Ei sun vielä tarvitse eläkettä ajatella, sanoo mies, joka on töissä ja kerää eläkettä kahteen pylvääseen töiden kautta ja maksaa ison summan kolmanteen, vapaaehtoiseen, pylvääseen kuukausittain. Eli on itse kyllä eläkeikää jo ajatellut.

- No tarvitsee kyllä, kun näyttää siltä, että pian mulle ei kerry eläkettä juuri ollenkaan. Se, mitä Suomesta on tulossa, ei riitä kyllä yhtään mihinkään ja olen jäämässä yksin, kuten tiedät.

- Kaikki on siis rahasta kiinni?

- No ei ole, mutta valitettavasti se on tällä hetkellä yksi iso osa, kun sitä ei mulla ole.

Keskustelu jatkui kaikkeen siihen epävarmuuteen, jota minulle kertyy koko ajan lisää. Miehelläni ei näytä olevan hajuakaan siitä, mitä käyn läpi, vaikka olen hänelle siitä yrittänyt puhua. Ei pelkkä raha, yksinäisyys, työ, asunto, elämä, vaan kaikkien noiden yhteenpuristettu cocktail. Kysyin mieheltä, eikö hänestä kuitenkin ole ihan yksi ja sama, asunko täältä 10 kilometrin päässä, 100 kilometrin päässä vai Suomessa, sillä emme varmaan tule näkemään hirveän montaa kertaa enää sen jälkeen, kun olen muuttanut pois. Tyttö puolestaan voi valita itse, kumman luo tulee. Luultavasti ei halua Suomeen.

Siinä vaiheessa tulikin rivien välistä ilmi, että mieheni ei halua ottaa tyttöa yksinhuoltajan vastuulle. Haluaa olla vapaa poikamies, joka voi mennä ja tulla miten haluaa. Aivan samalla tavalla kuin Kossinen, joka on jättänyt poikansa eksälleen.

- Jos teitä ei olisi, irtisanoisin itseni ja muuttaisin Kossisen Hanen luo.

- Mutta eikö sitten ole ihan sama, muutanko tytön kanssa Suomeen? Eikö tämä tilanne ole siinä tapauksessa aivan naurettava kaikin puolin?

Tässä vaiheessa mieheltä loppuivat sanat.

Hän palasi työpaikalleen. Tuli parin tunnin päästä takaisin ja sanoi, että soittaa vakuutusyhtiöönsä ja ottaa minullekin 3-pylvään vakuutuksen ja maksaa sitä niin kauan, että saan kunnollisen työpaikan ja voin alkaa maksaa sitä itse. Sanoi myös, että laittaa tililleni rahaa ja että en saisi missään nimessä käyttää sitä ruokaan, vaan siihen mitä tarvitsen. (Mutta entä jos jääkaappi on tyhjä?)

Ehkä jokin ihan pikkuseikka oli ymmärretty.

Vai oliko soittanut Kossiselle, joka turvatakseen oman selustansa oli neuvonut häntä tekemään näin?



maanantai 5. marraskuuta 2012

Kaikenlaista hapatusta ja keitosta

Tuolla viime viikolla päivänä muutamana innostuin hapattamaan ruisleivän hapanjuurta. Kaksi päivää haudutin lämpimässä paikassa, ikkunalla patterin päällä, ruisjauho-vesiseosta ja kas kummaa, se alkoi käymään. Ihan ilman hiivaa. Toisena hapatuspäivänä juureen piti lisätä vähän jauhoa ja saman verran vettä, eli ruokkia sitä - nälkäinen eliö kun oli. 

Juuren aloituspäivänä saadut ruusut (joo,en saanut niitä mieheltäni, turha toivo) alkoivat samanaikaisesti lakastumaan, kuin juuri käymään ja inspiroiduin myös keittämään ruusuvettä. Eli laitoin kattilaan saman verran ruusun terälehtiä ja vettä ja kiehautin 10 minuuttia, kunnes terälehdet olivat vaalenneet  ja laskeneet värinsä veteen. Jätin seoksen jääkaappiin yöksi ja seuraavana päivänä siivilöin terälehdet pois. 




Joistakin ruusulajikkeista (mielellään sitten luomua, kiitos) saa hyvänmakuista lientä, jota voi jatkojalostaa siirapiksi asti. Tämä vesi ei ollut maultaan ihan parhainta, joten taidan käyttää ihan vaan kosmeettisesti. Luulen että kotomaan juhannusruusu saattaisi olla maultaan parempi. Tai etnisestä kaupasta ostettu valmis ruusuvesi.

Eilen sunnuntaina laitoin sitten varsinaisen leipäjuuren muhimaan ja aamulla oli epäilyistäni huolimatta odottamassa iloinen, kupliva yllätys. Shampanjakin olisi kelvannut, mutta ruisjuuren kuplinta sai tänään riittää:




Heittelin sekaan lisää jauhoja ja mietin, miten mahtaa paikalliset jauhot toimia. Vehnäjauhoissa ainakin on välillä eroja, joten ruisjauhotkin saattavat käyttäytyä, miten sattuu. 


Nostatin taikinaa parisen tuntia.




Ohjeessa tehtiin joko reikäleipää tai vuokaleipää, joten kippasin taikinan vuokaan ja annoin taas kohota. Tunnin paiston jälkeen uunista pöllähti ulos ihka oikea ruisleipä: kuori kovaa kuin elämä ja sisältä pehmeää. Taidan olla meidän perheessä ainoa, joka tätä suuhunnsa laittaa. Muut taitavat olla pullamössön kavereita.





Ensi kerralla, joka taitaa olla jo ensi viikon alussa, taidan kieputtaa limpun. Ja käytän suomalaisia riihiruisjauhoja, joita diilerini Suomesta mukanaan lupasi roudata. Juurikin taitaa olla toisella kerralla jo vähän työhönsä tottuneempi ja antaa lisää happamuutta limppuun. Ehkä sitten jouluksi jo saa sellaisen ihan oikean tekeleen. Sitä on sitten hyvä järsiä, kun töllöttimestä tulee "Its a Wonderful Life".


Ruisleivän teko on ihan helppo juttu, mutta odotusaikaa on paljon. Niinpä sitä sitten ennättää mietiskelemään kaikkea ja virkkaamaan vaikkapa kaulahuivin. En tiedä miksi, sateisen ilman vuoksi vain entisten töiden puuhastelujen vuoksi aloin miettimään jälleen kerran kotiin palaamista. Mitä ihmettä minä täällä teen (paitsi ruisleipää), kun kaikille tuntuu olevan yksi ja sama, olenko täällä, Matterhornilla, Himalajalla, Timbuktussa vai Suomessa. 

Mies oli Kossisen luona lähes koko viikon, taisi nukkua vain kaksi yötä täällä. Tyttö puolestaan tuli yläkerran sukulaisten kanssa heittämältään reissulta, kipitti vaatteiden riisumisen jälkeen yläkertaan syömään, vaikka olin juuri kysynyt, olisiko nälkä ja tekisinkö ruokaa (ja vastaus oli ei) ja kun sitten tuli takaisin kotiin, puhui loppuillan isänsä kanssa puhelimessa.

Arvatkaapas, mitä minä tein? Paitsi ruisleivän esitöitä. 

Minulla kilahti. Tuli itku.Sulkeuduin yksin tv-huoneeseen, vaikka tiesinkin sen olevan erittäin lapsellista käytöstä ja suuttuisin jos oma lapseni tekisi niin. Vihanhallinta oli aivan tiessään ja toivotin mielessäni kaikki jorpakkoon ja pakkasin toisella aivopuoliskollani jo matkalaukkujani ja muuttoltaatikoita. Töitäkin olisi tarjolla (jos vain saisin) vaikka millä mitalla. Thaimaassa asti kaivataan puhelinmyyjää, myyntitykkiä, joka möisi jääkaappeja eskimoille 40-asteen helteessä. Ihan mun duuni. Ou-jee. Jääkarhu kyllä eskimot tuntee.

Ihan tosissani mietin hetkisen tuotakin mahdollisuutta, sillä kyseistä työtä olen jossakin elämäni vaiheessa tehnytkin. Ei mitään hirveetä herkkua, mutta halutessaan tulosta (ja samalla rahaa) kyllä saa. Varsinkin kun ei jää jankkaamaan en-minä-nyt-tyypille, että osta jo. Eikun linjalta pois vaan ja uutta putkeen paremmalla onnella.

Mutta ei nyt sitten ehkä kuitenkaan. Thaimaa on aika kaukana, jos Espanjasta on eskimoille jo jääkaapit myyty. 

Sveitsistä pääsee nopeammin häntä koipien välissä kotiin



sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Lällällällläl-lieruu, Jääkarhulta pääsi pieru...

...keskellä kirkon mäkkee, pappi sano "häppee!" Maailman kaunein kukka on huumorin kukka. Ja joskus on ihan pakko nauraa myös itselleen.

Meidät oli kutsuttu eilen naapurissa olevan kirkon ja lähiseudulla olevan luomukaupan järjestämälle illalliselle. Paikalla oli koko lähiseudun naapuripiiri, seurakunta, pappi, lukkari, suntio, kirkon vapaaehtoistyöntekijät, luomukaupan asiakkaita ja vaikka mitä. Kokonaisuudessaan vähän alle 30 henkeä.
Tarjolla oli luomukasviksista tehtyä pöperöä. Minähän olen ollut kasvissyöjä jo jonkin aikaa. Itseasiassa niin tiukka kasvissyöjä, että en käytä mitään eläinperäisiä ainesosia ruuassani, ellei ole ihan pakko. Eli jos en tiedä mitä ruoka sisältää, jos mitään muuta ei ole saatavilla, tai jos en halua loukata emäntää/isäntää, koska olen itse ollut niin tyhmä, etten ole asiasta etukäteen ilmoittanut.

Elilen oli juuri jälkimmäinen tilanne. Luomukaupan väki tuntee minut, koska olen käynyt siellä useampaan otteeseen ja kutsukin tuli jo jokin aikaa sitten. Olisin voinut ihan hyvin heitä muistuttaa, että en syö kananmunaa, maitoa ja juustoa, mitä illallisen ruokalistalla oli. Hehän tiesivät jo nirppanokkaisuuteni, sillä olin heidän kanssaan siitä joskus puhunut, mutta he eivät tienneet, että olen tulossa, sillä saamani kutsu oli seurakunnalta, ei heiltä. Niinpä sitten kiltisti napsin naamaani fetajuustokuutiot, kermaviili-yrttikastikkeen, suklaakakun ja mango-mascarponevaahdon. Sillä seurauksella, että minua alkoi pierettämään aivan valtavasti.

Koska istuimme papin pöydässä, oli minun pakko pidätellä kaasua niin tiukasti, että naama alkoi varmaan jo punoittaa. Välillä oli pakko ravata vessaan päästämään liikoja ilmoja pois, koska ruokalajien välissä näytettiin musiikki-dia-multimediashowta ja illallinen jatkui ja jatkui ja jatkui. Loputtomiin.

Lopulta koitti kuitenkin helpotus, kun show loppui ja ihmiset alkoivat vähitellen kömpiä yöpuilleen. Mieheni kysyi jossakin vaiheessa, haluaisinko KafiSchnapsiin (eli läheiseen baariin, jossa käynnin jälkeen jokunen viikko sitten sain kylmää vettä niskaani) ja ymmärsin tahallani väärin: "Ai kahviako haluat? Kiitos, minulle ei." Mies vaikutti vähän pettyneelle, kun kieltäydyin, sekä kahvista että baarista. Oli itse ilmeisestikin menomono vinossa ja parempaakaan ToisNaisseuraa ei siihen hätään löytynyt.

Juuri viimeisillä hetkillä minä en pystynyt enää pidättelemään. Pääsi siis paukku. Kirkossa. Niin kovalla ryskeellä, että koko Universumi sen varmasti kuuli. Onneksi pappi ei ollut enää paikalla, ainoastaan oma mieheni, mutta silti. Kirkossa... Tämähän onnistuu sitten varmaankin vain Jääkarhulta.

Olen muuten hurahtanut Ismo Leikolaan:





Jos roisi kielenkäyttö ei sovi pirtaan, kannattaa jättää väliin.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa (sateessa)








Ja sitten sanotaan, Se(x) on kuin pyörällä ajamista: kun kerran on oppinut, ei voi unohtaa. Mutta entäs sitten, kun näyttää siltä, että sinut on jätetty yksipyöräisen eteen. Yksipyöräisen, jolla et ikinä oppinut ajamaan.


She is (defenately) not me


Mystistä hapatusta - she is defenately not me - Kossinen ei varmasti tee ruisleipää hapanjuuresta

Siivosinpas sitten lauantaiaamun kunniaksi mp3:ni ja löysin sen uumenista Madonnan vähän varjoon jääneen biisin Shes not me, joka kumma kyllä ei ole puhutellut minua aikaisemmin ja olen luultavasti skipannut sen joka kerta, kun se on alkanut kuulokkeista raikumaan. Tällä kerralla jäin kuutenkin kuuntelemaan ja kuinkas ollakaan, sanat iskivät päin naamaa ja tilanne tuntui yllättävän tutulle: uusi tyttöystävä lainailee tavaroita ja alkaa näyttää samalle. No, Kossisen ja minun tapauksessa tietysti samannäköisyys on tainnut olla jo (tuskin kukaan haluaa tietoisesti muuttua minun näköisekseni - hulluhan se olisi) ja tuskinpa Kossinen haluaa laittaa päällensä minun hänelle ylisuuret rintaliivit tai puuvillaiset pikkarini. Tai no, eihän sitä tiedä.... Nääää, ei nyt kuiteskaan. Tyttöni lainailee kyllä vaatteistani, mutta sehän taitaa olla ihan normaalia. Muistan itsekin laittaneeni itseni "äitini saappaisiin", ihan kirjaimellisesti.

Vähän aikaa biisejä deletoidessani ja uusia lisätessäni ja uudelleen deletoidessani ja lisätessäni onnistuin sitten lopulta deletoimaan melkein kaiken, sekä mp3:sta, että mediaplayerin kirjastosta. Kun sitten työskentelin miniläppärillä, jossa ei ole cd/dvd-romia, onkin lopputuloksena mp3, jossa on kokonaista 3 biisiä: Johnny Cash: Gods gonna cut you down, Bligg: Rosalie ja Manhattan. Näillä sitten pääseekin pitkälle. Varsinkin sen juoksuharjoittelun aloittaminen tuon Johnny Cashin tahtiin menee ihan loistavasti: juokse niin kovaa, ettei sua saada kiinni! Olikohan tämä nyt merkki Universumista, että kannattaa ladata sekä oma mieli, että mp3 aivan uudella kamalla. Ehkä.

Tyttäremme lähti viikonlopuksi yläkerran sukulaisten kanssa reissun päälle ja mies häipyi Kossiselle. Niinpä minulle jäi jälleen omaa aikaa miettiä asioita ja tehdä mitä huvittaa. Istua vaikka puolille päivin pyjamassa. Kokeilla jälleen sitä, miltä tuntuu olla yksin kotona, omissa oloissaan, omassa rauhassa. Mutta ei tämä ole ihan sama kuin omassa kämpässä oleilu. Miehellä on avaimet ja pönkäisee ihan millä hetkellä tahansa kotiin. Joudun siis tavallaan olemaan varpaillani koko ajan. Ja mietin, jos mieheni muuttaa pois, niinkuin on joskus maininnut, niin aikooko kuitenkin pitää avaimet ja tulla ja mennä niinkuin haluaa, vähän niinkuin nyt, kun viettää puolet viikosta Kossisella ja puolet täällä? Periaatteessa kun tämä on hänen työsuhdekämppänsä, ei minun.

Tiedän, että asumme WG:ssä, eli olisiko tuo suomeksi solukämppä: jokaisella oma huone ja keittiö, olkkari ja kylppäri jaetaan. Tiedän, että mulla on oikeus tehdä ihan mitä haluan. Voisin vaikka periaatteessa tuoda tänne vaikkapa toisen miehen halutessani. Toki se saattaisi olla jokaiselle vähän liian tiukka paikka. En kuitenkaan osaa suhtautua asiaan noin. Minulle me olemme yhä edelleenkin perhe, vaikka mieheni on suureksi osaksi jo irtautunut yhteydestämme. Hänellä näyttää olevan tunteita ainoastaan lastamme kohtaan. Minua kohtelee kuin ilmaa. Tai ei oikeastaan edes kuin ilmaa, sillä ilmaa tarvitaan hengittämiseen, minua hän ei tarvitse mihinkään. Paitsi lapsenhoitoon, mutta sehän tulikin jo selvitettyä (vaikka palkasta ei ole vieläkään sovittu). Välillä en oikeasti ymmärrä, miten hän voi jäädyttää tunteensa noinkin hyvin. Aivan kuin olisimme koko yhdessäoloaikamme olleet pelkästään tuttuja ja välillämme ei olisi oikeasti ollut yhtään mitään. Vai oliko tilanne oikeasti niin, eikä välillämme ollutkaan mitään mieheni puolella? Oliko hän kanssani 18 vuotta jostakin kieroutuneesta syystä, jonka vain hän tietää? Ai niin, minähän muistutan Kossista... Oliko mieheni minun kanssani vain siitä syystä? Olin hänelle kaikki nämä vuodet Kossisen korvike? Kun hänelle tuli sitten tilaisuus saada alkuperäinen takaisin, hän käytti sen hyväkseen. Ja pitää muistaa, että hänellä on ollut monta kuukautta pidempi aika tottua uuteen tilanteeseen ja hänelle koko stoori on ollut hiljaista lipumista kohti uutta suhdetta. Minulle tilanne - vaikka tietty aavistus jossakin vaiheessa oli tullutkin - tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. En ole voinut hiljalleen kasvaa siihen, vaan olen joutunut tämän blogin sekä ystävieni kautta purkamaan tilanteen, johon en ikinä uskonut joutuvani.

Blogin aloittaminen oli minulle helppoa, sillä olen jo useamman vuoden kirjoittanut blogia myös omalla nimelläni ja namallani. Aihe toki on aivan erilainen ja blogi  ollut hiljaiselossa jo jonkin aikaa. Olen myös säännöllinen muiden blogien lukija ja aihepiirit vaihtuvat life style-blogeista käsitöihin ja kokkaukseen. Viimeaikoina olen kuitenkin huomannut, että muutama blogi, joista varmasti pitäisin elämäni ollessa eri kantamilla kuin nyt, on alkanut minua ärsyttämään niiden yltiöpäisen positiivisuuden ja ah-elämä-on-niin-ihanaa -asenteen vuoksi. Kirjoittaisin itsekin mielelläni siitä, miten kivaa Sveitsissä on: kaikki se luksus ja hyvä elämä, mitä täällä voi halutessaan saavuttaa. Kaikki ne elämän pienet ilot, joita täältä voi löytää myös tavallinen tossunkuluttaja, ovat jääneet omaan arvoonsa elämäni pohjan pudotessa yhtäkkisesti sudenkuoppaan, josta tie näkyy menevän vain alaspäin. Olen jäänyt oravanpyörään, jossa epäonnistuminen ruokkii negatiivista ajattelua ja negatiivinen ajattelu vie epäonnistumiseen. Yritän kovasti ja kokoajan päästä tästä pyörästä ulos, mutta aina minut sysätään takaisin.

Perjantai-Buddha ei ollut minulle eilen lempeä: sain muistutuksen siitä, että vaikka "kein Alkohol ist auch kein Lösung", niin liian suuri määrä liian nuorta viiniä saa aikaan migreeniin taipuvaisella ihmisellä särkyä, joka vie sängyn pohjalle odottamaan kuolemaa. Kuolema ei kuitenkaan tullut, mutta kärsimys jatkuu. Ja Buddhan oppien mukaan kärsimyt loppuu, kun (elämän)jano loppuu.

Elä ja kärsi vai löydä rauha ja lopeta kärsimys?

torstai 1. marraskuuta 2012

Au Pair

Sveitsissä oli pitkään perinteenä, että jompikumpi vanhemmista jäi kotiin hoitamaan lapsia perheen kasvettua pienillä tossunkuluttajilla. Päiväkotien kuukausimaksut olivat niin huimat, että vain rikkailla oli niihin varaa ja yleensä oli halvempaa, että toinen vanhemmista jäi kotiin tai plus-miinus-nollatilanne, jossa vähemmän tienaavan vanhemman palkka meni lasten hoitokuluihin. Yleensä tämä kotiinjäävä vanhempi oli äiti.

Jossakin vaiheessa myös äidit alkoivat luoda uraa ja perheisiin alettiin palkkaamaan hoitajia, joko normaaleja omassa kotonaan asuvia tai sitten perheeseen muuttavia - no Au Paireja tietysti. Suomalaisilla Au Paireilla on Sveitsissä hyvä ja luotettava maine ja omaan tuttavapiiriini kuuluu montakin ihmistä, joka on itse ollut tai jonka perheessä joku on ollut Au Pairina Sveitsissä.

Tuossa taas yön hiljaisina tunteina tuli mieleen, kun sitä räsynukkea en jaksanutkaan piikittää, että miehenihän sanoi jo alkuvaiheessa, että halusi minut tänne vain lapsemme vuoksi. Ensin asetin itseni tässä kämpässä vähän alivuokralaisen asemaan, vaikka en vuokraani pystykään maksamaan. Mutta nythän mä vasta hokasin, että Au Pairhan minä perskutarallaa olenkin. Asun mieheni yksinhuoltajaperheessä omassa huoneessani ja pidän huolen siitä, että lapsella on ruokaa, laitan sen aamulla kouluun, pesen pyykkiä, siivoan ja hoidan juoksevia asioita.

Eli, koska mieheni - työnantajani - ei ole maksanut minulle sopivaa palkkaa tekemistäni töistä, voisinko mahdollisesti ottaa yhteyttä johonkin Au Pair - liittoon tai muuhun sellaiseen? Niin no, työsopimustahan mulla ei ole, mutta työnantajani saattaisi saada noottia myös siitä, sekä siitä, että työaikojani ei ole rajattu, vaan joudun olemaan läsnä 24/7. Paljonkohan Au Pair saa ruuan ja majoituksen lisäksi taskurahaa? Eihän voi olla oikein, että Au Pair joutuu hakemaan koko ajan muita töitä selvitäkseen normaaleista kuluistaan,m kuten esimerkiksi talvivaatteiden hankinnasta ja tuopposesta silloin tällöin perjantai-iltana, joka sekin pitää tosin kotona/työpaikalla ryystää, kun työnantaja leilettelee missä sattuu kertomatta kenelekkään.

No olihan silloin pari viikkoa sitten yksi satku jätetty jääkaapin oveen, mutta ei se taida ihan riittävästi olla kuukauden työstä, vai onko?

Mutta ensi viikolla Au Pair-Jääkarhu saa vieraan: verho-ostoksille tulevan Prinsessan! Pienen hetken, muutaman päivän, Jääkarhu saa maistaa sitä elämää, mitä elämä Sveitsissä kaikkien laifstailplokien mukaan pitäisi olla: kenkäshoppailua Bahnhofstrassella, kuohuviinin ryystämistä trendibaarissa, shoppailua merkkiliikkeissä ja Latte Macchiatoja Sprünglin kahvilassa Paradeplatzilla!

Jääkarhu odottaa niin, ettei meinaa housuissaan pysyä!