lauantai 23. helmikuuta 2013

Kosketus takareunaan

"Jääkarhu näki Toisen Jääkarhun viittovan tulemaan luokseen. Se näki tämän puhuvan: "Tule, minä näytän sinulle turvallisen maanpinnan. Tiedäthän, vaikka puukin kasvaisi kallion päälle, löytävät sen juuret tien maan pinnalle, johon voi takertua. Lopulta puuta ja kalliota ei voi enää erottaa, niin tiiviisti ne ovat kietoutuneet toisiinsa."

Jääkarhu vaistosi, että Toinen Jääkarhu tiesi, mistä se puhui. Se vaistosi, että myös Toinen Jääkarhu oli uinut jään alla. Sen katseesta näki, että sen kyky hengittää pinnan alla oli vielä suurempi kuin Jääkarhun itsensä. Jääkarhu tiesi. Se oli löytäyt vertaisensa. Jonkun, joka tiesi, mitä Jääkarhu tuntee sisällään. Jonkun, jolle ei tarvinnut kertoa kaikkea sanoin, joita Ihminen on keksinyt.

Jääkarhu halusi seurata Toista Jääkarhua, kulkea tämän vierellä imien itseensa sitä rauhaa, jota Toisen Jääkarhun jokaisesta ihosolusta ja karvanpäästä tihkui. 

Jääkarhu oli kuitenkin epävarma. Ehkä olen ymmärtänyt Toisen Jääkarhun sanat väärin. Ehkä olen tulkinnut sen silmien katseen aivan pieleen. Ehkä olen ollut liikaa Karhujen ja Ihmisten seurassa, enkä enää osaa käyttäytyä lajitoverieni kanssa. Ehkä olin liian kauan pinnan alla ja ehkä kaikki, joka näyttää vähänkin Jääkarhulta, imee minua luokseen, eikä päästä irti. Miten voin luottaa enää yhtään mihinkään? Entä jos tämä ei olekaan Jääkarhu, vaan ihan tuiki tavallinen Karhu, jonka vain näen samein silmin.

Ehkä Jääkarhua ei olekaan luotu Toisen Jääkarhun pariksi, vaan kulkemaan yksin niin kauan, kuin maa kantaa sen jalkojen alla. Ja sen jälkeen pinnan alla. Sehän olisikin jo tutuksi tullut rutiini.

Jääkarhu katsoi Toisen Jääkarhun silmiin. Ehkä kuitenkin käyn katsomassa sen puun kallioineen."

Toin tullessani Suomilandiasta Porkkanaflunssan, joka imi minusta viikon aikana mehut täysin pois. Puhumattakaan äänestäni, joka loppuviikosta oli pelkkää kähinää ja yöunistani, jotka yskimisen vuoksi jäivät koko viikon lain sallimaa lyhyemmiksi.

En tiedä, laittaisinko ensimmäisen kosketuksen pyörremyrskyni takaseinaään yleisen väsymykseni syyksi vai onko jälkimyrsky oikeasti alkamassa. Mene ja tiedä.

Torstai-iltana olin väsynyt ja ärsyyntynyt, niinkuin entiselle salapippuriselle luonteelleni oli ennen tunnusomaista. Olin nukkunut todella vähän, olin tehnyt mieheni työpaikalla töitä pitkän päivän sihteeri-näpsän ollessa poissa ja tuuratessani oman kokkipestini liusäksi myös tätä. Olisin halunnut viettää hiljaisen koti-illan, sillä tiesin, että perjantaina olisi tulossa taas Multitasking-päivä, jolla olisi pituutta 16 tuntia kaikkine kommervenkkeineen. Niinpä en riemastunut hirveästi, kun mieheni oli kutsunut meille iltaruokavieraita.

No, kokkasihen hän kyllä osan ruuasta, mutta kaupasta hankkimansa raaka-ainemäärä oli vähän nafti riittämään koko porukalle. Vaikka olenkin välillä kirkon keittiössä töissä, niin ihan jeesustelemaan en ole vielä oppinut ja ruokkimaan koko seurakuntaa kahdella kalalla ja viidellä leivällä, vaikka vähistä raaka-aineista kyllä usein olenkin taikonut paljon. Mieluiten olisin myös vetänyt jo tuossa vaiheessa pyjaman päälleni ja syönyt iltaruokani teeveetä töllöttäen ja aivot nollaten.

Mutta ei. Piti seurustella ruokapöydässä kiukkuisena ja väsyneenä ja viiniäkään ei lasiini kaadettu, vaikka itselleen ja vieraallemme mies runsaalla kädellä sitä valuttikin. Olisi siis pitänyt vesikin osata muuttaa itse viiniksi. Kaiken lisäksi mieheni oli vielä tokaissut kokkauksemme jossakin vaiheessa, että vaikka minua sihteerikön töihin perehdytetäänkin, niin todennäköistä on, että en tule siinä hommassa kuitenkaan jatkamaan, vaan kohdalleni on muita suunnitelmia. Nimittäin yhteistyökumppanin keittiö, jonka minun oletetaan ottavan haltuuni kevään aikana ja yhteistyökumppanin sihteerikkö ottaisi haltuunsa sihteerikön hommat mieheni konttuurissa. Tästä toki ei ole sitten ollut tarvetta kertoa minulle mitään.

Osasin ärsyyntyä näin pienestä asiasta. Loppujen lopuksihan on ihan sama, tekisinkö tuntini ihan naapurissa vai joutuisinko kävelemään parisataa metriä ylämäkeen. Olin toki ajatellut, että voisin koordinoida työt siten, että olisin ottanut kaikkii kolme pestiä haltuuni, sillä kaikki kolme ovat osa-aikaisia ja ne yhdistämällä tulisi yksi kokopäiväinen pesti täyteen. Tosin niin, että välillä olisi tunteja enemmän, välillä vähemmän, mutta tasaantuisivat kuitenkin pidemmällä aikavälillä.

Ja Ylämäen paikassa ei ole tietenkään Alfaa.

Niinpä sitten vieraan häivyttyä teilleen ja mieheni ja tyttäremme alkaessa katsomaan elokuvaa, päätin loitota bouduaariini. Tuli nimittäin itku. Vanha kunnon tutuksi tullut vollotus, jolle ei meinannut syksyllä tulla loppua ja oli hankalaa lopettaa myös tällä kerralla.

Myös tästä yöstä tuli levoton ja pätkäinen. Onneksi kuitenkin Perjantai-Buddhani oli pitkästä aikaa löytänyt tiensä luokseni ja pääsin jo heti aamusta Alfan vierihoitoon imemään voimaa ja rauhaa loppupäivää varten. Ilta nimittäin tulisi olemaan pitkä.

Perjantai-Buddha muisti olla rinnallani koko päivän ja iltaa kohti mennessä rauhaton mieleni alkoi löytää tietään takaisin jonkinlaiseen tasapainoisempaan olotilaan, jossa pystyi jo vähän jopa vitsailemaan ja nauramaan. Vaikka perjantai oli juuri vaihtumassa lauantaiksi, kun lopetin työni, niin en tuntenut enää itseäni väsyneeksi, vaan suhteellisen tyytyväiseksi onnistuneeseen päivään. Torstai-illan pahamieli ei kuitenkaan unohtunut.

Mutta Perjantai-Buddhaa voisin kiittää myös siitä namupalasta, jota hyvin, hyvin harva pääsee kuulemaan ja meinasinpa jopa pudottaa korvat päästäni.

Kuulin nimittäin papin sanovan ruman sanan aivan niinkuin se kirjoitetaan. Eikä se ollut Helvetti tai Saatana, joista ihan Raamatussakin puhutaan ja joista papit puhuvat kyllä ihan työkseensäkin, vaan jotakin paljon maallisempaa. Jotakin, jonka luulin kuuluvan omaan sanavarastooni, mutta en ääneenlausuttuna kirkonmiehen sellaiseen.

En tiedä, ehkä olen pervo, mutta tuo sai hymyn huulilleni


Ei kommentteja: