torstai 13. joulukuuta 2012

Anger Managementiä nettitaivaassa

Sveitsi on tietotekniikan kehitysmaa. Välillä tuntuu, että täällä ollaan aivan ulalla ja kuljetaan huomattavasti jälkijunassa. Hitaassa maitojunassa, joka jolkuttelee eteenpäin tuskastuttavan matelevaa vauhtia.

Ystäväni kävi vierailunsa aikana shoppailemassa eräässä kansainvälisessä liikkeessä. Halusi maksaa ostoksensa kansainvälisellä Debit-pankkikortilla, mikä on ihan normaali käytäntö maailman lähestulkoon jokaisessa kolkassa. Mutta ei täällä. Täällä veloitus oli tehty Credit-puolelle, vaikka ystäväni oli nimenomaan vaatinut, että homma hoituisi pankkikortilla, ei luotolla. Myyjä oli vakuutellut tehneensä veloituksen Debitinä, mutta totuus olikin toinen: veloitus meni luottokortille, jolle ystävälläni tuli sitten ostostaan lisäkustannuksia. Ei pelkästään siitä syystä, että luotolle pitää maksaa korkoa, vaan siksi, että ystävälläni ei ole nettipankkitunnuksia ja joutuu siis käymään maksamassa (muistaakseni) n. 50 euron ostokset pankin luukulla ja maksamaan maksustaan 10 euron tilisiirtokulut. Eli prosentuaalisesti melkoinen lisäkulu.

Kun ystäväni selvitteli asiaa liikkeen kanssa, hänelle yritettiin ensin väittää, että Debit-maksu ei ole edes mahdollista. Mutta miksi hänelle sitten väitettiin, että veloitus tehtiin Depitinä? Vastauksena tuli, että myyjä ei ollut tiennyt Debitin ja Creditin eroa. Siis hei halooo... Mitenkähän on sisäisen koulutuksen laita, jos kansainvälisessä myymälässä ei osata käyttää kansainvälisiä maksuvälineitä?

Itse olen tottunut siihen, että täällä kannattaa kantaa käteistä aina lompakossaan, taskussaan tai sukanvarressa. Täällä ei oikeasti pysty aina maksamaan kortilla ja varsinkin Visa Electronin hyväksyttävyys on vähän niin ja näin. Kaikissa pienemmissä putiikeissa ei edes ole maksupäätteitä ja useassa valtion tai kantonin virastossa hyväksytään vain käteinen. Esimerkiksi samassa rakennuksessa olevissa eri toimistoissa saattaa yhdessä olla mahdollista maksaa kortilla, mutta toisessa kerroksessa olevassa ei. Ota näistä sitten selvää.

Itse seikkailin nettiyhteyksien kanssa.

Tossa männäviikolla nettiyhteytemme katkesi ihan ykskaksyllättäen. Itse satuin olemaan työkeikalla yliopistolla (eli nyt voin sanoa käyneeni yliopiston, vai?) ja mieheni ei ollut niin riippuvainen nettikäytöstä, että olisi kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Pystyy roikkumaan interwebissä töissään niin paljon kuin sielu sietää ja työnantaja antaa periksi... Ja sehän antaa, kun osa työstä on juuri netissä roikkumista ja sähköposteihin vastaamista. Niinpä vasta kun itse tarvitsin päästä hoitamaan yhtä lupaamani etätehtävää ja en päässyt linjoille, asia tuli ajankohtaiseksi. Dead Lineni oli ollut pari päivää sitten, mutta olin pystynyt siirtämään sitä työkeikkani johdosta ja luvannut hoitaa asian kuntoon viikonloppuna.

Soittelimme operaattorille, joka arveli, että kaapelimme oli rikki. Kävin hakemassa uuden, mutta modeemi ei inahtanut vaihdon jälkeen sen enempää. Eikun uudelleen roikkumaan puhelimeen ja odottamaan asiakaspalveluun pääsyä. Tällä kerralla arvelivat syyn olevan modeemissa, joten eikun hakemaan uusi modeemi.

Ei toiminut. Uusi soitto, jonka tuloksena tiedote, että alueellamme tehdään kaapelointitöitä, jotka saattavat aiheuttaa häiriöitä nettiliikenteeseen. Jäimme kuulolle.

Mies reissulla koko viikonlopun. Asiakaspalvelu kiinni. Dead Line tuli ja meni. Netti ei alkanut toimimaan. Viihdytyksen puutteessa aloin selailemaan vanhoja valokuvia matkoiltamme, häistämme, tyttäremme lapsuusajalta, omalta opiskeluajaltani. Se muistojen tulva, jota viikonlopun aikana kävin läpi, oli valtava. Kun siihen vielä lopulta kaivoin esille päiväkirjani eripuolille maailmaa tekemiltäni reissuilta, niin tunneskaala, jota kävin läpi, oli melkoinen. Vain viha, suru ja kiukku puuttuivat.

Jos tämä olisi tapahtunut vaikkapa kuukausi sitten, olisin ollut ihan rikki. Nyt pystyin käymään asioita läpi ilman jo tutuksi tullutta ahdistusta ja pelkoa tulevasta. Olen joko turtunut sisältä täysin siksi Jääkuningattareksi, joksi mieheni minua vaittää, tai olen oikeasti saanut vihanhallintani hanskaani ja haskakaan ei ole kadoksissa, vaan tiukasti otteessani.

Ensimmäistä kertaa osasin ottaa yksin viettämäni viikonlopun vain minulle tarkoitettuna vapaa-aikana, vapaana kaikista velvollisuuksista ja tehtävistä. Osasin nauttia ajasta, jonka sain käyttää ihan miten halusin, miettimättä sitä, kuka pönkäisee seuraavaksi ovesta sisään ja vaatii sitä tai tätä, yleensä ruokaa. Ehkä olen lopultakin kolahtanut kaivamani kuopan pohjalle, josta ei enää pääse kuin ylöspäin. Ja jos nyt joku heittää minulle uuden lapion jo loppuunkaivetun tilalle, niin saa ihan varmasti turpaansa. Vihanhallinnasta huolimatta.

En suostu kaivamaan enää yhtään alaspäin. Ja se on jämpti, se.

Niin ja se netti. Viikon odottelun jälkeen otimme yhteyttä jälleen kerran operaattoriin. Lähetti teknikon paikalle. Teknikko tsekkasi röörimme ja sanoi, että olimme unohtaneet laittaa modeemikaapelin päähän pikkuruisen adaptorin, jota tarvittiin yhteyden muodostamiseen. Sanoi, että homma olisi hoitunut sillä ja eddä olimme odotelleet viikon ihan turhaan.

Mutta kun siinä hemmetin uudessa modeemissa ei ollut mukana tätä pienenpientä osasta ja asiakaspalvelun nauhoitteessa puhuttiin koko ajan linjahäiriöistä kaapelitöiden vuoksi! Teknikko kohautti olkapäitään ja sanoi, että operaattorilla on vähän huono tapa olla lähettämättä asiantuntijaa paikalle heti alunpitäen, vaan yrittävät aina tätä kaapeli-mideemifiksausta ja aika usein menee päin prinkkalaa.

Mitä tästä opimme?

Emme oikeastaan yhtään mitään.

Ei kommentteja: