perjantai 21. joulukuuta 2012

Enkeleitä, sammakoita ja psykologista sodankäyntiä

Miehelläni on aina ollut outo tapa peittää tavarani omiensa alle.

Kun olen laittanut takkini naulaan roikkumaan, on mieheni vetänyt oman takkinsa joko samaan naulaan tai samalle hengarille, vaikka vieressä olisi tyhjää tilaa vaikka muille jakaa. Kun laitan pöydälle kirjan, jota olen juuri lukemassa, mieheni peittää sen omallaan, joko lehdellä, kirjalla tai millä vaan paperilla. Tai laskin kädestäni melkein mitä vaan, mieheni peittää sen jollakin. Yleensä myös kävelemässä ollessamme, mieheni merkkaa reittimme. Aivan samaan tapaan kuin koirat sen tekevät, ei ehkä kuitenkaan aivan yhtä usein.

Juttelin tästä kerran erään työkaverini kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että miehillä on primitiivinen tapa suojella perhettään. He peittävät kaikki naisensa hajut omallaan. Se ei ole tarkoituksellista, vaan ihan ilmeisestikin luonnon sanelema alitajuinen sääntö, jota mies ei itse edes huomaa.

Mieheni on ollut alitajuisesti myös mustasukkainen kaikille niille miespuolisille artisteille, joita olen yhteisen taipaleemme aikana fanittanut: Sting, U2, Happoradio, mikä tahansa milloinkin on mielestäni ollut pop. Mieheni mielestä kaikki on ollut pelkkää potaskaa.

Nyt onkin ollut erittäin vapauttavaa kääntää volyymit kaakkoon ja kuunnella täysillä I still haven´t foundia, Englishman in New Yorkia, Queenia, Robbie Williamsia, Linkin Parkia, Scorpionsia, Simply Rediä ja kaikkea räminää ja röminää. Ilman, että miehellä olisi siihen enää yhtään mitään sanottavaa.

Mieheni on kostanut tämän kaiken. On alkanut peittää ruokani jääkaapissa. Maidottoman margariinin päältä löytyy voipaketti, tofun päältä löytyy klöntti lihaa ja kasvislaatikosta savukalaa. Soijamaitoni on siirretty hyllylle tavallisen maidon kanssa ja kaikki pastatuotteet, mitä talosta löytyy, ovat kananmunallisia. Ei silleen, että niin herkkä olisin, että jättäisin kaiken syömättä pelkästään siitä syystä, että niiden päällä on ollut jotakin, mitä en itse pariaatteesta syö, mutta jotenkin tämäkin alitajuinen peittäminen herätti huomioni. Jos kyseessä olisi ollut vain yksi tavara, niin en varmasti olisi edes kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta kun peitettynä oli kaikki.

No joo. Ihan sama. Mutta mikähän oli omassa alitajunnassani vikana, kun tilailin entisten rikkimenneiden napakorujeni tilalle uusia? Valitsin kaksi silmääni ja sieluani eniten miellyttävää hopeakorua ja vasta paketteja odotellessani toissapäivänä mieleeni välähti, että tulikin tilattua jotakin ihan kummallista... Korujen nimet ovat nimittäi Angel´s Heart ja Frog.

Enkelin sydän ja Sammakko.

;)

Eilen vetäisin sitten täysimittaisen meditaatioistunnon. Tänään jokaisella uloshengityksellä yrittää perjantai-buddha ulos: suuhun tulee ihan selkeä suitsukkeen maku, joka oli aamulla voimakkaimmillaan hampaita harjatessa.

Pidän suuni siis visusti kiinni, sillä perjantai-buddhani saattaa pelastaa minut tämäniltaiselta maailmanlopulta.


maanantai 17. joulukuuta 2012

Anoppi ja Appi

Minulla on ollut appivanhempiini harvinaisen hyvät välit koko sen ajan, kun olemme tunteneet toisemme. Mieheni esitteli minut jo seurustelumme alkuvaiheessa ja alun kielivaikeuksista huolimatta olen aina pystynyt juttelemaan heidän kanssaan.

Mieheni on appeni lempilapsi ja siitä syystä myös riidat ja välien selvittelyt ovat olleet maksimmalisissa rajoissa. Asioita on huudettu suoraan suusta toiseen, mutta aina ne on selvitetty viimeistä pisaraa myöten niin, että mitään ei ole jäänyt hampaankoloon. Anoppini puolestaan on ottanut perheessä tasapainottajan roolin. Hänelle henkinen tasapaino ja yhteydenpito kaikkien perheeseen kuuluvien välillä on ollut hyvin tärkeää. Hänelle on myös voinut kertoa asioita ennekuin niitä kerrotaan muille.

Mieheni kertoi siis tämänkin tapauksen ensin äidilleen.

Anoppini oli järkyttynyt. Tottakai. Mieheni sanoi, että tämä ei oikein osannut suhtautua asiaan ja ei tiennyt, miten sitä käsitellä. Siitäkään huolimatta, että perheessä on ollut muitakin avioeroja, mm. kaksi hänen veljistään on eronnut ja anoppini on pitänyt yhteyttä näissä tapauksissa molempiin osapuoliin vaikka osapuolet ovat olleet riidoissa keskenään, eikä heitä ole voitu kutsua yhtäaikaa perhejuhliin, joita tässä perheessä harrastetaan suurella mittakaavalla ja usein.

Anoppini oli jokin aika sitten käymässä yläkerran sukulaistemme luona. Myös minä olin siellä kahaveella. Anoppini oli jäykkä, ei katsonut silmiin, ei tiennyt mitä sanoa. Niinpä sitten koko vyyhdin purkaminen jäi minun - luonteeltani erittäin epäsosisaalisen personan harteille. Jouduin pinnistämään small talk - taitoni aivan äärimmilleen tasoittaakseni kireää tunnelmaa. Anoppi tuli vähän vastaan, mutta koko tapaamisesta jäi silti vähän kireä tunne harteille.

Jos Anoppini reagoi asiaan tällätavoin, miten mahtoi olla Appeni laita? Pelkäsin jo etukäteen tapaamistamme, sillä Appeni on tietynlaisesta hyvin toimeentulemisesta huolimatta jäänyt vähän etäiseksi ja kylmäksi. Niinpä sitten en ihmetellyt yhtään, kun hän tuli käymään yläkerrassa kulkien ovemme ohi soittamatta kelloa tai koputtamatta, vaikka hän on yleensä luonani aikaisemmin samalla visiitillä käynyt. Olin pettynyt, hyvin pettynyt. Olenko hänelle pelkkää ilmaa kaiken tapahtuneen jälkeen?

Yllätykseni oli sitten suuri, kun Appeni poislähtiessään tulikin koputtamaan ovellemme. Seisoi oven takana hymyilevänä, kyseli kuulumiset, katsoi reippasti - Anopistani poiketen - silmiini. Sitten yllätyksekseni sipaisi kädellään poskeani ja sanoi: "Zürichin ilma tekee sinulle hyvää."

Pieni ele. Pari näennäisesti merkityksetöntä sanaa. Merkitsivät kuitenkin minulle enemmän, kuin yksikään sana, joilla minua on tämän puolen vuoden aikana lohdutettu tai yksikään teko, jolla minua on tuettu.

Züricin ilma tekee sinulle hyvää. Olet tervetullut jäämään.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Sinut on tunnistettu

Jokunen aika sitten Suomessa näytettiin TV-sarjaa, jossa kilpailemaan tullut henkilö joutui arvaamaan muiden henkilöiden ammatteja, harrastuksia tai muita tekemisiä. Kilpailija sai esittää arvauksen kohteena oleville pari kysymystä, joiden perusteella hän joutui sitten ratkaisemaan kuka kukin oli. Toki ammatit, harrastukset ja muut ominaisuudet oli annettu tietoon jo etukäteen. Piti vain osata sijoittaa oikea naama oikeaan ominaisuuteen.

Juttelin tässä eräänä päivänä erään suomalaisen kanssa niitä sun näitä. Yhtäkkiä tämä keskustelukumppanini kysyi:

- Kirjoitatko sinä blogia?
- Joo, kirjoitan. (ja vaikka sitten tasan tarkkaan tiesin, että keskustelukumppanini oli osunut napakymppiin, jatkoin) Mutta niin kirjoittaa moni muukin Sveitsin suomalainen.
- Mutta sinä olet Jääkarhu?
- No niinpä niin.

Minut on siis tunnistettu. Muutamasta hajanaisesta lausahduksesta asioita ilmeisesti hyvin yhteen liittävä henkilö osasi päätellä aivan oikein kuka olen. Olen odottanut tätä päivää, että joku täällä asuva suomalainen minut paljastaa tai että joku entinen tuttavani Suomessa, joille kaikille en ole vielä kertonut, osaa yhdistää asian jos toisenkin juuri minuun.

Ei haittaa. Omasta puolestani voisin kirjoittaa blogini vaikka omalla nimelläni ja valokuvalla, mutta en halua julkisuutta, huomioita ja vaikeuksia kaikille muille blogin tarinoihin liittyville henkilöille. Varsinkaan lapselleni. Melko avoimestihan olen muuten tilanteestani jo puhunut niille, joiden kanssa on tuntunut hyvältä siitä puhua.

Niin että tervepä terve, siellä ruudun takana  o/

Viime aikoina ajatukseni ovat lennelleet kuin leikkivät apinat puussa ja kukaan ei taida ottaa niistä enää minkäänlaista tolkkua. Vähiten minä itse. Niinpä päätin sitten saada ajatuksiani vähän kuriin ja sateisen ja harmaan päivän kunniaksi suunnistin ohjattuun meditointiin, jossa opettaja antaa vähän vinkkejä siitä, miten keskitytään juuri siihen, mitä ollaan tekemässä. Olen jo muutaman vuoden joogannut ja session yhteydessä on aina ollut pienimuotoinen mietiskelytuokio. Noiden tuokioiden aikana kuitenkin ajatuksen on "saanut" antaa mennä omia ratojaan assosiaatiosta toiseen kahlitsematta niitä ja joinakin kertoina olen muutamassa minuutissa kiertänyt maapallon valon nopeudella, kokannut mielessäni kokonaisia juhla-aterioita ja kulkenut metsäpolulla tai rannalla. Nyt koin kuitenkin, että ongelmanani on juuri tuo rönsyily asiasta toiseen, joten päätin valita tekniikaksi aivan jotain muuta.

Paikallisella Zen-ryhmällä olikin juuri sattumoisin ja yllättäen johdantotunti, joten eikun sinne. Ja kuten olin arvannutkin, joogassa oppimani (vaikka kaikki aikaisemmin opittu neuvttiinkin jättämään ovien ulkopuolelle) rönsyily ei sopinut tänne, vaan oli todella vaikea yrittää pitää ajatus juuri siellä ja silloin. Tämä varmaankin oli opettajille ihan normaali tilanne, sillä aina silloin tällöin tullut lausahdus: "älkää unelmoiko, vaan pitäkää ajatuksenne läsnä" ei ollut varmastikaan pelkästään minulle suunnattu.

Session jälkeen olikin sitten hyvä käydä katsomassa Hobitit ja jäädä mieli tyynenä kärsimättömästi odottamaan seuraavaa osaa ensi vuonna.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Unennäkijä

Tämän blogin lukijoille on jo tullut tutuksi, että olen unennäkijä.

En näe unia usein, mutta silloin kun niitä tulee, on niillä ollut jokin merkitys. En myöskään ole koskaan nähnyt unta muiden ihmisten elämästä, vaan kaikki uneni ovat liittyneet jotenkin omaani. Tähän asti en ole uskaltanut luottaa kuudenteen aistiini tai alitajuntaani tulkitakseni uniani, mutta vähitellen olen opppinut näkemään, että niillä on merkitystä joko todelliselle elämälleni tai henkiselle kasvamiselleni.

Unia on kahdenlaisia. Toisissa pyörii kaikenlaisia symbleja: eläimiä, voimakkaita värejä tai eläimiä, joilla on voimakkaat värit. Kuten sinisiä kissoja. Toisissa unissa on yleensä ihmisiä, hyvin realistisina ja tapahtumat todellisen tuntuisena. Juuri sellaisina, kuin niiden voisi oikeassakin elämässä olettaa tapahtuvan.

Viime yönä näin unta, jossa olin jonkinlaisessa hotellissa. Tai paremminkin majatalossa. Tai ehkä se muistutti kuitenkin eniten jotakin Lomarengas-tyyppistä kesämökkiä, jossa oli tilaa kahdelle perheelle. Asuin itse toisella puolella ja toisella puolella mökkiä asuivat mieheni ja Kossisen Hane.

Olin puuhastelemassa jotakin, kun mieheni tuli yhtäkkiä luokseni ja asettui nurmelle makaamaan. Huomasin, että hänellä oli naisten alusvaatteet päällään: rintaliivit toppauksineen, niihin sopivat alushousut ja jopa sukkanauhavyö. Hän esitteli itseään jonkin aikaa ilmiselvästi, minä olin hämmentynyt ja yritin olla kiinnittämättä huomiota ja mieheni kävelikin pois. Jäin hyvin hämmentyneeseen tilaan.

Muutamia minuutteja myöhemmin aloin pakkaamaan tavaroitani poislähtöa varten. Mieheni ja Kossinen olivat pakanneet jo omansa ja tulivat luokseni. Mieheni seisoi vieressäni ja Kossinen hänen toisella puolellaan. Sen sijaan, että mieheni olisi kiinnittänyt Kossiseen mitään huomiota, hän kietoi kätensä ympärilleni. Olin vieläkin hämmentyneempi, kuin alusvaatesession jälkeen.

Ja tätäkin hämmentyneempi olin herätessäni.

Tälle kierrokselle jaettiin näköjään tällaiset kortit, joita pääsin vähän vilkaisemaan... vai? Jos minusta on yhtään kiinni, aion pelata tämän kädelliseni niin, että uni ei pääse toteutumaan samalla tavoin kuin keväinen uneni, jossa mieheni kertoi siitä, että hänellä olisi toinen nainen ja oikeassa elämässä sain tietää muutama kuukausi sen jälkeen. Ehei. Ei varmasti. Olen juuri saanut karistettua painajaismaisen harson pääni päältä ja alkanut pitkästä aikaa elää ja saanut jopa vähän väriä kalpeille poskilleni ja kipinää silmiin ja hymyn huulilleni, niin en aio lähteä enää takaisin samaan syöksykierteeseen, jossa koko syksyn olen viettänyt.

Ei kiitos.

Toki tiedän, mistä nuo naisten alusvaatteett miehen päällä ovat tiensä uneeni löytäneet, mutta väri oli väärä ja mies, joiden päällä ne olivat, oli myös väärä. Vai mitä, Prinsessa?

torstai 13. joulukuuta 2012

Toinen Nainen

Toinen Nainen, Kossisen Hane on sanonut miehelleni, että haluaa tavata minut. Haluaa tehdä selväksi kuulema sen, että ei ole varastamassa minulta tytärtäni ja haluaa kuulema muutenkin tutustua.

Oma ex-miehensä on tavannut mieheni nimenomaan tarkastaakseen, kenen kanssa heidän yhteinen lapsensa viettää viikonloppuisin aikaansa. Kuulema olisi järkevää, että myös minä tekisin tällaisen tarkastuksen.

Toisaalta haluaisin tasata tilit hänen kanssaan, mutta toisaalta en ole yhtään varma, haluanko nähdä häntä. Paitsi, että olen kyllä luvannut itselleni niin tehdä tuolla vuositavoitteiden postauksessa.

Pitäisikö? Eikö pitäisi?

Tuolla vasemmassa sivupalkissa on kysely, johon saa vastata.

Ja muuten: näissä kahdessa postauksessa näyttää olevan kirjoitusvirheitä. Ne eivät johdu pehmenneestä päästäni, vaan jostakin syystä ainakin oma koneeni heittää eteeni vähän eri tekstiä, kuin mitä olen kirjoittanut editoriin. En tiedä, onko linjalla harakoita vai mitä, mutta jostakin syystä myös tietoturvani esittää blogissani olevan epämääräistä, vaarallista aineistoa.

Mutta senhän me kai jo tiesimmekin, vai...

Anger Managementiä nettitaivaassa

Sveitsi on tietotekniikan kehitysmaa. Välillä tuntuu, että täällä ollaan aivan ulalla ja kuljetaan huomattavasti jälkijunassa. Hitaassa maitojunassa, joka jolkuttelee eteenpäin tuskastuttavan matelevaa vauhtia.

Ystäväni kävi vierailunsa aikana shoppailemassa eräässä kansainvälisessä liikkeessä. Halusi maksaa ostoksensa kansainvälisellä Debit-pankkikortilla, mikä on ihan normaali käytäntö maailman lähestulkoon jokaisessa kolkassa. Mutta ei täällä. Täällä veloitus oli tehty Credit-puolelle, vaikka ystäväni oli nimenomaan vaatinut, että homma hoituisi pankkikortilla, ei luotolla. Myyjä oli vakuutellut tehneensä veloituksen Debitinä, mutta totuus olikin toinen: veloitus meni luottokortille, jolle ystävälläni tuli sitten ostostaan lisäkustannuksia. Ei pelkästään siitä syystä, että luotolle pitää maksaa korkoa, vaan siksi, että ystävälläni ei ole nettipankkitunnuksia ja joutuu siis käymään maksamassa (muistaakseni) n. 50 euron ostokset pankin luukulla ja maksamaan maksustaan 10 euron tilisiirtokulut. Eli prosentuaalisesti melkoinen lisäkulu.

Kun ystäväni selvitteli asiaa liikkeen kanssa, hänelle yritettiin ensin väittää, että Debit-maksu ei ole edes mahdollista. Mutta miksi hänelle sitten väitettiin, että veloitus tehtiin Depitinä? Vastauksena tuli, että myyjä ei ollut tiennyt Debitin ja Creditin eroa. Siis hei halooo... Mitenkähän on sisäisen koulutuksen laita, jos kansainvälisessä myymälässä ei osata käyttää kansainvälisiä maksuvälineitä?

Itse olen tottunut siihen, että täällä kannattaa kantaa käteistä aina lompakossaan, taskussaan tai sukanvarressa. Täällä ei oikeasti pysty aina maksamaan kortilla ja varsinkin Visa Electronin hyväksyttävyys on vähän niin ja näin. Kaikissa pienemmissä putiikeissa ei edes ole maksupäätteitä ja useassa valtion tai kantonin virastossa hyväksytään vain käteinen. Esimerkiksi samassa rakennuksessa olevissa eri toimistoissa saattaa yhdessä olla mahdollista maksaa kortilla, mutta toisessa kerroksessa olevassa ei. Ota näistä sitten selvää.

Itse seikkailin nettiyhteyksien kanssa.

Tossa männäviikolla nettiyhteytemme katkesi ihan ykskaksyllättäen. Itse satuin olemaan työkeikalla yliopistolla (eli nyt voin sanoa käyneeni yliopiston, vai?) ja mieheni ei ollut niin riippuvainen nettikäytöstä, että olisi kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Pystyy roikkumaan interwebissä töissään niin paljon kuin sielu sietää ja työnantaja antaa periksi... Ja sehän antaa, kun osa työstä on juuri netissä roikkumista ja sähköposteihin vastaamista. Niinpä vasta kun itse tarvitsin päästä hoitamaan yhtä lupaamani etätehtävää ja en päässyt linjoille, asia tuli ajankohtaiseksi. Dead Lineni oli ollut pari päivää sitten, mutta olin pystynyt siirtämään sitä työkeikkani johdosta ja luvannut hoitaa asian kuntoon viikonloppuna.

Soittelimme operaattorille, joka arveli, että kaapelimme oli rikki. Kävin hakemassa uuden, mutta modeemi ei inahtanut vaihdon jälkeen sen enempää. Eikun uudelleen roikkumaan puhelimeen ja odottamaan asiakaspalveluun pääsyä. Tällä kerralla arvelivat syyn olevan modeemissa, joten eikun hakemaan uusi modeemi.

Ei toiminut. Uusi soitto, jonka tuloksena tiedote, että alueellamme tehdään kaapelointitöitä, jotka saattavat aiheuttaa häiriöitä nettiliikenteeseen. Jäimme kuulolle.

Mies reissulla koko viikonlopun. Asiakaspalvelu kiinni. Dead Line tuli ja meni. Netti ei alkanut toimimaan. Viihdytyksen puutteessa aloin selailemaan vanhoja valokuvia matkoiltamme, häistämme, tyttäremme lapsuusajalta, omalta opiskeluajaltani. Se muistojen tulva, jota viikonlopun aikana kävin läpi, oli valtava. Kun siihen vielä lopulta kaivoin esille päiväkirjani eripuolille maailmaa tekemiltäni reissuilta, niin tunneskaala, jota kävin läpi, oli melkoinen. Vain viha, suru ja kiukku puuttuivat.

Jos tämä olisi tapahtunut vaikkapa kuukausi sitten, olisin ollut ihan rikki. Nyt pystyin käymään asioita läpi ilman jo tutuksi tullutta ahdistusta ja pelkoa tulevasta. Olen joko turtunut sisältä täysin siksi Jääkuningattareksi, joksi mieheni minua vaittää, tai olen oikeasti saanut vihanhallintani hanskaani ja haskakaan ei ole kadoksissa, vaan tiukasti otteessani.

Ensimmäistä kertaa osasin ottaa yksin viettämäni viikonlopun vain minulle tarkoitettuna vapaa-aikana, vapaana kaikista velvollisuuksista ja tehtävistä. Osasin nauttia ajasta, jonka sain käyttää ihan miten halusin, miettimättä sitä, kuka pönkäisee seuraavaksi ovesta sisään ja vaatii sitä tai tätä, yleensä ruokaa. Ehkä olen lopultakin kolahtanut kaivamani kuopan pohjalle, josta ei enää pääse kuin ylöspäin. Ja jos nyt joku heittää minulle uuden lapion jo loppuunkaivetun tilalle, niin saa ihan varmasti turpaansa. Vihanhallinnasta huolimatta.

En suostu kaivamaan enää yhtään alaspäin. Ja se on jämpti, se.

Niin ja se netti. Viikon odottelun jälkeen otimme yhteyttä jälleen kerran operaattoriin. Lähetti teknikon paikalle. Teknikko tsekkasi röörimme ja sanoi, että olimme unohtaneet laittaa modeemikaapelin päähän pikkuruisen adaptorin, jota tarvittiin yhteyden muodostamiseen. Sanoi, että homma olisi hoitunut sillä ja eddä olimme odotelleet viikon ihan turhaan.

Mutta kun siinä hemmetin uudessa modeemissa ei ollut mukana tätä pienenpientä osasta ja asiakaspalvelun nauhoitteessa puhuttiin koko ajan linjahäiriöistä kaapelitöiden vuoksi! Teknikko kohautti olkapäitään ja sanoi, että operaattorilla on vähän huono tapa olla lähettämättä asiantuntijaa paikalle heti alunpitäen, vaan yrittävät aina tätä kaapeli-mideemifiksausta ja aika usein menee päin prinkkalaa.

Mitä tästä opimme?

Emme oikeastaan yhtään mitään.