tiistai 22. tammikuuta 2013

Ohjaammeko me sattumaa vai sattuma meitä?

Tuolla Perhosefektin kommenteissa alkoi pieni keskustelunpätkä, joka mielestäni ansaistsee ihan oman postauksensa. Varmasti enemmänkin, mutta yritetääs nyt mahduttaa asia näin alkuun vaikkapa yhteen. Tästäkin tietysti sitten saisi aikaiseksi vaikka kirjan halutessaan.

Kommenttiini Mel Gibsonin elkuvasta "Signs" ja eräästä sen pääajatuksista: "There is no such things as coincidences" eli sattumia ei ole, vastasi Anonyyminä pysyttelevä henkilö:

"Sattumaa on. Meillä on vain taipumus kirjoittaa elämästämme kertomus - bloggaajat ovat yksi mainio esimerkki, yhtä hyvin kuin vanhus, joka kertoo, miten elämä meni tai yksilö, joka muistelee, miten - ihmeellisellä tai hassunkurisella tavalla - löysi kerran parinsa. Tarina saattaa jopa vaihdella ajan myötä, mutta tarina se silti on. Irrallisista sattumuksista ja paloista kootaan kokonaisuus. Ihminen haluaa hahmottaa eheyttä, kaipaa tarinoita, kokonaisuuksia, joissa on alku, keskiosa ja - mieluiten - onnellinen loppu. Narratiiveja on tutkittu runsaasti. And so the story goes."

Tähän vastasin itse: Mistä sattumia sitten tulee? Anonyymi puolestaan vastasi:

"Sattumien havaitseminen, tunnistaminen tai merkityksellisenä pitäminen tapahtumien- tai elämänvirrasta on omaa tulkintaamme, omaa orientaatiotamme, "tilaustamme".

Jos en olisi tarpeessa, en tunnistaisi sen täyttäjää. Jos olen kylläinen, en reagoi ruuan tuoksuun. Jos olen onnelliseti naimisissa, en tulkitse vieraan miehen satunnaisia kohteliaita sanoja samoin kuin silloin, kun itsetuntovajeessa todellakin kaipaan niitä.

Sattumia on koko ajan, jotkut niistä valikoituvat meille tärkeiksi - ja sellaisina usein jälkikäteen osaksi suurta kertomustamme. Joku sattumista on uusi alku, käänne johonkin suuntaan tai piste jollekin, mutta valinta on aina meidän. Vaikka toisin tahtoisimme uskotella. "


No niin. Yksi teoria tämäkin, jota kyseinen kirjoittaja on ilmeisemminkin ajatellut perusteellisesti ja tarkkaan. Tämäkin vielä lyhyeksi jäänyt keskustelu on hyvin ja loogisesti perusteltu ja sai minutkin ajattelemaan.

Olen kuitenkin eri mieltä. En usko puhtaaseen sattumaan.

Omassa elämässäni reagoin kylläisenä ruuan tuoksuun, sen eri vivahteisiin, miellyttävyyteen ja epämiellyttävyyteen. Vielä onnellisesti naimisissa ollessani reagoin vieraiden miesten kohteliasuuksiin melkein koulutyttömäisesti punastuen, vaikkakaan en jäänyt enää ajattelemaan niitä pidemmäksi aikaa. Nyt kamppaillessani eroni kanssa, saa vieraan miehen kohteliaisuus minut hämilleni: "Mitä ihmettä se minusta tahtoo?" En ole luottanut pitkään aikaan yhteenkään ystävälliseen sanaan, vaan jäänyt miettimään sanojen tarkoitusperiä useampaan kertaan. Vasta nyt useamman kuukauden jälkeen luottamukseni ihmisiin on hiljalleen palautumassa. Olen siis reagoinut Anonyymin tarkoittamalla tavalla silloin, kun tarvetta ei ole ollut ja toisin silloin, kun tarve teoreettisesti olisi ollut.

Puhdas sattuma voisi mielestäni olla esimerkiksi se, että voittaa Lotossa. Ei kuitenkaan niin, että on pelannut rivin tai kaksi tai useamman, vaan silloin, kun ei ole palannut ollenkaan. Joitakin asioita voi mieltää sattumaksi: olla jollakin paikalla juuri silloin, kun jotakin kivaa/pahaa tapahtuu, törmätä johonkin mielenkiintiseen ihmiseen sattumanvaraisesti jossakin, jonne on jostakin syystä sattumanvaraisesti lähtenyt, vaikka kenties alunperin ei ollut tarkoituskaan.

Mutta en siis usko sattumaan. Uskon enemmänkin johdatukseen. Mistään jumalaisesta johdatuksesta en kuitenkaan lähtisi elämänkatsomukseni vuoksi puhumaan, vaikka parhaillani teenkin säännöllisesti töitä teologian tohtorin kanssa.Uskon siihen, että jokainen tekomme, ajatuksemme ja enemmän tai vähemmän salainen toiveemme johtaa meidät tiettyjä asioita kohden. Toivomme elämältämme jotakin ja alitajuisesti tai tietoisesti alamme tehdä valintoja toteuttaaksemme toiveemme. Kuljemme tiedostaen tai tiedostamattamme kohti tiettyä päämäärää ja kun olemme sen lopulta saavuttaneet, ajattelemme: "No olipas hyvä sattuma, että satuin olemaan juuri täällä tähän aikaan. Muuten tätä ei olisi tapahtunut." Juuri tämän ajatukseni vuoksi en pidä edes Lottovoittoa sattumana, jos itse on pelannut. Olemme silloin asettaneet toiveen, tehneet työn sen toteuttamiseksi ja lopulta "sattumalta" voittaneet jotakin.

Tuleva entinen mieheni ei tavannut entistä tyttöystäväänsä sattumalta. He ovat olleet tietoisia toisistaan jo pidemmän aikaa. Ehkä ovat välillä ajatelleet, mitä toinen mahtaa tehdä ja mitä hänelle kuuluu. He tapasivat uudelleen "sattumalta" Facebookissa. Mikään sattumahan se ei tietenkään ollut, sillä jompikumpi oli toista etsinyt, lähettänyt kaveripyynnön ja niin he olivat palanneet toistensa elämään. Hyvinkin aktiivisen "sattuman" seurauksena.

Sattumaa ei ollut sekään, että mieheni sai työpaikan täältä juuri ennen tätä Facebook-kohtaamista. Senkin eteen tehtiin paljon aktiivista työtä. Ehkä mieheni tämän seurauksena otti yhteyttä tähän entiseen tyttöystäväänsä. Tiesi tulevansa takaisin ja koska tunsi minun olevan siinä vaiheessa "Jääkuningattaren" halusi kokeilla, miten lämpimät välit olisivat tähän eksään. Sattumaa ei ole ollut sekään, että mieheni työpaikalta on löytynyt minulle nämä aikaisemmin mainitsemani kaksi "suojelusenkeliä", sillä myös heidän kuvaan mukaan astumisensa on ollut aktiivisen mahdollisuuksien ajattelun ja sitä seuraavien tekojen seurausta. Sattumaa ei ole sekään, että olen tavannut täällä ainakin yhden henkilön, jonka kanssa voisin miettiä vähän vakavampaakin tarinan jatkoa, vaan paremminkin psykologis-biologinen  reaktio siihen, että ihminen ei välttämättä halua olla yksin. Kun tunnen, että omiin tunteisiin vastataan jollakin tapaa, kun peilaan omaa katsettani toisen ihmisen katseesta, omia tekojani ja sanojani toisen ihmisen teoista ja sanoista, ei ole kyse sattumasta. Kyse on nimenomaan aktiivisesta liikkumisesta ja toimimisesta omien toiveiden ja haaveiden toteuttamiseksi.

Johdatusta puolestaan on se, että jostakin nämä haaveet ja unelmat tulevat. Ne eivät ole sattumaa.

4 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Sattuma on ihan yliarvostettua. On ihan totta, että omat ajatukset (jopa tiedostamattomat), pelot ja odotukset ohjaavat meitä valitsemaan aina tietyn ratkaisun elämässä. On ehkä jopa vastuun pakoilua laittaa elämän tapahtumia sattuman piikkiin, taustalla on aina jonkin asteinen ajatus-tahtotila. Paitsi jos puu kaatuu päälle, meteori tippuu päähän tai jos voittaa Lotossa tms.

Nimetön kirjoitti...

HS:ssa on - sattumoisin - tänään juttu tyypistä, joka halusi tutkailla sattuman osuutta suuronnettomuuksissa ja jäi odottelemaan kohdallensa osuvaa ja tarkoitukseensa sopivaa onnettomuutta. Eräs norjalainen Breivik oli vastaus hänen tarpeisiinsa. Johdatusta, vai?!

Johdatus-sanalla on myönteinen sivumerkitys ellei jopa perusmerkitys. Sattuma sen sijaan voi värittyä verisestikin.

Unknown kirjoitti...

Luin koko blogisi... nyt paljon ajatuksia.. itse aloitin vasta blogiani kirjoittamaan.. Mä olen se jonkun toinen nainen heikkokuinperhosensiipi.blogspot.fi

Jääkarhu kirjoitti...

Tervetuloa lukemaan Seela! Tämän blogin onkin tarkoitus herättää ajatuksia ja joskus on hyvä nähdä se mitälin toinen puoli myös.

Anonyymi: tulla johdatuksella puolestaan on hyvinkin uskonnollinen taustasävy ja viritys, vaikka mielestäni sitä voi ja pitää käyttää myös muissa yhteyksissä.

Kävin lukemassa tuon Hesarin jutun netistä ja mielestäni siinä oli kysymyksessä juuri sama ilmiö, kuin mistä puhuin: tehdään aktiivista työtä jonkin asian eteen. Tuo filmin ohjaajahan oli päättänyt odottaa tarpeeksi raastavaa tapahtumaa. Jos se ei olisi ollut Utöja, se olisi ollut joku muu katastrofi. Ei mikään sattuma siis. Hän puhuu jutussa myös siitä, että oli tavannut muutamia uhrien omaisia sattumalta. Sekään ei ole sattumaa, sillä heitähän hän juuri etsi, eli teki aktiivisesti töitä näitä löytääkseen.

Myöskään Breivikin teko ei ollut sattumaa, ei johdatusta vaan sairaan mielen aikaansaama teko, suunniteltu sellainen.