perjantai 18. tammikuuta 2013

Painajaisia

Elämä sujuu tasaista tahtia.

Miehen työpaikalta on minullekin irronnut enemmän työtunteja kuin aikaisemmin ja olen saanut jopa tällä viikolla aloittaa lounaspöydän kokkaamiset ulkopuolisille asiakkaille. Ensimmäinen kerta oli ihan sopivan hyvä menestys: ruokaa kiiteltiin ja syöjiäkin oli ihan kivasti ensimmäiselle kerralle. Pelin tämän kierroksen kortit latasin siis hyvin pöytään.

Myös tunnepuolella on mennyt viime aikoina ihan kivasti. Hirveän suuria takapakkeja ei ole tullut lukuunottamatta asuntojärjestelyjämme. Jossakin vaiheessa mieheni suunnitteli muuttavansa kevään aikana Kossisen luo ja minä jäisin nykyiseen asuntoomme, mutta siitä ei nyt sitten taidakaan tulla yhtään mitään. Nimittäin, jos mieheni asuu Kossisen kanssa virallisesti yhdessä, tarkoittaa se sitä, että Kossisen elatusmaksut eksältään minimoituvat, mieheni jutuisi luultavasti maksamaan osan heidän kämppänsä vuokrasta ja muutenkin viralliset asiat kuuleman mukaan vaikeutuisivat. Kossinen on myös sanonut haluavansa omaa rauhaa ja esimerkiksi tyttäremme pari viimeisintä vierailua ovat olleet osittain pieniä katastrofeja kaikin puolin. Tätähän ei tietenkään voinut ajatella jo siinä vaiheessa, kun suhdetta aloiteltiin ja viimeistään siinä vaiheessa, kun siitä kerrottiin Kossisen miehelle ja minulle. Eihän yhteenmuutto tietenkään voinut olla mikään mahdollisuus. Kunhan sitä nyt vain vähän hengaillaan yhdessä. Mies hengaillee jopa epävirallisesti yli puolet viikostaan Kossisella ja on vain pari yötä meidän kämpässämme. No joo, ihan ok siinä mielessä, että onhan minulla nyt tietty vapaus, mutta se vapaus loppuu siihen, että miehelläni on tietenkin avaimet tänne ja voi tulla ja mennä miten haluaa. On kyllä viime aikoina soittanut ovisummeria tullessaan reissultaan, mutta miten voin tietää niistä ajoista, kun en ole paikalla. En siis voi tietyllä tapaa vapautua omaan elämääni ja sen jatkamiseen. Siis tietysti voisin omia kämpän pikkuhiljaa nurkka nurkalta, mutta kun se mieheni kuitenkin jättää jokaisella käyntikerralaan jälkensä maisemiin. Esimerkiksi peittämällä tavaroitani. Yhä vieläkin.

Sydän puolestaan on syrjällään. Mutta ei siitä enempää, ennekuin mitään konkreettista tapahtuu.

Facebookissa on tällä viikolla kiertänyt sama mietelause monella kielellä ja monessa eri muodossa:

"Legenda kertoo, jos et pysty nukkumaan yöllä, olet jonkun muun unissa valveilla!"

Jos näin on, olen ilmeisestikin ollut viimeaikoina jonkun unissa erittäin pirteänä, sillä omat yöni ovat olleet levottomia, unettomia ja niinä muutamana hetkenä, jolloin olen kellon katsomisen välillä vähän nukkunut, olen nähnyt levottomia unia. Vaikka päällisin puolin elämä pikkuhiljaa menee eteenpäin ja parempaan suuntaan, alitajuntani ilmeisestikin yrittää yhä vieläkin prosessoida tapahtumia ja pahinta, mikä alitajunnan viesteissä on ollut, se yrittää jättää minut yhteen mieheni kanssa.

Ruusutatuoinnin piikittämisen jälkeisenä yönä näin unta, jossa asuin omakotitalossa, jossa oli ruusutarha. Olin kotona mieheni  ja erään toisen miehen kanssa ja yhtäkkiä Kossinen tuli ikkunasta sisään ja pyysi minua lähtemään mukaansa. Nousin paikaltani ja kävelin ikkunalle. Päälläni minulla oli jotkut ihmeelliset violetit haaremi- tai joogahausut. Nousin ikkunalaudalle ja jäin siihen seisomaan miettien, että kumpi miehistä avaa ensimmäisenä suunsa ja sanoo, etten saa hypätä. Sitä odotellessani Kossinen kiipesi jotenkin ihmeellisesti, Klonkkumaisesti, alas. Kävellessään talon portille päin, hän kulki ruusutarhassa ollevan pussin ohi. Uteliaana avasi pussin, työnsi kätensä sinne ja sai sen täyteen hevosensontaa. Minä puolestani jäin ikkunalaudalle seisomaan, minua nauratti aivan älyttömästi ja ajattelin, että hevosensonta tekee ruusuilleni hyvää.

Viimeyönä puolestani kokkailin juutalaista suosikkiruokaa Kievin kanaa miehelleni (eli juutalaisäiti aikaisemmasta postauksestani on palannut uniini). Ja siinä kaikki. Ihan normaali uni, no-hätä, ei mitään oikeasti painajaismaista. Olen kokkaillut unissani ennenkin. Mutta mikä unesta teki painajaisen, oli se, että tunsin itseni ahdistuneeksi. En tuntenut itseäni ahdistuneeksi unessa, vaan jotenkin ihmeellisellä tavalla unen ulkopuolella. Seison itse kokkaamassa, mutta seisoin itse myös katsomassa todella huonoissa fiiliksissä kokkaamistani. Myös herätessäni koin itseni ahdistuneeksi ja meni normaalia pidempään aamulla, että sain itseni kunnolliseen päiväkuosiin. Piti jopa palata sänkyyn ketarat ojolleen ja hokea 15 minuutin ajan itselleni: "Ei hätää, kaikki on kunnossa."

Ihan pimee tapaus. Jokohan pitäisi hakeutua hoitoon ennekuin valkotakkiset noutavat?

Ei kommentteja: