tiistai 29. tammikuuta 2013

Rohkeus

Jonakin päivänä - ehkä jo huomenna - aion kerätä rohkeuteni ja lukea tämän blogin läpi.

Asumisjärjestelyjä - verhojen osto edessä

"Jääkarhut eivät nuku talviunta. Jääkarhut Eivät Nuku Talviunta. Jääkarhuteivätnukutalviunta. Siis JÄÄKARHUT EIVÄT NUKU TALVIUNTA! Mutta miksi siinä sitten näin kävi. Miksi Jääkarhu tunsi olonsa unisen pöpperöiseksi? Miksi se lojui jään päällä, vaikka sen tarkoituksena oli uida kauemmas, vaikka sitten olisikin pitänyt tehdä se jään alla. Missä on Ilves? Ja missä on Kilpikonna? Entä Pikkukarhu. Miksi Jääkarhu tunsi kynsiensä olevan tasaisemmat, litteämmät, ei niin pyöreät, käyrät ja terävät, kuin aikaisemmin? Miksi sen sormet näyttivät paljailta, karvattomilta?

Ei - en halua muuttua ihmiseksi. Ei minusta ole siihen - Jääkarhu ajatteli. Kuin ajatuksen voimasta Jääkarhu näki käsiensä muuttuvan vanhoiksi, tutuiksi Jääkarhun käpäliksi. Hyvä näin. Näin on parempi.

Jääkarhu hyppäsi avoimeen veteen. Se ui kauemmaksi, siirtyi takaisin jään alle ja pidätti hengitystään. Se olikin sille jo tutuksi tullut temppu. Enää se ei tuntunut vaikealta - ei - oikeastaan Jääkarhu jopa piti siitä tunteesta, että sai olla yksin, omien ajatustensa kanssa ja kenenkään häiritsemättä. Se rentoutui ja huomasi, että oikeastaan myös jään alla voi hengittää. Se täytyy vain tehdä eri tavalla. Jääkarhu hymyili. Kyllä minä pärjään! Minä osaan uida jo suurimman osan matkasta rennosti ja tyynellä mielellä. Kaikki on hyvin. Kaikki On Hyvin. Kaikkionhyvin. KAIKKI ON HY...

Jääkarhu kuuli kirpeän rapsahtavan äänen. Jää sen pään päällä murtui hieman. Sitten vähän enemmän. Sitten railon läpi saattoi jo nähdä sinisen taivaan. Eihän se vain ole ihminen. En halua ihmisten luo.

Jääkarhu näki railon reunalla tutun näköisen kynnen. Melkein kuin omansa. Sen jälkeen mustan pikikuonon ja säteilevät silmät. Valkoinen käpälä ojentui Jääkarhua kohti: "Hei, mitä sinulle kuuluu? Ota tästä kiinni,niin autan sinut ylös!"

Jääkarhu ojensi käpälänsä ja Toinen Jääkarhu veti sen ylös. Jääkarhu päästi jo ottensa irti, mutta Toinen Jääkarhu otti sen käpälästä uudelleen kiinni. Tässä on turvallista. Tässä on rauhaisaa. Ei ole mitään hätää. Jääkarhu katsoi Toisen Jääkarhun säteileviin silmiin. Se yritti lukea, mitä niiden takaa löytyi. Tulta. Pippuria. Suolaa ja Chiliä. Vaahterasiirappia. Ja mikä tärkeintä: valoa, jolla ei näyttänyt olevan loppua. Valoa, joka jatkuu äärettömään.

Jääkarhu vilkaisi ympärilleen. Jäätä ei enää näkynyt.

Taakseen se ei katsonut."

Vihdoin ja viimein olemme saaneet mieheni kanssa puhuttua asiat niiltä osin halki, kuin mahdollista ja järkevää on. Koska molemmat olemme kuitenkin kutakuinkin selväjärkisiä ja vihattomia kaikkien tapahtumien jälkeenkin, päätimme hoitaa asumuseroasiamme ilman mitään oikeuden päätöksiä fiksusti ja sivistyneesti. Paikalliset lakimiehet eivät pääse imemään verta kummankaan valtimoista, vaan käytämme senkin, luultavasti melkoisen hunajaisen summan, paremmin valittuun sijoituskohteeseen. Eli omaan elämäämme.

Mieheni on jo parin kuukauden ajan asunut suurimman osan ajastaan Kossisen luona. Täällä meillä kotona hän on viettänyt vain kaksi yötä viikossa, mikä on antanut minulle aikaa hengittää ja ajatella asioita tulevaisuuden suhteen. Nyt epävirallisen virallisesti mieheni on muuttanut näiden samojen asumisjärjestelyjen mukaisesti pois. Ei mitään virallista paperia tai muuttoilmoitusta, sillä virallisesti pois muuttaessaan jutuisimme jälleen kerran maksamaan kaiksesta huomattavasti enemmän. Tämä suhteellisen edullinen kämppäkin luultavasti saisi uuden hintalapun ja se ei sitten mahdollisesti enää olisikaan maksettavissamme. Varsinkin, kun Kossinen ja mieheni sitten joutuisivat maksamaan vuokraa Kossisen Eksän ja Kossisen kämpästä, jossa Kossinen heidän yhteisestä sopimuksestaan (jopa lakimiesten vahvistamana) asuu ja mies maksaa sen vuokran. Tilannehan on tietysti toinen, jos Kossisella olisi siellä virallisesti kämppäkaveri.

Tottakai ajattelen tässä myös omaa etuani, sillä mieheni ei pystyisi tukemaan minua tarvittavasti, jos joutuisi tavallaan maksamaan kahta vuokraa. Omat tuloni kun vielä toistaiseksi ovat melko pienet, vaikka töitä mieheni työpaikalla jo teenkin säännöllisesti.

Mieheni maksaa vuokrani lisäksi myös vakuutukseni, eläkekassani sekä sovitun summan selvää rahaa tilille kuukausittain niin kauan kuin sille on tarvetta. Myös lapsemme erikoiskulut hän on lupautunut ottamaan hoitaakseen. Tämän itselaskemamme tasauksen jälkeen minulle jää käyttörahaa kutakuinkin saman verran, kuin jos olisin täysipäiväisesti töissä ja maksaisin itse kaikki kuluni.

Kyseinen järjestely vaatii melkoisesti luottamusta molemmin puolin ja mitä tahansa voi tapahtua. Mutta ainahan on kuitenkin tarjolla vielä se vaihtoehto, että haemme sen oikeuden päätöksen, jos muuten ei suju.

Onhan tässä tietysti huonot puolensakin. Esimerkiksi se, että miehelleni jää vielä avain ja hän periaatteessa (luvallani) saa mennä ja tulla miten haluaa. Mutta olemme kuitenkin sopineet noista kahdesta yöstä ja jos tuossakin asiassa tulee kranttuilua tai lipsumista, niin silloinkin voi aina tehdä jotakin muuta. Aion kuitenkin alkaa katsastamaan kangaskauppojen verhokangasosastoja: eiköhän ainakin omaan huoneeseeni jo pikimmiten tule verhot. Sen jälkeen tyttäreni huoneeseen. Sitten keittiöön, olohuoneeseen ja multimediahuoneeseen. Mieheni huone saakoon verhot viimeisenä. Aikaa miettiä mallia on sopimuksemme mukaan kaksi vuotta.

Olen itse erittäin tyytyväinen tähän järjestelyyn, vaikka se saattaa monesta melko oudolta kuulostaakin. Mutta pitää muistaa se, että kaiken läpikäymäni jälkeen olen päässyt eroon vihastani ja syyllistämisestä, sekä itseni että mieheni. Shit Happens - sille ei voi tehdä mitään ja mennyt olkoon mennyttä. Tulevaisuus puolestaan on vielä hämärän peitossa, vaikka pieniä pilkahduksia verhon takaa välillä saattaakin jo nähdä.

Nykyisin osaan nauttia myös niistä ajoista, kun saan olla yksin. Ensimmäiset yksinäiset viikonloput olivat tuskaa, sen jälkeen syyllistin itseäni, kun osasin jo vähän nauttia niistä. Sitten syyllisyys tuli siitä, kun huomasin jopa odottavani joka toista viikonloppua, kun tyttäremme menee isänsä mukaan. Nyt olen antanut itselleni luvan nauttia vapaudestani.

Tällä hetkellä kaikki on hyvin. Kaikki On Hyvin. Kaikkionhyvin. KAIKKI ON HYVIN.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Ohjaammeko me sattumaa vai sattuma meitä?

Tuolla Perhosefektin kommenteissa alkoi pieni keskustelunpätkä, joka mielestäni ansaistsee ihan oman postauksensa. Varmasti enemmänkin, mutta yritetääs nyt mahduttaa asia näin alkuun vaikkapa yhteen. Tästäkin tietysti sitten saisi aikaiseksi vaikka kirjan halutessaan.

Kommenttiini Mel Gibsonin elkuvasta "Signs" ja eräästä sen pääajatuksista: "There is no such things as coincidences" eli sattumia ei ole, vastasi Anonyyminä pysyttelevä henkilö:

"Sattumaa on. Meillä on vain taipumus kirjoittaa elämästämme kertomus - bloggaajat ovat yksi mainio esimerkki, yhtä hyvin kuin vanhus, joka kertoo, miten elämä meni tai yksilö, joka muistelee, miten - ihmeellisellä tai hassunkurisella tavalla - löysi kerran parinsa. Tarina saattaa jopa vaihdella ajan myötä, mutta tarina se silti on. Irrallisista sattumuksista ja paloista kootaan kokonaisuus. Ihminen haluaa hahmottaa eheyttä, kaipaa tarinoita, kokonaisuuksia, joissa on alku, keskiosa ja - mieluiten - onnellinen loppu. Narratiiveja on tutkittu runsaasti. And so the story goes."

Tähän vastasin itse: Mistä sattumia sitten tulee? Anonyymi puolestaan vastasi:

"Sattumien havaitseminen, tunnistaminen tai merkityksellisenä pitäminen tapahtumien- tai elämänvirrasta on omaa tulkintaamme, omaa orientaatiotamme, "tilaustamme".

Jos en olisi tarpeessa, en tunnistaisi sen täyttäjää. Jos olen kylläinen, en reagoi ruuan tuoksuun. Jos olen onnelliseti naimisissa, en tulkitse vieraan miehen satunnaisia kohteliaita sanoja samoin kuin silloin, kun itsetuntovajeessa todellakin kaipaan niitä.

Sattumia on koko ajan, jotkut niistä valikoituvat meille tärkeiksi - ja sellaisina usein jälkikäteen osaksi suurta kertomustamme. Joku sattumista on uusi alku, käänne johonkin suuntaan tai piste jollekin, mutta valinta on aina meidän. Vaikka toisin tahtoisimme uskotella. "


No niin. Yksi teoria tämäkin, jota kyseinen kirjoittaja on ilmeisemminkin ajatellut perusteellisesti ja tarkkaan. Tämäkin vielä lyhyeksi jäänyt keskustelu on hyvin ja loogisesti perusteltu ja sai minutkin ajattelemaan.

Olen kuitenkin eri mieltä. En usko puhtaaseen sattumaan.

Omassa elämässäni reagoin kylläisenä ruuan tuoksuun, sen eri vivahteisiin, miellyttävyyteen ja epämiellyttävyyteen. Vielä onnellisesti naimisissa ollessani reagoin vieraiden miesten kohteliasuuksiin melkein koulutyttömäisesti punastuen, vaikkakaan en jäänyt enää ajattelemaan niitä pidemmäksi aikaa. Nyt kamppaillessani eroni kanssa, saa vieraan miehen kohteliaisuus minut hämilleni: "Mitä ihmettä se minusta tahtoo?" En ole luottanut pitkään aikaan yhteenkään ystävälliseen sanaan, vaan jäänyt miettimään sanojen tarkoitusperiä useampaan kertaan. Vasta nyt useamman kuukauden jälkeen luottamukseni ihmisiin on hiljalleen palautumassa. Olen siis reagoinut Anonyymin tarkoittamalla tavalla silloin, kun tarvetta ei ole ollut ja toisin silloin, kun tarve teoreettisesti olisi ollut.

Puhdas sattuma voisi mielestäni olla esimerkiksi se, että voittaa Lotossa. Ei kuitenkaan niin, että on pelannut rivin tai kaksi tai useamman, vaan silloin, kun ei ole palannut ollenkaan. Joitakin asioita voi mieltää sattumaksi: olla jollakin paikalla juuri silloin, kun jotakin kivaa/pahaa tapahtuu, törmätä johonkin mielenkiintiseen ihmiseen sattumanvaraisesti jossakin, jonne on jostakin syystä sattumanvaraisesti lähtenyt, vaikka kenties alunperin ei ollut tarkoituskaan.

Mutta en siis usko sattumaan. Uskon enemmänkin johdatukseen. Mistään jumalaisesta johdatuksesta en kuitenkaan lähtisi elämänkatsomukseni vuoksi puhumaan, vaikka parhaillani teenkin säännöllisesti töitä teologian tohtorin kanssa.Uskon siihen, että jokainen tekomme, ajatuksemme ja enemmän tai vähemmän salainen toiveemme johtaa meidät tiettyjä asioita kohden. Toivomme elämältämme jotakin ja alitajuisesti tai tietoisesti alamme tehdä valintoja toteuttaaksemme toiveemme. Kuljemme tiedostaen tai tiedostamattamme kohti tiettyä päämäärää ja kun olemme sen lopulta saavuttaneet, ajattelemme: "No olipas hyvä sattuma, että satuin olemaan juuri täällä tähän aikaan. Muuten tätä ei olisi tapahtunut." Juuri tämän ajatukseni vuoksi en pidä edes Lottovoittoa sattumana, jos itse on pelannut. Olemme silloin asettaneet toiveen, tehneet työn sen toteuttamiseksi ja lopulta "sattumalta" voittaneet jotakin.

Tuleva entinen mieheni ei tavannut entistä tyttöystäväänsä sattumalta. He ovat olleet tietoisia toisistaan jo pidemmän aikaa. Ehkä ovat välillä ajatelleet, mitä toinen mahtaa tehdä ja mitä hänelle kuuluu. He tapasivat uudelleen "sattumalta" Facebookissa. Mikään sattumahan se ei tietenkään ollut, sillä jompikumpi oli toista etsinyt, lähettänyt kaveripyynnön ja niin he olivat palanneet toistensa elämään. Hyvinkin aktiivisen "sattuman" seurauksena.

Sattumaa ei ollut sekään, että mieheni sai työpaikan täältä juuri ennen tätä Facebook-kohtaamista. Senkin eteen tehtiin paljon aktiivista työtä. Ehkä mieheni tämän seurauksena otti yhteyttä tähän entiseen tyttöystäväänsä. Tiesi tulevansa takaisin ja koska tunsi minun olevan siinä vaiheessa "Jääkuningattaren" halusi kokeilla, miten lämpimät välit olisivat tähän eksään. Sattumaa ei ole ollut sekään, että mieheni työpaikalta on löytynyt minulle nämä aikaisemmin mainitsemani kaksi "suojelusenkeliä", sillä myös heidän kuvaan mukaan astumisensa on ollut aktiivisen mahdollisuuksien ajattelun ja sitä seuraavien tekojen seurausta. Sattumaa ei ole sekään, että olen tavannut täällä ainakin yhden henkilön, jonka kanssa voisin miettiä vähän vakavampaakin tarinan jatkoa, vaan paremminkin psykologis-biologinen  reaktio siihen, että ihminen ei välttämättä halua olla yksin. Kun tunnen, että omiin tunteisiin vastataan jollakin tapaa, kun peilaan omaa katsettani toisen ihmisen katseesta, omia tekojani ja sanojani toisen ihmisen teoista ja sanoista, ei ole kyse sattumasta. Kyse on nimenomaan aktiivisesta liikkumisesta ja toimimisesta omien toiveiden ja haaveiden toteuttamiseksi.

Johdatusta puolestaan on se, että jostakin nämä haaveet ja unelmat tulevat. Ne eivät ole sattumaa.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Haaste

Sain Ajatusmurusia-blogista haasteen vastata muutamaan kysymykseen. Haaste otettu vastaan, mutta tämä haara loppuu tähän ja en jatka sitä edelleen. Jos joku lukija kuitenkin haluaa vastata kysymyksiin, niin heitän haasteen näin avoimena.

Elikkäs vastaukset tässä, sil vous plait

1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?

Haaveilen omasta pienestä turvallisesta kolosta ja kainalosta, jonne voi käpertyä sanomatta sanaakaan.

2. Millainen oli vuosi 2012?

Facebookin postaukseni 1.1.2012: "Vuosi 2011 oli ihan PC:stä ja tämä vuosi ei voi mennä kuin parempaan suuntaan." Väärin. Niin vähän tiesin tuolloin. Rypiessäni pohjamudissa, joku kehtasi heittää minulle lapion ja käskeä kaivamaan vieläkin syvemmälle. Niinpä tein. Matkaa alas on vieläkin, mutta taidan jättää kaivamisen tähän.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen?

En ole oikeastaan kumpaakaan, olen paremminkin päiväihminen. Minulle paras aika päivästä on päivä... Aamut ja myöhäiset illat ovat yhtä tuskaa (sanoo entinen baarikärpänen...). Työni puolesta olen joutunut pakottamaan itseni aamuihmiseksi, kun aikaisimmat vuorot saattavat alkaa jo klo 5-6.

4. Minne haluaisit matkustaa nyt?

Nyt ja aina ja iankaikkisesti: ihan minne vaan, mieluiten kuitenkin Japaniin.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi, jos voisit?

En jäisi tappelemaan yritykseni kanssa niin kauan kuin nyt tein, jos vaikeudet näyttäisivät ylipääsemättömiltä. Vaikka en olekaan mikään luovuttajatyyppi, niin tässä asiassa antaisin helpommin periksi.

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?

Thaimaalainen vihreä curry jonkun thaimaalaisen valmistamana Thaimaassa.

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?

Oman kullan kainalossa lämpimässä?

8. Elämäsi eläin?

Jääkarhu. Ja kissat. Karhut ovat PC:stä.

9. Sielunmaisemassi?

Merenranta. Isot aallot. Lämmin auringonpaiste.

10. Tärkein esine kotonasi?

Läppäri.

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi?

Elän syödäkseni ja kokkaan elääkseni.

Painajaisia

Elämä sujuu tasaista tahtia.

Miehen työpaikalta on minullekin irronnut enemmän työtunteja kuin aikaisemmin ja olen saanut jopa tällä viikolla aloittaa lounaspöydän kokkaamiset ulkopuolisille asiakkaille. Ensimmäinen kerta oli ihan sopivan hyvä menestys: ruokaa kiiteltiin ja syöjiäkin oli ihan kivasti ensimmäiselle kerralle. Pelin tämän kierroksen kortit latasin siis hyvin pöytään.

Myös tunnepuolella on mennyt viime aikoina ihan kivasti. Hirveän suuria takapakkeja ei ole tullut lukuunottamatta asuntojärjestelyjämme. Jossakin vaiheessa mieheni suunnitteli muuttavansa kevään aikana Kossisen luo ja minä jäisin nykyiseen asuntoomme, mutta siitä ei nyt sitten taidakaan tulla yhtään mitään. Nimittäin, jos mieheni asuu Kossisen kanssa virallisesti yhdessä, tarkoittaa se sitä, että Kossisen elatusmaksut eksältään minimoituvat, mieheni jutuisi luultavasti maksamaan osan heidän kämppänsä vuokrasta ja muutenkin viralliset asiat kuuleman mukaan vaikeutuisivat. Kossinen on myös sanonut haluavansa omaa rauhaa ja esimerkiksi tyttäremme pari viimeisintä vierailua ovat olleet osittain pieniä katastrofeja kaikin puolin. Tätähän ei tietenkään voinut ajatella jo siinä vaiheessa, kun suhdetta aloiteltiin ja viimeistään siinä vaiheessa, kun siitä kerrottiin Kossisen miehelle ja minulle. Eihän yhteenmuutto tietenkään voinut olla mikään mahdollisuus. Kunhan sitä nyt vain vähän hengaillaan yhdessä. Mies hengaillee jopa epävirallisesti yli puolet viikostaan Kossisella ja on vain pari yötä meidän kämpässämme. No joo, ihan ok siinä mielessä, että onhan minulla nyt tietty vapaus, mutta se vapaus loppuu siihen, että miehelläni on tietenkin avaimet tänne ja voi tulla ja mennä miten haluaa. On kyllä viime aikoina soittanut ovisummeria tullessaan reissultaan, mutta miten voin tietää niistä ajoista, kun en ole paikalla. En siis voi tietyllä tapaa vapautua omaan elämääni ja sen jatkamiseen. Siis tietysti voisin omia kämpän pikkuhiljaa nurkka nurkalta, mutta kun se mieheni kuitenkin jättää jokaisella käyntikerralaan jälkensä maisemiin. Esimerkiksi peittämällä tavaroitani. Yhä vieläkin.

Sydän puolestaan on syrjällään. Mutta ei siitä enempää, ennekuin mitään konkreettista tapahtuu.

Facebookissa on tällä viikolla kiertänyt sama mietelause monella kielellä ja monessa eri muodossa:

"Legenda kertoo, jos et pysty nukkumaan yöllä, olet jonkun muun unissa valveilla!"

Jos näin on, olen ilmeisestikin ollut viimeaikoina jonkun unissa erittäin pirteänä, sillä omat yöni ovat olleet levottomia, unettomia ja niinä muutamana hetkenä, jolloin olen kellon katsomisen välillä vähän nukkunut, olen nähnyt levottomia unia. Vaikka päällisin puolin elämä pikkuhiljaa menee eteenpäin ja parempaan suuntaan, alitajuntani ilmeisestikin yrittää yhä vieläkin prosessoida tapahtumia ja pahinta, mikä alitajunnan viesteissä on ollut, se yrittää jättää minut yhteen mieheni kanssa.

Ruusutatuoinnin piikittämisen jälkeisenä yönä näin unta, jossa asuin omakotitalossa, jossa oli ruusutarha. Olin kotona mieheni  ja erään toisen miehen kanssa ja yhtäkkiä Kossinen tuli ikkunasta sisään ja pyysi minua lähtemään mukaansa. Nousin paikaltani ja kävelin ikkunalle. Päälläni minulla oli jotkut ihmeelliset violetit haaremi- tai joogahausut. Nousin ikkunalaudalle ja jäin siihen seisomaan miettien, että kumpi miehistä avaa ensimmäisenä suunsa ja sanoo, etten saa hypätä. Sitä odotellessani Kossinen kiipesi jotenkin ihmeellisesti, Klonkkumaisesti, alas. Kävellessään talon portille päin, hän kulki ruusutarhassa ollevan pussin ohi. Uteliaana avasi pussin, työnsi kätensä sinne ja sai sen täyteen hevosensontaa. Minä puolestani jäin ikkunalaudalle seisomaan, minua nauratti aivan älyttömästi ja ajattelin, että hevosensonta tekee ruusuilleni hyvää.

Viimeyönä puolestani kokkailin juutalaista suosikkiruokaa Kievin kanaa miehelleni (eli juutalaisäiti aikaisemmasta postauksestani on palannut uniini). Ja siinä kaikki. Ihan normaali uni, no-hätä, ei mitään oikeasti painajaismaista. Olen kokkaillut unissani ennenkin. Mutta mikä unesta teki painajaisen, oli se, että tunsin itseni ahdistuneeksi. En tuntenut itseäni ahdistuneeksi unessa, vaan jotenkin ihmeellisellä tavalla unen ulkopuolella. Seison itse kokkaamassa, mutta seisoin itse myös katsomassa todella huonoissa fiiliksissä kokkaamistani. Myös herätessäni koin itseni ahdistuneeksi ja meni normaalia pidempään aamulla, että sain itseni kunnolliseen päiväkuosiin. Piti jopa palata sänkyyn ketarat ojolleen ja hokea 15 minuutin ajan itselleni: "Ei hätää, kaikki on kunnossa."

Ihan pimee tapaus. Jokohan pitäisi hakeutua hoitoon ennekuin valkotakkiset noutavat?

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

No Pic - didn´t happen osa kolmeko?

Se on nyt siellä.

Nimittäin se ruusutatuointi, jonka päätin eriytymisprosessini alkuvaiheessa ottaa. Aikaa ennätti kulumaan ihan siedettävästi, vaikka olenkin mulle-kaikki-heti-tyypinen normaalielämässäni. Mutta tämähän ei ole ollutkaan normaalielämääni.

Tatuoinnista tuli hieno: kaksi ruusua, toinen anteeksiannon lila ja toinen rakkauden punainen. Niitä yhdistää Trinity-symboli, jolle löytyy merkitys ihan kaikkien omalla haluamalla tavalla. Minulle tässä tatuoinnissa se merkitsee menneisyyttä, tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Että muistaisin, että negatiiviset tunteet syövät enemmän sisältä sitä, joka tuntee, kuin sitä, joka on negatiivisen tunteen aiheuttaja. Kun antaa anteeksi - vaikka anteeksiannettavaa ei edes olisikaan, mutta symbolisesti - sekä itselleen että muille, tulee olo huomattavasti paremmaksi ja kevyemmäksi.

Koska tatuointi on melkoisen näkyvällä paikalla käsivarressa ja suhteellisen näyttävä, joudutte nyt jokatapauksessa uskomaan ilman kuvaa, että siellä se on. Perheeni ja tarinaan osallistuvien muiden henkilöihden anonymiteettiä suojellakseni en halua sitä täällä julkaista. Mutta tuttavani voivat todistaa, että tosi on! No pic - but it did happen!

Olen saanut rinnalleni myös kaksi henkilöä, jotka tasoittavat tietäni eteenpäin. Koska omat voimani ja oma-aloitteisuuteni ovat vieläkin melko matalissa lukemissa, vaikka eteenpäin ja ylöspäin olenkin koko ajan matkalla, niin olen näille kahdelle henkilölle koko loppuelämäni kiitollinen siitä, että ovat ottaneet minut siipiensä suojaan ja auttavat kaikessa, missä vain voivat. Välillä ystävällisin sanoin ja hymyin, välillä konkreettisesti järjestäen minulle tilaisuuksia, joita ei muuten varmaankaan eteeni tulisi. Jos enkeleitä on olemassa, tässä on varmasti niistä kaksi. Olen ilmiselvästi siis vaikeampi tapaus, kun yksi ei pärjää. Niinkuin ne keskiviikon kaksi Buddhaa.

Nyt näyttäisi siltä, että minulle ollaan jakamassa vähän parempia kortteja seuraavaa peliä varten. Nyt on osattava pelata ne oikein!

tiistai 8. tammikuuta 2013

Perhosefekti

Kuinka moni on nähnyt elokuvan Perhosefekti?

Minulla kyseinen elokuva kuuluu siihen muutaman elokuvan sarjaan, jonka olen nähnyt useammin kuin kerran. Useammin kuin kaksi kertaa. Sanotaanko, että melko usein ja aina olen löytänyt elokuvasta jotakin uutta ajateltavaa ja ravintoa sielulleni.

Miehelleni elokuva on ollut vaikea. Hänellä se kuuluu sarjaan "Älä-puhu-minulle-mitään-tämän-filmin-aikana-muuten-tipun-kärryiltä-joilla-en-ole-edes-ollut." Eli kirjaimellisesti juuri näin: sanaakaan ei voi sanoa, sillä mieheni ei joko kuule tai ärtyy jos jotakin yritän väliin heittää.

Pari viikkoa sitten elokuva tuli paikalliselta tv-kanavalta ja myös tyttäremme halusi sen nähdä. En oikein tiennyt, miten olisin hänelle sanonut, että luulen sen olevan hänelle vielä liian vaikean. Tyttö kuitenkin pyysi kauniisti sa sanoi, että menee lukemaan, jos elokuva lakkaa kiinnostamasta. Tyttö katsoi koko tarinan loppuun asti. Kun kysyin, oliko hän ymmärtänyt sen, vaikka suu oli käynyt koko elokuvan ajan, tyttö sanoi: "Eihän siinä mitään vaikeaa ymmärrettävää ollut. Sehän oli ihan selvä juttu..."

Että näin.

Elokuva kertoo nuoresta miehestä, joka kärsii muistikatkoksista lapsuudessaan. Hänellä on aikoja, joiden aikaista tekemistä hän ei saa millään mieleensä ja muistaa vain, että on tavallaan herännyt oudoissa tilanteissa. Kun hän alkaa lukea päiväkirjojaan, hänelle käy niin, että hän palaa juuri lukemaansa tilanteeseen. Hän myös huomaa, että käyttäytymällä toisin kyseisessä tilanteessa, hän pystyy muuttamaan tulevaisuuttaan. Kierroksia käydään aika monta läpi, ennekuin mies löytää kohtalolleen parhaimman ratkaisun. Ratkaisun, jossa antamalla periksi yhdestä rakaasta asiasta elämässään, hän saa kaikkien tarinan henkilöiden elämän kohdalleen ja kulkemaan onnellisempaa rataa.

Tiedän, että menneisyyteen tuijottaminen ja sen vatvominen miettimällä "Mitä jos" on turhaa ja mitään ei voi oikeasti muuttaa. Joskus kuitenkin tulee tilanteita, joissa väkisinkin tulee mieleen, miten elämä olisi minua kuljettanut, jos olisin tehnyt toisenlaisen ratkaisun tai jos olisin onnistunut pääsemään paikkoihin, joihin en aikanaan päässyt.

Olimme opiskeluaikana ystäväni kanssa aivan karvan mitan päässä siitä, että olisimme päässeet työharjoitteluun ykkösluokan hotelliin Lontooseen. Kaikella todennäköisyydellä olisin hoitanut homman kotiin niin, että olisin päässyt samaan paikkaan töihin vielä seuraavanakin vuonna opiskelujen loputtua. Sen sijaan, että olisin tullut Sveitsiin, olisinkin ollut siellä.

Kyseisenä vuonna mieheni... tuleva eksäni oli opiskelemassa englantia Skotlannissa ja vietti jonkin aikaa lomapäiviään Lontoossa veljiensä kanssa. Olisinko tavannut silloin hänet siellä vai olisinko löytänyt jonkun ihme britin, joka olisi saanut minut jäämään brittillään. Jos olisin tavannut mieheni, olisinko tullut hänen mukanaan Sveitsiin vai olisimmeko jääneet sinne?

Minulla  olisi voinut syntyä pientä vispilänkauppaa erään paikallisen Gentlemanin kanssa. Tällä Genlemanilla on ajoittain asiaa Skotlantiin työnsä vuoksi. Koska itse pidän Skotlannista ja koska mieheni pitää Skotlannista, olisimme mieheni, britti tai nykyinen, luultavammin asettuneet jonnekin sinne nurkille. Olisinko siis tavannut tämän Gentlemanin Skotlannissa ja käynyt vispilänkauppaa hänen kanssaan siellä? Olisiko minusta tullut se avioliiton rikkojan leiman otsaansa saanut puoliso?

Vai olisinko sittenkin tavannut Gentlemanin täällä, jos olisin sen ensimmäisen kaupunkini täällä sijaan päätynyt hänen kotipaikalleen, jossa pyöriskelin ajoittain. Olenko ehkä jo tavannut hänet silloin ja siitäkö johtui se tutun ja turvallisen- tunne, sympatia, jota olen häntä kohtaan tuntenut jo heti ensinäkemältä. Tai ainakin toiselta.

Olisiko saattanut käydä niin, että olisin mennyt naimisiin Gentlemanin kanssa, kiertänyt jonkinlaisen ympyrän jossakin, päätynyt tänne ja eronnut.  Olettaen vielä, että mieheni ympyrä olisi kulkenut niin, että hän olisi mennyt Kossisen kanssa naimisiin ja päätynyt lopulta tänne yläkerran sukulaisten vuoksi (niinkuin nytkin), olisinko tavannut tulevan eksäni nyt täällä? Olisiko minusta tullut se Toinen Nainen, joka vie toiselta miehen? Olisivatko osat vaihtuneet niin, että minä olisinkin se, joka pyytää tapaamista sopiakseen asiat?

Entä jos olisinkin ihan vaan jäänyt Suomeen?

Tästä sitten tietenkin voisi jatkaa mietintää eteenpäin ja laajentaa ympyrää koskemaan aikaa sata vuotta sitten. 500 vuotta sitten. Iäisyys sitten. Ja vaihtaa samalla elokuvan Cloud Atlakseksi.

Yogi-teepussista pöllähti kuppiini juuri mietelause: Lass nur gute Gedanken in dir sein. Ihan hyvä neuvo, jota kannattaa yrittää toteuttaa.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Myrskyn silmässä

Pyörremyrsky kulkee kovaa vauhtia ja saa paljon tuhoa aikaan. Se ei jätä kulkemallaan tiellä mitään heikompaa pystyyn ja joskus repii juuriltaan myös tiukasti juurillaan maahan kiinnittyneitä puita. Myrsky pauhaa ja pelottaa. Myös kiehtoo. Myrskyyn ei halua joutua vapaaehtoisesti kukaan.

Jokaisessa pyörremyrskyssä on myös silmä, myrskyn keskus, jossa on rauhallista ja turvallista myrskyn riuhtoessa muuten jokapuolella.

Tunnen joutuneeni myrskyn silmään.

Parisen kuukautta sitten tapahtui jotakin, josta kukaan ei varmaan osaa oikein selvin sanoin selittää, mitä. Yhtäkkiä tilanne ympärilläni vain rauhoittui, tunsin olevani vahva, tilanteeseeni tottunut ja sen hyväksynyt, sekä jopa pelottavan rauhallinen. En ole mennyt enää iltaisin itkuisin silmin nukkumaan pelätessäni huomista päivää ja mitä kauheuksia se toisi mukanaan. En ole menettänyt malttiani ignorantille miehelleni (olen tullut siihen tulokseen, että ei hän asioita tahallan ja laskelmoiden tee, vaan pelkästään siksi, että ei ajattele nenäänsä pidemmälle) enkä murkkuikäiselle tyttärellemme yhtään ainoaa kertaa, mikä on saavutus sinäsnä jo yhteisen historiamme koko kulussa. Olen tuntenut itseni jopa... niin no... sanotaanko vaikka onnelliseksi.

Tapasinko Enkelin, joka kosketti minua siivellään? Ehkä tapasin, ehkä en. Terveisiä Nykäsmatille.

Pelkään kuitenkin, että myrskyn toinen reuna tulee juuri sinä päivänä, kun sitä vähiten osaan odottaa. Pelkään se tuomaa vellontaa ja pyörteisyyttä, maan (jään) katoamista jälleen jalkojen alta. Tuleeko jälkimyrsky olemaan alkumyrskyä pahempi ja helpompi?

Sovin uuden vuoden aattona Kossisen Hanen kanssa tapaamisesta. Päivämäärää ei ole vielä päätetty, mutta luultavimmin jonakin päivänä kun hän on täällä opintojensa vuoksi. Viimeiseksi ihmiseksi, jonka kanssa puhuin siis vanhana vuotena jäi Kossinen. Uuden vuoden ensimmäinen taisi puolestaan olla mieheni.

Olemme puhuneet hänen muuttamisestaan pois kevään aikana. Hänen työpaikallaan on tällä hetkellä menossa tietynlainen henkilöstövaihdos ja hän ei vielä tässä sekavassa vaiheessa uskalla/voi ottaa puheeksi sitä, että hänenkin työaikansa muuttuisivat siitä syystä, että hän tulisi käymään töissä vähän kauempaa, kuin kadun toiselta puolelta. Suurena kysymysmerkkinä tulee olemaan myös se, että voinko minä jäädä tähän asuntoon ja mihin hintaan. Periaatteessahan olen saman työnantajan palkkalistalla, joten siinä mielessä asian pitäisi kyllä sopia, mutta mitä sanoo käytäntö: oma työsuhteenihan on säännöllinen, mutta ei lähestulkoonkaan kokoaikainen. Voisivatko oikeasti olla niin julmia, että heittäisivät minut ja lapsemme pihalle, vaikka mieheni kuitenkin jatkaisi heillä töissä, mutta ei asu annetussa kämpässä? Tuntuisi vähän uskomattomalle siinäkin mielessä, että olen jo ilmeisestikin saanut ainakin pari henkilöä johtokunnasta tietyllä tapaa puolelleni tilanteessamme.

Mutta taitaa olla jälleen kerran parempi, ettei ala murehtimaan siitä, mikä on vasta tulossa, vaan jatkaa ja nauttia tätä rauhallista olotilaa niin kauan kuin vain mahdollista.

Myytävänä: Käytetty Sielu

Myydään tarpeettomana eniten tarjoavalle käytetty Sielu.

Kyseinen Sielu on ollut kovassa käytössä, rytätty, poljettu maahan, tallottu päälle, riepoteltu ja mahdollisesti se on iältään tunnistamattoman vanha. Sitä on ravittu henkisillä harjoituksilla, fyysisellä rasituksella ja sitä on kirkastettu ajoittaisilla hyvillä ajatuksilla. Sielun arvo on ryveittyneisyydestään huolimatta mittaamaton.

Vastineeksi Sielu vaatii rakkautta, tasapainoisuutta, hyviä ajatuksia, henkistä yhteenkuuluvuutta ja ymmärtämistä ilman sanoja, ettei aina tarvitse päästää sammakoita suustaan. Huomioon otetaan myös luotettavuus, ulkollisuus, omistautuminen ja pelottomuus tulevaa kohtaan.

Ei palautusoikeutta.

Viimeinen henkilö, jonka kanssa puhuin (puhelimessa) vuonna 2012 oli Toinen Nainen.