torstai 5. joulukuuta 2013

Lähtölaskenta alkaa 0,00melkein valmis: avioero sveitsiläsittäin

Strippi Milla Paloniemen kiroileva siili - pahoittelen mustaa kehystä,
yritän korjata jahka ennätän (ja saan ladattua sen hemmetin photoshopin...)


Ehei, en ole tippunut maailman laidalta, vaikka melko pitkälle matkustinkin sen tehdäkseni. Kävin tuossa pienellä kiekalla ihan Jaappaniassa asti tyttäreni kanssa hänen syyslomallan. Kuhnan saan vitut.... väsymyskäyräni kääntymään vähän alasuuntaan, niin kirjoittelen kokemuksia tuosta elämäni parhaasta ikinä matkasta. Kotiintulo oli rankkaa, rankempaa kuin olisin odottanut, ja Roninin sieluni taisi jäädä samoilemaan Kioton katuja.
 
 
Hiljaisuuteni ei ole kuitenkaan johtunut tuosta.
 
 
Odottavan aika on pitkä... Kuten tekin, jotka uskollisesti jaksoitte käydä täällä kylässä ja jopa kommentoimassa ja osoittamassa huolestuneisuutta, saatoitte huomata. Ihan tarkoituksella olen pitänyt taukoa ja odottanut, että eromme saataisiin selville vesille. Oikeudenkäynnissämme tuomari sanoi, että pari viikkoa kestää ja sitten on läpyskä kädessä.
 
 
Kuten jo olen tuolla aikaisemmin kirjoittanutkin, ensin istuimme tunnin verran yhdessä kuultavana. Sen jälkeen molemmat yksin erikseen ja viikko sen jälkeen myös tyttäremme kävi sanomasa painavan sanana asiaan. Kun tämä oli selvä, alkoi odotus.
 
 
Joka kesti. Ja kesti. Ja kesti..... ja keeeeeeestttiiiiiiii.
 
 
Lopulta mieheni soitti tuomarille ja kysyi, mikä mahtoi olla homman nimenä, ja olemmeko ymmärtäneet jotakin väärin, vai eikö meille mitän eroa myönnetäkään. Tuomari selitti, että sopimuksessamme oli ollut joku hemmetin pilkkuvirhe, joka piti korjata. Paperi oli lähetetty lakimiehellmme, joka kaikessa viisaudessaan ja oppineisuudessaan ei hölässyt meille pölähdystäkään koko asiasta. Pisteeksi iin päälle asiaan oli pläjäytetty 10 vuorokauden valitusoikeus.
 
 
No, kun tämä aika oli ohi, palautui tuo kymmensivuinen dokumentti nahkoineen ja karvoinen takaisin tuomarille, joka ajallaan allekirjoitti ja leimasi sen ja lähetti takaisin.

Ette ikinä arvaa:
 
Lakimiehellemme.
 
Tämä ei tietenkään tälläkään kertaa vaivautunut lähettämään asiasta mitään tietoa meillepäin. Vaikka päätöksessä oli tälläkin kerralla sama 10 vuorokauden valitusoikeus. Vasta kun tuo aika oli ohi, lähetti tämä viisas mies, oikea lakimiesten lakimies, paperin kirjattuna kirjeenä, molemmat nivaskat, sekä miehen, että minun, minun osoitteeseeni. Ihan kuriositeettina kerrottakoon, että ojensin paperin kyllä mieheni käteen, vaikka tunnustan, että mielessä kävikin, että entäpä, jos en näin tekisikään. Ihan näpäyttääkseni lakimiestämme poliittisesta korrektiivittomuudestaan.

Symbolisesti satuin olemaan työpaikallani kirkossa, jonne soitin mieheni... siis Eksäni... sen hakemaan. Paikalla sattui olemaan jopa kaksi todistajaa, ja pappikin pyrähti paikalle. Lienee jostakin haistanut, että tälle parille kannattaa edes se ero vahvistaa kirkossa, kun vihkimistä ei ole siellä koskaan suoritettu.
 
Että näin.
 
Kun mieheni soitti ja valitti töppäyksistä lakimiehellemme, sekä siitä, että meitä oli laskutettu suolaisesti selvästi heidän tekemistään virheistä, sekä niiden korjaamisesta, lakimies selitti, että työn tehnyt uusi, vastavalmistunut kollega ei ollut ihan vielä tarpeksi tarkka kaikkien pilkkujensa kanssa. Mutta osasi kyllä laittaa pilkut kohdalleen, kun kysymys oli laskustamme.
 
En tiedä, mikä tuon neuvottelun lopputulos oli, koska mieheni lupautui maksamaan koko laskun. Mikä sopii minulle vallan mainiosti. Sen lisäksi, että EKSÄNI  SVEITSISSÄ on ottanut vastuun suoraselkäisenä tekosistaan, tuo laskun maksaminen on mielestäni ihan reilu teko.
 
Mutta, mutta... Eksä Sveitsissä... Mitä ihmettä se nyt taas horisee?
 
Siis eihän tämä vielä tässä ole. Laitetaan nyt pakettiin kaupan päälle vielä jotakin.
 
Me ulkomailla eronneet, varsinkin EU:n ulkopuolella sen tekevät joudumme nimittäin hakemaan vahvistuspäätöksen vielä Suomen Hovioikeudelta.
 
Että niin pois päin.
 
Te tossunkuluttajat siellä selviätte pelkällä raastuvalla, me pöllöt täällä Euroopan kehitysmaassa joudumme ihan Hoviin asti.
 
 
Huokaus.... Mitä sitten seuraavaksi? Nahkurin orsillako tavtaan?

tiistai 1. lokakuuta 2013

Paska, paskempi, paskin

Frankensteinin laboratoriossa
Otsikko jo kertoo loistavasti sen, missä tällä viikolla on menty. Yhtään tuon kauniimmin en voi asiaa ilmaista, sillä muutamaa valopilkkua lukuunottamatta koko viikko on ollut ihan peeceestä, syvältä ja poikittain. Viikko on imenyt minusta voimat ja mehut täysin.

Tätä blogia tarkemin seuranneet tietysti yhdistävät koko pottuuntumisen ja väsymisen tuohon viimeviikon torstaina olleeseen eromme oikeuskäsittelyyn. Mutta yllätys, yllätys: se oli oikeastaan koko viikon pienin ja helpoin kiusa. Toki aivan hyvin olisin kyllä toisaalta tullut toimeen ilman sitäkin ja kaikkea sen mukanaan tuomaa byrokratiaa ja taistelua. Sekä tietysti ilman rahapussin kevenemistä. Yhtä kokemusta rikkaampi? No joo, ehkä niin, mutta en aina rikkauksista välitä.

Istuimme kaksisteen yllättävän nuoren tuomarin ja kahden oikeusalikirjurin edessä vastaillen tuomarin esittämiin kysymyksiin siitä, miten olimme lakimiehemme laatiman erosopimuksen ymmärtäneet, jos olimme ymmärtäneet ollenkaan, ja olemmeko vielä asioista samaa mieltä, kuin taannoin sopimuksen laatimishetkellä. Tuomari kyseli ensin meiltä yhdessä ja sen jälkeen jouduimme vastailemaan muutamaan kysymykseen vielä erikseen. Koska olemme sopineet kaiken jo etukäteen hyvässä yhteisymmärryksessä, ei haastattelut olleet muuta kuin läpihuutojuttu muutamaa lain määräämää täsmennystä ja sanamuodon muutosta lukuunottamatta.

Edessä on vielä lapsemme haastattelu huomenna ja sen jälkeen pääsemme odottamaan vielä pari viikkoa, ennenkuin päätös kopsahtaa postiluukusta. Ja se on sitten siinä. Sulkeutunut ympyrä.

Keskiviikkona kävin mielenkiintoisella kurssilla töiden jälkeen. Eräällä suomalaisella on Zürichissä luonnonhoitopraktiikka, jossa hän tekee mm. vitaaliveren tutkimuksia sekä kalevalaista jäsenkorjausta. Tuohon jäsenkorjaukseen en vielä uskaltautunut, vaikka mielessä on joskus käynytkin, mutta osallistuin tyttäreni ja erään toisen suomalaisen kanssa luononkosmetiikkatyöpajaan. Teimme voidemaista deodoranttia, roll on deoa, deostickejä, kehäkukkavoidetta ja after shaveja. Kaikki ilman ylimääräisiä kemikaaleja ja tököttejä, tuoksuina eteeriset öljyt ja raaka-aineina osittain jopa syötävät, omsta keittiöstä löytyvät aineet. Ja minähän olin kuin kala vedessä ja tykkäsin ihan satasella. Vai miltä kuulostaisi deostick, jossa on pohjana kookosöljy, tuoksuina lime ja sitruunaruoho, saostettu maizenalla... tulee melkein nälkä. Tämän vuoden joululahjaongelmakin taisi tulla samalla ratkaistuksi.

Torstaina kokkasin lounasta työpaikan toisessa toimipisteessä ja oikeudenkäynti katkaisi työpäivän ikävästi. Jouduin siis palaamaan vielä takaisin siivoamaan ja kuuntelemaan reklamaatioita päivän ruuasta. Pari tuntemaani luottohenkilöä oli päivällä käynyt sanomassa, että ruoka oli ollut heidän mielestän hyvää, joten rivien välistä olin jo lukenut, että joku oli mahdollisesti sanonut jotakin muuta. Pari vanhempaa henkilöä, jotka ovat olleet välillä auttamassa joissakin pikkujutuissa joissakin tapahtumissa, tulivat sanomaan, että ruoka oli syömäkelvotonta ja jos niin jatkuu, he eivät enää tule. Edes auttamaan mm. voileipien teossa, koska eivät voi olla varmoja, että kaikki on niikuin ennen. Entisen kokin aikaan.

Mutta kun kaikki ei tule olemaan niinkuin ennen.

Minut palkattiin nimenomaan juuri siitä syystä, että toisin muutoksen ja että entisen kokin raskas ja vanhanaikainen keittiö saisi suuremman muutoksen. Muutos onkin ollut suuri, ja se näyttää olevan joillekin liikaa. Ruoka ei suinkaan ollut syömäkelvotonta, se vain ei ollut näiden vanhempien ihmisten makuun. Kukaan ei ole nimittäin kuollut siihen, edes joutunut sairaalaan. Tai oksentanut. Silloin se olisi ollut syömäkelvotonta. Tästä innostuneena yksi toimiston tädeistä soitti minulle tänään ja vaatimalla vaati, että hänen kanssaan pitää ensin neuvotella tarjonnasta ja hänen pitää saada maistaa, ennenkuin ruoka tuodaan esille. No ok. Sopii. Mutta kun hänen mielestään minun pitäisi alkaa kokata niinkuin edellinen kokki. Se ei sovi. Nimenomaan siitä syystä, että minua on periatteessa jopa kielletty tekemästä niin. Ja toisekseen, en myöskään osaisi kokata juuri hänen tavallaan.

Pomoni neuvoi minua jo ennen aloittamistani, että en saisi kuunnella näitä vaatimuksia entiseen palaamisesta, sekä että minun pitäisi kokata omalla tyylilläni, jonka hän tiesi minut palkatessaan. Asiakkaita saattaisi tippua matkan varrella pois, mutta uusia tulisi tilalle.

Tottakai minua ärsyttää ja masentaa, kun ruuastani ei pidetä, mutta eniten päätä vaivaa se, että mikä oli torstaina ollut yleinen mielipide, ja mitä linjaa minun pitää nyt oikeasti lähteä vetämään. Jutella Pomon kanssa ja pyytää tätä puhumaan toimiston tädin kanssa?

Vai etsiä uusi työpaikka, jos ei kelpaa?

Nimittäin sunnuntaina tuli niskaan kuraa toisestakin suunnasta: toimistopallini toisessa toimipisteessä on myös - jälleen kerran muistuttaen, että pitäisi olla nöyrempi - uhattuna toden teolla ja virallisesti sunnuntaisen yleiskokouksen jälkeen. Rotokolliin kirjattuna ihan.

Työpaikallamme ollaan viime aikoina oltu sitä mieltä, että voisin jatkaa työssäni, koska olen kumma kyllä osannut hoitaa sen ihan kiitettävästi. Virallinen versio tuli ilmi sunnuntaina: paikalle halutaan lähes kokopäiväinen saksaa äidinkielenään puhuva henkilö, joka olisi kuin äiti tai isä aurinko, joka toisi lisää asiakkaita puljuun. Tuo asiakkaan määritelmä on kuitenkin vähän toinen, kuin jos kysymyksessä olisi kaupallinen yritys. Sitähän me emme nimenomaan ole, vaan toimimme yleishyödyllisellä tasolla.

Mieheni mukaan suurin osa työpaikkamme toimijoista on sitä mieltä, että voisin jatkaa. Mutta vastassa on yksi erittin vastahakoinen vastarannan kiiski, joka on ollut palkkaamistani vastaan jo heti alkumetreiltä. Ja valitettavasti kysymyksessä on erittäin voimakastahtoinen henkilö, joka saattaa saada muita puolelleen. Iso Pomo on kahden vaiheilla, Alfan tiedän olevan puolellani, kuten miehenikin, pari muuta ovat sitä mieltä, että on käytänöllistä, että olen sillä pallilla, millä olen.

Huokaus.

Nämä jalkaan ja menox?
Ja eikä tässä vielä kaikki. Eipä tietenkään, kun minusta on kysymys.

Perjantaina meillä oli taas tanssi-ilta, joka viime kerralla toi pahan mielen. Tällä keralla ei kuraa satanut, mutta päivän pituus - 14 tuntia töitä putkeen - toi tajuttoman rasitusmigreenin. Mikä ei tietenkään helpottunut, kun piti lauantai-aamuna käydä muutama tunti töissä, saksantunnilla ja valmistella vielä iltapäivällä sunnuntain pukkupurtavia tuolle jo aikaisemmin mainitulle pahanonnen yleiskokoukselle. Niinpä lauantaina jossakin välissä hakkimani rulaluistimet, joista olen haaveillut jo pidemmän aikaa, saivat jäädä vielä odottamaan parempaa päivää. Rasitusmigreeniin kun ei auta lääkkeet, eikä lepo. Ei edes liikunta, joka itseasiassa vain pahentaa tilannetta. Myöskään Lu Jong joogasta taida tällä kertaa olla hyötyä, kun liikkeitä en osaa tehdä vielä itsenäisesti ja tunnille en jaksa pää halkinaisena lähteä. Ainoa toivo on, että hormoonitasapaino palautuisi pian, sillä siitähän tämä jo neljättä päivää vaivaava aivopaine johtuu.

Koko tämä ruljanssi on saanut minut väsyneeksi ja herkäksi. Niinpä sitten itkeä tirautin pienet itkut mieheni nähden. Hänelle toki selitin todellisen tilanteen, mutta muille riittäköön viime torstaisen ero-oikeudenkäynnin aiheuttama paine.

Onneksi torstaina alkaa loma.

Tosin Aku Ankka Matkat Oy jo tiedotteli viikon lopulla, että Katla Islannissa osoittelee levottomuuden merkkejä ja Euroopan lentoliikenne on kuulema ihan pienesti uhattuna .

Mutta Katla, jos, niin kiitos, vasta perjantain jälkeen, jookos?

maanantai 16. syyskuuta 2013

Ihmissuhdekrapula

Alppitorvella voi näköjään soittaa myös jazzia
Tietyt juhlat tulevat kerran vuodessa. Kuten joulu, juhannus - sekin tuli ja meni, vaikka täällä siitä ei näkynyt oikeastaan pihaustakaan, jos ei sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikan. Ja syntymäpäivät.

Tulevan Exäni suvulla on ollut  aina tapana kokoontua yhteen kissanristijäisiin, vaikka nuoremman sukupolven mielestä koko perheen juhlat ovat pelkkää pakkopullaa ja piinaa.

Nyt vuorossa olivat tulevan ex-appeni merkkipäivä. Lastasimme koko Zürichin sukuhaaran junaan jo hyvissä ajoin, pysähdyimme päärautatieasemalle kuuntelemaan ja katselemaan eksoottisia - varsinkin näin suomalaisen silmin - metsäpäiviä, matkasimme päämääräämme vain todetaksemme, että mieheni uusine naisineen ja tämän lapsineen oli päättänyt varastaa kaikilta vähän aikaa ja saapui paikalle parisen tuntia kaikkia muita myöhemmin. Olihan Kossisella myös ollut edellisenä päivänä syntymäpäivä, ja siitä toipuminen oli vaatinut tietysti oman aikansa.

Tuntui oudolle istua jälleen kerran saman pöydän ääressä, minä ja Kossinen. Ketään asia ei tuntunut hirveästi häiritsevän, ei oikeastaan itseänikään, mutta toinen kälyistäni halusi välttämättä istua viereeni ja teki kaikille selväksi, että ei pidä mieheni uudesta heilasta. Tämä tuli minulle tietyllä tavalla yllätyksenä, sillä en ole ollut kyseiseen kälyyn missään hirveän hyvissä suhteissa koskaan... Tai paremminkin aikaisemman pitkän fyysisen välimatkan vuoksi en tunne häntä kovin hyvin. Edellisellä tapaamisellamme hän oli jo kyllä vannottanut minulle, että jos joudun ihan mihin ongelmiin tahansa, heidän ovensa olisi aina minulle auki.

Kaikki meni siis jälleen paremmin kuin hyvin, mutta tänään olen möyrinyt jälleen kerran henkisissä pohjamudissa.

Miksi kaiken piti mennä niinkuin meni? Miksi en saa elämääni kuntoon, vaan aina kaikki tuntuu kaatuvan päälle? Mitä olen tehnyt niin väärin, että minua näin rangaistaan? Onko minun aina kaaduttava saappaat jalassa, nenä edellä sontaan? Miksi ei edes yksi asia voisi mennä hyvin? Niin, että ei tarvitsisi aina huolehtia ja viettää unettomia öitä?

Nämä alppitorvet ovat kuin elämäni: rosoiset ulkoa ja säröinen ääni
Joillekin ihmisille näyttää kaikki, mitä he elämässään aloittavat, olevan helppoa ja vaivatonta: hyvä työpaikka, kaunis perhe, aikaa sekä työlle, itselle ja perheelle. Kaikki, mihin he koskevat muuttuvat kullaksi.

Itse en ole saanut pidettyä kasassa hyvää työpaikkaani kaikista yrityksistä huolimatta, perhe hajosi kuin Hujasen pökäle tuuleen ja tuleva Exäni on saanut rakennettua omista murusistaan hyvän pohjan itseni rämpiessä upottavassa suossa. Vapaa-aikaa on, kun sitä järjestää, mutta huoli kaikesta muusta vie koko nautinnon pois. Kaikki, mihin kosken, muuttuu... niin, miksi? Paskaksi varmaan.Tunnen itseni lähes koko ajan naurettavaksi yrittäessäni elää, niinkuin normaalit ihmiset tekevät.

Turha yrittää.

Ainoa tehtäväni näyttää olevan olla hyvänä esimerkkinä muille siitä, miten elämäänsä ei saisi rakentaa.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Tiibetiläinen jooga

Näin iän karttuessa pikkuhiljaa olen huomannut sellaisen asian, että olen tullut huomattavasti herkemmäksi siitä, mitä ruokaa suuhuni laitan, mitä päälleni puen ja miten liikun. Vääränlainen ruoka laittaa vatsan helpommin sekaisin, kuin aikaisemmin, vaatteet ja varsinkin niissä olevat pesumerkit hiertävät ihoa enemmän, kuin laki sallii, saippuat, shamppot ja muut pesuaineet saavat ihon ruvelle, kofeiini saa kädet vapisemaan ja aivot ylikierroksille sekä parkkihapot vatsan sekaisin, ellei ruoka ole sitä jo ennättänyt tekemään. Yölliset äänet kuuluvat puolestaan voimakkaammin ja jokainen solu tuntuu olevan herkempi vastaanottamaan kaikkia universumin tarjoamia ärsykkeitä. Aikaisemmin hyvät unenlahjani ovat olleet jo vuosikausia pelkkä muisto. Enää en pysty nukkumaan ihan missä vain ja milloin vain. Reppuselkä-akuankkamatkailu teltan kanssa ei valitettavasti enää taitaisi onnistua, ja hotellilekin alkaa ilmestyä vaikka jos jonkinmoisia vaatimuksia.

Olen ollut aina huonovatsainen ja turistiripuli on ollut Aku Ankka-matkaoilla aina matkakaverina. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta yleensä aina jossakin muodossa. Aikaisemmin en vain ole sen kummemmin siitä välittänyt niin kauan, kuin pysyin vähänkään jaloillani. Nykyisin sen sijaan olen alkanut katsoa huomattavasti tarkemmin ruuan laatua, ja siirtynyt kohti puhtaampa ruokaa ilman kemiallisia lisäaineita, kuten natriumglutamaatti, väriaineet ja ties mitkä muut e-koodien mustalla listalla olevat tuotteet. Sielu ja kroppa ohjaavat automaattisesti tuohon suuntaan.

Ja mielestäni voin aina silloin selvästi paremmin, kun olen ollut tarkkana ruokani suhteen.

Vanhemmiten on alkanut tulla myös kaikenlaisia kolotuksia sinne sun tänne. Välillä selkä on ihan jumissa, välillä migreeni saa pahalle tuulelle aiheuttaen voimakasta kipua, johon eivät edes lääkkeet pure, välillä se-ja-tämä lihas on jostakin kohtaa jumissa. Tai useammassa kohtaa yhtäaikaa ja ilman sen suurempaa syytä.

Niinpä olenkin alkanut etsiä vaihtoehtoisia hoitomuotoja ja helpotusta kipuihin ja kolotuksiin. Kun näin työpaikallani ilmoituksen tiibetiläisestä hoitojoogasta/parantavasta joogasta, kuulin heti hiljaisen äänen mielessäni kutsuvan minua sinne.

Aasialaisien kulttuurien lääkintään ja hoitomuotoihin kuuluu hyvin voimakkaasti ennaltaehkäisevä, kokonaisvaltainen hoito. Ei hoideta pelkästään sairauksia, vaan paremminkin keskitytään ennaltaehkäisemään niitä ennen, kuin ovat pässeet niskan päälle.Ei hoideta pelkästään yhtä kohtaa, vaan kokonaisuutta. Yksi asia kun johtaa klassisesti toiseen. Aivan kuten vanhassa autossa: kun yksi kohta krakaa, löytyy ongelmia pian kaikkialta muualtakin.

Hoitoihin ja ennaltaehkäisyyn kuuluu voimakkaasti myös ajattelu siitä, että suuri joukko sairauksista johtuu stressistä, elimistön epätasapainosta, siitä, että kehoa ja mieltä ei hoideta kokonaisvaltaisesti ja yhdessä, vaan pelkästään toista tai kumpaakin erikseen. Länsimaissa hoidetaan usein oireita jättämättä oireiden perimmäinen syy huomiotta. Keho ja mieli ovat kuitenkin yksi ja yhteydessä toisiinsa, ja kumpikin vaikuttaa läheisesti toisen toimintaan.

Aasialisiin hoitoihin, kuten akupunktuuriin, shiatsuun ja reikiin kuuluu myös oppi meridiaaneista, eli kehon läpi kulkevista enegiaradoista, joita hoidoilla avataan.

Tiibetilaäinen Lu Jong - jooga perustuu vanhoihin tiibetiläisiin lääkintätaitoihin, joita valui vähitellen länteen Kiinan marssittua Tiibetiin ja osan kansasta paettua miehityksen alta. Jooga ei muistuta hirveän paljon intialaisia sukulaisiaan, ja esimerkiksi kun Vinyasassa ja Astangassa pyritään vähitellen haastamaan itseään isompiin suorituksiin, venytyksíin ja tasapainoiluihin, niin Lu Jongissa neuvotaan tekemään käännöt ja väännöt vain siihen asti, kuin itsestä tuntuu hyvälle. Lu Jongin perusta on viiden elementin liikkeet, jotka aktivoivat elimistön omaa parantumismekanismia, vapauttavat negatiivisista tunteista ja niiden aiheuttamista vaivoista (selkä- ja hartiavaivat, päänsärky) ja kohottavat elimistön energiatasoa.

Liikkeet ovat yksinkertaisia ja melko helppoja, mutta vartaloa käännetään melkoisen voimakkaisiin kiertoihin, joilla avataan meridiaanien tukoksia. Viiden perusliikkeen lisäksi erilaisille vaivoille löytyy oma vääntönsä. Jokaisen liikkeen välissä hengitetään kolme kertaa syvään sisään ja ulos ja päästetään huonot ilmat ja energia ulos ja hyvät sisään.

Eilen teimme perusliikkeiden lisäksi päänsärkyä helpottava liike, vatsan toimintaa parantava liike, kasvoja rentouttava liike silmiä pyörittämällä sekä alaselkää rentouttavia liikkeitä. Lopuksi teimme vielä mielikuvameditaation, jolla päästettiin huonot energiat kehomaljasta ulos ja tankattiin hyvät valoenergiat sisään.

Koska itselläni ei eilen yllättävästi ollut minkään näköistä vaivaa, en päässyt kokemaan parantavia voimia. Sen sijaan olin ilmeisesti avannut jonkun unisolmun auki, sillä pitkästä aikaa yöni koostui melkoisen villeistä filmeistä, joita en kylläkään enää muista sen tarkemmin. Aamulla heräsin melkein kuin olisin nukahtamislääketokkurassa, ja päätä alkoi jomottamaan seminaarissa, johon työni vuoksi jouduin osallistumaan.

No ihan piruuttani päätin sitten kokeilla päänsäryn poistamiseen oppimaani pääkopan hieronta- ja kääntöliikettä.

10 minuutin päästä särky oli poissa. Phuiii- kadonnut taivaan tuulin.

En tiedä, oliko kysymyksessä plasebo-efekti, vai oikea meridiaaneihin perustuva vaikutus, mutta pääasia oli se, että kipu oli poissa, eikä palannut uudelleen päivän aikana. Sen lisäksi olen juossut vessassa normaalia enemmän, ja varsinkin nesteet tuntuvat liikkuvan ihan kiitettävää vauhtia.

Käyn varmasti vieä toistekin... etten jopa alkaisi ihan säännölliseksi kanta-asiakkaaksi. Sen lisäksi aion ihan mielenkiinnosta käydä kokeilemssa tiibetiläistä meditaatiota ja vertalla sitä zeniläiseen vastaavaan. Tiibetiläinen ja japanilainen buddhalaisuus meditaatioineen kun eroavat opeiltaan jonkin verran toisistaan.

Lisätietoa Lu Jongista englanniksi ja parilla muulla kielellä löytyy tästä klikkaamalla.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Lähtölaskenta alkaa 0,5: oikeus tapahtukoon

Tomoe Gozen - naissamurai, kuva: japanese.lingualift.com
Tänään saimme kutsun oikeuden eteen.

Kuten on jo tullut tutuksi, täällä avioero ei ole ihan yhtä helppo (ja mikä sitten lieneekään helppo?) juttu byrokratian kannalta katsottuna kuin Suomessa. Suomessa käsittäkseni kirjoitetaan ensin ensimmäisen vaiheen hakemus, eli asumusero, jossa on 6 kuukauden harkinta-aika. Sen jälkeen tulee toisen paperin täyttäinen ja allekirjoittaminen, ja sen jälkeen odotetaan oikeuden päätöstä, ja se on siinä sitten kiitos ja hyvästi. Paitsi tietysti sitten, jos on Matti Nykänen tai Mervi Tapola, tai joku muu, joka kerta toisensa jälkeen peruu päätöksiään harkinta-ajan jälkeen. Sitä vartenhan se harkinta-aika käsittääkseni on. Voihan käydä niikin, että molemmat osapuolet lopulta tulevat siihen tulokseen, että se ero ei olekaan se paras rakaisu, ja yhteistä elämää jatketaan taas piirun verran eteenpäin. Toisilla se piiru saattaa kestää vaikka loppuelämän, toisilla vain seuraavaan kömmähdykseen asti.

Täällä kokosimme ensin pinkan erilaisia dokumenttejä kasaan, kävimme lakimiehen luona - meillä hoitaa asiaa vain yksi tyyppi, koska emme ole riitaisan eron edessä - lakimies kirjoitti erosopimuksen, ja koska emme halunneet mietintäaikaa, joka pahimmillaan saattaa kestää täällä vuosia, asumuserokin 2 vuotta, hän vei sen suoraan paikalliseen käräjäoikeuteen. Vastakaikua tuolta instituutiolta olemme nyt odotelleet parisen kuukautta, ja tänään posti kantoi laatikkoomme kutsun ilmaantua tuomarin eteen 26.9.

Ja tuo päivähän on kaikinpuolin huonoin mahdollinen, ei käy oikein kummallekaan, mutta päivämäärän vaihtaminen ei taida onnistua, paikalla pitää olla itse henkilökohtaisesti ja roudata vielä toinen iso pinkka papereita mukanaan.

Meitä molempia kuullaan ensin yhdessä, sitten kumpaakin erikseen. Joissakin tapauksissa myös lasta kuullaan, varsinkin jos on kiistaa huoltajuudesta. Meillähän sitä ei ole, joten toivon mukaan riittää, että auomme päätämme yhdessä ja erikseen. Ihan kiva olisi myös, että vaatimukset sitten menevät lopulta yksiin myös erilliskuulustelussa, ettei tule kapuloita rattaisiin sitten sillä suunnalla.

Syyslomamatkani teenkin toivon mukaan vapaana naisena. Saas nähdä, miten Aku Ankka-matkojen matkaohjelma muuttuu lennossa. Tänään jo vaihdoin vähän majoituspaikkajärjestelyjä hieman parempaan suuntaan. Mutta saapas näkee sen, mitä pääasia, joka on pipo, ei tiedä.

Taistelutahdon keräämisen aloitin eilen entisen rakkaan harrastukseni parissa, eli vihdoin ja viimein sain raahattua persaukseni Kendodojolle. Vielä ovella mietin poiskääntymistä, mutta koska olin ilmoittanut kahdelle pakalliselle tulemisestani, oli pakko marssia sisään, vaikka pelko oli pyllyn alla siitä, että olen ihan yksin pitkine taukoineni, ja kaikki muut ovat jotakin ihme samuraita, jotka laukkaavat puoli metriä maanpinnan yläpuolella heilutellen bambumiekkaansa niin, että minulla pyörii hiukset päässä. Mutta ei. Paikalla oli kaikeksi onneksi muutama muukin ihan alkutekijöissään oleva - joksi itsenikin vielä tällä hetkellä luen - ja sovin kaavaan aivan vallan mainiosti. Mukana oli jopa yksi muukin naispuolinen miekkasankari.

Treenin jälkeen paikkailin pitkän treenittömän kauden aikana pehmentyneisiin kämmeniini ja varpaisiini tulleet rakulat, ja palasin väsyneenä, mutta onnellisena kotiin. Hyvän treenin aiheuttama euforia jatkui vielä aamun joogatunnillekin asti ja parani siellä vaan entisestään. Oli todella hyvä päätös, jonka tein ihan itse, muiden siihen vaikuttamatta, että pakotin itseni menemään neljän poikittaisen puun läpi.

(Isälläni oli tapana sanoa: "Tuossa on neljä puuta poikittain", jos tarkoitti, että pitää mennä joko ovesta sisään tai yleensä ulos. En tiedä yhtään, mstä tuo sanonta tulee. Suom. huom.)

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Onko syntymän jälkeen elämää?

Meillä on neljä velkaa, joita emme elämämme aikana pysty maksamaan:
velka isänmaallemme,
velka vanhemmillimme,
velka opettajillimme ja
velka maailmankaikkeudelle.
Yksi maailmanmysteeri, joka pistää ihmiskunnan miettimään, on se, onko elämää kuoleman jälkeen.

Osa sanoo, että kuoleman jälkeen ei tule yhtikäs mitään. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Se oli sitten siinä, kiitos ja näkemiin.

Osa ihmisisä filosofoi jälleensyntymistä, elämän kiertoa vuosisadasta toiseen, sielunvaellusta, elämää tuonpuoleisessa tämänpuoleisen elämän jättäessä maallisen temppelimme. Joskus jopa tuntuu, että monikaan ei keskity elämään tässä hetkessä ja tätä elämäänsä, vaan odottaa sitä tulevaa, josta kenelläkään ei oikeastaan ole konkreettista tietoa. Asioita jätetään hoitamatta, kun kaikki tulee kuulema oleman paremmin sen suuren rysäyksen jälkeen, kun jätämme tomumajamme ja eletään haavemaailmassa ja peukalo takapuolessa, kun ei haluta kohdata sitä, mikä tässä olotilassa pitäisi ratkaista ja vaatii jotakin vähän enemmän, kuin elämän katsomista ruusunpunaisten lasien läpi.

Mutta mahtaako kukaan olla uhrannut ajatustakaan sille, onko elämää oikeastaan syntymän jälkeen? Entä jos tämä elämäksi kutsumamme aika onkin vain harhaa, jolla meitä testataan ja koulutetaan oikeaa elämäämme varten, joka sitten onkin se olotilamme siellä toisella puolella rajaa. Mistä elämämme voidaan sanoa alkavan: siitä hetkestä, kun kaksi pientä solua kohtaa toisensa, vai vasta siitä, kun ponnistamme 9 kuukauden maha-asumisen jälkeen maailmaan, parkaisemme ensimmäisen kerran omalla äänellämme, hengitämme ensimmäisen kerran omilla kauhkollamme ja erottaudumme äidistämme omaksi yksilöksemme napanuoran katkettua.

Onko syntymisemme alku, vai onko se loppu? Missä olimme ennen syntymäämme? Mistä hetkestä alkaen persoonallisuutemme muodostuu siksi, mitä meistä lopulta tulee? Mikä tekee meistä sen, mitä olemme? Onko "minä" ruumiini, vai sieluni? Vai molemmat yhdessä? Ruumistamme pystyme muokkaamaan haluamaamme suuntaan monella eri keinolla, ja jos luononmukainen muokkaus ei onnistu, voimme turvautua keinotekoiseen muokkaukseen. Mutta onko sielumme muokkaaminen mahdollista? Muuttuuko sielumme itse haluamaamme suuntaan, vai muokkaako ympäristömme sitä enemmän? Miten paljon pystyme itse oikeasti vaikuttamaan siihen, mitä meistä tulee? Onko minuus ohjelmoitu meihin valmiiksi, ja pääseekö oikea minämme esille vain suotuisissa olosuhteissa? Voiko minuus kadota, ja voiko oikean minänsä peittää?

Mitä sanoo ateisti siihen, mistä minuutemme ja sielumme tulee ruumiiseemme ennen fyysistä syntymäämme?

Jos kuoleman jälkeen ei tule yhtään mitään, tuleeko syntymän jälkeen yhtään sen enempää?

Vai oliko kaikki sitten tässä ja nyt?

tiistai 3. syyskuuta 2013

Seitinohutta elämää

Tämänpäivän teemakuvaksi halusin laittaa kuvan aivan upeasta hämähäkinseitistä pyöräni satulan, ohjaustangon ja rungon välissä - tämä kuvaa oivallisesti sitä, kuinka usein olen viimeaikoina pyörälläni ollut liikenteessä. Valitettavasti millään kamerallani ei pystynyt ottamaan tuosta mahtavasta käsityön taidonnäytteestä kunnollista kuvaa. Mutta uskokaa, upea se oli. Täydellinen, ei yhtään rikkoutunutta seittiä rakennelmassa ja ilta-auringon säteet kimalsivat nauhoissa. Itse lukki kyykkimässä piilossa odottamassa saaliin lentämistä ansaan.

Oma elämänikin tuntuu jälleen kerran heiluvan hyvin ohuen seitin varassa. Vaikka näennäisesti tunnenkin olevani jo vakaalla maalla, niin mielen porukoihin tulee säännöllisesti epäily oman elämän jatkumisesta oikeaan suuntaan, päätösteni oikeellisuudesta ja pelko erakoitumisesta ja yksinjäämisestä. Asiaa ei paljon auta se, että pahasta koti-ikävästä kärsivä tyttäreni jankkaa Suomeen muuttamisesta, ja yhtenä perusteena on se, että eihän mulla kuulema ole täällä ketään, jonka takia tänne kannattaisi jäädä.

Ympärilläni on paljon ystävällisiä ihmisiä ja joidenkin kanssa olen päässyt jopa niin hyviin väleihin, että tervehdimme parinteisesti niillä kuuluisilla kolmella poskisuudelmalla. Siitä huolimatta en tunne  olevani täysin integroitunut ympäristööni, ja säännöllisin väliajoin jään miettimään sitä, että vaikka en mitään hirveän suurta jengiä ympärilleni kaipaa, niin pari luottohenkilöä, joille voisin puhua ihan kaikesta, tekisi terää. Tunnen itseni hylkiöksi ja epäonnistuneeksi, epäilen kaikkea tekemääni, ja vanha stressi siitä, että en osaa töitäni painaa päälle varsinkin aamuyöstä, jos satun jostakin syystä heräämään.

Kyllähän nuo viimeaikojen tapahtumat ja epävarmuus tietysti antavatkin tietynlaisen oikeuden ketutukseen, mutta aikuisten oikeasti haluaisin oppia päästämään irti noista negatiivisista tunteista, ennekuin ne vetävät mieleni masennuksen puolelle.

On niin helppoa sanoa ja ajatella: älä välitä, anna asioiden mennä omalla painollaan. Käytännön toteutus on kuitenkin eri luokkaa. Ei ole niin helppoa päästää ajauksia menemään varsinkaan noina aamuyön tunteina, kun kaikki pakkautuu muutenkin monimutkaistumaan, vaikeutumaan ja suurenemaan tuossa unen ja valveillaolon välimaastossa. Aamulla herään usein väsyneenä, kahvia en kuitenkaan ole alkanut vielä juomaan, mutta parin tunnin päästä olen pirteä kuin peipponen. Huonoista unista juoruaa kuitenkin mustat silmienalustat, jotka ovat olleet ongelmani oikeastaan koko ikäni ilman mitään kunnollista syytäkään, mutta unettomuus vie mustan syvyyden aivan uudelle tasolle.

Toisaalla olen ollut huolissani myös tulevastaExästänikin, niin oudolta kuin se kuulostaakin, ja varsinkin tuosta huolesta olisi kaiken järjen mukaan helppoa päästää irti. Mutta kun ei. Olen tuntenut hänet niin kauan, ja viime aikoina olen nähnyt tietynlaisen väsymyksen hänenkin olemuksessaan. Hän on etsinyt pientä kämppää Zürichin ja Kossisen kodin välimaastosta, vaikka olen luullut hänen asuvan puolivirallisesti jo siellä. Viime viikolla hän sai yhteen hakuunsa kielteisen päätöksen, ja oli ilmiselvästi surullinen sen jälkeen. Kävi oikeastaan sääliksi, ja jäin miettimään, mahtaako oman kämpän löytyminen johtua siitä, että Kossisen kanssa on liian ahdasta, vaikka kämppä onkin melkoinen hehtaarihalli. Kysyessäni asiaa mies sanoi, että haluaa jonkun oman pienen kolon, jossa voisi viettää omaa aikaa, koska tuntee olonsa sekä täällä, että Kossisen luona siltä, että olisi vain vieraana. Niinkuin asianlaita oikeastaan onkin.

Saapas näkee, minkälainen jälkipyykki tästä tulee. Itse en kuitenkaan tälle tielle aikanaan lähtenyt.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Loppukiri maitohapoilla

Korkokenkien sijaan tulikin shoppaltua jotakin aivan muuta...
13.10. eli Kansainvälinen Epäonnistumisenpäivä alkaa kolkutella jo ovelle.

Vuosi sitten kyseisen päivän kunniaksi, ja tsempatakseni itseni silloisesta sudenkuopasta noususuhdanteeseen, listasin muutamia asioita, joita vuoden sisällä aion saavuttaa. Linkki löytyy tuolta sivupalkista: Tätä kohti mennän.

Lista näyttää hyvälle, vaikka muutama asia siellä vielä möllöttääkin toteutumattomana. Osan näistä pystyn arvioimaan vasta tasan 13.10. koska toteutukseen oli laitettu pävämääräksi nimenomaan tuo päivä. Osan tavoitteista olen todennut jo aikaisemmassa vaiheessa typeräksi ja tarpeettomaksi, ja ruksannut yli ne kohdat, joita en aio edes yrittää. Osaa tavoitteista todennäöissti en saa toteutettua, mutta sillä ei taida olla sen suurempa seksuaalista merkitystä. Tärkeimmät kohdat kun on tullut täytetyksi jo aikoja sitten, ja se painaa vaakakupissa enemmän. Osan tavoitteista olen huomannut mahdottomaksi, ja viilanut matkan varrella enemmän hipiälleni sopivaksi ja antaen itsellei anteeksi, jos tavoite on muutettu hieman lievempään muotoon. Muutamia tärkeitä asioita olen saavuttanut listan ulkopuolelta. Esimerkiksi listalle oli merkitty asumusero miehenstäni, mutta tässähän odotellaan kuitenkin sitä ihan lopullisinta päätöstä.

Ennen uusien tavoitteiden kirjaamista on kuitenkin pari kohtaa, jotka aion viedä loppuun asti ennen kalkkiviivoja. Ensi viikolla aionkin aloittaa juoksulenkit. Ensin ihan pienet, sitten ehkä vähän isommat ja lopulta niin pitkälle, kuin vaan jaksaa ja huvittaa.

Sitä juhlistaakseni kävin eilen shoppaamassa jo aikaisemmin kesällä hommaamani Jääkarhulle sopivan Polar RC3GPS sykemittarin kaveriksi jopa kahdet treenikengät. Toiset, Nike Dualfusion juoksukengät ulkokäyttöön, ja koska sain nuo Niket sen verran tingittyyn alehintaan, ostin niille sisäpariksi Scetchersin Flex-pohjalliset kengät. Vaikka nuo Scetchersit aion ottaa sisäkäyttöön, ja vaikka "Uuden harrastuksen kokeilemisen" aion toteuttaa CrossFitinä, ja vaikka nuo kengät eivät joustonsa vuoksi aivan parhaat mahdolliset tuota lajia varten ole, niin ne pakottivat itsensä mukaani olemalla yhdet parhaista lenkkareista, joita olen jalkaani kokeillut. Kun tuo CF kuitenkin on vielä tässä vaiheessa (tuleva)kokeilu, en ajatellut ihan alussa sijoittaa maltaita vielä paininnostokenkiin.

Ostovaiheessa vähän mietiskelin downshiftaamistani - no ok, se kyllä toteutui alennetun hinnan myötä - koska Nike on siellä pahamaineisten yritysten listalla. Ovathan ne yrittäneet tuotanto-olojaan parantaa ja ovat varmasti luupin alla koko ajan, joten eivät pääse niin pahasti sikailemaan, kuin joku vähemmän tunnettu merkki, tai merkki, joka ei ole vielä paljastunut. Kengät ovat Sketchien lisäksi top kakkosessa parhaina jaloissani käyneinä kenkinä, ja en kuitenkaan halua jättää juoksukokeiluani sen takia, että jalat krakaa huonojen kenkien vuoksi.

Tuo sykemittari on yksi turhake, jota kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde. Toisaalta ajattelen, mitä hyötyä kyseisestä laitteesta oikeasti on. Olenhan kuitenkin suhteellisen hyvin oman kroppani tunteva, ja arvaan kyllä, jos sydämeni lakkaa lyömästä. Mutta toisaalta, painoi ollessa siellä ihan äärilaidassaan eli yli 30 kiloa liikaa lanteilla ja vähän muuallakin, juuri sykemittari oli se vempain, joka motivoi minua liikkumaan ja kuluttamaan kaloreita. Tuo pieni vempain kun näyttää melko hyvin treenin tason, ajan, kalorikulutuksen ja ties vaikka mitä kiinnostavaa, joista on helppo ja kiva seurata edistymistä.

Tämä tämänkertainen hilavitkutin on vähän sieltä tyyriimmästä päästä ja pääosassa on matkamittaus pyöräillessä ja juostessa/kävellessä, sykkeet sekä aika ja jopa se kalorikulutuskin. Tähän malliin kuuluu myös kuntotesti, joka mittaa kunnon leposykkeestä... Toki se taitaa olla vähän epäkunnossa, kun näytti laiskan kesäni jälkeen vähän turhan alhaisia lukemia.

Tällä viikolla aion aloittaa myös sen rakkaan harrastukseni... No paljastumisen uhallakin paljastettakoon se nyt tässä vaiheessa: aion tarttua pitkäksi venyneen tauon jälkeen uudelleen shinai-miekkaani ja talsia Kendo-salille. Kynnys on korkea, vaikka olen jo jokin aika sitten tehnyt tiedusteluja paikallisen seuran toiminnasta. On vaan niin hankala lähteä, kun edellisestä kerrasta on tosi kauan. Vuosi sitten en henkisesti jaksanut, vaikka se miekalla mätkiminen olisi luultavsti parantanut mielialaa, sitten ei ollut taloudellisesti mahdollista, kun työni silloisessa paikassa ei jatkunutkaan kuukautta pidepään ja kun työasiat alkoivat parantua, oli syynä kaikkea muuta. Lähinnä kuitenkin juuri nimenomaan tuo silmissä kasvava kynnys. Mutta nyt se on menox, sanoi Annie Lennox.

Näiden lisäksi ajattelin kokeilla ensi viikolla myös uutta joogalajia: tiibetiläistä hoitojoogaa. Olen nimittäin kärsinyt pahasta migreenistä vähintään kerran kuukaudessa (joo, juuri niiden päivien aikan), ja lääkkeetkään eivät aina helpota oloa. Tuosta joogan muodosta sanotaan oleva apua juuri tämänkaltaisiin ongelmiin, ja ei siitä nyt kai haittaakaan voi olla.

Eli nyt kyllä lähtee ja vauhdilla! Ja vähän pienemmällä vauhdilla.

Niin muuten joo. Todistin eilen, kuinka psykologin terapiasta voi oikeasti olla apua. Pikkukarhu on nimittäin puolisen vuotta käynyt esiintymispelkonsa ja epävarmuutensa vuoksi treenaamassa psykologin kanssa itsetuntoaan ja esiintymisvarmuuttaan. Tyttö on olut epävarma vartalostaan ja ulkonäöstään ja olen kauhulla odottanut sitä päivää, että huomaan hänen parhaan kaverinsa tapaan olevan syömishäiriöinen tai alkavan tämän tapaan viillellä käsivärsiaan. Kummastakaan ei ole ollut onneksi (*kops-kops*) merkkiäkään, vaikka tyttö on kysellyt koko ajan, onko hän ruma, tai lihava, tai outo, tai, tai, tai.

Eilen huomasin ostoskeskuksessa hänen katsovan kuvansa jokaisesta kiiltävästä pinnasta lähes ärsytykseen asti. Kun huomautin hänelle asiasta, tyttö vastasi: "Mutta äiti, onko se paha, jos pidän itsestäni ja haluan nähdä kuvani?"

HYVÄ TYTTÖ!

Tuohon ei ole yhtään mitään sanottavaa 13-vuotiaan murrosikäisen, itseään etsivän tytön äidillä.

Toattakai tuokin voi mennä liiallisuuksiin, mutta ainakaan tässä vaiheessa ei siitä ole vaaraa, sillä tyttö vaikuttaa kaikin puolin hyvinvoivalta, sympaattiselta, itsevarmalta ja itseensä tyytyväiseltä.

Kippis sille... ja tälle kaikelle!
Miten saada Jääkarhu tyytyväiseksi

perjantai 30. elokuuta 2013

Ask.Believe.Recieve.

Kuva: Screenshot Facebookista...
jos joku ei itse huomanut.
Olen nyt parisen yötä pyöriskellyt sängyssäni ja mietiskellyt, miten ihmeessä hoitaisin nyt eteentulleen lähes pattitilanteen mahdollisimman pienin vahingoin - puolin ja toisin.

Viime yönä tulin hiljaa mielessäni siihen tulokseen, että nyt tästä ahdistuksen tunteesta on päästettävä irti ja antaa sen mennä menojaan. Mikä sitten onkin helpommin sanottu, kuin tehty. Monesta muusta asiasta on huomattavasti helpompi päästää irti, kuin tunteesta, joka valtaa mielen täysin, ja johon on oikeastaan ihan oikea syykin.

Kun olin kokenut tuon pienen valaistumisen hetken, vaikka toki minun olisi se pitänyt tietää jo vanhasta kokemuksesta, päädyin jonkinlaiseen ratkaisuun ongelman selvittämiseksi.

Olen nimittäin tehnyt johtoportaalle selväksi jo aikaisemmassa vaiheessa, että haluan jatkaa työpaikassani. Tämän tietäen he halutessaan voivat tarjota paikkaa ihan suoralta kädeltä virallisesti, vaikka se pitäisikin laittaa hakuun. Ihan turha minun on lähteä kiertämään naurettavaa kiertotietä ja tekemään naurettava hakemus siihen työhön, jota jo olen tehnyt pidemän aikaa, ja kaikki ovat jo oppineet tuntemaan tapani (vaikka nimeni ei olekaan Tapani). Ja jos he eivät minua paikalle halua, ei paikkaa edes tarjota. Toki tietysti päätin vähän kysellä ympäriinsä asian tiimoilta. En nyt kuitenkaan ihan täysin vaikenemalla halunnut heittää pyyhkeitä kehään.

Päätin myös, että hyvin suurella todennäköisyydellä haen tuohon monella tapaa houkuttelevaan joogaohjaajakoulutukseen. Vahvistusta päätökseen sain vielä tämänaamuisesta Vinyasa-tunnista, joka teki niin kutaa kuin olla ja voi. Se voisi olla niin tulevaisuuden urakehitysvaihtoehtoni kuin olla ja voi.

Kun olin sitten tehnyt näitä melkoisen suuntaa-antavia päätöksiä ihan ítse, vaikka jokin aikaa sitten esittelemääni kirjaa "Das Shaolin Prinzip" en ole vielä sen syvällisemmin ennättänyt tutkimaan, sain hieman iloisempia uutisia aaupäivän aikana. TulevaExäni oli eilen lobbaillut hieman puolestani, ja oli saanut selville sen, että paikkaan tullaan hakemaan pääkonttorista 60% työaikaa ja siihen sitten tietysti 60% työaikaa tekevä sihteerikkö. Koska olen palkattuna jo 60%, olisi  työaikani 120%, mikä ei olisi laillisuuden ja missään muussakaan nimessä mahdollista. Kun muistaa sen, että näissä maisemissa tuo 100% viikottainen työaika on alasta riippuen 40-42 tuntia, ei Suomen 37pistejotakin, niin minunkaan sielunmaisemani tai maallisen mammonan kaipuuni ei pystyisi tuohon yli sataan prosenttiin. Mieluumin vaikka tuo 60.

Mutta. Tällä kerralla sain kannatusta yllättävältä taholta: koska Iso Pomo oikeastaan haluaisikin - epäilystäni huolimatta - pitää minut paikallani, oli Alfa ehdottanut sellaista, että minut palkattaisiin 40 prosentilla ja 20 prosentille etsitään joku saksalainen, tai saksankielen opiskelija, joka jeesaisi minua virallisten tekstien sävellykssä. Totuus on kuitenkin se, että puhekielen taidostani ja peruskirjallisten tekstien osaamisestani huolimatta virallinen kapulakieli ei välttämättä onnistu. Sen kanssa kun taistelee konttuurissamme moni muukin, ja sihteeriköltä toivottaisiin taustatukea muidenkin kirjallisille tekemisille.

Pääkonttorilla puolestaan on omat muodolliset vaatimuksensa: koulutus ja työkokemus. Mutta nehän minulta löytyy. Kaikeksi onneksi olin josskin vaiheessa hakemassa Suomen Ulkoinisteriön sihteerikköohjelmaan, mutta siinä vaiheessa ei kursseilla ja käytännössä oppimillani taidoille ollut virallista todistusta ja jäin vaihteeksi lehdellä soittelemaan. Elämäkokemukseni, työkokemukseni ja kielitaitoni olivat kuulema haussa saaneet täydet pisteet, mutta kun se virallinen koulutus puuttui... Niinpä kävin suutuspäissäni suorittamassa virallisen tutkinnon. Ulkoimisteriö ei tuon jälkeen värvännyt sihteerikköjä vuosikausiin, joten paperi jäi käyttämättä, ja voin siis korkata sen tässä tilanteessa. Eikä kymmentä vuotta oman firman pyöittämistä paperilla ja käytännössä voitane myöskään ylenkatsoa.

Tänään siis paistaa aurinko, mutta mahtaako huomisen taivaalla taas näkyä sadepilviä?

torstai 29. elokuuta 2013

Kierrepotku vyön alle

Zarasta löytämäni paita. Niin lääääst siiison, mutta
ituhippi-minäni näköinen. Hinta
downshiftaajalle sopiva, 9,95 Fragia eli alle 8 €
On se kumma, että näiden talousasioiden pitää tulla ongelmamietintämyssyn alle aina rypäleinä.

Juuri, kun olen jotenkuten saanut selvitettyä asiani tärkeämmän vuokralaisemme kanssa, ja hän on pitkien selitysten saattelemana luvannut maksaa rästinsä nyt heti ja syyskuun vuokran jopa ajallaan, heittää elämä kierrepallon jälleen työn puolelta.

Jotenkin olen huomannut, että aina, kun taloudessani kähmää jotenkin, myös ekstratyöni tulevan eksäni työpaikalla on vaakalaudalla. Näinhän piti käydä nyttenkin, eikä poikkeus vahvistanut sääntöa.

Ensin hyvät uutiset. Sihteerikkö Neiti Vähemmän Näpsä, joka sotki työpaikan järjestelmiä kuuden vuoden ajan, ja jonka tarinan tätä blogia seuraavat saattavat muistaa, on eronnut nyt itse tehtävistään virallisesti. Tarinahan eteni niin, että hän ei pysynyt siinä työtahdissa, jota häneltä odotettiin, vaan sotki oikeasti asioita pahemman kerran lähes päivittäin. Lopulta hallitus päätti antaa hänelle potkut. Iso Pomo antoi hänelle kaksi vaihtoehtoa: erota itse ja saada kultainen kädenpuristus ja hyvä työtodistus tai saada kengän kuva persauksiin. Näpsäpä päättikin kulkea oma-aloitteisesti omaa polkuaan ja jäi sairauslomalle. Ensin viikoksi, sitten toiseksti, lopulta pidemmäksi aikaa. Aina kun lääkärintodistuksen aika oli loppumassa, jännityksellä odotimme päivän postia. Tuleeko uusi todistus, vai Näpsä takaisin töihin seuraavan viikon alussa? Kukaan ei oikeasti uskonut, että hän enää näyttäisi naamaansa ja oletusarvo oli, että hän käyttää hyväkseen laillisen 6 kk, jonka saa olla saikulla ja palkka juoksee.

Nyt Näpsä lupasi ottaa loparit sillä ehdolla, että työpaikka myöntää hänen sairautensa johtuneen työolosuhteistamme. Asiassa on nimittäin jälleen pieni mutka: hänellä on ystävä johtavassa asemassa erään toisen toimipaikan konttuurissa, ja tämä ystävä haluaisi hänet töihin sinne. Mutta pääkonttuurissahan ei haluta pahaa burn outia sairastavaa sihteerikköä ymmärrettävistä jostakin kumman syystä palkata.

Ja miten tämä tarina liittyy minuun? Hyvältähän tämä kuulostaa, jos työpaikka on nyt virallisesti auki.

No mutta kun ei ole hyvä uutinen. Työpaikka nimittäin on kirjaimellisesti auki. Ensinnäkin siitä syystä, että joudutaan tekemään julkinen haku. Ja toisaalta, olen ymmärtänyt Ison Pomon sanoista, että minä tuuraan paikalla niin kauan kuin uusi sihteerikkö saadaan virallisesti palkattua, ja että olen vain väliaikaisesti istumassa pallillani muiden touhujeni keskellä. Paitsi että siinä vaiheessa, kun tieto siitä, että en päässyt suunnittelemaani opiskelupaikkaan tavoitti koko sekalaisen seurakuntamme, puhe vaihtui siihen, että jatkan paikallani, koska olin työhöni tyytyväinen ja työkaverit olivat työhöni tyytyväisiä.

Edellisessä hallituksen kokouksessa vain kirjanpitäjäme oli vähän mutissut pallilleni jäämistä vastan, vedoten mm. kielitaitooni. Hänellä itsellään on ulkomaalainen vaimo, ja kielen kanssa pelaaminen on kuulema niiiiin vaikeaa. Mutta minulla on mustaa valkoisella siitä, että kielitaitoni on hyvä, ja aion vielä syksyllä jatkaa opiskelua peräti koulussa asti ylimmälle mhdolliselle tasolle.

Iso Pomo puolestaan näyttää pelkäävän, että teen työtä liikaa. Tällä hetkellä viikottainen tuntimääräni on 80-90% maksimista, eli vielä 1/2-1 kokonaista päivää mahtuisi hyvin mukaan. Hän vaan ei ole vanhemman sukupolven miehenä tottunut meihin skandinavisiin tyttösiin, jotka teemme kokoaikaista työpäivää, vaikka meillä olisi perhe. Täällä kun naiset jäävät hyvin monessa tapauksessa täysin kotiäideiksi tai vähintään puolipäiväisiksi duunareiksi ja puolipäiväisiksi kotiäideiksi.

Hän luulee, että stressaaun, jos teen täyttä päivää. Mutta totuus on se, että stressaannun enemmän, jos en ole töissä. En nimittäin halua elää tulevanExMieheni tulojen varassa, vaan aloittaa elämän oikeasti omilla jaloillani. Taloudellisestihan tulisin menettämään melko paljon palkassa, mutta toisaalta mieheni maksama elatusmaksu nousisi tuossa tapauksessa hieman. Mutta silti. Ei hänelläkää raha niin löysässä ole, ja kaiksesta huolimatta en halua ajaa häntäkään taloudelliseen ahdinkoon.

Toisalta kyllä mietin myös sitä, että tässä olisi yksi syy lisää aloittaa se aikaisemmin mainitsemani joogaohjaajakoulutus. Motivaatio voisi olla parempi, kun asiaa miettisi ihan oikean ammatin näkökulmasta, ja kun tuo elatusmaksu nyt sitten kuitenkin juoksisi nimenoman tuon kahden vuoden ajan, jonka koulutus kestäisi ja sen jälkeen voisin tarvitsemani lisätyötunnit kalastella vaikkapa tuota kautta.

Mutta mikä on ärsyttävintä koko jutussa, on se, että joudun virallisesti hakemaan työpaikkaa, jossa on puurtanut duunia yli puoli vuotta. Entä jos ne palkaavat oikeasti jonkun muun? Siitäkin huolimatta että olisi oikesti jäkevää, että saisin jatkaa, kun osaan jo hommani ja pystyn joustamaan tietyissä ongelmatilanteissa, joita aina välillä tulee. Osaan myös välttää selkkauksia ja yhteentörmäyksiä, jotka ovat lähestulkoon viikoittaisia joissakin nurkkauksissa. Sen sijaan Iso Pomo kyselee ympäriinsä, minkälaista sihteeriä muut paikalle haluaisivat. Tämä oli minulle yksi merkki siitä, että hänen mielessään olen jo puolitiessä tippumassa ulos tuoliltani.

Entä miten he aikovat kertoa minulle, että etsivät ja mahdollisesti valitsevat jonkun muun, vaikka olisin haknut paikkaa. Ja miten aion itse suhtautua? Kertoa, että etsikää nyt sitten uusi kokkikin samalla, sillä tarvitsen kokopäiväisen työn.

Vai jättäisinkö hakematta ja käyttää lisääntyvän vapaa-ajan muuten hyväkseni? Ottaisin tyynenä vastaan sen, mitä tulee. Niin, että kaikki saavat säilyttää kasvonsa. Voisin alkaa näpertämään käsitöitä ja myymään niitä markkinoilla, onhan sekin yksi opiskelemistani ammateista. Tuossakin saisin päättää tekemiseni laajuudesta ihan itse.

Joku kyseli kuvaa niistä ostamistani joogavermeistä.
Merkki on Asquith, materiaali bambu, joka toimii
ainakin joogatreenissä paremmin kuin muut salivermeet.
Istuu nimittäin päälle kuin valettu, eikä valu alas edes
niska- tai pääseisonnassa. Ostin myös tämnän näköiset
housut, perus pitkähihaisen ja toiset leveälahkeiset
perusjoogahousut.
Ja sitten tietysti on se jooga. Joo.

Innostuin kokeileman toisspäivänä Power Joogaa ja tekisi mieli sanoa, että voi tsiisus, että siinä tunsi olevansa täysin tasapainoton ja voimaton rautakanki.

Olen käynyt normaalisti Vinyasa Flow-tuneilla, jotka etenevät dynaamisesti eteenpäin sisältäen venyttäviä ja voimauttavia osioita. Hiki on tunnilla valunut ja olenpa joskus onnistunut saamaan itseni jopa maitohapoille tunnin aikana.

Power oli jotakin aivan muuta. Nimensä mukaisesti siinä revitellään nimenoman noita joogan voimaa vaativa asanoita, ja nyt on pakko tunnustaa, että olin aivan loistava yhtään ainutta asanaa en pystynyt tai jaksanut tehdä kunnolla tyylipuhtaasti ja koko setin aikaa. Olin jo melkein sitä mieltä, että ei ihminen sellaisiin vääntöihin pysty, mutta kun se pirskatin opettaja teki kaiken niin kevyen näköisesti.

Mutta Jääkarhu ei olisi Jääkarhu, jos jättäisi homman kesken. Aion siis ottaa Vinyasan rinnalle treenilistaani myös tämän joogan lain. Ihan vaan taas näyttääkseni itselleni, että kyllä minä siihen pystyn, jos joku muukin pystyy. Olenhan oppinut joskus seisomaan käsilläni, kävelemään käsilläni ja melkein heittämään täysvoltin.  Jos vaikka tällä kerralla aloittaisi ihan muokkaamaan sitä lootusistuntaa niin, että polvet eivät olisi ihan kurkussa. Sen jälkeen puu yhdellä jalalla. Sitten tähti, vai mikä se lieneekään, jossa seisotaan yhdellä jalalla kallistuen sivullepäin toinen käsi alhaalla ja toinen kohi taivahia. Jasittenjasittenjasitten.

Joogan jälkeen maistuu japanilainen:
Tässä Yoojis Raflassa ruoka tilataan kosketusnäyttöruokalistalta, kokki
kantaa sen eteesi, syöt ja käyt maksamassa. Voit myös noukkia ruokasi
liukuhihnalta, joka kiertää ovalin muotoista baritiskiä. Tarjolija käy
tarkastamassa lautasiesi määrän ja värin, ja maksat sen mukaan, mitä
olet syönyt. Alakuvassa jäädytetty macha-mochi, eli kookosmaitojätelöllä
ja vihreällä teejauheella täytetty riisitaikina pallero. Naaaaaaaammmmm.


maanantai 26. elokuuta 2013

Mustaakin mustempi on uusi musta


Vietin ilmeisesti kesällä liikaa aikaa yksin.

Totuin siihen, että sain olla kotona omissa oloissani lähes 5 viikkoa, töissä remusin lähes yksin kaksi viikkoa, oli helle, väsytti, ei huvittanut tehdä mitään, ei tarvinnut tehdä mitään. Oli hyvä syy olla laittamatta pienintäkään tikkua ristiin ja vaan olla möllöttää vapaa-aikanaan, syödä, mitä sattuu ja juoda, mitä sattuu. Alun vapauden tunteen jälkeen tilalle hiipi pikkuhuljaa tympääntyminen. Kaipasin lähelleni jotakin muutakin, kuin puolituntemattomia sukulaisia tai töihin liittyviä tuttavia. Olisin kaivannut jonkun, jolle kertoa iloistaan ja huolistaan, ja jonkun jonka kanssa olisi voinut samoilla kaupungin katuja lämpimissä kesäilloissa. Nyt tuntuu, kuin koko kesä olisi jäänyt puolitiehen, vaikka toisaalta kaikenlaista touhua sinne sainkin mahdutettua.

Paluu arkeen on ollut raskas ja takapakki henkisellä puolella taattu.

Oikeuden päätöstämme erostamme ei kuulu vieläkään. Sen sijaan eteeni heitetään lasku, jossa osa oikeuskuluja pyydetään maksamaan ennen käsittelyä. Muuten papereihin ei kosketa pitkällä tikullakaan. Eikä tuo lasku ihan pieni ollut, yli 1000 euroa per nenä, ja lisää saattaa olla odotettavissa. Tuo on vain sellainen pieni porkkana oikeuskäsittelijöille: saatte lisää, kun viette asiaa eteenpäin. Siihen kun sitten lisätään vielä asianajajan kulut, joista ei tällä hetkellä ole harmainta aavistustakaan, niin koko touhu pistää miettimään, että mitenkähän mahtanee joku, jolla ei ole varaa kustantaa eroaan, hoitaa asian. Jatkaa kituuttamistaa eteenpäin niin, että hermot ratkeaa, ja päässä kiehuu niin, että tekee mieli tarttua kättä pidempään. Erään työtoverini poika on menossa syksyllä naimisiin ja tämä valittaa kaiken kustannuksia. Eipä tuo erokan sitten ihan ilmaista ole.

Lisää vettä taloushuolien myllyyn, jonka luuin olevan jo taaksejäänyttä elämää, niinkuin Eldankajäven jää, tuo vuokralaisemme Suomenkamaralla. Molemmilta elokuun vuokra maksamatta, vaikka kuu lähenee jo loppuaan ja toiselta vielä heinäkuukin. Ja valitettavasti tuo double-trouble on vielä se, jonka maksaa parempaa vuokraa, ja jonka suorituksilla olemme pystyneet hoitamaan lainaamme pienempään suuntaan. Viime viikolla rikinkatkuisen muistutuksen lähetettyäni hän selitti, että heidän bisneksessään (kysymyshän on liiketilasta) oli tehty kesällä uudelleenjärjestelyjä ja tuo asia oli päässyt unohtumaan. PÄÄSSYT UNOHTUMAAN! Kissan viikset oli. Sen verran olen itsekin viimeisten vuosien aikana maksuaikoja venytellyt, että tiedän, ettei tuollainen pääse unohtumaan. Varsinkan kahden kuukauden ajalta.

No hän lupasi maksaa viime viikon aikana. Ei maksanut. Annoin tänään aikaa keskiviikkoon ja sen jälkeen vien saatavan perintään. Naurattaa vain ajatus siitä, että taidan olla jo melko monen perintätoimiston vanha tuttu, joten vaarana on se, että lasku tuleekin minun maksettavakseni, kun velkoja ja velallinen menevät sekaisin. Siinäpä olisi taas tyypillinen soppa keitettynä omilla mausteillani. Mahdollista, ja tekisi mieli sanoa, että tapauksessani jopa todennäköistä.

Jaa, mutta ei siinä kaikki... jälleen kerran. En ole tainnut muistaa kertoa siitä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa olevasta kämpästä, jonka laitoimme myyntiin keväällä. Sopimuksen tekeminen kiinteistövälittäjän kanssa kiersi monet kommervenkit, ja kun saimme sopimuksen allekirjoitettavaksemme, huomasin siinä olevan kaksi oleellista virhettä isännöitsijän todistuksessa.

Kerroin asiasta välittäjälle. Kului viikko, toinenkin. Välittäjä ei vastannut viesteihimme, eikä puhelimeensa. Kului viikko, jos toinenkin lisää. Lopulta sain hänet sähköpostilla kiinni. Virheet olivat kuulema sellaiset, että meidän pitäisi ne itse korjauttaa isännöitsijällä. Ja tätähän ei voinut sitten aikaisemmassa vaiheessa edes puolella sanaa mainita.

Soitin isännöistijälle, joka lupasi korjata paperin. Sitä ei saatu ajoissa välittäälle, joka oli lähdössä lomalle. Kun loma-aika oli lopuillaan, sain tutulta isännöitsijältä viestin, että välittäjä oli tuonut avaimemme heille. "Niin, tehän tiedätte, että he ovat lopettamassa toimintaansa..."

SIIS ETTÄ MITÄ?

Lopettamassa toimintaansa? Ja tätäkään ei voinut sitten missään vaiheessa mainita, vaikka varmasti oli tiedossa jo sopimuksen tekoa aloittaessamme? Mielestäni tämä nyt kuitekin oli melko oleellinen juttu ja se, että kuulimme asian välikäden kautta ihmetyttää vieläkin. Entä jos tämä välikäsi ei olisikaan ollut tuttumme? Olisimme varmasti vieläkin siinä luulossa, että kämppääme kaupataan toden teolla.  Nyt meillä meni useampi kuukausi tehokasta peliaikaa ihan täysin harakoille. Kun vielä muistaa, että kysymyksessä on kuoleva kaupunki, jossa mikän ei enää liiku, tuokin markkinointiaika olisi voitu käyttää paremmin hyväksi. Varsinkin, kun kaupungissa kuitenkin on ammattikorkeakoulu, joka vetää opiskelijoita muilta paikkakunnilta, ja kämppämme olisi lähellä koulua ja juuri opiskelijalle sopiva. Mutta nyt on jo liian myöhäistä, kun koulut ovat jo alkaneet, ja kaikilla katto päänsä päällä. Siinä oli kuulkaas herneen nenään vetäminen lähellä. Ei toki enää yhtään olisi mahtunut, kun on jo ennestäänkin niin täynnä.

Jahas- ja sitten se toisessa liiketilassamme oleva vuokralainen samaisessa kaupungissa. Kuinka ollakaan, tämäkään tarina ei mene ihan nuotilleen. Liiketila nimittäin sijaitsee ostoskeskuksessa, jossa oli pari isompaa ketjukauppaa. Toinen lähti pois, toinen jätti suhteellisen suuren yhtiövastikkeensa maksamatta taloyhtiölle. Niinpä taloyhtiö otti tilan hallintaansa usean kuukauden rästien jälkeen ja potki liikkeen manan majoille. Saamatta tietenkään kumpaankaan tilaan uutta vuokralaista.

Noniinjasitten: koska taloyhtiön talous on kuralla, jouduttiin vastikkeita nostamaan. Eikä vähempää kuin tuplaksi entisestä. Niinpä tilassa oleva vuokralaisemme maksaa meille vähemmän vuokraa, kuin me vastiketta. Että sitten näin kivasti! Ai miksikö emme korota vuokraa? No siistä syystä aaa-että silloin neliöhinta menisi yli paikallisen normaalihinnan, beee-koska meillä on määräaikainen vuokrasopimus, jonka aikana vuokra on sopimuksen mukainen ja ceee- jos vuokralainen ei pysty kuin hädintuskin maksamaan nykyistäkään vuokraa, niin miten olisi tuplaten saman vuokran laita. Tämä tietysti ei ole oleellista, koska eihän meidän oleteta maksavan siitä, että meillä on vuokralainen. Laitetaan siis rasti kohtan bee ja hernettä jonoon odottamaan vuoroaan.

Kaikeksi onneksi Stadilaisen vuokralaisemme määräaikainen sopimus loppuu joulukuussa - Volvo myyntiin.

Kaikeksi onneksi pikkukaupunkilaisen vuokralaisemme sopimus loppuu helmikuussa - Volvo myyntiin.

Ja kämpälle pitää etsiä myyjä vaikka kiven alta. Jos vaikka sitten ottaisi tuon liiketilankin kontolleen. Eli Volvo myyntiin.

Suurin herne koko asiassa oli se, että meillä on noista tiloista juoksevia kuluja koko ajan, ja periaatteessa olemme TulevaExMieheni kanssa päättäneet, että tiloista saatavien tulojen pitää kattaa menot. Niinkuin periaatteessa onkin, silloin kun kaikki vuokralaiset maksavat vuokransa ajallaan. Mutta nyt tässä tilanteessa olen joutunut maksamaan sukanvarteen säästämistäni kolikoista pitkän pennin mieheni väittäessä, että hän ei pysty sitä tekemään. Siitäkään huolimatta, että yhä edelleenkin tienaa puhtaana käteen kaikkien vähennysten jälkeen enemmän kuin minä. En tiedä mihin reikään niitä rahojaan sitten tunkee.

Ai että miksikö sitten maksoin? No siksi, että en halua olla siellä perintätoimistossa asiakkaana molemmin puolin.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Aku Ankka Matkat Oy

Les Gourmandides de Miyuko-kahvilan
seinämaalaus
  1. Meillä on Prinsessan kanssa meneillään pienimuotoinen kilpailu siitä, kumman matkat menevät enemmän persauksilleen. Meillä on molemmilla huono tapa joutua jos jonkinmoisen seikkailun keskelle astuessamme ovesta ulos. Mukana on istumista väärässä junassa, junan tien katkeamista huomattavasti ennen määränpäätä ja matkan jatkumista muilla kulkuneuvoilla, myöhässsä olevia kulkuneuvoja, matkatavaroiden katoamista kesken matkaa, lentojen uudelleen reititystä viimehetkellä niin, että hädintuskin saa tietoa.
Matkustin 90-luvun lopussa mieheni kanssa pari vuotta pitkin itäistä ja eteläistä Afrikkaa. Tuosta seikkailusta voisin kirjoittaa kirjan erilaisine rajanylityksineen, täyteen ahdattuine busseineen, kadonneine matkatavaroineen (tässäkin osassa kertomusta). Ostamamme autokin, joka kaupattiin meille 90-luvun Volksina paljastuikin 70-luvun vanhaksi poliisivolkkariksi ja jätti meidät tien päälle kirjaimellisesti keskelle ei-mitään Namibiassa. Kylässä oli Hotelli ja kaksi taloa. Onneksi hotellissa oli eteläafrikkalainen perhe, jonka isäntä tiesi autoista jotakin, sanoi osaavansa korjata, mutta tarjosi meille ihan kivaa kauppasummaa, jos luopuisimme autosta. He kun olivat maan etelärannalta, jossa ruosteettomia autoja oli lähes mahdoton saada, ja meidän kaaramme sai ajokuntoon vaihtamalla muutaman liikkuvan osan moottorissa. Sekä sytytystulpat.

Tuossa vaiheessa olimme jo kurkkuamme täynnä koko kyseistä menopeliä, koska olimme istuneet siinä tuhansia kilometrejä, kakanneet melkein housuumme safari-puistossa, kun auto ei käynnistynyt ja elefanttilauma lähestyi uhkaavasti... Auto piti jo tuossa vaiheessa useimmiten työntää käyntiin ja kukapas oli kortittomana työntäjänä? Ei kai vaan? Joo. Ja siinäpä sitten sain miettiä, että mahtaako ne ronsut olla hyviä juoksemaan, jos vaikka joudun ottamaan pikapyrähdyksen takaisin autoon.

Ja eikä tässä vielä kaikki. Autotarinat jatkuivat palattuamme kotiin, Suomeen. Ostimme tuolloinkin käytetyn auton. Kukapa pienemmissä varoissa oleva, joka auton tarvitsee, ei sitä tekisi. Tämänkin auton kanssa seikkailimme muutamaan otteeseen, ja käyntiin työntäjänä oli? Niin. Aivan.

Mutta haikeudella muistelen päivää, kun tuokin auto päätti olla liikkumatta enää metriäkään eräässä itäsuomalaisessa kaupungissa. Piti soittaa lukkoseppä ja poliisi paikalle, kun avain taittui virtalukkoon. Ja kuinkas ollakaan, tuossa vaiheessa mieheni ei osannut suomea, poliisi ei englantia ja lukkoseppä ei jostakin ihmesyystä suostunut avamaan lukkoa. Ei kai osannut, jos jaksan oikein muistaa. Minä en ollut tuolloin mukana, joten en pystynyt  selvittämään asiaa ja jälkeenpäin oli myöhäistä. Mieheni veljineen, joista toinen on autofriikki, olivat käynnistäneet menopelin johdoista ja palattuaan kotiin vähän aikaa askarreltuaan olivat liittäneet johtoihin tavallisen jalkalampun katkaisimen. Älkää kysykö miten, mutta vuoden verran ajoimme kaaraa, joka laitettiin käyntiin lampun katkaisimella.

Seuraava seikkailumme olikin tyttömme ensimäinen lento Sveitsiin 1-vuotiaana. Oli synkkä ja myrskyinen yö. Ensilumi. Aamukone jäässä kentällä. Myöhästyminen jatkolennolta... Kuinkas kuvittelittekaan, että jatkolennolle ennättää, jos kone ei lähde edes ensimmäiseltä kentältä?

Kokopäiväinen lorvilu Helsingin silloin remontin alla olleella kentällä ei 1-vuotiaan kanssa ollut välttämättä se seikkailu, mitä jouluaaton aattona kapasin. Kotimatkalla katosi lapsukaisen uninalle, jota sitten kiireissämme metsästimme ennen koneenvihtoa. Nalle saapui perille viikko myöhemmin.

Tuon jälkeen matkustimme maiden välillä autolla. Mukaan mahtuu ainakin yksi yrjötauti matkan aikana, oksentaminen Viikkarin buffeessa, äkäinen appi kyydissä, autoton Autobahn uutena vuotena, kaksi yötä laivalla yhden yön sijaan,7-vuotiaan tyttäremme takapuolta tuijottava pervo, räkäkänninen rekkamies Finnlinesin laivalla, minibudjetilla matkustaminen Ryanairilla Saksan kautta, taivaan tuuliin kadonnut aika Espanjassa, kun huomasimme yhtäkkiä, että aikamme ei riitäkään siihen, mitä olimme halunneet tehdä.

Ensimmäinen matkani Japniin meni hyvin, mutta paluumatka meni kirjaimellisesti putkeen, kun kutakuinkin jouduin juoksemaan junasta lentokoneeseen pika-check in:in jälkeen, kun aikaisempi kyytini etelä-Japanista oli maalle harvinaiseen tapaan myöhässä. Taskussa oli yksi jeni, joten kaikeksi onneksi ei tarvinnut jäädä miettimään, mitä ostaisin tuliaisiksi.

Kun roudasin kissamme ja tyttäremme Sveitsiin, katosivat matkatavarat matkalla. Onneksi en ollut laittanut kissoja ruumaan, ja tämän kokemuksen jälkeen en sitä vuorenvarmasti tee, jos vielä kattien kanssa reissuun lähden. Seuraavilla lennoilla on ollut kadonneita tavaroita vielä vahvistamaan samaa toteamusta ja kun sitten päätin matkustaa pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa, reititetään lentoni uudelleen ja asiasta ilmoitetaan sähköpostilla. Onneksi kuitenkin satuin postit vilkaisemaan odotellessani lähtöä väärällä portilla.

Prinsessan matkaseikkailut ovat kulkeneet samaa rataa.

Hän on vetänyt kuitenkin tällä hetkellä pisimmän korren. Vai mitä teille kertoo sanayhdistelmä: loma-elokuu-Hurghada?

Tällä menolla seuraava etappi on kidnappaus. Vai mitenkä mahtaa olla, kun seuraava matkani suuntautuu itään? Tsunami? Maanjäristys? Ydinvuoto? Vai kaikki yhtä aikaa?

Onneksi emme opiskelujemme jälkeen päättäneet laittaa matkatoimistoa pystyyn. Tiedä mitä tulisi, kun kaksi tällaista akuankkaa, jotka tähän mennessä ovat selvinneet ilman mustaa silmää, pääsisivät huseeraamaan matkojen kanssa.

Vaikka toisaalta, Duudsonien siivittämänä tuollaiset Hard Core Adventure-reissut saattaisivat kyllä olla melko trendikkäitä: Welcome to Aku Ankka Travels! Anything could happen and for sure somethin will!

Ainiin, ne viimeisimän tarinan kahvikuvat... Tuossa kesän aikana aloin juomaan kahvia, kun kuumuuden aiheuttama väsymys alkoi painaa päätä ja silmiä. Nyt sitten lopetin kofeiinin käytön kertaheitolla kuin seinään. Ja joo, senhän tietää, mitä siitä tuli: päänsärky, kuin pahassa jysärissä. Paitsi että särkylääkekään ei auta.... Pitäisi saada KOOOOOFFFFEEEEIIIIINIIIIAAAAAAA! Ja mielellään tiputettuna suoraan suoneen.

Mutta pysyn tiukkana.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Perjantai-Buddha luo nahkaansa kuin käärme

Tästä syystä Starbucksissa on kiva käydä.
Muutaman käyntikerran jälkeen nimi on
muuttunut joko hymynaamaksi tai
hyvän päivän toivotukseksi
Tuossa tammikuussa kävin tökittämässä iholleni kaksi ruusua, jotka noin vuosi sitten alkoivat kummitella mielessäni erään ennustuksen jälkimaininkeina.

Tatuointi ei koskenut, ei sitten yhtään kaikista kuulopuheista ja kavereiden pelotteluista huolimatta. Tai no ei sitä huomaamatta käsivarteeni taottu ja varsinkin viimeinen tunti - eli kuudes - alkoi tuntua todella ärsyttävältä, kun samoja paikkoja tykitettiin pahemman kerran. Mutta en huutanut tai kiroillut, en sinne päinkään, ja tatuointiini olen ollut tyytyväinen, vaikka isoa numeroa en siitä ole kuitenkaan tehnyt. Ei siksi, etteikö täälläkin näkisi mustetta iholla tai muuten, mutta jotenkin työpaikallani ihan suosiolla peittelen kuvat hihan alle.

Tuossa kevään aikana ajatuksissa on pyörinyt toisen kuvan taiteileminen toiseen olkavarteen, ihan tasapainon vuoksi. Niinpä sitten viikko sitten sinne ilmestyi lähes yhtä huomaamatta sinisessä lootuksessa myrskyn keskellä istuva buddha. Ihan yksinkertaisesti muistuttamaan itseäni siitä, että mielenrauhansa voi säilyttää myös kovassa tuulessa ja tuiskeessa, sekä siitä, että mieli voittaa aina tunteet. Mind wins over the senses. Tai että siihen pitäisi ainakin pyrkiä.

Kuva on käsivarressani, niikuin se olisi ollut siinä aina. Kotona huomasin, että velmu tatuointitaiteilija oli piirtänyt buddhalle hieman omia kasvonpiirteitäni muistuttavat varjostukset poiketen muutaman piirron verran alkuperäisestä kuvasta. Hän myös kertoili työtä tehdessään, että kuvat yleensä jätetään vähän jostakin kohtaa auki, sillä yleensä kuvan ottaja palaa rikospaikalle kinuamaan uutta. Suljettuun kuvaan on vaikeampaa jatkaa, kuin jostakin nurkastaan hieman avoimeksi jätettyyn. Niinpä tarkastin omat kuvani, ja yllätys, yllätys: molemmissa on hyvät jatkomahdollisuudet. Vaikka tässä vaiheessa olenkin päättänyt, että kumpaakaan ei enää jatketa... Paitsi jos jotain ihan pientä sulkemaan molemmat takaovet. Suunnitelma olisi jo valmiina.

Viime yönä näin sitten unta, että poskeeni oli tatuoitu kaksi Old School-tyylistä ruusua, toinen keltainen, toinen pinkki (omanihan ovat realistisia, violetti ja punainen). Kuvien kohdalta iho alkoi hilseilemään. Buddhanihan hilseilee aivan tatuoinnille normaaliin tapaan, ja näyttää sille, kuin loisi nahkaana, niinkuin käärme. Mikä tietysti asian laita oikeasti onkin. Vanha kuollut kuona lähtee pois, alta tulee esiin uusi ja raikas. Symbolisesti ja konkreettisesti.

Les Gourmandides de Miyuko-
Zürichin paras kahvila.
Kakku ja latte ihan vegaania
Koska Jääkarhussa on myös käärmeen geenit, kotona puhaltavat uudet tuulet ja vanhan ihon alta kuoriutuu uusia asioita, jotka aiheuttavat päänvaiva.

Tyttö kotiutui Suomen lomaltaan lauantaina.

Perjantai-iltana vietimme jännittäviä hetkiä lähes sydänkohtauksen partaalla, kun tyttö soitti ja kertoi, ettei löydä passiaan. No, olihan sillä myös henkilöllisyystodistus mukanaan. Mutta kun se oli unohtunut jonkun pelimasiinan päälle erässä suomalaisessa pikkukaupungissa, jossa ennen asuimme, ja jossa tyttö kävi kiusaaassa parhaan kaverinsa perhettä kahden viikon verran.

Että siinä oli siiten myrskyn merkit pahasti aluillaan: koneen lähtöön vähemmän kuin 12 tuntia aikaa, passi herra ties missä, henkkarit 400 km:n päässä, ja paikka, jonne unohtunut, mennyt 15 minuuttia sitten kiinni. Eli ei olisi ollut mahdollista laittaa edes yöbussin mukaan, vaikka unohduspaikan henkilökunta olisikin ollut yhteistyöhaluista. Mitä sinänsä vähän epäilen tuntien paikkakunnan asukkaat, mutta ainahan olisi voinut yrittää.

Pienen tonkimisen jälkeen passi kaikeksi onneksi kuitenkin löytyi ja tyttö saatiin koneeseen seuraavana aamuna ihan ilman muita kommervenkkejä. Kaikki sujui kuin vanhalta tekijältä. Mikä tyttömme tietysti onkin, vaikka lensikin ensimmäistä kertaa täysin yksin.

Matkalaukkuun oli kuitenkin pakattu mukaan sellaista, minkä olisi voinut jättää tuomatta mukana: ikävän Suomeen.

Tytön fiilikset ovat tämän vuoden aikana heitelleet laidasta laitaan ja niitä on selvitelty useammin kuin kerran. Tietäähän tuon, miten teinin angstinen sielunmaisema ilman suuria muutoksiakin olisi ollut. Nyt muutto takaisin Suomeen on kuitenkin iskostunut tytön päähän niin vahvana ja tiukasti (ainakin vielä näin toisena kotipäivänä), että tyttö väittää  kivenkovaa, että muuttaa yksin kahden vuoden päästä takaisin ja käy lukion siinä samaisessa pikkukaupungissa, josta aikanaan halusi tulenpalavasti pois. Kun siellä kuulema kiusattiin.

Tuo kaikki on nyt unohtunut, kun se paras kaveri tietysti asuu nykyisin juuri tuolla. Ja kun sen parhaan kaverin äiti oli humalapäissään sanonut, että tyttö voi muuttaa heille ihan koska vaan. Siitäkin huolimatta, että heillä on koko ajan rahasta tiukkaa ja perheessä 3 lasta, joiden vaatimukset varmasti ajaisivat aina lainalapsen edelle, vaikka kuinka olisi alunperin luvattu pitää huolta.

Tyttö myös väittää, että tuossa pikkukaupungissa ei olla rasisteja ja siellä saa olla oma itsensä. Unohtaen sen, että "oma itsensä" tarkoittaa sitä, että pukeutuu kutakuinkin samanlaisesti kuin muut samanikäiset. Joko pissikseksi tai emoksi. Tuollainen kahtiajako on ollut varmasti maailman alusta asti ja tulee olemaan maailmanloppuun. Omana aikanani olimme joko punkkareita tai rock-a-billyjä. Sille ei voi mitään. Itseään on etsittävä, oma ryhmä on löydyttävä ja jonnekin on pystyttävä samaistumaan.  Justin Bieber tai BVB. Pelle Miljoona tai Stray Cats.

Tuolla pikkukaupungissa kuulema saa olla myös homo. Mikä hän itse ei kuulema ole, mutta kaikki hänen kavereistaan ja muutenkin puolet koko kaupungista. Eli 20 tuhannen asukkaan kaupungista 10 tuhatta on homoja. Mikä taitaa olla, no joo, aika iso lukema noin niikuin itäsuomalaisen pikkukaupungin - ja vähän isommankin - mittapuissa. Mahtaneeko maailman toiseksi homoystävällisimmäksi kaupungiksi tituleeratussa kaupungissa, eli yllätys-yllätys Zürichissä, mennä noissa lukemissa?

Ja siitä rasistisuudesta voisin olla vähän eri mieltä, kun muistan, että kaupungin hallinto taitaa olla näissä provinssin kaupungeissa, isommissakin, aika pitkälti persujen ja keskustan käsissä. En nyt tiedä, miten suvaitsevia näistä on tullut sen vuoden aikana, kun olen maasta ollut poissa, mutta jotenkin tuokin argumentti jäi vähän ontumaan.

Vetäisin sitten hihastani, kun tuo rasistikortti oli jo käytetty, rahakortin. Muistutin siitä, että meillä on täällä mahdollusuus paljon parempaan elämään kuin tuossa kuolevassa pikkukaupungissa. Siellä minulla olisi kyllä pieni asunto, johon molemmat kyllä mahtuisimme ihan hyvin ja yhtiövastikekkaan ei olisi mikään päätä räjäyttävä. Siellä minulla olisi liiketilakin, mutta ei asiakkaita. Töitä en tulisi vuorenvarmasti löytämään, kun kaupungin työttömyysprosentti on maan suurimpia. Tiedättehän, teollisuuskaupunki, jossa yrityksistä yksi toisensa jälkeen on pistänyt pillit pussiin. Edellisen kerran käydessäni kaupungin toisella pääkadulla olivat kaikki liiketilat myynnissä, ja ihmisten suupielet alaspäin.

Tyttö sanoi, että ei raha merkitse mitään. Hän on mieluummin köyhä, kuin jää tänne, jossa minullakaan kuulema ei ole kuin tyhmä työ (jota samaa tekisin kyllä myös Suomessa kolme kertaa pienemmällä palkalla, jos vain löytäisin jonkinlaisen työpaikan, jonne minut huolittaisiin), ei perhettä, (mitä ei ole Suomessakaan), ja ei ystäviä (ei niitä enempää ole Suomessa kuin täälläkään).

Okei, ihan hyvä pointti. Tyttö on oikeassa. Raha ei merkitse kaikkea, mutta sitä on valitettavasti kylläkin oltava edes jonkin verran elämän muutamiin perusasioihin: ruokaan, vaatteisiin, siihen pieneen yhtiövastikkeeseen. Argumentti meni metsään pari tuntia keskustelun jälkeen, kun ulkona ikkunashoppaillessamme tyttö ilmoitti haluavansa Doc Martenin maiharit (vain alkuperäiset kelpaa), vaati päästä elokuviin, kun on tylsää, harmitteli tänään sunnuntaina, kun kaikki kaupat on kiinni, eikä pääse shoppailemaan mitään ja olisi pitänyt päästä elokuviin tänäänkin.

Neuvottelut jatkuvat.

Tunnen olevani taas se paha äiti, joka ei anna lapselleen onnellista elämää.


perjantai 9. elokuuta 2013

Joogaa ja sirkushuveja

Syksy saa... ja minä en, vai?

No oli miten oli, olen aina ollut aktiivisimmillani syksyllä. Silloin on aina kiva aloittaa kaikkea uutta, kokeilla uusia harrastuksia, palata vanhoen harrastusten pariin pikän kesätauon jälkeen. Syksyllä voi myös laittaa elämänsä uuteen järjestykseen. Joskus se tapahtuu jonkun toisen alkuunpanemana, kuten minulle kävi vuosi sitten, joskus voi laittaa itse pyörät pyörimään.

Tänä vuonna ajattelin pärjätä vähän viime vuotta pienemmillä muutoksilla. Oikeastaan odotan vain sitä, että saan aloittaa jälleen kaikki harrastukseni, jotka ovat jääneet kesän aikana ja kuumuuden lannistamana oman onnensa nojaan.

Sali- ja jumppatreenit palaavat aikatauluun aivan ehdottomasti, pyöräni on jo rasvattuna ja odottaa ensimmäistä lupaamaani piiiiittttkääääää lenkkiä, ja ostaa pamautin eräästä postimyyntinä toimittavasta joogakaupasta parit bambuiset housut ja pari paitaa treenejä varten.

Bambu on minulle tuttu materiaali artesaaniajoiltani mielenkiintoisena materiaalina, mutta silloin saatavana oli valmiina tuotteina vain nilkkasukkia, jotka olivat todella kivat ja hengittävät jalassa, mutta eivät kestäneet käytössä sitten paskaakaan yhtään mitään. Myös soijalankaa olen hypistellyt käsissni vähän epäillen sitä, että maailman nähdessä nälkää ruoasta tehdään lankaa ja eihän ne pandankaan ruokailualueet mitenkään laajat ole, ja jos vielä sen ruoka, eli bambu käytetään hullujen artesaanien touhuihin, niin miten niiden raukkojen käy.

Asiaa tutkittuani ja selviteltyäni sain vastauksia, jotka huojensivat mieltäni: soijasta käytetään vain pavun keräämisen jälkeen ylijäävät kuidut ja bambu kasvaa niin nopeasti, että pandalle ei ennätä tulla nälkä uutta kasvua odottaessa. Sitäpaitsi pandakin käyttää ravintonaan puun eri osaa, joten samoista apajista ei kilpailla artesaanien kanssa. Ja muutenkinhan bambu tiedettiin jo ekologisemmaksi, kun puuvillan kasvatuksessa käytetään niin paljon pestisidejä ja vettä, että luonto ei oikein oikeasti siitä tykkäisi.

Nuo paidat ja housut tuntuvat todella hyvältä päällä. Niihin on lisätty juuri sopivasti joustomateriaaleja ja ne hengittävät hienosti. Mitä noihin sukkien kestävyyksiin tule, tuotekehitys on jyllännyt tälläkin alalla ja materiaali tuntuu tosi kestävälle. Aivan erilaiselle, kuin ne ensimmäiset onnettomat sukkani.

Mutta mikä oli jännittävintä koko paketissa? Sain mukana esitteen. Kosmiset voimat kutsuvat minua joogaopettajaksi!

Puhuin jokunen aika sitten Prinsessan kanssa siitä, että minun pitäisi alkaa opettamaan joogaa jossakin maailmannurkassa. Olin tuolloin, että just joo ja niin, mutta nyt tuon esitteen käteen saatuani asia alkoi jollakin tavalla kutsumaan minua nimeltä.

Kurssi kestäisi kaksi vuotta, olisi kerran kuukaudessa kokonaisen viikonlopun täällä meidän nurkilla - kirjaimellisesti 300 m päässä -, ja kaksi kertaa vuodessa intensiiviviikoilla Saksassa ja jossakin päin Sveitsiä. Kun tarkastin opiskeluviikonloput, ne olisivat minulla kaikki vapaana (minähän tiedän periaatteessa työjärjestykseni pääpiirteittäin jo syksuun 2014 asti). Pitkät jaksot olisivat puolestaan lomien aikana, jolloin minunkin olisi mahdollista ottaa lomaa, kun tarpeeksi aikaisin siitä ilmoitan.

Koulutus on virallinen, ja siitä saa diplomin, joka pätee missä vain, eli kouluttaja on yksi Euroopan johtavista joogakouluista. Tuosta pystyisin sitten jatkamaan vielä eteenpäinkin haluamaani suuntaan, oli se sitten lasten jooga tai mikä tahansa.

Viestin perillemenon varmistamiseksi esitteitä oli laatikossa kaksin kappalein. Toinen vaatteiden alla, toinen niiden päällä.

Ja eikä siinä kaikki. Joogahan mielletään hyvin voimakkaasti Intiaan, ja kuinka ollakkaan: tänään tulee pisteenä iin päälle televisiosta Slumdog Millonare - Slumien Miljonääri, eräs top-ten-listaani kuuluvista elokuvista.

Jaahas. Mihinkähän suuntaan tämän nyt arpoisi? Ei ihan kolikollakaan viitsisi heittää.

Prinsessan sanoin: "No pitäiskö? -No pitäis. Kun tuolleen arpoo=pitää!"

Mutta ennen tuota päätöstä aloittelen ensi viikolla pikkuhiljaa taas oikeat työt. Viimeiset pari viikkoa ovat menneet lähes laiskanlaisesti, kun työpaikalla ei ole ollut oikeastaan ketään ja mitään tärkeää tekemistä, mutta nyt pääsen tosihommiin: puljumme on varattu koko ensiviikoksi 30 lapsukaiselle sirkusleiriä varten. Harjoittelevat perjantaille vanhemmilleen esityksen ja minä kokkailen lounasta ja välipalaa vaippahousuisesta n. 10 vuotiaaseen. Ihan niinkuin vanhoina hyvinä aikoina Stadissa ennen tänne muuttoani.

Vauhti ja vaaralliset tilanteet eivät tule loppumaan.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Shaolinperiaate

Pientä iltapalaa
Maanantai-iltana äidin pieni kullanmuru käveli lentokentän turvatarkastukseen lipuntarkastusporttien läpi, eikä katsonut enää taakseen. Soitti muutaman minuutin päästä, miten pääsee lähtöportille. Kymmenen minuutin päästä soitin ja kysyin, oliko löytänyt portin. Oli, ja kaikki on reilassa äiti, ei mitään hätää.

Pienestä puolenmetrin kääryleestäni on kasvanut iso tyttö, joka kokeili ensimmäistä kertaa siipiään (tai no lainasi oikeasti Finnairin siipiä) ja lensi aivan yksin Helsinkiin, ilman UM-saattajaa.

Ja äiti, kaikki on reilassa. Myös Helsinkiin saavuttua.

Jonakin päivänä on vaan osattava antaa liekaan hieman enemmän pituutta. Nyt pituus lasketaan jo tuhansissa kilometreissä, mutta olin itse tosiasiassa vain 2 vuotta vanhempi, kun lensin ensimmäisen kerran yksin - tai ensimmäisen kerran yleensäkään - Wieniin. Tämä tyttö puolestaan on lentänyt Helsingin ja Zürichin väliä niin usein, että osaa varmaan jo molempien lentokenttien pohjapiirrokset vaikka unissaan. Ja puhuu molempien maiden kieltä kuin synnynnäinen... Ainiin, niinhän hän onkin.

Äiti, kaikki on reilassa.

Niin myös täällä kotona. Vaikka väsymys kalvaakin vielä ihan pikkuisen vitamiini- ja rautatankkauksen jälkeen. Vaikka kuumuus ei meinaa hellittää millään, vaan joka päivä, jo kolmen viikon ajan mittarissa möllöttää keskilämpötilana 35 astetta. Mikä tarkoittaa, että kuumimmillaan mittarin elohopea nousee neljään kymppiin. Olo on kuin ulkomailla... Ainiin, niinhän olenkin, jos katsotaan tilannetta suomalaisen silmin. Vaikka töissä ei huvita tehdä oikeastaan edes niitä muutamaa tehtävää, jotka listalla ovat, kun kaikki muut ovat lomalla ja muutenkin elellään hiljaiseloa. Vaikka posti ei ole tuonut oikeuden päätöstä erostamme.

Kaikki on reilassa. Niin reilassa, kuin vain voi olla.

Tyttöäme kentälle saattaessa näin kirjakaupan hyllyssä kyseisen kirjan: Das Shaolin Prinzip: tue nur, was du selbst entschieden hast. Eli Shaolin periaate: tee vain sitä, mitä olet itse päättänyt.

En ostanut kirjaa vielä tuolloin, mutta se jäi vaivaamaan mieltäni. Kun kampaamoreissullani tänään kuljin kirjakaupan ohi, ja hyllyssä sattui olemaan kyseinen opus, oli sen aika juuri nyt lähteä mukaani. Päätin ihan itse ostaa sen.

Kuulostaa hirveän itsekäälle ja helpolle: tee vain sitä, mitä olet itse päättänyt. Jaa, itsekästä se saattaa tietyssä mielessä kyllä olla, mutta helppoa ei missään nimessä. Kuinka paljon oikeastaan teemmekään päätöksiä tekemisistämme sen mukaan, mitä muut meille sanelevat? Tai jos eivät suorastaan sanele, niin mitä luulemme ja oletamme heidän meille sanelevan? Ja jos emme edes oleta ja luule mitään, asettaa ympärisömme meille kuitenkin joko tiedostettuja tai tiedostamattomia paineita, kulttuurimme tuhatvuotisia perinteitä tai yhteiskunnallisia sääntöjä, joita meidän tulisi noudattaa. Entä jos päätänkin poiketa kaidalta tieltä? Mitä sitten? Onko se Shaolinin periaatteiden mukaista. Tuohon tiedän varmaankin jo mieleni perukoilla vastauksen, mutta annanpa siitä huolimatta kirjan yllättää vastauksellaan. Odotan mielenkiinnolla, että pääsen kirjan kimppuun. Luulen, että 50 Shades of Grayn täytyy siirtyä lukujonossa askeleen taksepäin.

Palataan asiaan, kun olen kirjan viisaampi.

Ja noi sushit joo.. Öööö, miten tämän nyt sanoisi... Kaikki Japani- (ja Aasia-yleensäkin-) hulluuteni tuntevat tietävät, että ostaisin vaikka p***aa paketissa, jos siihen on  kirjoitettu jotakin japanilaisilla kanjilla ja luulevat, että kuolaan sushin perään. Itseasiassa en ole koskaan pitänyt sushista, vaikka olen niitä säännöllisin väliajoin vääntänyt itsekin.

Bahnhofstrasselle on jokin aika sitten avattu Yooji´s Sushi ja Delibaari. Tänään päätin ihan itse, että haluan kokeilla heidän tarjontansa. Nuo Sushit, isolla S:llä ovat aivan mahtavia ja suussasulavia, soijassa oli juuri sopivan suolainen maku ja wasabi täydellisen tulista.

Näihin voisi vaikka tottua!

lauantai 3. elokuuta 2013

DDS-syndrooma

Kaikki graffitit eivät suinkaan ole näkösaastetta!
Halusin pienenä hevosen.

Halusin niin tulenpalavasti, että omassa mielikuvituksessani loin sellaisen mummolaani, kauas Kotisavosta, paikkaan, jonne ystäväni eivät varmasti haluaisi tulla mukaani, vaikka hevoshulluja olivatkin.

Mielikuvitukseni on ollut aina laaja ja värikäs. Meni useampi vuosi, ennenkuin jäin toive-valheestani kiinni. Sattui nimittäin eräs kaverini soittamaan toiselle kaverilleni, joka asui naapurissa, ja pyysi minua puhelimeen. Kyseistä konettahan meillä itsellämme ei ollut.

Kaverini kävi ovellamme. Emme olleet juuri tuolloin kotona, ja kaverini välitti kyseisen tiedon toiselle kaverilleni. Tämä takisi siihen sitten, että sehän on varmaan siellä hevosensa luona, tottakai. Johon toinen kaverini, että minkä halavatun hevosen. Eisilläsellaistaole...

Käry kävi. Selvitin asian kamuni kanssa ja olimme yhä edelleen kavereita. Asia unohdettiin ja painettiin villaisella. Sattuuhan sitä ja olenhan minäkin jotakin narrannut ja antaa sen nyt olla ja mitä pienistä ja hei mennääks tallille ratsastamaan. Ja menimmehän me. Vielä toisen, jos kolmannenkin kerran.

Sen jälkeen en ole osannut valehdella. Kiinnijäämisen nolous oli niin suuri tapahtuma pienelle ala-asteelaiselle.

Puhelin tuossa männäpäivänä Prinsessan kanssa siitä, miten helppoa olisi rakentaa tässä virtuaalimaailmassa sellainen elämä, jota kaikki ihailisivat.

Rakentaisi itselleen oikean LifeStyle-blogin kaiken kauniin, onnellisen ja turvallisen ympärille. Kävisi juomassa shampanjaa aamuisin, latte-macchiatoa päivisin, shoppailisi jossakin välissä Chanelilla ja Guccilla. Ja koska totuus No Pic - Did Not Happen pätee blogimaailmassakin, voisi ihan oikeasti käydä noissa ökykaupoissa sovittamassa jotakin pientä päälleen, ottaisi Päivän Asu-kuvansa sovituskopissa iPhonella ja DuckFacella ja yksinkertaisesti vaihtaisi paikkaa sen jälkeen, kun portsari ovella ei enää päästäisi sisään huomattuaan, että eihän tuo ämmä oikeasti mitään osta. Kotonaankin saa nykyisin vaatteita sovittaa. Ei ku sitte vaan kaikki takaisin, ja eihän nää mulle sopinu, sori.

Voisi vielä sitten kuvauttaa itseään jonkun julkkiksen kotinurkilla, että joo, kylään olen menossa ja leventää pieniä asioita niin paljon kuin vain mielikuvitus antaa periksii.

Tässä on vain se yksi vaara. Nimittäin se, että joku sitä blogia lukee oikeasti ja alkaa miettiä epäjohdonmukaisuuksia. Joku saattaa asua samassa kaupungissa ja törmätä sinuun. Tottakai ahkera lukija erottaa pärstäkertoimesi, jos omalla naamallasi olet kuitenkin uskaltanut verkkosi kutoa.

Saattaa olla niin, että tämä lukija on saattanut olla jossakin tilaisuudessa, jossa kerrot olleesi, tai tietää ihan muuta kautta, että et missään nimessä ole voinut olla siellä. Voi olla, että et olekaan muistanut siloitella julkisivuasi edes pienen hilkun verran ja näytät tavalliselta kaduntallaajalta, niinkuin oikeasti oletkin. Ehkä tämän lukijan aviosiippa on juuri siellä töissä, missä ostoksesi rahoittavan miehesi kerrot duunia paiskivan.

Näin kävi eräälle paikalliselle bloggarille. Lukijoiden - muidenkin kuin minun - epäilyt heräsivät, kun kyseisen bloggarin kirjoituksissa on alkanut vilistä sellaista sontaa, jota ei usko itse erkkikään. Tarinassa on aukkoja, joita hän ei ole suostunut täydentämään kyselyistä huolimatta, ja ilmiselvästi tietyt henkilöt ovat alkaneet esittää kysymyksiään ihan tarkoituksella.

Tottakai ymmärrän pienen fiilaamisen, varsinkin jos kyseessä on kaupallinen blogi, jossa kirjoittajan ulkonäön pitää olla huoliteltu ja nätti jokaisessa postauksessa. Mutta se, että rakennetaan koko elämä unelman ympärille, vain saadakseen huomiota ja pienen hetken julkisuudessa? Toisaalta voi myös kysyä: uskooko kyseinen kirjoittaja omaan tarinaansa? Haluaako hän luksuselämän niin tulenpalavasti, että aloitti valehtelun, eikä voinut enää lopettaa. Niinkuin minä hevoseni kanssa.

No mutta ihan sama.

Itse kärsin DDS-syndroomasta, joka on muuten piilevänä, mutta puhkeaa aina käydesäni ruokaostoksilla Glattzentrumissa, paikallisessa ostoskeskukessa.


Tässä vaiheessa DDS-syndrooman 2 osaa selätetty...
Täh?
 Selättäminenkö tarkoittaa sitä,
 että olisin jättänyt ostamatta?
No eikä....
Ensin on ihan pakko käydä katsomassa Desigualin valikoima... oli vielä viimeiset ale-paivät... sen jälkeen ehdottomasti Dosenbachille... joskos sitä vaikka syksyksi kenkiä... no tuossahan olisi kivat ja sitten Starbucksiin miettimään, joskos se Desigualin ryntty olisi mun värinen... Ruokaostoksille... ja olihan se ryntty juuri minulle.... siinä oli minun nimeni. Mutta 50 % ale ja ihan totuuden nimessä sanottakoon, että myös ruokaa ostin oikeasti ja maksoin siitä enemmän, kuin noista hmmm. ryntyistä.

Tämänkin tarinan olisin voinut kertoa niin, että kävin ensin ostamassa Chanelin saappaat, sitten Donna Karanin pari paitaa, Shampanjalla Dolderissa (toki se on vähän kaukana Chanelista, mutta eihän kaikki sitä tiedä) ja lopuksi ruokaostoksilla.... jaa, tuo onkin sitten pahempi paikka, kun KaDeWe on Berliinissä, ja aivan samanlaista ei täällä ole... No ehkä Globuksen ruokaosastolta löytyy jotakin kivaa...

Joo. Ja sitten piste. Jookos?

Paitsi ainiin joo... Sieltä KaDeWesta muuten ostin Donna Karanin rintaliivit! Oikeasti. Maksoivat vain 35 Euroa ja tuohon hintaan minun kuppikoolla (koko villapipo)) ei saa liivejä oikein mistään. Oli siis pakko ostaa. Vaikka olivatkin Karanit...