maanantai 25. helmikuuta 2013

Pääsiäisangsti


Aamulla on viileää ja selkeää. Päivällä paistaa aurinko kirkkaasti ja lämpimästi, mutta ilma tuntuu vieläkin viileälle. Pikku purot alkavat solista katujen varsilla. Illalla on valoisaa kuuteen asti, alkaa viilenemään ja pikkupurot jäätymään pikkuhiljaa. Yöllä on kylmä ja kadut jäätyvät. Aamulla alkaa olla valoisaa ja viileää ja selkeää. Päivällä paistaa aurinko kirkkaasti.

Täydellinen kevät.

Ja minulla on angsti.

Viimeviikon romahdus johtui ehkä suurimmaksi osaksi siitä, että olin väsynyt ja puolikuntoinen, mutta hoksasin tänään sille toisenkin syyn: pääsiäisangstin.

Tällainen ilma on Suomessa normaalisti pääsiäisen aikoihin ja minä tottakai nuhainen, puolikuntoinen ja äkäinen kuin persiiseen ammuttu karhu. Ollut jokainen vuosi ja aina samaan aikaan. Vieläkin enemmän kuin joulua ja uutta vuotta olen inhonnut pääsiäistä. Se on ahdistanut minua ajasta, paikasta tai elämäntilanteesta riippumatta. Aina sama juttu. Ilman sen suurempaa syytä. Ellei nyt ajatella niin, että olen ottanut kärsimysviikon kirjaimellisesti.

Pääsiäisenä haluaisin vajota maan alle ja olla tapaamatta ketään. En haluaisi puhua kenellekään ja ja olla vain omissa oloissani. Pitkäperjantaista pääsiäismaanantaihin: bitte, nicht stören. Jättäkää minut omaan rauhaan riutumaan. Ja pitäkää suklaat hyvänänne.

Tämänhetkinen ilma repii auki vanhoja haavoja ja muistoja, jotka ovat olleet unohduksissa jo pidemmän aikaa. Pääsiäisen aikoihin isäni sairastui ollessani nuori ja joutui sairaalaan. Ei tullut enää koskaan takaisin kotiin. Pääsiäisen aikaan raahasin kouluaikaan aina suksia koulun varastosta kotiin. Siellä ne olivat olleet koko talven, koska olin pidemmän matkan päässä koulussa ja meillä pitkämatkalaisilla oli lupa jättää sukset varastoon sen sijaan, että raahaisimme niitä jokainen hiihtokerta uudelleen kouluun ja takaisin kotiin. Pääsiäisen alla lunta oli jo niin vähän, että oli myönnettävä, että sen talven hiihdot taisivat olla sitten siinä. Alkoi ahdistamaan.

Pääsiäisen alla rakensimme patoja puroihin ja palellutimme jalkamme ja kätemme ja sairastuimme juuri pääsiäisloman ajaksi. Pääsiäisenä ei ollut mitän tekemistä, kun tuohon aikaan kirkkopyhinä jokaikinen paikka oli kiinni. Oli siis tylsää. Siitäkin huolimatta, että sairaana olisi pitänyt kaikesta huolimatta olla vain kotona. Alkoi ahdistamaan.

Pääsiäisenäni Jerusalemissa sattui Ramadanin loppu ja juutalaisten Pessah samaan aikaa kristittyjen pääsiäisen kanssa. Kaupunki oli täynnä. Siis täynnä. Ja kun sanon täynnä, se tarkoittaa samaa, kuin tokiolainen metro ja juna aamuruuhkan aikaan. Ei mahtunut kääntymään, vaan oli kuljettava massan mukana. Alkoi ahdistamaan.

Viime pääsiäisenä mieheni ja minun tarina sai pisteen.

Toki en sitä vielä tuossa vaiheessa tiennyt, vaikka kolmas silmäni olikin jo alitajunnalleni viestin lähtettänyt. Varsinainen tietohan tuli sitten vasta muutama kuukausi myöhemmin... Ja alkoi ahdistamaan. Vietimme pääsiäisemme tytön kanssa kotona kahdestaan miettien, minne posti oli hukannut Sveitsistä tulevan pääsiäispakettimme. Tytöllä oli tylsää, kun kaikki kaverit olivat pääsiäisen vietossa muualla ja itse yritin opetella olemaan puolityhjässä asunnossamme. Alkoi ahdistamaan.

Ehkä pääsiäinen onkin tarkoitettu ahdistuksen ja angstin ajaksi. Toki pitäisi sitten saada myös jonkinlaista helpotusta kolmantena päivänä, mutta eipä vaan ole tullut. Ahdistanut on vielä seuraavalla viikollakin, kun ajantaju on mennyt ihan sekaisin ja ei tiedä enää, mikä päivä on menossa.

Päästäkää minut pois Kallion lisäksi myös pääsiäisestä.

Pliis.




lauantai 23. helmikuuta 2013

Kosketus takareunaan

"Jääkarhu näki Toisen Jääkarhun viittovan tulemaan luokseen. Se näki tämän puhuvan: "Tule, minä näytän sinulle turvallisen maanpinnan. Tiedäthän, vaikka puukin kasvaisi kallion päälle, löytävät sen juuret tien maan pinnalle, johon voi takertua. Lopulta puuta ja kalliota ei voi enää erottaa, niin tiiviisti ne ovat kietoutuneet toisiinsa."

Jääkarhu vaistosi, että Toinen Jääkarhu tiesi, mistä se puhui. Se vaistosi, että myös Toinen Jääkarhu oli uinut jään alla. Sen katseesta näki, että sen kyky hengittää pinnan alla oli vielä suurempi kuin Jääkarhun itsensä. Jääkarhu tiesi. Se oli löytäyt vertaisensa. Jonkun, joka tiesi, mitä Jääkarhu tuntee sisällään. Jonkun, jolle ei tarvinnut kertoa kaikkea sanoin, joita Ihminen on keksinyt.

Jääkarhu halusi seurata Toista Jääkarhua, kulkea tämän vierellä imien itseensa sitä rauhaa, jota Toisen Jääkarhun jokaisesta ihosolusta ja karvanpäästä tihkui. 

Jääkarhu oli kuitenkin epävarma. Ehkä olen ymmärtänyt Toisen Jääkarhun sanat väärin. Ehkä olen tulkinnut sen silmien katseen aivan pieleen. Ehkä olen ollut liikaa Karhujen ja Ihmisten seurassa, enkä enää osaa käyttäytyä lajitoverieni kanssa. Ehkä olin liian kauan pinnan alla ja ehkä kaikki, joka näyttää vähänkin Jääkarhulta, imee minua luokseen, eikä päästä irti. Miten voin luottaa enää yhtään mihinkään? Entä jos tämä ei olekaan Jääkarhu, vaan ihan tuiki tavallinen Karhu, jonka vain näen samein silmin.

Ehkä Jääkarhua ei olekaan luotu Toisen Jääkarhun pariksi, vaan kulkemaan yksin niin kauan, kuin maa kantaa sen jalkojen alla. Ja sen jälkeen pinnan alla. Sehän olisikin jo tutuksi tullut rutiini.

Jääkarhu katsoi Toisen Jääkarhun silmiin. Ehkä kuitenkin käyn katsomassa sen puun kallioineen."

Toin tullessani Suomilandiasta Porkkanaflunssan, joka imi minusta viikon aikana mehut täysin pois. Puhumattakaan äänestäni, joka loppuviikosta oli pelkkää kähinää ja yöunistani, jotka yskimisen vuoksi jäivät koko viikon lain sallimaa lyhyemmiksi.

En tiedä, laittaisinko ensimmäisen kosketuksen pyörremyrskyni takaseinaään yleisen väsymykseni syyksi vai onko jälkimyrsky oikeasti alkamassa. Mene ja tiedä.

Torstai-iltana olin väsynyt ja ärsyyntynyt, niinkuin entiselle salapippuriselle luonteelleni oli ennen tunnusomaista. Olin nukkunut todella vähän, olin tehnyt mieheni työpaikalla töitä pitkän päivän sihteeri-näpsän ollessa poissa ja tuuratessani oman kokkipestini liusäksi myös tätä. Olisin halunnut viettää hiljaisen koti-illan, sillä tiesin, että perjantaina olisi tulossa taas Multitasking-päivä, jolla olisi pituutta 16 tuntia kaikkine kommervenkkeineen. Niinpä en riemastunut hirveästi, kun mieheni oli kutsunut meille iltaruokavieraita.

No, kokkasihen hän kyllä osan ruuasta, mutta kaupasta hankkimansa raaka-ainemäärä oli vähän nafti riittämään koko porukalle. Vaikka olenkin välillä kirkon keittiössä töissä, niin ihan jeesustelemaan en ole vielä oppinut ja ruokkimaan koko seurakuntaa kahdella kalalla ja viidellä leivällä, vaikka vähistä raaka-aineista kyllä usein olenkin taikonut paljon. Mieluiten olisin myös vetänyt jo tuossa vaiheessa pyjaman päälleni ja syönyt iltaruokani teeveetä töllöttäen ja aivot nollaten.

Mutta ei. Piti seurustella ruokapöydässä kiukkuisena ja väsyneenä ja viiniäkään ei lasiini kaadettu, vaikka itselleen ja vieraallemme mies runsaalla kädellä sitä valuttikin. Olisi siis pitänyt vesikin osata muuttaa itse viiniksi. Kaiken lisäksi mieheni oli vielä tokaissut kokkauksemme jossakin vaiheessa, että vaikka minua sihteerikön töihin perehdytetäänkin, niin todennäköistä on, että en tule siinä hommassa kuitenkaan jatkamaan, vaan kohdalleni on muita suunnitelmia. Nimittäin yhteistyökumppanin keittiö, jonka minun oletetaan ottavan haltuuni kevään aikana ja yhteistyökumppanin sihteerikkö ottaisi haltuunsa sihteerikön hommat mieheni konttuurissa. Tästä toki ei ole sitten ollut tarvetta kertoa minulle mitään.

Osasin ärsyyntyä näin pienestä asiasta. Loppujen lopuksihan on ihan sama, tekisinkö tuntini ihan naapurissa vai joutuisinko kävelemään parisataa metriä ylämäkeen. Olin toki ajatellut, että voisin koordinoida työt siten, että olisin ottanut kaikkii kolme pestiä haltuuni, sillä kaikki kolme ovat osa-aikaisia ja ne yhdistämällä tulisi yksi kokopäiväinen pesti täyteen. Tosin niin, että välillä olisi tunteja enemmän, välillä vähemmän, mutta tasaantuisivat kuitenkin pidemmällä aikavälillä.

Ja Ylämäen paikassa ei ole tietenkään Alfaa.

Niinpä sitten vieraan häivyttyä teilleen ja mieheni ja tyttäremme alkaessa katsomaan elokuvaa, päätin loitota bouduaariini. Tuli nimittäin itku. Vanha kunnon tutuksi tullut vollotus, jolle ei meinannut syksyllä tulla loppua ja oli hankalaa lopettaa myös tällä kerralla.

Myös tästä yöstä tuli levoton ja pätkäinen. Onneksi kuitenkin Perjantai-Buddhani oli pitkästä aikaa löytänyt tiensä luokseni ja pääsin jo heti aamusta Alfan vierihoitoon imemään voimaa ja rauhaa loppupäivää varten. Ilta nimittäin tulisi olemaan pitkä.

Perjantai-Buddha muisti olla rinnallani koko päivän ja iltaa kohti mennessä rauhaton mieleni alkoi löytää tietään takaisin jonkinlaiseen tasapainoisempaan olotilaan, jossa pystyi jo vähän jopa vitsailemaan ja nauramaan. Vaikka perjantai oli juuri vaihtumassa lauantaiksi, kun lopetin työni, niin en tuntenut enää itseäni väsyneeksi, vaan suhteellisen tyytyväiseksi onnistuneeseen päivään. Torstai-illan pahamieli ei kuitenkaan unohtunut.

Mutta Perjantai-Buddhaa voisin kiittää myös siitä namupalasta, jota hyvin, hyvin harva pääsee kuulemaan ja meinasinpa jopa pudottaa korvat päästäni.

Kuulin nimittäin papin sanovan ruman sanan aivan niinkuin se kirjoitetaan. Eikä se ollut Helvetti tai Saatana, joista ihan Raamatussakin puhutaan ja joista papit puhuvat kyllä ihan työkseensäkin, vaan jotakin paljon maallisempaa. Jotakin, jonka luulin kuuluvan omaan sanavarastooni, mutta en ääneenlausuttuna kirkonmiehen sellaiseen.

En tiedä, ehkä olen pervo, mutta tuo sai hymyn huulilleni


keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Koponen on tyhmä eikä tiedä mitään

"Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä."

Näin sanoo Koponen, mutta viikonlopun aikana Suomilandiassa opin tietämään, että Koponen ei kyllä tiedä yhdestäkään asiasta yhtään mitään. Luulee kyllä olevansa muita askeleen edellä, mutta eipäs vaan olekaan, vaan höntäilee ja säntäilee päättömänä päästelleen suustaan sammakoita, minkä muilta tyhmyyksiltään ehtii. Koponen laulaa kovasti: "Päästäkää minut pois Kalliosta, viekää vaikka Zetroriin maalle, kalliolle kukkulalle", mutta siellä se vaan Kalliossa kiusaa ihmisiä. Käykää vaikka tsekkaamassa. Koposta ei ole kukaan nähnyt, mutta kaikki sen tuntee. Kysykää keneltä tahansa.

Perjantaina minulla oli aikaisempi herätys kuin laki sallii, että ennättäisin koneeseen, joka veisi minut Köpiksen kautta Helsinkiin. Huonosta säästä johtuen kone oli puoli tuntia myöhässä, mutta kaikeksi onneksi ennätin jatkolennolleni ihan kivasti.

Matkatavarani sen sijaan eivät ennättäneet.

Tullessani laukkuhihnalle kuulin kuulutuksen "Passenger X ja Jaeaekaerhu please contact Arrival Info desk". Koska nimeni lausuttiin jostakin syytä (ettei olisi mun hämmentävä sukunimi) oudosti, minulla meni muutama minuutti, että tajusin juuri minua kutsuttavan. Kun asia sitten kolahti jakeluun, tiesin heti, että tavarat ovat Herratiesmissä eikä Helsingissä.

Ilokseni ilmoitettiin vielä, että niitä ei edes toimittettaisi samana päivänä, vaan vasta seuraavana. Ja ISS:n asiakaspalvelija vieläpä ilmoitti, että jos nyt jotakin tarvitsisin yöksi ja seuraavaksi päiväksi, niin voisinpa sitten käydä ostamassa. SAS:n laskuun.

Tottahan Jaeaekaerhu sitten tarvitsi uuden pyjaman, rintsikat, alushousut ja sukat. Yöpaikka kun sattui olemaan sellainen, jossa hiippailee outoja miehiä samassa huoneessa yöllä. Rintsikat ja pikkarit sitten ihan lohdutukseksi piti olla vähän laadukkaampaa, kuin alemarketin sekundatavarat. Sanottakoon kuitenkin, että ihan kyllä sitten 50-prossan alesta ostin, että en ihan hirveän liikaa laskenut mopoa lapasesta irti. Mutta pikku irtioton olin mielestäni ansainnut.

Lauantaina oli tarkoitus ottaa kierros edellisellä kerralla kehittämäämme kiertopeliä malliin PolarStripeismi, mutta Koposella oli asiasta toinen mielipide: Ehei, tytöt, ei tänään. Kierroksen alkupaikaksi arpomamme paikka oli nimittäin mennyt pari viikkoa aikaisemmin kiinni. Koska paikka oli alueen rajoilla, oli uuden alkupaikan löytö vähän keskustelunalaista touhua ja lopulta päädyimme Kuikkaan. Kuikasta arpa heitti meidät korttelin ympäri ja jäimme lehdellä soittamaan, kun uutta paikkaa ei löytynyt. Hieman sääntöjä kompromissaamalla päädyimme Urheilutalon Parnelsiin, jonka symppistä baarimikkoa eräs ääliöporukka (johon törmäsimme jo Kuikassa) alkoi arvostelemaan olematta itse sen kummaisempia. Siis oikeasti kovaäänisiä, kimittäviä ääliöitä. Tässä vaiheessa Koponen astui kuvioon mukaan, vaikka oli mielestään peliämme ohjannut jo aikaisemmin.

Parnelsista kolikko vei meidät jälleen tyhjän korttelin ympäri ja kompromissasimme itsemme Roskikseen. Täältä matka jatkui taas epäonnisesti ja puhalsimme pelin poikki ja päätimme ottaa neuvoa-antavat Roskiksessa. Ja vielä toiset. Sekä kolmannetkin. Neuvoa-antavat neuvoivat ainoastaan sen, että Roskis on ihan kiva paikka istua kaikkien tatuoitujen ja talvilomalla olevien prätkäjengiläisten kanssa, vaikka pari vuotta sitten en niin olisi uskonutkaan. Kukaan ei tullut meitä häiritsemään ja muutenkin fiilis oli leppoisa. Eikä edes olkavarteni tatuointi ollut näkyvissä, vaikka tarpeen vaatiessa olinkin henkisesti valmistautunut sen kaivamaan esille.

Koponen ja Koposen kaveri joutuivat puhumaan norjaa. Koponen toiletin puolella, kaveri kirjaimellisesti viereisessä päydässämme. Meidän ei tarvinnut, ei edes seuraavana päivänä.

Seuraavana päivänä sen sijaan yllätimme itsemme kolmesta Ravintolapäiväksi avatusta pop-up raflasta: 3 Espanoles y Mediosta, Arabian Soup&Burgerista ja Casa Romanticosta. Kaikissa ruoka oli hyvää (varsinkin burgerit), mutta palvelun taso vähän heilui alkaen espanjalaisten ujosta tarjoilusta loppuen Casa Romanticoon Jääkarhun joutuessa keittämään kahvia samalla kun yksi "henkilökunnasta" sätti toisten tekemisiä. Burgerpojat puolestaan olivat ihailtavan reippaita ja kutsuivat porukan omaan keittiöönsä burgereille taustalla soidessa lempeän Reggae-musan ammattilaistasoisista äänentoistolaitteista. Respektii Jääkarhulta ja seuralaiselta. Sekä lämpimät suosittelut kaikille seuraavana Ravintolapäivänä toukokuussa. Ehdottomasti.

Kotimatka sujuikin sitten muuten kaikkien nuottien mukaan, mutta tuliaiseksi taisi lähteä Porkkanainfluenssa. Tässä vaiheessa on vielä arvoitus, oliko tuliainen Zürichistä Helsinkiin vai päinvastoin. Työpaikalla kun kaikki ovat vähän nuhanenäisiä, Jääkarhu puolestaan on joko pihisevä räkäpää tai viskibassoinen rättikaula.

Projekti uuden toimenkuvan haltuunotto on sujunut siitä huolimatta, että aivoni taisivat jäädä Roden narikkaan, loistavasti ja perehdyttämässä olleen kakkospomon sanojen mukaan tietyt asiat pystynkin jo sitten seuraavalla kerralla tekemään ihan omatoimisesti. Hänen sanojensa mukaan: "Sinä kun et ole samanlainen, kuin muut naiset."

Että mitenkähän sekin sitten pitäisi ymmärtää?

maanantai 11. helmikuuta 2013

Reviirinvaltaus

Kuka osaa laske yhteen 1+1?

Kun otetaan ensitöikseen hajanainen lause tästä postauksesta -> ja liitetään siihen tämä -> niin mitä saadaan aikaiseksi?

Jääkarhu on kuitenkin syytön asiaan.

Olen saanut jälleen ruhtinaallisesti omaa rauhaa koko viikonlopun ja tämän päivän tyttäreni ollessa hiihtolomalla isänsä kanssa. Olenkin pistänyt hihat heilumaan. Feng Shui intuitioni yritti väittää minulle, että huoneessani oleva lasi-metallipöytä, joka on siis maaelementtiä, yrittää peittää tuliluonteeni alleen. Niinpä sitten vaihdoinkin lasipöydän keittiöömme ja otin keittiössä olevan vähän pienemmän puisen pöydän huoneeseeni. Täytyypi sanoa, että vaihdos oli edullinen molemmille huoneille, luonteestani en osaa sanoa.

Mutta mikä tärkeintä, sain hankittua vihdoin ja viimein verhot kolmeen huoneeseen: omaani, tyttäreni sekä olohuoneeseen. Nyt olisi vielä keittiö ja "vierashuone" sekä multimediahuone jäljellä. Toki kahden viimeisen osalta joutunen nyt odottelemaan, sillä haluaisin vaihtaa niiden paikkaa ja siihen tarvitsen vähän lihaksikkaampaa apua. Tai edes tyttäreni, joskos nyt saisimme roudattua pari sohvaa ja sänkyä yhteisvoimin huoneesta toiseen ja toisesta huoneeseen. Erään ystäväni sanoin pitäisi tehdä niin, että tyhjentäisimme molemmat huoneet ja täyttäisimme ne takaisin mieleisellämme tavalla. Toki luulen, että joudun sitten loppupeleissä tekemään kaiken itse, kun tyttäreni keksii jotakin tärkeämpää tekemistä.

Mutta nyt tuntuu hyvälle. Reviiri on vallattu.

Jään jännityksellä odottamaan, millä kaikella ja mitä kaikkea mieheni huomenna tänne tultuaan omilla tavaroillaan peittää. Jääkaapin kamat tottakai itsestäänselvästi.

Vuositavoitteet alkavat saada vähitellen uutta väriä päälleen ja kohta kohdalta kokonaisuus alkaa hahmottumaan uudelleen ja muuttumaan. Muutama muukin kohta periaatteessa voisi olla jo punaisena, mutta valitettavasti odotan vieläkin jonkinlaista takapakkia, joka vetää itsetuntoni jälleen maan tasalle, ellei jopa alle. Tai jään alle, jos tarkemmin ajatellaan. Vaikka taakseni en välttämättä enää katsoisikaan, takaa tulevat varjot venyvät välillä pitkinä ylitseni ja muuttavat takana olevat asia muodottomiksi ja pelottaviksi ja peittävät alleen edessä häämöttävän valon.

Itsetuntoni on hyvin herkkä ja pienikin asia saattaa saada sen tällä hetkellä särkymään. Miksi minulla olisi oikeutta minkäänlaiseen onneen ja onnellisuuteen? Miksi edes yrittää mitään parempaa tai hankkia itselleen parempaa asemaa, kun kaikki kuitenkin lopulta sortuu kulma kerrallaan? Aivan niinkuin on aina ennenkin tehnyt. Pelkään, että jokainen tekemäni päätös, päätin sitten niin tai näin, vie vain kohti samaa lopputulosta. Täydellistä kaaosta. Jos jokin asia menee yhtään paremmin, niin varmasti jokin toinen asia kirjaimellisesti kusee nilkoille.

Päivä päivältä eläminen on rasittavaa ja vaativaa. Siihen on vain opittava. Opittava olemaan muistelematta menneisyyttä, jota ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi ja joka niitä varjojaan yrittää päälleni heitellä. Opittava olemaan murehtimatta tulevaisuutta, joka on - niin no tulevaisuus, jota ei voi tietää. Kohdallani on ehkä ollut vaikeinta oppia olemaan tekemättä suunnitelmia, koska jokainen asia on niin hauraan langan varassa, että tilanteet muuttuvat päivittäin.

Sen verran kuitenkin tulevaisuudesta tiedän, että viikonloppuna odottaa Suomilandia. Lumi ja jää, jonka alle en aio vajota. Suomilandia, kylmä ja loska.

Suomilandia ja ystävä.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Uusjako

Parin kimurantin päivän jälkeen tyttäremme on ilmoittanut, että ei haluakaan Suomeen.

Purkausta seuraavana päivänä pystyin juttelemaan hänen kanssaa neutraalisti asiasta ja hän kertoi purkauksen johtuneen siitä, että oli tullut ikävä kavereitaan ja koska täällä niitä ei ole vielä monta,  ajatus Suomesta tuntui hukuttelevalle. Nyt hänen luokalleen on tulossa uusi tyttö, jonka hän tuntee entuudestaan ja toisen jo kaveriksi asti ennättäneen tytön kanssa odottavat tämän  tuloa urheiluloman jälkeen innokkaasti. Jäämme siis katsastamaan tilanteen ja miettimään jatkoa kaikkien kannalta parhaimmaksi. Itse en ole valmis jättämään tämänhetkisiä kuvioitani ihan pienestä syystä ja aloittamaan taas kaikkea alusta ja ihan tyhjästä.

Käteeni on nimittäin heitetty jälleen uusi kortti, joka näyttää hyvälle. Riippuen siitä, oliko se ensimmäinen Musta Pakka vai mikä. Kyseisen kortin kääntö kun on vielä kesken ja vain vähän kulman alle olen uskaltanut kurkistaa.

Mieheni työpaikka (en tiedä, miksi kutsun sitä mieheni työpaikaksi, vaikka itsekin nysyiseltään kuulun kiinteään kalustoon) on yhteistyössä erään toisen institution kanssa. Tässä paikassa on myös keittiö ja kyseisen keittiön hengetär, jonka piti jäädä eläkkeelle 2 vuoden päästä, on ottanut lopputilin. Jo heti alkumetreillä minua on suunniteltu kyseiseen paikkaan ja siihen jo alustavasti kysyttykin syksyllä melkoisen alkuvaiheessa. Paikka on siis avautumassa tämän kevään aikana ja huhujen mukaan sitä tullaan tarjoamaan minulle.

Ja minullehan kyseinen paikka sopisi kuin hanska käteen. Kyseessä on myös osa-aikainen toimi, jonka voisi koordinoimalla yhdistää tämänhetkiseen työhöni. Molemmissa paikoissa voisin tehdä omatoimisesti työni, päättää siihen kuuluvista asioista lähes 100% itse ja pyytää pomoportaalta vain hyväksyntä toimilleni etukäteen. Paikka on siis nimenomaan sellainen, mitä olen hiljaa sisälläni - välillä myös ihan ääneen lausuen - toivonut. Vieläkään en kuitenkaan olisi ihan täysipäinen... siis täysiaikainen, mutta aika lähelle sitä ja palkkakaan ei ole mikään huono. Jopa muutaman frangin enemmän, kuin mitä tulisin vapailla markkinoilla saamaan. Sen lisäksi huhu kertoo myös sen, että jostakin olisi tulossa vielä kolmastkin paikka, mutta tämä on vielä aika kysymysmerkkinä kaikille.

Mieheni pomo on kuullut eroaikeistamme jo viime marraskuussa. Jotenkin hän ei ole realisoinut asiaa ja käsitellyt miestäni ja minua yhtenä pakkauksena, josta toinen osa tekee tietyt asiat ja toinen tietyt. Viime viikolla hän oli jostakin kuullut, että emme periaatteessa ole enää yhdessä ja saanut pienimuotisen shokin. Hänen ensimmäinen huolestunut kysymyksensä oli ollut: "Mutta jääkö Jääkarhu nyt tänne, vai onko lähdössä pois..." Onneksi vastaamassa oli henkilö, jonka kanssa olen puhunut tilanteestamme enemmänkin ja joka osasi vastonata oikein: "Jääkarhu on itsenäinen henkilö, joka tekee päätöksensä itse. Tämä tilanne on jatkunut jo pidempään ja Jääkarhu on päättänyt jäädä."

Samana iltana miehelläni oli työpaikkakokous ja oli kertonut avoimesti kaikille hallitukseen kuuluville asioiden laidan Nyt kaikki on kirjoitettuna pöytäkirjaan ja kukaan ei voi enää tulla sanomaan, että ei ole tiennyt asiasta ja että se tulisi yllätyksenä. Suurin osahan oli jo tiennytkin, vain parille henkilölle tieto tuli yllätyksenä. Joku siellä ruudun takana tietysti nyt kysyy, että mitä ihmettä tämä kaikille hallituksen jäsenille kuuluu. Sanottakoon sen verran, että kyseinen työpaikka on luonteeltaan sellainen, että tämmöinen asia on siellä oltava avointa tietoa. Eli mistään normitoimistosta ei siis ole kysymys.

Mieheni oli myös sanonut, että minua koskevat asiat tulisi hoitaa suoraan kanssani, ei hänen kauttaan, niin kuin pomollamme on ollut vielä tähän asti tapana. Toinen pomoportaan henkilöistä on jo jokin aikaa puhunut suoraan minulle ja asiat ovat  sujuneet huomattavasti paremmin ilman välikäsiä. Nyt kun saisimme vielä tämän toisen henkilön uskaltamaan puhua minulle suoraan. Toisaalta se, mitä teen, ei välttämättä edes hänen väliintuloaan vaadi. Toisen pomon - eli nimenomaan sen, joka kanssani jo uskaltautuu neuvottelemaan - kanssa yhteistyö on läheisempää.

Kaiken kunniaksi olen käynyt pitkästä aikaa hörppimässä muutaman kofeiinittoman soijalaten Starbucksissa. Maistuu ihan yhtä hyvälle kuin ennenkin ja tuo muistoja mieleen. Vaikka aikaa onkin kulunut vain puoli vuotta, on niin paljon ennättänyt tapahtumaan, että aika tuntuu huomattavasti pidemmälle. Edellisellä kerralla hörpin kahvini lähestulkoon itkua samalla niellen, nyt pystyin kiinnittämään ympäristööni jo enemmän huomiota

Esimerkiksi vieressäni istuvaan miellyttävännäköiseen miekkoseen, joka laihana poikana joi lattensa isolla tötsällä kermavaahtoa ja söi mielettömän ison muffinsin sen kanssa.

Hmmm... se kerma ja muffini nimittäin ;)

Alfauros - osa 2

Tuli sitten testattua alfaurokseni. Testituloksen analysointi on vielä kesken ja vaatii varmasti vielä toisen kokeilun.

Tietäessäni, että tulisin tapaamaan Alfan, joka katsoo mieluummin silmiäni tai ruoka-aineita käsitteleviä käsiäni sen sijaan, että kiinnittäisi huomiota rintavarusteluuni, valitsin asuksi kirkkaanvärisen, syväkaula-aukkoisen paidan. Vähän niinkuin periaatteella "ostarin-helmi-myy-nappi-auki-tupakkaa", you know. Niin härskiksi, kuin Bridget Jones, joka kulki puolialastomana, rintaliivit näkyvillä toimistollaan, en kuitenkaan uskaltanut. Jotakin rajaa pitää vielä tässä vaiheessa vetää. Poistin vieläpä kaulakoruni, joka olisi peittänyt paljaan kaula-aukkoni ja vienyt siitä huomion itselleen.

Alfa tervehti, katsoi silmiin, ei vaikuttanut yhtään hämmentyneeltä. Istuttiin alas, katsoi silmiin. Juteltiin, katsoi silmiin. Kertaakan ei katse siirtynyt alemmaksi, vaikka tarjolla oli muutakin kuin silmäni. Ihan tarkoituksella katsottavaksi asti. Puheen mukana heiluvat käteni saivat myös osansa, kaula-aukkoni jäi yksin.

No, mikä nyt? Eikö kiinnosta? Eikö todellakaan kiinnosta? Vai oliko katsottava niin kuvottavaa, ettei silmiä voinut siirtää yhtään alemmaksi, vaikka olisi ihan luvan kanssa saanut katsoa tarkemmin? Vai pitäisikö nostaa hattua? Ehkä Alfaa kiinnostaa sittenkin enemmän sieluni kuin ruumiini. Vai kiinnostaako kumpikaan? Olenko sittenkin tulkinnut saamani signaalit ihan kertakaikkisen väärin ja mitään kiinnostusta ei lopulta ole ikinä ollutkaan? Olenko itse ollut niin korviani myöten vanhoilla päivilläni lääpälläni, että tulkinta on mennyt ihan harakoille metsään? Olenko palannut koulutytöksi, joka näkee valveunia... ja joskus myös yöunia ja punastelee jo pelkän ajatuksen voimasta?

Asia vaatii lisätutkimuksen.

Tiesin tapaavani myös Näennäisalfan punttisalilla. Näennäisalfan päänmenoksi olin varustautunut näyttämään lisää tatuointiani ja katsomaan silmiin. Näennäisalfaa ei näkynyt salilla ensimmäisenä päivänä, toisena päivänä tuli ovella vastaan, ei tervehtinyt, vaikka salin tapoihin tavallaan kuuluu tervehtiä kaikki kanssatreenaajat, ei katsonut silmiin, vaan käänsi katseesa pois. Ei katsonut enää tatskaakaan.

Katseen poiskääntämisen tulkitsen niin, että Näennäisalfa ei ole alfa, vaan ujo hiippari, joka etsii kadonnutta itsetuntoaan salilta kasvattamalla lihasmassaa. Tätä tyyppiä persoonani ei ole varmaankaan kiinnostanut tippaakaan. Taisi mennä vain hämilleen näyttävästä tatuoinnistani.

Salilla näkee paljon tatuoituja alaselkiä, olkavarsia, käsivarsia ja niskoja. Oman tatuointini kunniaksi sanottakoon, että se on tähän asti näkemistäni upein. Kaikki muut ovat olleet suhteellisen pieniä ja värittömiä. Omani pistää silmään heti: on kuin maalaus olkavarressani.

Ja entäs sitten Kotialfa? Kotialfa katsoo molempia surutta ja suoraan, sekä rintavarusteluani, joka onkin tullut jo tutuksi sekä tatuointia, joka vaatii vähän totuttelua.

Mutta mutta. Kun tämä testin osio meni näin, taidan seuraavalla kerralla heittää asiat toisinpäin: avara kaula-aukko Näennäisalfalle ja tatuointi Alfalle.

Siinä saattaakin sitten mennä kirkonkirjat sekaisin.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

"Äiti, jos minä menen Suomeen, en tule enää takaisin!"

Olen jo jonkin aikaa odottanut korttien jakoa seuraavalle kierrokselle. Viimeiset pari kierrosta olen osannut latoa korttini pöytään suhteellisen hyvin ja kantavaa maata on alkanut kertyä jalkojen alle enemmän ja enemmän. Hihaanikin on jäänyt - kuten olen jo maininnut - pari ylimääräistä valttia seuraavia kierroksia varten.

Nyt pakka on mennyt ihan sekaisin ja ensimmäinen kortti, mikä jaossa minulle heitettiin, ei ole toivomani, vaikka olenkin sen saamiseen henkisesti varautunut: tyttäremme haluaa muuttaa takaisin Suomeen.

Ennen muuttoamme, kun kaikki oli vielä päällisin puolin ookoo, vaikka mieheni kävikin jo muuttoprosessiamme aivan eri tasolla, kuin me kaksi muuta, tyyäremme mielentilat vaihtelivat laidasta laitaan. Välillä hän oli onnellinen siitä, että tulisimme tänne, mutta tämän tasaisen pohjavirtauksen päällä mylvi suuri aallokko, joka huusi ja kiukutteli meille, että hän ei missään tapauksessa tule mukkaamme. Hän kuulema muuttaisi lastenkotiin ja jäisi Stadiin kavereidensa kanssa.

Kun lopulta tulimme tänne ja oma pyörremyrskyni vei minut mukanaan, tyttömme aallokko oli hiipunut ja hän oli sitä mieltä, että ei missään nimessä halua takaisin Suomeen. Jossakin välissä, kun eromme oli tullut hänenkin tietoonsa, kysyin ohimennen ympäripyöreästi haluaisiko hän takaisin. Tyttö oli säikähtänyt ja kertonut isälleen, että pelkää sitä, että muuttaisn takaisin ja pakottaisin hänet mukaansa.

Nyt aikaa on kulunut puoli vuotta. Olemme taistelleet tytön epävarmuutta koulussa vastaan, olemme yrittäneet kannustaa häntä aloittamaan jonkin harrastuksen ja olemme yrittäneet auttaa häntä kaikin mahdollisin keinoin. Integroituminen samanikäisten joukkoon ei ole kuitenkaan onnistunut niin hyvin, kuin kaikki haluaisimme ja viime aikoina tyttö on alkanut näyttämään pieniä masentuneisuuden ja eristäytymisen merkkejä. Aika koulupsykologille on jo varattu ja asiasta yritetään keskustella rauhallisesti ja aikuismaisesti, mutta murrosikäisen hormonipiikkien vaikutuksenalaisena olevan lapsukaisen kanssa se on ajoittain lähestulkoon mahdotonta. Erotilanteemme ei varmasti selkeytä lapsen ajatusmaailmaa, vaikka eromme onkin riidaton ja rauhallinen.

Olemme sopineet, että tyttö pääsee käymään moikkaamassa kavereitaan kesälomalla. Nyt hän ilmoitti, että kun menee sinne, ei palaa enää takaisin. Hyvin päättäväisesti ja ilman kompromisseja.

Tämä tietysti laittaa oman tilanteeni taas uuteen valoon. Tottakai olen vieläkin ajoittain ajatellut paluuta (opiskelun jatkaminen) ja miten se vaikuttaisi kaikkeen. Olisinko valmis jättämään taakseni kaiken sen, mitä olen täällä saanut jalkojeni alle rakennettua? Löytyisikö minulta oikeasti voimia muuttaa uudelleen ja aloittaa jälleen lähes kaikki alusta? Ja miten rationaalinen on tyttöni toive paluusta? Kuinka nopeasti hän kyllästyisi siihen, että kaikkea sitä, mitä hänellä on täällä, ei enää Suomessa olisikaan ja haluaisi muuttaa takaisin tänne? Taloudellinen tilanteenihan tulisi muuttumaan radikaalisti ja en pystyisi tarjoamaan hänelle sitä, mitä hän saa täällä. Silmissä kasvavan teinin rahankäyttö mm. vaatteisiin on melkoinen. Mikä olisi kummallekin parasta? Täällä tyttö luultavimmine ei tule pääsemään lukioon koulusysteemin erilaisuudesta johtuen (lukioon pääsee vain kermat päältä), mutta Suomessa tie lukio-yliopisto-tai mikä tahansa olisi avoimenmpi. Tytön äidinkieli on suomi, mikä tulee hyvin esille kiukkukohtausten aikana, vaikka puhuukin paikallista murretta täydellisesti ja eroa paikallisiin ei edes huomaa.

Tätä korttia ei ole vielä käännetty. Aika näyttää, sainko käteeni Mustan Pekan vai villin kortin. Tätä korttia tasoittamaan vaaditaan seuraavaksi todellinen valttikortti. Sen saatan joutua vetämään hihastani.


tiistai 5. helmikuuta 2013

Keittiöfilosofiaa

Eilen oli taas RAVi-päivä, eli kävin kuuntelemassa, mitä rakas työvoimaneuvojani oli tällä kerralla keittänyt kokoon. Joulukuun tapaaminen ei mennyt ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, sillä olimme sopineet soittoajasta. Kaksi päivää sitä ennen hän kuitenkin soitti minulle ja kertoi ilouutisen, että minun pitäisi täytellä muutama puuttuva lomake. Kyseisiä lomakkeita olimme käsitelleet marraskuun tapaamisella. En ole saanut työttömyyskorvausta koko tämän syksyn aikana ja kysyinkin häneltä, onko minun pakko täyttää kaikki hiivatin paperit. Toinen lomakkeista on ns. näyttö siitä, että oikeasti hakee töitä. Lappuseen pitää kirjoittaa jokaikinen paikka, mitä olet hakenut työttömyyden aikana (tästä syystä minuilla onkin hyvä kuva siitä, kuinka paljon paikkoja olen läpikäynyt, ei siis pelkkää mutu-tuntumaa). Toiseen satuillaan sitten, miten paljon on tehnyt mm. väliaikaistyötä ja ilmoitetaan, onko vielä työnhalijana ja minkälaista työtä tuntimäärältään hakee. Tämän perusteella lasketaan työttömyyskorvaus.

No neuvojani sanoi, että minun ei tarvitse noita täyttää. Koska meillä lojuu kaikenlaista paperiroskaa joka nurkassa, heitin kyseiset lomakkeet harakoille. Nyt joulukuun lopussa sitten sain tietää, että ne pitääkin täyttää ja lähettää mahdollisimman pikaisesti neuvojalleni.

Ja minuahan tietysti nauratti. Mistaä hitosta minä siihen hätään löytäisin kaikki ne paikat, joihin olin marraskuussa hakenut? Onneksi suuri osa hakemuksista oli sähköisiä, joten sain ainakin osan kirjailtua uudelleen mustana valkoiselle. Nyt joulu- ja tammikuun lomakkeiden täyttö oli hankalampaa, kun osa tiesdoista tietenkin oli taas mapitettu ö-mappiin.

Sovimme sitten puhelimessa, että soittelemme kahden päivän päästä uudelleen. Silloin, kun sovittu soittoaika oli. Kyseisenä päivänä ei soittoa kuitenkaan kuulunut. Yritin soittaa neuvojalleni, mutta hän ei ollut tavattavissa. Iltapäivällä kävin vielä palauttamassa blankettini ja kyselin neuvojaani samalla. Ei ollut tavattavissa. Tammikuussa sain sitten tiukkasanaisen kirjeen, että en ollut kuulema ilmestynyt tapaamisellemme. Ja Kissan Viikset. Ei ollut tarkoituskaan, sillä meillä oli soittoaika ja olin yrittänyt häntä tavoittaa. Minulle annettiin tiukka takaraja (muutama päivä) aikaa miettiä, haluanko pysyä toimiston listoilla. No tottakai halusin, sillä työttömyyskorvaukseen oikeuttava työaikarajani alkaa olla täynnä.

Seuraava ilouutinen olikin sitten se, että vaikka minulla nyt jo onkin vaadittu 12 kuukautta töitä 2 vuoden sisällä täynnä, en mahdollisesti siltikään tule saamaan minkäänlaista työttömyyskorvausta. En nimittäin ole enää työtön, koska olen työsuhteessa mieheni työpaikalla ja vaikka se on vain muutama tunti viikossa.

Minut pitäisi ensin irtisanoa, minun pitäisi hakea työttömyyskorvausta ja vasta sen jälkeen minut voisi palkata uudelleen. Eli periaatteessa olen tehnyt syntiä, josta minua rangaistaan, koska olen ottanut, ennenkuin saan työttömyyskorvausta, työpaikan vastaan. Että voihan rähmän käki. Tähän ei auta papit, eikä lukkarit, eikä edes kymmenen Ave Mariaa. Tuskin kiroilukaan.

Ajattelin kuitenkin käydä neuvottelemassa työttömyyskassan kanssa, miten he tilanteen näkevät. Palveluneuvojani kun on aikaisemminkin johtanut minua harhaan, niin ehkä tässä on sama tilanne. Jotenkin tuntuu uskomattomalle, mutta toisaalta taas voisi olla tottakin. Täällä kun kaikilla ei ole automaattisesti oikeutta työttömyysturvaan, niinkuin koto-Suomessa ja mitään ansiosidonnaisia tai peruspäivärahoja ei täällä tunneta.

Että näin on näppylät tällä rintamalla.

Olen myös miettinyt paaaaallllljoooon tulevaisuuttani, vaikka yritänkin ottaa hetken kerrallaan ja välttää malttamattomuutta. Jotakin on kuitenkin vedettävä hihaan Ässän ja Jokerin seuraksi.

Olen päättänyt hakea Helsingin Yliopistoon.

Kuten olen täällä(kin) valituskauteni parhaimpana flow-aikana kirjoitellut, jäi minulta yliopisto-opinnot pelkän laiskuuden takia. Olin päässyt valtiotieteellisen tiedekunnan 5. varapaikalle haussa. Valintakoe oli mennyt hyvin ja ovea kiinni sulkiessani oli tullut mieleeni, että olin vastannut yhteen sosiaalipolitiikan kysymykseen vähän vierestä. Menetetty opiskelupaikka johtui luultavammin juuri siitä ja jotenkin sisuni ei antanut periksi hakea enää seuraavana vuonna uudelleen. Olen katunut tuota päätöstä tähän asti.

Kun elämäni on nyt kuitenkin kiertänyt ympyränsä sulkeutuen tiettyyn pisteeseen, josta aloitetaan uusi, ajattelin sulkea myös tämän ympyrän ja kokeilla. Se ei pelaa, joka pelkää ja filosofian laitoksen pääsykirja Platonin "Valtio" on jo ostettu, otettu selvää hakumenettelystä ja valintakoepäivä merkitty kalenteriin.

Mutta tässäkin asiassa on mutta.

Olen nimittäin ajatellut, että jos nyt jostakin kumman syystä satun pääsemään sisään, yritän vaihtaa opiskeluoikeuteni tänne. Sekin nimittäin näyttäisi olevan pienten kiemuroiden jälkeen mahdollista ja saisin jäädä paikkaan, jossa minulla on asunto, työpaikka, joka mahdollistaisi myös opiskelun ja jossa varmasti valitsemani alan opiskelua arvostettaisiin ja jopa tuettaisiin. Kyseisessä keittiössä kun on paljon avaraa tilaa filosofoida kokkailun lomassa. Sekä täällä on tietysti tyttäreni. Ja kotikaupunki, jonka tunnen yhtä omakseni, kuin Tampereen ja Tokion.

Jos tuo siirto sitten ei olisikaan mahdollista, on asiaa mietittävä uudelleen.

But when there is a will, there is a way.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Alfauros

Kun on 20 vuotta elänyt jonkin sortin erittäin fyysisen alfauroksen kanssa, miten helppoa olisi sopeutua elämään vähemmän fyysisen, henkisemmän olennon kanssa? Tai fyysisen, mutta vähemmän alfan?

Toipumiseni on edennyt siihen vaiheeseen, että olen oikeasti alkanut vilkuilla vastakkaisen sukupuolen tarjontaa tässä kyläpahasessa. Päivittäin tulee vastaan vaikka minkä näköistä, monen sortin hiihtäjää ja tarjonnan skaala on valtava hipistä mustapukuiseen pankkiiriin, toinen toistaan upeamman näköisiä. Muutama alfaurostkin on vastaan kävellyt.

Sydän on tavallaan valinnut jo yhden, silmä on katsonut ihan varmuuden varalle toistakin.

Molemmat näistä vaihtoehdoista ovat fiksuja, itsenäisiä, omin toimin toimeen tulevia kansalaisia. Kumpikaan ei ole vielä toistaiseksi etsinyt silmiäni tissieni välistä, vaikka varustusta katsottavaksi olisikin. Toinen katsoo reippaasti ihan suoraan silmiin, toinen vilkuilee tatuointia olkavarressani, sitä punttisalilla ulkoilluttaessani.

Silmiini katsova, ei-alfaurokselta vaikuttava miekkonen on yhteiskunnan tukipilari - eli siinä mielessä alfa - asioita toteuttava, ei pelkästään niistä puhuva duracell-pupu, joka tekee enemmän kuin omaan työnkuvaansakaan kuuluisi. Silmiini katsomisesta huolimatta kuitenkin tuntee olonsa lähelläni epävarmaksi: vaihtaa seisoma-asentoa samanaikaisesti, kuin itse niin teen. Vaikka minä en mikään alfanaaras olekaan, niin näyttää silti seuraavan tekemistäni.

Näennäisesti alfauros, fyysinen lihapakkaus puolestaan ei katso silmiin, vaan tatskaan ja kääntää katseensa, kun tulee huomatuksi vilkuilustaan. Ei kuitenkaan seuraa asentoni vaihtamista, eikä kyllä ole jäänyt seisomaan ihan lähelle viereenkään. Ainakaan toistaiseksi.

Kun alfauros on poistunut kuviosta, onko alfanaaras astunut tilalle? Vai ettei olisi niin, että alfanaaras on aina ollut paikalla ja alfauros onkin joutunut vaihtamaan juuri siitä syystä, kun kaksi alfaa ei mahdu samaan laumaan?

lauantai 2. helmikuuta 2013

Lähtölaskenta alkaa 3: Silmä silmästä vai silmästä silmään?

Se on kuulkaapas nyt niin, että tapasin tämän Toisen Naisen, Kossisen Hanenakin tässä blogissa erään sattumuksen vuoksi tunnetun.

Ne, jotka odottavat verta ja kyyneliä, oikeaa kunnollista kissatappelua, saavat vaihtaa blogia etsimällä vaikkapa hakusanalla: Kissatappelu. Ehei. Meidän tapaamisemme meni ihan miellyttävissä tunnelmissa, kaikista epäilyistä huolimatta. Mikäpäs siinä tavatessa, kaksi aikuista naista.

Odotin ja salaa toivoin tapaavani jonkinlaisen hirviön. Säädyttömän miestennielijän, joka olisi ainakin 10 vuotta minua nuorempi ja kliseinen nuorempi versio itsestäni. Odotin tapaavani röökiä ja viinaa vetävän harpun tai ihan minkä tahansa epämiellyttävän naikkosen, jota ei tapaamisen jälkeen enää tarvitsisi edes ajatella.

Mutta eihän siinä tietenkään niin käynyt. Tapasin ihan miellyttävän naisihmisen, jolla vaikutti olevan molemmat jalat tukevasti maan pinnalla. Naisihmisen, jonka kanssa löysimme melkein heti yhteisen sävelen ja kielen, vaikka kumpikin joutui oikeastaan puhumaan vieraalla kielellä. Naisihmisen, joka kokee huonoa omaatuntoa siitä, että mieheni ei hoitanut tarinaansa minun kanssani kunnolla loppuun, ennekuin aloitti suhteen mieheni kanssa. Tai mieheni suhteen hänen kanssaan. Naisihmisen, joka on kokenut naiselle ehkä pahimman: oman lapsensa kuoleman onnettomuudessa. Naisihmisen, joka on 10 vuotta miestäni vanhempi.

Puhuimme pääasiassa tyttärestäni ja siitä, että hän ei missään nimessä aio ottaa äidin paikkaa tämän elämässä sekä siitä, että kaikki tärkeät päätökset ja asiat kulkevat vielä minun ja mieheni kautta, vaikka tyttö yrittäisikin kysyä lupaa tai vastausta häneltä. Lupasimme myös olla yhteydessä, jos lapsen suusta tulee sellaista, että toinen on luvannut jotakin. Tämä kuulema tulee olemaan jossakin vaiheessa ajankohtaista: hän toki on kokenut saman oman lapsensa kanssa ja tyttäreni kanssa on viime aikoina tullut esiin samantapaisia reaktioita. Vanhempien kanssa pelataan, kun luullaan, että toinen ei saa asioista tietää mitään kautta

Oikeastaan olen ihan tyytyväinen, että suostuin tapaamaan hänet. Nyt on jälleen yksi nurkka henkisessä kämpässäni siivottu ja voin toden teolla suunnata katsettani taas tähän hetkeen ja siitä eteenpäin.

Toinen Nainen on esitelty jo mieheni vanhemmille eli mistään heppoisesta asiasta ei ole kysymys.

No mutta, mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Paluuta entiseen ei enää ole, enkä sitä enää totuuden nimessä haluaisikaan. Yksi kierros on pelattu loppuun, nyt jään odottelemaan korttien jakoa seuraavalle kierrokselle.

Ässä hihassani ja Jokeri toisessa (sekä pappi kukkarossa) on vielä pelaamatta .