maanantai 26. marraskuuta 2012

Sininen hetki - sininen uni

"Jääkarhu, älä huoli, minä otan kaikki salaisuutesi kantaakseni,"  sanoi Ilves "mutta vastapainoksi annan sinulle sinisen värin."

Paljon on vettä Reinissä virrannut sen jälkeen, kun viimeksi sormiani näppäimille asettelin. Tapahtumat jäivät jännään paikkaan. Moni on jo päivityksiä kaipaillut ja jäänyt odottamaan seuraavaa siirtoa: tuleeko Jääkarhusta nyt Pastorin Rouva vai mikä tässä taas mättää.

Jäin viimeisen Prinsessapäivän tapahtumista hämmentyneeseen tilaan. Vaati päivän, jos toisenkin selvittääkseni ensin ajatuksiani itselleni kirjatakseni ne tänne. Miten paljon voin sieluani julkisesti avata? Periaatteessahan olen tunkion repinyt jo pohjamutia myöten auki, joten miten pieni lisäys voisi asiaa muuttaa?  Mikä voisi olla sellainen asia, mitä en voisi kaiken tämän jälkeen tänne enää kirjoittaa?

Tätäkin enemmän olen "tilanteen pakottamasta syystä" joutunut miettimään omaa elämänvakaumustani ja suhtautumistani uskontoon, uskontoihin, Jumalaan, jumaliin, Universumiin, korkeampiin voimiin tai vaikkapa ufoihin. Valitkaa jokainen oma suosikkinne. Jos ei kiinnosta tippaakaan, voitte siirtyä blogilistalla eteenpäin, sillä nyt seuraa uskonnollista hapatusta tuutin täydeltä.

Olen itse syntynyt luterilaiseen maallistuneeseen perheeseen. Suvussani on ollut himouskovaa ja ateistia, ateistia josta on tullut himouskova ja himouskovaa, joka on hylännyt uskontonsa elämänvaikeuksien seurauksena: ei voi olla Jumalaa, jos elämäni on ollut tällaista, en voi uskoa Jumalaan, joka kiusaa ihmisiä.

Omassa perheessäni käytiin kirkossa vain kerran vuodessa - jouluna - ja jossakin vaiheessa perinne muuttui jouluaamun kirkkokäynnistä kirkonmenojen katsomiseen telkkarista ennen lastenohjelmia. Jossakin vaiheessa kukaan ei sitten jaksanut enää nousta ylös edes TV:n ääreen.

Koulussa minulla oli lestadiolainen opettaja, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Emme käyneet maailmanuskontoja läpi, vaan ainoastaan kristillisen osan koko siitä valtavasta kokonaisuudesta, mikä maailmassa on valloillaan. Ysiluokan kevätkirkossa meille saarnasi tulta ja tulikiveä sekä helvetin kadotusta kaikille tarjoava yksi Suomen ensimmäisistä naispapeista. Tässä vaiheessa en enää uskonut mihinkään, en varsinkaan Jumalaan, joka lähettää juuri koulunsa lopettavat, elämän kevättään viettävät nuoret suoraan helvetin porteille ilman muita vaihtoehtoja.

Lukiossa sain opettajakseni entisen papin, joka puhui lempeämmin ja hyvääksyvämmin. Samalla opimme myös perusasiat juutalaisuudesta, buddhalaisuudesta, hindulaisuudesta, islamista, kaikista näiden eri muodoista, kuten myös kristillisyyden eri muodoista. Lukion toisella luokalla jouduin järjestämään pitkään ja vaikeasti sairastaneen äitini hautajaiset keskusteluineen papin kanssa. 15 minuuttia: "Mitä minun pitäisi hautajaisissa puhua?" Mistä minä olisin sen tiennyt, hänhän se oli pappi, jonka olisi ollut tarkoituksena puhua lohdutuksen sanoja juuri viimeisen vanhempansa menettäneelle lukiolaiselle. Sen sijaan tuli vain pikainen tietojen keräys siitä, että jotakin sanottavaa hautajaispäivänä löytyisi.

Tässä vaiheessa kiinnostuin aasialaisista kulttuureista ja koin buddhismin olevan lähimpänä ajatusmaailmaani. Tätä kesti vain siihen asti, kun päädyin Israeliin Kibbutziin vapaaehtoiseksi ja Jerusalemissa viettämäni muutama viikko sai pääni pyörälle: sitä valtavaa uskonnollista aktiviiteettia, mitä tuossa kaupungissa harrastetaan, ei usko kukaan käymättä siellä. On varaa mistä valita: valitse vai oma vakaumuksesi ja seuraa virtaa, suitsukkeiden sakeaa savua, Via Dolorosaa, käy Itkumuurilla ja Kalliomoskeijassa, Öljymäellä... Tuo aika Israelissa herätti kiinnostukseni juutalaisuutta kohtaan ja useammin kuin kerran näin unta, että olin juutalainen perheenäiti, joka oli sytyttämässä sapattikynttilöitä ennen ilta-ateriaa.

Mutta eihän sekään tietenkään ollut lopullista, vaan taistelulajiharrastukseni kautta palasin takaisin buddhalaiseen ajatteluun, tällä kerralla Zeniläisyyteen, jossa etsitään vastausta kysymykseen, jota ei ole edes aseteltu. Etsintä jatkuu.

Seuraava kohtaamiseni papin kanssa oli tyttäremme kaste ja jälleen kerran keskustelu papin kanssa.. Tällä kerralla se sujui hyvin, mutta itse kastetilaisuuden jälkeinen kastejuhla jätti minut jälleen kerran hämmentyneeseen tilaan. Koska suuri osa vieraistamme olivat sveitsiläisä, oli juhlassa tarjolla myös olutta ja viiniä. Suomalaiset vieraamme eivät koskeneet kumpaankaan, itse mietin uskallankio kaataa edes sveitsiläisten laseihin papin ollessa paikalla. Pappi itse joi olutta.

Mitä hemmmmm..... Mitä tämä nyt sitten taas oli olevinaan? En ymmärtänyt. Mieleen on jäänyt pelon pappeja kohtaan lisäksi myös hämmennys, jonka yli en meinaa päästä.

Olen varma, että ihminen pystyy vaikuttamaan omaan kohtaloonsa, mutta jonkun on täytynyt meille ne kortit jakaa, joilla pelaamme. Mikä tai kuka se on, en tiedä. Universumi, Suuri Kurpitsa, Joulupukki, Jumala vai alkuräjähdys, teorioita on monta. Eräällä tuttavallani on suora yhteys taivaaseen. Hän ei tee mitään, ennekuin on saanut selvän vastauksen pyyntöönsä ja kysymykseensä. Minä en ole tällaista yhteyttä kokenut koskaan, vaan olen joutunut tekemään ratkaisuni omien tietojeni pohjalta. Olen ollut tavallaan kateellinen tälle tyypille, joka pystyy tekemään minkä tahansa asian sillä perusteella, että Jumala on hänelle näin määrännyt. Muutti perheensä kanssa Kanadaan tuppukylään siitä syystä, että näin oli määrätty. Otti lapsensa pois koulusta ja opettaa heitä kotonaan, koska näin oli määrätty. On tulossa nyt Zürichiin, koska näin on kuulema EHKÄ määrätty. Ei ole ihan varma vielä, mutta mahdollisuus on.

Olenko minä siis ollut niin tyhmä merkkien lukemisessa, että Herra Taivaalinen Isä joutui heittämään eteeni vähän korkeampitasoisen tulkin, ihan oikean papin selvittämään asioita ja sitä, miten niihin pitäisi suhtautua? Pitikö kaikki ojentaa näin näkyvällä tarjottimella eteeni, kun en osannut pienemmistä merkeistä lukea?

Jaahas. Kun mietin, voisinko oikeasti seurustella papin kanssa, menin täysin hämmennyksiin. Maailmakuvat eivät oikeasti kohtaa, vai miten mahtaisi käydä, kun pastorin rouva puhuu ensin miehen pään pehmeäksi Zenbuddhalaista filosofiaa ja jos tyyppi ei meinaa ottaa onkeensa, niin lyö ensin karatella turpaan ja toiselle poskelle läväyttää kendo-miekalla, kiroaa kuin merimies samalla, kun juuri piikitettyyn tatuointiin sattuu ja napakoru jää kiinni housunkaulukseen. Vastukseksi tarvittaisiin vähän karskimpi mies kuin pienikokoinen, lempeä miekkonen, jonka ainoa puolustuskeino on lyödä raamatulla päähän. Sama naikkonen istuu sitten vielä kirkon etupenkissä goottivaatteissa (kun papin vaimon pitää kai pukeutua mustaan, vai?) ja silmät rajattu mustalla kajalilla, maistelee ehtoollisviinejä toisenkin pullollisen lasillisen ja roikkuu joskus yötä myöten Exilessä Perkeleklubilla.

Siinä saattaisi olla seurakunnalla vähän sulattelemista juuri sen jälkeen kun ovat toipuneet edellisen hippi-papin seksiorgioista, joita juorun mukaan pappilan tiloissa muutamia vuosia sitten vietettiin, mää-tiijä onko totta.

Mutta oli miten oli, olen saanut tämän asian meditoinnista ja läpikäynnistä uskomatonta voimaa: en ole kahteen viikoon menettänyt malttiani yhtä ainoata kertaa lapseni tai tulevan ex-mieheni takia! En tiedä koskettiko minua jumalainen vai maallinen rakkaus, mutta pitkästä aikaa olen tuntenut muutakin kuin surua, epätoivoa ja kiukkua ja nähnyt, että elämää tulee myös tämän jälkeen.

Viime yönä näin sinisen unen: uneeni tuli sähkönsininen kissa. Kävi vain näyttäytymässä ja poistui takaisin, sinne mistä ilmestyi. Mitähän tämäkin sitten mahtaa tuoda mukanaan?

Ei kommentteja: