tiistai 13. marraskuuta 2012

Sielunhoitoa

Tuolla edellisessä Prinsessa-postauksessa jo vähän mainitsinkin siitä, että istuimme sunnuntaiaamuna kaikkien odotusten vastaisesti kirkossa.

Olin leiponut siinä aamutuimaan pientä naposteltavaa Jodlausmessun kuulijakunnalle "Kirkkokahveille", joka täällä koostui viinistä ja naposteltavista. Toki kahviakin taisi olla tarjolla sitä halajaville. Miksi en siis niitä viedessäni olisi jäänyt kuuntelemaan alppitorvia ja jodlausta, joita kumpaakaan en ole aikaisemmin livenä nähnyt ja kuullut ja ystävällenikin tämä olisi sellainen kokemus, jota ei ihen heti varmasti eteen tule.

Messun jälkeen ystäväni mainitsi, että pappi oli ihan selvästi puhunut saarnassaan minulle. Olin ollut huomaavinani ihan saman ja istunut kirkon penkissä hiljaa kuin pissi sukassa. Kysymys ei ole mistään paranoidista epäilystä tai minä-olen-maailman-keskipiste-ajattelusta, vaan ihan yksinkertaisesti siitä, että pappi on perhetuttumme, olen tehnyt pari keitrauskeikkaa aikaisemminkin kirkolle ja pappi oli juuri edellisenä päivänä saanut tietää perheemme hajoamisesta ja hiljalleen jakautumisesta. Koska hän on hiljattain käynyt itse läpi eroprosessin vaimostaan, käynyt sen vuoksi terapiassa ja koko prosessi oli vaatinut pitkän toipumisen, oli saarnan aihe edellisenä iltana ilmeisestikin mennyt uusiksi. Toki hän ei tiennyt, että olisin paikalla sunnuntaina, mutta ilmeisestikin taivallinen kanava oli ollut auki ja idea saarnaan iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sattumaa vai ei, että tulimme ystäväni kanssa paikalle? Mää tiijä.

Iltapäivällä syödessämme ystäväni yhtäkkiä tokaisi, että hänelle oli jostakin pätkähtänyt juuri silloin mieleen, että minun ja papin pitäisi lyödä hynttyyt yhteen.

WHAAAAAT THE FFFFff...uuuuuuu....ccccccccccccccccccccccccccccccccccc.....k....

Hyvä ihme sentään, että minusta papin vaimo? No ei  kai nyt sentään.

Tämä pappi-ihminen on kyllä varmasti vakaaluonteinen, ymmärtää tällä hetkellä mielessäni liikkuvat ajatukset, vakaa elämäntavoiltaan ja muutenkin ihan mukava tyyppi. Mutta silti. Voisin kuvitella käyväni henkistä keskustelua hänen kanssaan, miksi toisten niskaan heitetään loskaa enemmän kuin jaksaa kantaa ja miksi toiset porskuttavat isoissa saappaissa. Mutta mitä muuta? Mitä yhteistä olisi hengenmiehellä ja ryvettyneellä Jääkarhulla, joka ajattelee enemmän maallisia asioita?

Ajatus jäi häiritsemään.

Joka kerta kävellessäni kirkon ja pappilan ohi tunnen itseni... no noloksi. Enkä varmasti voi katsoa enää pappia silmiin ajattelematta ystäväni tokaisua joko punastumatta, nolostumatta tai purskahtamatta nauruun.

Eiiiii hemmmmmetttiiiii.

Pippilän pappilan apupapin papupata pankolla kiehuu ja kuohuu!

7 kommenttia:

Jääkarhu kirjoitti...

Niin ja joo. Ehtoollisiviinin tannisuudesta, tammisuudesta ja täyteläisyydestä saattaisin myös saada ihan hyvän keskustelun aikaiseksi.

Nimetön kirjoitti...

Mutta miksi ei? Papitkin on ihmisiä ja jotkut jopa miehiä :)

T:Sole

Jääkarhu kirjoitti...

Mutta papit ovat pelottavia ihmisiä, niinkuin poliisitkin. Nehän osaavat lukea ajatuksia ja näkevät jo kasvoista, kuka on tehnyt syntiä ;)

Nimetön kirjoitti...

Tunnen monta "rentoa" pappia ja nekin tekee syntiä (!!). Nyt vaan kirkkoa kiertämään ja sunnuntaina eturiviin... :)

T:Sole

Jääkarhu kirjoitti...

Sole, tämä ei taida kuulua ihan niihin rentoihin ;) Tää on kyllä kiva ja fiksu ja tekisi mieli sanoa että nalleKARHU, mutta taidan jättää sanomatta...

Nimetön kirjoitti...

VARO KARHUJA! :)

T:Sole

Jääkarhu kirjoitti...

Sole, varmasti varon! En ole kovapäinen enkä masokisti, joten opin kyllä yhdestä kerrasta!