keskiviikko 6. helmikuuta 2013

"Äiti, jos minä menen Suomeen, en tule enää takaisin!"

Olen jo jonkin aikaa odottanut korttien jakoa seuraavalle kierrokselle. Viimeiset pari kierrosta olen osannut latoa korttini pöytään suhteellisen hyvin ja kantavaa maata on alkanut kertyä jalkojen alle enemmän ja enemmän. Hihaanikin on jäänyt - kuten olen jo maininnut - pari ylimääräistä valttia seuraavia kierroksia varten.

Nyt pakka on mennyt ihan sekaisin ja ensimmäinen kortti, mikä jaossa minulle heitettiin, ei ole toivomani, vaikka olenkin sen saamiseen henkisesti varautunut: tyttäremme haluaa muuttaa takaisin Suomeen.

Ennen muuttoamme, kun kaikki oli vielä päällisin puolin ookoo, vaikka mieheni kävikin jo muuttoprosessiamme aivan eri tasolla, kuin me kaksi muuta, tyyäremme mielentilat vaihtelivat laidasta laitaan. Välillä hän oli onnellinen siitä, että tulisimme tänne, mutta tämän tasaisen pohjavirtauksen päällä mylvi suuri aallokko, joka huusi ja kiukutteli meille, että hän ei missään tapauksessa tule mukkaamme. Hän kuulema muuttaisi lastenkotiin ja jäisi Stadiin kavereidensa kanssa.

Kun lopulta tulimme tänne ja oma pyörremyrskyni vei minut mukanaan, tyttömme aallokko oli hiipunut ja hän oli sitä mieltä, että ei missään nimessä halua takaisin Suomeen. Jossakin välissä, kun eromme oli tullut hänenkin tietoonsa, kysyin ohimennen ympäripyöreästi haluaisiko hän takaisin. Tyttö oli säikähtänyt ja kertonut isälleen, että pelkää sitä, että muuttaisn takaisin ja pakottaisin hänet mukaansa.

Nyt aikaa on kulunut puoli vuotta. Olemme taistelleet tytön epävarmuutta koulussa vastaan, olemme yrittäneet kannustaa häntä aloittamaan jonkin harrastuksen ja olemme yrittäneet auttaa häntä kaikin mahdollisin keinoin. Integroituminen samanikäisten joukkoon ei ole kuitenkaan onnistunut niin hyvin, kuin kaikki haluaisimme ja viime aikoina tyttö on alkanut näyttämään pieniä masentuneisuuden ja eristäytymisen merkkejä. Aika koulupsykologille on jo varattu ja asiasta yritetään keskustella rauhallisesti ja aikuismaisesti, mutta murrosikäisen hormonipiikkien vaikutuksenalaisena olevan lapsukaisen kanssa se on ajoittain lähestulkoon mahdotonta. Erotilanteemme ei varmasti selkeytä lapsen ajatusmaailmaa, vaikka eromme onkin riidaton ja rauhallinen.

Olemme sopineet, että tyttö pääsee käymään moikkaamassa kavereitaan kesälomalla. Nyt hän ilmoitti, että kun menee sinne, ei palaa enää takaisin. Hyvin päättäväisesti ja ilman kompromisseja.

Tämä tietysti laittaa oman tilanteeni taas uuteen valoon. Tottakai olen vieläkin ajoittain ajatellut paluuta (opiskelun jatkaminen) ja miten se vaikuttaisi kaikkeen. Olisinko valmis jättämään taakseni kaiken sen, mitä olen täällä saanut jalkojeni alle rakennettua? Löytyisikö minulta oikeasti voimia muuttaa uudelleen ja aloittaa jälleen lähes kaikki alusta? Ja miten rationaalinen on tyttöni toive paluusta? Kuinka nopeasti hän kyllästyisi siihen, että kaikkea sitä, mitä hänellä on täällä, ei enää Suomessa olisikaan ja haluaisi muuttaa takaisin tänne? Taloudellinen tilanteenihan tulisi muuttumaan radikaalisti ja en pystyisi tarjoamaan hänelle sitä, mitä hän saa täällä. Silmissä kasvavan teinin rahankäyttö mm. vaatteisiin on melkoinen. Mikä olisi kummallekin parasta? Täällä tyttö luultavimmine ei tule pääsemään lukioon koulusysteemin erilaisuudesta johtuen (lukioon pääsee vain kermat päältä), mutta Suomessa tie lukio-yliopisto-tai mikä tahansa olisi avoimenmpi. Tytön äidinkieli on suomi, mikä tulee hyvin esille kiukkukohtausten aikana, vaikka puhuukin paikallista murretta täydellisesti ja eroa paikallisiin ei edes huomaa.

Tätä korttia ei ole vielä käännetty. Aika näyttää, sainko käteeni Mustan Pekan vai villin kortin. Tätä korttia tasoittamaan vaaditaan seuraavaksi todellinen valttikortti. Sen saatan joutua vetämään hihastani.


5 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Tai kukkarosta?

Nimetön kirjoitti...

Suomessa pääsisitte molemmat, sinä ja tytär, aloittamaan oman elämän, puhtaalta pöydältä, ilman eron, ex-miehen ja toisen naisen, epäonnenkin, lähelle langettamaa varjoa. Ja eikös se ex-mies jotain elatusapua joutuisi kuitenkin maksamaan teille Suomeenkin? Lapsen kiistaton oikeus äidinkieleen, tunnekieleensä, on myös tärkeä tekijä silloin kun lapsi erityisesti tarvitsee vertaissuhteita ja tukea tai pelkästään itselleen sanoja verbalisoidakseen ja hahmottaakseen ajatuksiaan ja emootioitaan. Etenkin kun lapsi on ainoa perheessä, aidosti samankielisten vertaisten löytäminen on elintärkeää. - Mutta muuten olen sitä mieltä, ettei mikään ole mahdotonta murrosikäisenkään kanssa.

Maisa kirjoitti...

Olen anon kanssa samaa mieltä.

Jätä mies elämään omaa uutta elämäänsä ja palaa tytön kanssa Suomeen. Aloitatte täällä uuden oman itsenäisen elämänne.

Elatusavun saat Suomeenkin, ei se vanhemmuus ole maasta kiinni. Ja kyllä Helsingistä aina töitä löytyy.

Rohkeasti vaan, elämä odottaa!

Jääkarhu kirjoitti...

Anonyymi ja Maisa. Puoli vuotta sitten tulin tänne ja alitin uuden elämän. Todella puhtaalta pöydältä, kirjaimellisesti. Jätin kotimaahan ystäväpiirini, suhteellisen hyvän työpaikan, asunnon, harrastukset. Vähitellen olen joutunut rakentamaan täällä kaiken alusta ja tässä onkin kysymyksessä juuri se, että en ole valmis tekemään sitä uudelleen. Vaikka tilanne onkin kinkkinen monin puolin, vallitsee elämässämme tällä hetkellä jonkinlainen tasapaino, mulla on töitä, katto pään päällä ja ystäväpiiri ja harrastuksetkin ovat hyvällä mallilla. Tytön mielipiteet puolestaan vaihtelevat murrosikämäisen vuoristoratamaisesti. Nyt tällä hetkellä hän ei enää haluakaan takaisin. En ole valmis ttamaan sitä riskiä, että puolen vuoden päästä tyttö sitten haluaa päästä tänne, perheen ja sukulaisten luo Suomessahan minulla/hänellä ei enää perhettä ol, vaan kaikki ovat täällä. Jos muutto tulee ajankohtaiseksi esimerkiksi haluamani opiskelun vuoksi, niin siihen on vielä aikaa miettiä kaikki halki useampaankin kertaan. Oven jätän raolleen, mutta tällä hetkellä en työnnä sitä enempää auki.

Jääkarhu kirjoitti...

Ainiin, piti vielä kommentoida tuota elatusapua. Sekään ei ole ihan niin selvää, saisinko elatusavun samansuuruisena Suomeen, kuin mitä sen täällä saan. Ja töiden halu Helsingistä... no joo, siitä ei ole ihan noin positiiviset kokemukset ja asunnon saannista vielä vähemmän. En ole valmis asumaan alle 20 neliön yksiössä ja maksamaan siitä puolet palkastani...