sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Alfauros

Kun on 20 vuotta elänyt jonkin sortin erittäin fyysisen alfauroksen kanssa, miten helppoa olisi sopeutua elämään vähemmän fyysisen, henkisemmän olennon kanssa? Tai fyysisen, mutta vähemmän alfan?

Toipumiseni on edennyt siihen vaiheeseen, että olen oikeasti alkanut vilkuilla vastakkaisen sukupuolen tarjontaa tässä kyläpahasessa. Päivittäin tulee vastaan vaikka minkä näköistä, monen sortin hiihtäjää ja tarjonnan skaala on valtava hipistä mustapukuiseen pankkiiriin, toinen toistaan upeamman näköisiä. Muutama alfaurostkin on vastaan kävellyt.

Sydän on tavallaan valinnut jo yhden, silmä on katsonut ihan varmuuden varalle toistakin.

Molemmat näistä vaihtoehdoista ovat fiksuja, itsenäisiä, omin toimin toimeen tulevia kansalaisia. Kumpikaan ei ole vielä toistaiseksi etsinyt silmiäni tissieni välistä, vaikka varustusta katsottavaksi olisikin. Toinen katsoo reippaasti ihan suoraan silmiin, toinen vilkuilee tatuointia olkavarressani, sitä punttisalilla ulkoilluttaessani.

Silmiini katsova, ei-alfaurokselta vaikuttava miekkonen on yhteiskunnan tukipilari - eli siinä mielessä alfa - asioita toteuttava, ei pelkästään niistä puhuva duracell-pupu, joka tekee enemmän kuin omaan työnkuvaansakaan kuuluisi. Silmiini katsomisesta huolimatta kuitenkin tuntee olonsa lähelläni epävarmaksi: vaihtaa seisoma-asentoa samanaikaisesti, kuin itse niin teen. Vaikka minä en mikään alfanaaras olekaan, niin näyttää silti seuraavan tekemistäni.

Näennäisesti alfauros, fyysinen lihapakkaus puolestaan ei katso silmiin, vaan tatskaan ja kääntää katseensa, kun tulee huomatuksi vilkuilustaan. Ei kuitenkaan seuraa asentoni vaihtamista, eikä kyllä ole jäänyt seisomaan ihan lähelle viereenkään. Ainakaan toistaiseksi.

Kun alfauros on poistunut kuviosta, onko alfanaaras astunut tilalle? Vai ettei olisi niin, että alfanaaras on aina ollut paikalla ja alfauros onkin joutunut vaihtamaan juuri siitä syystä, kun kaksi alfaa ei mahdu samaan laumaan?

Ei kommentteja: