sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Kafkas motorbike - the greatest book of our time

Sain tulppaaneja. Työkaverilta.
Siltä joka vei mun munat... **
Kuka muistaa, missä elokuvassa puhutaan Kafkan moottoripyörästä?

No niin, oli miten tahansa, edelliseen postaukseen tuli kommentti, että alkaa olla aika kafkamaista jo. En tiedä, tarkoitettiinko sillä elämääni vai kirjoitustyyliäni. Jokatapauksessa ajattelin tehdä pienen puhdistuksen: sekä elämääni, että kirjoitustyyliini.

Niinpä tänä aamuna kaivoin heti herättyäni ja teekupposeni juotuani pölyimurin esille ja imuroin koko kämpän. Sen jälkeen vaihdoin petivaatteet ja kävin heittämässä likapyykin pesukoneeseen, juuri ennenkuin aloin valmistelemaan lounasta itselleni ja tyttärelleni ja vähän sen jälkeen, kun ruokin kissani... Sitten olikin jo aika.....

Nääääääääääääiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii, no ei nyt sentäs!

Ei se nyt ihan näinkään mene. Ei se istu minuun, tuo ei-kafkamaisuus, ei elämässäni, eikä kirjoitustyylissäni. Kafkamaista tai ei, aion jatkaa aloittamallani linjalla ja katsoa tien loppuun. Meni syteen tai saveen. Ja kafkamaisuuden voin itseasiassa tulkita jopa kunnianosoituksena, sillä Kafka on kiehtonut minua nuoruudestani asti.

Se, mitä todellisuudessa tapahtui, oli se, että kuten jo lupailinkin, pääsiäisangstini päätin heittää mäkeen istumalla vielä ilta-/yömessussa ja takomalla päähäni, että pääsiäisangstia ei ole ja kaikki on kunnossa. Mutta kuinkas ollakaan, pappimme taisi olla asiasta aivan eri mieltä. Vaikutti itse tällä kerralla vähän hiljaiselle ja jopa surulliselle, puhui siitä, että elämässämme myös rakkaiden ihmisten joko konkreettisen tai symbolisen hautaanlaskemisen lisäksi joudumme koko ajan hautaamaan myös unelmiamme ja toiveitamme. Että kaikki ei mene aina haluamallamme tavalla ja joskus on luovuttava jostakin itselleen tärkeästä ja rakkaasta.

Kun sitten löydämme haudan, jonne aikanaan olemme unelmamme laskeneet, saatamme löytää mitä tahansa. Joskus haudan sulkenut kivi saattaa siirtyä paikaltaan ja eteemme tulee... Niin mitä? Jotakin uutta? Jotakin odottamatonta? Jotakin, minkä olemassaolosta emme tiedä? Jotakin, joka on tarkoitettu meitä varten? Jotakin, jonka jo luulimme kadonneen, mutta jonka saimme takaisin? Tyhjyys? Nämä kysymykset pulpahtivat mieleni syvyyksistä ja entistäkin hämmentyneempänä kävelin yöllä kotiin. Angstinihan piti päätyä jollekin mäelle, sen piti kadota sinne haudan uumeniin, mutta eipä se vaan niin tehnytkään. Ja nyt ollaan vasta pääsiäisen puolessa välissä, eikä minun ole ollut tarkoituksena jäädä katsomaan taakseni ja kaivamaan esiin jo haudatuksi tulleita asioita. Vaikka näin olenkin viimeisen 9 kuukauden aikana lähes päivittäin tehnyt.

Mitä löytyykään sieltä suurimmasta haudasta, jonka eteen on laitettu se suurin ja painavin kivi? Mahdanko löytää sieltä itseni? Sen, jota siivotessani olen aina kovasti yrittänyt kaivaa pölyjen alta esille. Löydänkö sieltä jotakin, mitä haluan löytää, vai jotakin, mitä en toivo löytäväni? Löydänkö itseni vai sen, mitä toivoisin olevani? Vai jotakin ihan muuta? Jotakin, mitä en elämääni halua? Uuden pettymyksen? Ja olisiko kuitenkin viisainta jättää koko kivi paikalleen? Toki tarinan mukaanhan kivi on niin painava, ettei sitä ihminen jaksa yksin siirtää, joten avautumiselle ei taida olla vaihtoehtoja, jos niin on käydäkseen.

Näinpä päätin sitten jatkaa pääsiäisen uskonnollisen hapatuksen ketjua ja kävin Zürichin Kunsthausissa, jossa on parhaillaan venäjänjuutalaisen Marc Chagallin näyttely. Olen aina pitänyt Chagallin mystisistä, symbolisista ja erittäin värikkäistä töistä ja olen ihan satavarma, että näyttelyn nähtyäni tulen taas näkemään värikkäitä unia, joissa pyörivät kaikenlaiset värikkäät otukset ja juutalaiset äidit.

Chagallin teoksissa yksi tärkeä pointti on ihmisten ja eläinten välinen suhde ja näyttelyn suosikkiteoksekseni löysin:



Marc Chagall: Le marchand de bestiaux (Karjakauppias)

Ja kuinkas ollakaan, kotimatkalla huomasin, että olin epähuomiossa ottanut kotiavaimieni sijaan työpaikkani avaimet.

Mitähän Freud olisi siitä sanonut?

** (eli selvennykseksi pienellä printatulla: värjäsimme lasten kanssa sipulinkuorilla munia keskiviikkona ja mun omat päätyivät lapsille, kun jostakin syystä heidän omansa menivät sekaisin ja kaikki eivät olleet tyytyväisiä munauksiinsa... Työkaveri sitten poti asiasta huonoa omaatuntoa ja toi seuraavana päivänä tulppaanikimpun, josta riitti jopa kahteen maljakkoon. Joo. Mäkin olisin suonut tarinan olevan vähän romanttisemman ;) Hih-hih, lensittekö lankaan?)

perjantai 29. maaliskuuta 2013

STING The book of my life

Sting on aina osannut asettaa sanansa niin, että minäkin tumpelo ne ymmärrän.

Kylmää vettä niskaan

26.3.2012.

Olin töissä. Mieheni pakkasi aamulla viimeiset muuttotavaramme, hoiti ne muuttofirman kuljetusautoon, pakkasi matkalaukkunsa ja lensi tiehensä.

Tuossa vaiheessa (ihan itseni toistamisen uhallakin sanon tämän vielä kerran) en tiennyt, että mieheni lensi pois myös uudesta pesästämme, vaikka sinne olikin vasta matkalla. Oma pikkupesäkolo odotti oikeasti jo jossakin muualla, mutta minulla ei ollut tässä vaiheessa siitä vielä tietoa. Jos olisi ollut muutakin, kuin pelkkä pelko ja pieni ajatus takaraivossa, niin pääsiäisangstiani potisin tänään jossakin muualla. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Siitä en olisi kuitenkaan päässyt eroon, olisi tilanne mikä tahansa.

Pääsiäiseen liittyy erittäin paljon uskonnollista hapatusta. Toisaalta uskova osapuoli yrittää vakuuttaa, että juuri tämä on se aika, jolloin kaikki meidät pelastetaan, kunhan vain annamme sen tapahtua. Toinen osapuoli, eli se uskomaton, puolestaan yrittää tupuuttaa omaa totuuttaan siitä, että mitään pelastusta ei ole. Mitään pelastusta emme edes tarvitse, koska uskova osapuoli elää pelkän harhan vallassa. Molemmat argumentoivat ja yrittävät saada muita vakuuttuneiksi. Kummaltakin puuttuu suvatsevaisuus toisen mielipiteitä kohtaan. Eri uskontokunnat saarnaavat suvaitsevaisuutta toisia uskontoja kohtaan, mutta toisaalla lietsovat vihaa ja riitaa. Uskonnottomat pilkaavat niitä, jotka uskovat, vähättelevät ja loukkaavat sanoillaan. Dalai Lama puhuu suvaitsevaisuudesta ja myötätunnosta toisia uskontoja kohtaan, mutta myös niitä kohtaan, joilla ei ole uskontoa. Uskonnottomuus ei tee kenestäkään pahaa ihmistä. Ihmisen teot ovat ne, jotka otetaan lukuun. Dalai Laman puheisiin haluaisin liittää osaltani myös sen, että uskonnottomat voisivat kyllä puolestaan harjoittaa samaa suvaitsevaisuutta ja myötätuntoa uskonnollisia kohtaan. Jokaisella olkoon oikeus omaan vakaumukseensa, olipa se sitten mikä tahansa. Paitsi toisten vahingoittaminen henkisesti tai fyysisesti.

Pääsiäisenä lähipiirissäni kaikki siis pyörii kirkon ympärillä. Muutenkin kuin kreikkalaisortodoksit kirjaimellisesti pääsiäisyönä oman kirkkonsa ympärillä. Tämä on osaltaan lisännyt omaa pääsiäisahdistustani, sillä olen koko elämäni ajan etsinyt omaa tietäni uskontojen virrassa, kuten jo aikaisemmin avauduinkin. Siispä aamulla ajattelinkin, että paras tapa taistella uskonnollisen hapatuksen aiheuttamaa angstia vastaan on mennä istumaan.... kirkonpenkkiin.

Tuumasta toiseen, vaikka viime aikoina olenkin istunut siellä vapaaehtoisesti jo useampaankin otteeseen ja kohta penkkiin varmaan kirjoitetaan pysyvä varaus nimelleni. Siellä Mr J.C. kuvaa ristillä roikkumassa katsoessani mietin sitä, miten yhä nykyäänkin ristiinnaulitaan ja puukotetaan selkään ihmisiä, jotka uskaltavat puuttua asioihin ja vaaltia epäkohtien ja epäoikeudenmukaisuuden poistamista. Kuten erästä läheistäni, joka juuri tällä viikolla luottamusmiehenä puuttui työpaikkansa epäoikeudenmukaiseen toimintaan ja tuli sitten haukutuksi ja henkisesti turpaanlyödyksi kolmen pomonsa toimesta, joille epäoikeudenmukaisuudesta ensin ilmoittanut pomo oli kertonut aivan eri tarinan. Ykskaks yllättäen, kun tilannetta alettiin selvittämään, omien kasvojensa säilyttämiseksi kyseinen henkilö pesi kätensä koko asiasta.

Vaikka kuvat ja papin puheet herättivätkin paljon ajatuksia - jälleen kerran - mielessäni, en siitäkään huolimatta vieläkään saanut tulenliekkiä pääni päälle, en salamaniskua, enkä mitään ahaa-elämystä, mutta kotimatkalla tunsin itseni yllättävästi... rauhalliseksi. Ehkä kuitenkin selviän tästä pääsiäisestä ilman suurempaa katastrofia. Ehkä tänä vuonna tapahtuukin jotakin hyvää. Ehkä istun penkilläni huomennakin iltamessussa ja ajan angstini viimeisetkin rippeet mäkeen. En tiedä onko sen mäen nimi Golgata vai Öljymäki, mutta johonkin mäkeen lähtö tuli joka tapauksessa. Oman pappimme uskonnollinen vakaamus kyllä kestää yhden hämmentyneen ja angstisen zen (perjantai-) buddhalaisen sielun ohjaamisen läpi pääsiäisen rituaalien.Vastapainoksi illalla tunnin meditaatio, niin eiköhän sinä häviä viimeinenkin pikkuangstin poikanen sinne, mistä on tullutkin. Ehkä odottamaan seuraavaa pääsiäistä, mutta tästä on jo puoliksi selvitty.

Angstiani kävin myös ulkoiluttamassa kylmässä, rännänsekaisessa vesisateessa. Sellaisessa juuri oikeanlaisessa Jääkarhujen sateessa, jossa voi päästää sanoja ilmaan niinpaljon kuin vain sielu sietää. Olen aina pitänyt sateessa, lumimyrskyssä ja tuulessa kävelemisestä. Silloin on tavallaan yksin omien ajatustensa kanssa ja saa kulkea rauhassa kenenkään häiritsemättä. Kun sellaiseen ilmaanhan ei laita *** koiraansakaan, saatikka menisi itse. Kiersin pitkän lenkin kaupungin ympäri kirkonkellojen soidessa ja muutaman rohkean turistin seikkaillessa karttojen ja kameroiden kanssa pieksävässä sateessa, ihmetellen jotakin hullua paikallista, joka ilman sateenvarjoa, otsatukka hupun alla märkänä ja rillit huurussa menee puolijuoksua katua pitkin.

Kannatti lähteä. Jälleen kerran löysi muutama ajatus pääkopassani oman paikkansa ja muutaman turhan, tarpeettoman ja negatiivisen päästin tuuleen riekkumaan isojen, kylmien sadepisaroiden sekaan. Yksi ajatus jäi kuitenkin mieleeni.

Mieheni, siis se tuleva entinen mieheni taitaa lukea tätä blogia. Ihan vain muutamasta ilmoille päässeestä lauseesta olen sitä jo pidemmän aikaa epäillyt ja nyt epäilyni saivat jonkinlaisen vahvistuksen.

Eli jos olet siellä ruudun takana, niin tervepä terve vaan!




maanantai 25. maaliskuuta 2013

Alfauros - osa 3 aka "Kun Alfauros tapasi Angry Birdsin"

Joskus, kun asiat eivät lankea eteen, kuin Manulle illallinen, 
on otettavat ohjat omiin käsiin.
(Eli Sveitsissä leivotaan ripsi riisipiirakat itse
Kysyin mieheltäni, onko hänkin huomannut sen, että Alfan kanssa neuvotellessa hänen  jokaista sanaansa kuunnellaan ja jos hän jotakin pyytää, se tehdään. Vähän niinkuin huomaamatta päällepäsmärimäisesti. Mieheni oli ihmeissään: "No ei kai nyt sentään. En ole huomannut..." Vaikka hän on ehkä enemmän Alfan kanssa kosketuksissa kuin minä.

Neuvottelen tulevista tapahtumista mielelläni Alfan kanssa. Siinäkin tapauksessa, ettei välillämme olisi mitään ylimääräistä elektroniikkaa ja salamointia, olisin nauttinut siitä, että vastauksia kysymyksiin ei tarvitse kaivaa nenän kautta, vaan ne tulevat suoraan kysymykseen heti ja suorana. Kieroon kysymykseen pilke silmässä myös vastaus tulee kierona ja pilke silmässä. Mitään ei tarvitse jättää arvailun varaan ja asiat rullaavat eteenpäin. Ensimmäisen työneuvottelumme pienen hämmennyksen ja oman reviirin etsimisen jälkeen olemme löytäneet kumpikin hyvin paikkamme jäerjestyksessä niin, että molemmat tietävät, että toisen lupaamaan asiaan pystyy luottamaan. Toisin kuin sairauslomalla olevan Sihteeri Näpsän kanssa. Kuulema.

Tämän kuukauden aikana olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kaikki, mitä Alfa "käskee", tulee tehdyksi, eikä kukaan sano vastaan. Alfa ei kuitenkaan oikeastaan käske, vaan pyytää ja aina muistaa mainita: "Jos siitä vain ei ole sinulle liikaa vaivaa." Toisena vaihtoehtona on: "Tekisitkö tämän, vaan hoidanko minä?" Höysteenä ja mausteena on aina ystävällinen katse silmissä ja aurinkoinen hymy huulilla. Kenenkään en ole kuullut sanovan, että ei se nyt käy tai teepäs sinä se nyt. Kukaan ei myöskään ilmeisesti ole huomannut, miten heitä käskytetään. Alfalla on myös tapana saada aina viimeinen sana, olipa kysymys neuvottelusta tai sähköpostiviesteistä.

Kun Alfa hoitaa asian itse, silloin se tapahtuu heti, eikä huomenna. Alfa on  Duracell-pupu, joka saapuessaan paikalle aktivoi myös muut tekemään asiat mahdollisimman säntillisesti ja parhaansa mukaan. Ettei kysyttäessä tarvitse sanoa: "Sori, ei ollut aikaa, teen sen vaikka myöhemmin!" 

Sitten tuli taloon Jääkarhu. Angry Bird, jonka naama punoittaa varsinkin keittiön kuumuudessa.. Alfanaaras.

Kun Alfa kyseli pari viikkoa sitten, tekisikö Angry Bird heidän kokoukseensa muutaman pikku leipäsen, Angry Bird sattumalta sanoi, samalla tavalla hymyillen: "Sori, olen jo luvannut muuta..." Alfauros vastassaan Alfanaaras. Kaksi pitkäpinnaista persoonaa, jotka kumpikin pitää kiinni periaatteistaan. Kaksi henkilöä, joiden ajatukset kulkevat usein melko pitkälle samoja ratoja. Kaksi ilmeisen tasavahvaa persoonaa.

Mutta Alfauros tietää, mistä narusta vedetään, kun puhutaan Alfanaaraan kanssa. Parin minuutin hämmentynyt hiljaisuus. ("Oho. Se sanoi ei...") Hymy ei hyytynyt hetkeksikään, eikä ystävällisyys silmistä, jotka katsoivat koko ajan suoraan, eivätkä harhailleet nurkasta toiseen, kadonnut.

-"No voi harmi. Sitten minun pitää varmaan käydä ostamassa leipomosta."
-"Yhy"
-"Tosin ne ovat kyllä niin isoja ja haluaisin mieluummin vähän pienempiä naposteltavia keskustelun lomaan."
."Ahaa.... no, moneltako ne tarvittaisiin?"
-"Illalla kuudelta. Olisi niin paljon kivempi, kun sinä ne tekisit."
-"No, oikeastaan ennätän kyllä. Mulla on sovittuna meno vasta vähän myöhemmin...."
-"Sinä tekisit ne kuitenkin niin paljon fiksummin... Mutta vain, jos siitä ei tule liikaa stressiä..."
-"No ei nyt sentään. Kyllä minä muutaman leipäsen pyöräytän ennen menoani...."
-"Oikeastiko? Mutta vain jos vain sinulla oikeasti on aikaa! Ja anteeksi, että tämä tuli niin lyhyellä varoitusajalla!"

Niinpä lankesi myös Jääkarhu loveen ja viimeisen sanan saa ymmärtää, miten kukin haluaa!

Mutta osaahan se Angry Birdikin omassa valtakunnassaan, keittiössä, pelata samoilla eväillä ja sanoilla.  Ellei siitä ole liikaa vaivaa.

Viikonloppuna Alfalla oli ulkomaalaisia vieraita, joille tarjosimme muutaman paikkakuntalaisen lisäksi työpaikallamme illallisen. Ruokailun jälkeen, kun kaikki muut olivat paikalta kadonneet, tuli Alfa keittiöön auttamaan. Ihan kysymättä lupaa. Kun siitä ei ollut liikaa vaivaa.

Angy Birdsin kanssa ei välttämättä mahdu monta henkilöä keittiöön samaan aikaan, mutta kyllä sinne yksi Alfauros saadaan aina mahtumaan.





sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Projekti LLL vaihtuu toivottavasti projektiksi LLY

Peruskoulun jälkeen minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä lukioon. Ehei -  tämä tyttö ei ollut mikään amiska-tyttö, vaikka koulussa olikin aina päässyt helpolla ja oli vähän laiskansutjakka. Meni aina sieltä, mistä aita oli matalin, vaikka ihan pienellä panostuksella olisi saavuttanut - no, ties vaikka mitä.

Oli kuitenkin kivempi hengailla kavereiden kanssa, tehdä vähän sitä ja tätä ja kokeilla rajojaan, jotka meidän perheessä kyllä olivat aika joustavat. En muista, että minulta olisi paljon mitään kielletty, vaan sain tehdä paljon omiin asioihini liittyviä päätöksiä itse ja kulkea vapaasti. Yllättäen minusta sitten kasvoikin perheemme vastuuntuntoinen nuori, toisin kuin veljestäni, jolle tiukkojen rajojen antaminen tietysti tarkoitti niiden rikkomista rankimmalla tavalla.

Kävin lukioni periaatteella: LLL - Lukematta Läpi Lukion. Se, mitä en oppinut tunnilla ei ollut oppimisen arvoista ja sen mitä opin, toi minulle kuitenkin suhteellisen hyvät paperiläpyskät käteeni lukion viimeisenä keväänä. Yo-tutkintoon vaivauduin lukemaan ihan vähän, ei kuitenkaan stressiksi asti. Ihan pienellä panostuksella olisin saavuttanut - no, ties vaikka mitä.

Sitten tuli haku yliopistoon. Eihän sitä lukiosta mihinkään amiskaan tietysti lähdetty. Ensimmäisenä vuonna hain Taideteollisen korkeakoulun lavastajalinjalle. Sisään otettiin 200 hakijasta 3. Vaikka olin tarpeeksi lahjakas pääsykokeeseen ennakkotehtävien perusteella, en ollut tarpeeksi lahjakas opintoihin. Harmitti vietävästi ja jouduin miettimään, mitä muuta tekisin.

Olen aina ollut hyvä ja nopea kirjoittamaan silloin, kun minulla on inspiraatio. Niinpä ajattelin toimittajan uraa ja Taideteollisen korkeakoulun lisäksi hain Helsingin Yliopiston Valtiotieteelliseen tiedekuntaan.

Yllättävää kyllä, TTKK otti taas vain kolme, minä en ollut edes pääsykokeessa. Valtiotieteellisen tiedekunnan pääsykokeeseen - yllättäen itseni ja muut - jopa luin pääsykoekirjat kannesta kanteen tehden muistiinpanoja ja oikeasti opiskellen. Ihan tosi. Kuin vesi. Ja jäin viidennelle varasijalle. Todennäköisesti, jos olisin syksyllä soittanut ja kysynyt, miltä tilanne näyttää, vastaus olisi ollut: "Olet juuri tässä hilkulla... Jos joku vielä peruu opiskelupaikan, pääset sisään."

No niinpä. Olin tehnyt pääsykokeen hyvin, mutta tiedän, että en päässyt sisään siksi, että olin vastannut yhteen sosiaalipolitiikan kysymykseen väärin. Olin tajunnut asian jo sulkiessani pääsykokeessa koesalin oven takanani, mutta takaisin sisään ei ollut enää menemistä. Vitu.... Harmitti ihan valtavasti ja parikymppiselle neitokaiselle asia oli ylitsepääsemätön: ja tuohon paikkaanhan en enää hae.

Niinpä minusta tuli Hotelli- ja ravintolaesimies. Sen jälkeen äiti, melkein valmis artesaani, valmis taloushallinnon ammattilainen  ja sen jälkeen keittiömestari. Sitten vielä eronnut nainen. Melkein valmis.

Yliopisto-opinnot ovat kuitenkin jääneet kaivelemaan pääkoppaani yhtenä tekemättömänä asiana, jonka tilanteen salliessa olen aikonut suorittaa. Tilanne tuli nyt. Siitä ei pääse yli, eikä ympäri. Käytyäni puoli vuotta läpi kaikkea mahdollista, mitä päässäni liikkuu, luulen että olen valmis filosofian opintoihin, joiden aloittaminen ei ole koskaan liian aikaista eikä koskaan liian myöhäistä. Ihan vaan näyttääkseni itselleni ja muille, että kykenen siihen. Että lukion käyminen ei ollut turha juttu. Yhtenä syynä on myös tulevan entisen mieheni aliarvioivat sanat lukiosuorituksistani ("Suomessahan jokainen käy lukion...") sekä siitä, ettei hän usko minun olevan kykenevä yliopisto-opintoihin ("Tuskin sinusta siihen on, siihen tarvitaan niin paljon enemmän, kuin mitä sinulla on...") Eihän hän seurustelumme alkuaikoina edes uskonut minun osaavan keittää ruokaa ja äitin tekemä oli kuulema niin paljon parempaa. Toki hän sitten jossakin vaiheessa muutti mielipiteensä toisinpäin.

Olen siis hakenut kolmeen yliopistoon: Helsinkiin, Baseliin ja Luzerniin. Helsinkiin siksi, että paikalliset yliopistot vaativat ulkomaalaisilta hakijoilta opiskelupaikan kotimaansa yliopistossa tai lisäkokeen Sveitsissä. Tuo lisäkoe pitäisi sisällään saksan ja englannin kokeen (no problen) lisäksi 4 muun aineen kokeen, eli pakollisina mm. matematiikka, jota en kyllä ennätä kertaamaan tähän hätään, sekä historian, maantiedon, biologian, kemian jne. kokeet, joita myös joutuisin kertaamaan. Minulle helpompaa siis on lukea Platonin "Valtio" ja käydä tekemässä pääsykoe Helsingissä.

Paikallinen pääsykoe taitaakin sitten olla paperisodan selvittämistä: vaaditaan oikeaksi todistettujen Yo- ja lukiotodistusten virallisesti Suomen suurlähetystön oikeaksi todistamat käännökset, 3 vuoden lukiotodistukset, joita minulla ei tietenkään ole, vaan joudun soveltamaan ammattiopinnoissani kehittämääni metodia PLT - puhumalla läpi tentin ja hyväksyttämään entisestä opinahjosta saamani opintokortin, jossa kaikki opintosuoritukset näkyvät. Eihän minulla kaikkien muuttojeni yhteydessä ole tullut mieleen, että jossakin vaiheessa tulisin tarvitsemaan kaikkien lukiovuosieni todistukset. Viimeisen olen kuitenkin kaikeksi onneksi säästänyt.

Kun paperisodasta sitten selviää, on vielä edessä kielikoe. Kuinkas muutenkaan. Ja tämä kaikkihan ei tietenkään maksa yhtikäs mitään. Vai mitä luulette?

Tässä kaikessa olen purkanut myös pääsiäisangstiani sekä kelannut läpi lapsuus- ja nuoruusajan muistojani, jotka näyttävät koko ajan putkahtavan voimakkaana esille. Uskon kaiken liittyvän palautumisprosessiini, siihen että saan pääkoppani jonkinlaiseen järjelliseen olotilaan. Siis vähintään sellaiseen, kuin missä se ennen viime pääsiäistä oli. Romahdus ja repeäminen on paikattava vähitellen ja itseäni tulkiten olen tullut siihen tulokseen, että vähitellen on käytävä läpi kaikki, mitä elämässäni olen tehnyt ja jättänyt tekemättä. Ja tehdä ne asiat, jotka ovat jääneet kesken.

Tänään Palmusunnuntaina istuin pääsiäisangstiani lievittämässä jälleen -yllätys, yllätys - kirkossa. Mikäpä muu paikka olisikaan parempi suureen kirkolliseen pyhään liittyvän pakokauhun lieventämiseen? Varsinkin, kun seurakuntamme tuttu pappi osaa asettaa sanansa niin, että tavallinen töllistelijäkin ne ymmärtää, eikä tarvitse alkaa etsimään mitään jumalaisia tulkintoja ja pohtia loppupäivän päänsä puhki, että mitä ihmettä se nyt oikein tarkoitti. Sen jälkeen, kun olin kuunnellut puhetta siitä, että herra J.C. saattoi olla naimisissa tai ainakin elää parisuhteessa erään Maria-nimisen naisen kanssa, jatkuen siihen, että meidän ei pitäisi jatkuvasti pestä käsiämme epämiellyttävistä asioista, kuten herra P.P. pitkänä perjantaina teki, vaan toimia, silloin, kun toimittava on oikeudenmukaisuuden puolesta ja jatkuen siihen, että ihan yhtä hyvin, kuin sadistisen orjantappurakruunun ja ristin sijasta meillä voisi olla kirkossa esillä sähkötuoli, tunsin oloni... jaa, vähemmän angstiseksi. Pappimme sanat upposivat minuun jälleen kerran, kuten taannoisessa jodlaus-messussa, kuin sulaan voihin. Miksi en ole enää pitkään aikaan toiminut Amnesty Internationalissa, jonka toiminta aikanaan oli minulle hyvinkin tärkeää? Miksi olen antanut kaiken yhteiskunnallisen aktiviteetin jäädä taka-alalle ja ollut passiivinen, ei tekijä, vaan se jolle tehdään. Ei tiskaaja, vaan tiskattava.

Niin, se projekti LLY?

Lukemalla Läpi Yliopiston :)


lauantai 23. maaliskuuta 2013

Energialataus

Marraskaktuksellakin taitaa olla oma lataus,
kun kukkii tähän aikaan.
Tiedättekö, miltä tuntuu, kun koskettaa toista ihmistä ja lävitsenne kulkee energialataus, joka saa melkein tärisemään? Kun otatte toista kädestä kiinni tervehtiäksenne ja läpi kulkee kuin sähköisku, joka saa melkein hiukset nousemaan pystyyn ja varpaat kippuralle? Tiedättekö, miltä tuntuu, kun toisen katse polttaa? Ja tuon katseen aistii, vaikka ei itse katsokaan, vaan seisoo selkä toiseen päin, mutta vaistoaa toisen läsnäolon lähellään niin, että se saa pään kääntymään? Tiedättekö, miltä tuntuu seista toista ihmistä lähellä ja tämä toinen ihminen vetää puoleensa kuin magneetti? Kuin valo koiperhosta. Kuin puuro hullua. Tiedättekö, miltä tuntuu, kun käsi on jo nousemassa koskettamaan toisen käsivartta, mutta täysin voimin pitää taistella tätä vetovoimaa vastaan? Vetovoimaa, joka tuntuu paljon voimakkaammalle, kuin maan vetovoima ja saa käden nousemaan melkein itsestään. Tiedättekö, miltä tuntuu, kun ei saa koskea, vaikka mieli tekisi.

Minäpä tiedän. Kuten tämän blogin ensimmäisessä postauksessa opin tuntemaan sen, miltä tuntuu, kun maa katoaa jalkojen alta.

Se tuntuu... teki ensin mieli sanoa kurjalle, mutta tarkemmin ajateltuna se tuntuu kyllä kaikkea muuta kuin kurjalle. Se tuntuu jännittävälle. Se tuntuu vähän kivuliaalle. Se tuntuu siltä, että on mahdotonta pitää ajatuksiaan koossa ja keskittyä siihen, mitä juuri oli tekemässä. Se saa miettimään sitä, miltä toisesta osapuolesta mahtaa tuntua. Edes puoliksi samalta? Sekin olisi jo paljon. Se saa miettimään omaa elämäänsä taaksepäin ja muistelemaan, onko koskaan aikaisemmin tuntenut samalta.

Enpäs olekaan.

Olen mielessäni käynyt läpi kaikki ihasukseni alkaen nuoruusajasta nykyiseen tulevaan entiseen mieheeni. Tiedän, että olen miestäni aikanaan rakastanut, paljonkin, mutta jossakin vaiheessa tulinen rakkaus on vaihtunut kiintymykseksi ja turvalliseksi yhteiseloksi. Kiintymys on yhä vieläkin jäljellä, vaikka paljon muuten emme enää olekaan tekemisissä, muuten kuin työasioissa. Yhä vieläkin pystymme nauramaan samoille asioille ja yhä vieläkin pystymme toimimaan tiiviinä tiiminä. Luulin, että en ikinä pääsisi symbioosistamme irti ja tulisin elämään loppuelämäni katkerana eronneena naisena, istuen kiikkutuolissa ja sylkien lattialle. Puoli vuotta sitten luulin maailmani loppuneen ja etten enää koskaan tuntisi yhtään mitään muuta kuin katkeruutta, pettyneisyyttä ja katumusta sitä kohtaan, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.

En ole ketään toista - siis en edes nykyista tulevaa entistä miestäni - kohtaan tuntenut samaa vetovoimaa kuin nyt tunnen. Ilmassa on ilmeselvä, melkein käsinkosketeltava ja metrien päästä aistittava sähkölataus. Kun toisella on sitten tapana vielä tulla seisomaan ihan iholle kiinni, niin kyseisestä latauksesta voisi melkein ladata  kännykkänsä täyteen tai sähköä verkkoon.

Eräässä työpaikkamme toimipisteessä käydään läpi seksuaalisen häirinnän tapausta. Kyseessä on naispuolinen työntekijä, joka oli samassa asemassa kuin minä. Teki siis töitä pyydettäessä silloin kun töitä oli. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Eräässä asiakastapahtumassa oli sitten käynyt niin, että tuttu asiakas oli koskettanut, ihan niinkuin vähän huomaamatta, hänen rintaansa. Seuraavalla kerralla oli tapahtunut samalla tavalla, eli kysymyksessä ei ollut enää vahinko. Sattuipa vielä kolmannen ja neljännenkin kerran. Tässä vaiheessa nainen kertoi asia pomolleen. Pomo ei uskonut. Nainen puhui myös tämän asiakkaan kanssa. Tämä ei ottanut kuullakseen. Nainen soitti myös asiakkaan (tutulle) vaimolle. Tilanteeseen ei tullut parannusta, nainen tunsi itsensä seksuaalisesti häirityksi ja pettyneeksi työpaikkaansa, ettei asiaa otettu todesta ja ettei kukaan tehnyt sille mitään.

Niinpä nainen päätti tahdä asiasta julkisen. Työpaikkamme yhteiskunnallinen merkitys tekee asiasta vieläkin hankalamman, kuin jos kysymyksessä olisi mikä tahansa firma - en tietenkään tarkoita tällä sitä, että epätoivottu seksuaalinen häirintä missään olisi hyväksyttävää. Nainen on rohkea ja esiintyy omalla nimellään.

Joka paikassa, työkavereiden kesken ja asiakassuhteissa pidetään matalaa profiilia häirintäsyytteiden pelossa. Kädet pysyköön siis vaikkapa taskussa, kiinni jossakin, ettei tahtomattaan eksy vääriin hipaisuihin. Omasta kuormasta ei syödä.

Tänään on Earth Hour - muistakaahan kaikki sammuttaa puoli ysiltä illalla. Omia latauksia saa käyttää!

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Mitäs tästä sitten oppimmekaan aka pitkittynyt, mutkittunut asia?

Ihan tässä lähiaikoina tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun mieheni muutti pois Suomesta ja minä ja tyttäremme jäimme vielä pitämään linnoitusta pystyssä. Mieheni oli muutosta innoissaan ja oletin, että hänen mielestään ratkaisumme muuttaa oli hyvä. Mitä lähemmäs muutto tuli, sitä enemmän miehestäni paistoi malttamattomuus ja halu lähteä niin pian kuin mahdollista. Enpä tiennyt silloin, en, että syy ennennäkemättömään intoon ei ollutkaan halu aloittaa elämämme puhtaalta pöydältä ja hänen kotimaansa antamat uudet mahdollisuudet: hyvä työpaikka, sukulaiset, ystävät ja kaikki se, mitä mieleen vaan tuli. Taisi olla tuo viimeinen vaihtoehto ainoana ajavana voimana mieheni mielessä. Tuskin pysyi housuissaan, kun tiesi, että pian olisi Toisen Naisen - Kossisen Hanen -  luona.

Hänellä on ollut aikaa totutella uuteen tilanteeseen, uuteen elämään jo vuoden verran. Itselläni aikaa on ollut 8 kuukautta ja vieläkään ihan kaikki ei ole kohdallaan. Olisi hirveän helppo alkaa jossittelemaan: miten olisi, jos mieheni ei olisikaan lyönyt hynttyitään yhteen Kossisen kanssa ja eläisimme normaalia perhe-elämää, niinkuin asiaan olisi pitänyt kuulua? Mitä jos mieheni eläisikin salaista kaksoiselämää Kossisen kanssa kertomatta suhteestaan minulle? Olisinko jossakin vaiheessa siitä huolimatta vaistonnut etääntymisen vai pysyisikö perheemme pokka - Muka-Elämä - kaiken vauhdin mukana? Olisimmeko onnellisia vai haikailisimmeko (siis mieheni kyllä joo, mutta erityisesti minä), jonkun muun perään?

Vaikeaa tietää. Hankaa ajatella. Toisaalta ei edes tarvitse tietää ja ajatella. Tekoja ei saa tekemättömiksi ja asiat ovat luistaneet omalla radallaan, halusimmepa tai emme.

Mitä olen itse oppinut tämän 8 kuukauden aikana? En mitään. Mutta toisaalta paljokin.

Olimme molemmat tilanteessa ensimmäistä kertaa. Silleen niinkuin ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Mieheni ei varmaankaan tiennyt, miten asian käsittelisi, miten minulle kertoisi, miten kertoisi kaikille muille. Itse en osannut asennoitua siihen, miten tulisin jatkamaan elämääni. Helpoimmalta tuntui antaa vaan ihan kaikki periksi. Mutta periksiantaminen ei kuulu luonteeseeni, ei vaikka kuinka sitä yrittäisi sinne ympätä, meditoida tai muuten vaan pakottaa. Jos tulen saman tilanteen eteen elämässäni toista kertaa, olen varma, että tietyt asiat tekisin toisin. Olinpa sitten kumpana osapuolena tahansa. Tilanne ei tietenkään olisi yhtään helpompi, mutta tiettyjä kuoppia voisi välttää.

Erotilanne koskee. Se koskee varmasti aivan samalla tavalla molempiin osapuoliin. Mitä kauemmin on ollut yhdessä, sitä suurempi kipu on. Ja henkisestä kivusta syntyy myös ruumiillinen kipu: koskee, mutta ei tiedä miksi. Tiedän jopa tapauksen, jossa henkinen taakka aiheutti vakavamman sairauden, jonka jälkihoitoa käydään lähes kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen yhä läpi.

Erotilanteessa ei kuitenkaan psyykkisen ja fyysisen kivun pelossa kannata alkaa painamaan asioita villaisella ja pitkittämään asiasta puhumista. Tiedän, että se on vaikeaa, mutta vieläkin vaikeampaa on alkaa selvittää pitkittyneen valehtelun, petollisuuden, kiertelyn ja salaisun kasvattamaa vyyhteä. Salaisu ja valehtelu paljastuu kuitankin jossakin vaiheessa ja silloin on helvetti irti. Molemmille osapuolille.

Miten asia pitäisi sitten ottaa esille? Jättämällä ensin pieniä vihjeitä ja lopulta varovasti puhuen? Ehei, pienien vihjeiden jättäminen saa aikaan toisessa osapuolessa epäilyjen tulvan, itsensä epäilyn, kyyläämisen, todisteiden etsimisen, ahdistuksen. Kun on varma, että ei pysty elämäänsä enää jatkamaan kumppaninsa kanssa, olisi siitä puhuttava mielestäni heti ja suoraan. Avattava yhteys mahdollisimman nopeasti. Etsittävä ammattiapua, jos siltä tuntuu. Voihan olla, että yhteys kumppaniin palautuukin entiselleen, kun asioista voi puhua. Ehkä toinen on valmis anteeksiantamaan hairahduksen ja jatkamaan entisellään tai ehkä jopa kumppanilla on ollut vispilänkauppaa, josta ei ole uskaltanut kertoa.

Erilleen ajautumisen tuntee kyllä ja siinä vaiheessa toiseen suhteeseen houkutteleva, olkapäällä istuva pikkupiru on oiva keskustelukumppani. Mutta jos oma partnteri pitää myös keskusteluyhteyttä yllä, eivät pikkupirun korvaan kuiskuttelemat sanat välttämättä kuulu niin selvästi.

Toinen, petetty osapuoli haluaa myös tietää, missä mennään. Ainakin itse halusin tietää, millaiseen tyyppiin minut vaihdettiin, nähdä ehkä valokuvan, kuulla miten he olivat tavanneet ja mitkä ovat heidän tulevaisuuden suunnitelmansa. Itselleni tätä tietoa jaettiin erittäin niukkasanaisesti ja tiedot sain kaivella joko nenän kautta kaivaen tai herra Googlelta ja Facebookilta kysellen. Mieheni jopaa saattoi häipyä asunnostamme Kossisen luo kertomatta, että ei tule pariin yöhön kotiin. Siinä sitten tyttäremme kanssa ihmettelimme, että minnekäs se isi hävisi. Entä jos hänelle olisi sattunut jokin onnettomuus matkalla ja jostakin syystä henkilöpaperit eivät olisi olleet mukana. Me olisimme luulleet, että hän nyt vaan on Kossisen luona ennalta määräämättömän ajan ja Kossinen luullut, että hän on kotonaan. Töissä ei siinä vaiheessa tiedetty minun yhteystietojani, joten sieltäkään ei olisi minkäänlaista kyselyä tai tiedonpätkää saanut. Missä vaiheessa olisin sitten alkanut ihmettelemään, että missä se mieheni on? Missä on lapseni isä, jolta pitäisi saada ruokarahaa?

Ja sitten tietysti lasten asema. Me päätimme kertoa lapsellemme mahdollisimman pian. Ongelmiahan siitä tuli, kun lapsiparka liimautui isän menettämisen pelossa tähän kiinni niin, että itseasiassa se olin minä, joka tunsin itseni täysin hylätyksi ja vietti kaiken vapaa-aikansa isäänsä seuraten kuin hai laivaa. Nyt on tilanne muuttunut jo osittain toisinpäin ja vaikka sovittuna onkin, että tyttäremme viettää jokatoisen viikonlopun kanssani ja jokatoisen isänsä kanssa, niin lapsukainen on nyt ensi viikonloppuna kolmatta viikkoa kotona kanssani. Vaikka alussa minusta tuntuikin pahalta jättää lapsi isänsä ja Kossisen seuraan, niin jossakin vaiheessa ennätin tottua siihen, että minulla olisi jokatoinen viikonloppu aikaa itselleni ja omille ajatuksilleni. Nuo viikonloput auttoivat paljon asioiden läpikäymistä ja uuden tasapainon löytymistä.

Mikä on sitten mielestäni tärkeää petetyn osapuolen tekemisissä ja asiaan suhtautumisessa?

Shokki tulee varmasti. Sen voin luvata. Jos ei tule, ei ole kaikki kohdallaan. Silloin tilanne on saattanut katkeroittaa ihmistä jo niin paljon, että tilaa muille tunteille ei enää jää ja ihmisestä on tullut puupökkelö. Mutta en ole tavannut yhtään tällaista henkilöä elämäni aikan, joten ei siitä enempää. Kun tietää, että shokki on voimakas ja se vie hormonitoimintaa ja tunteita laidasta laitaan ilman näkyvää loppua (eikös sitä sanotakin, että säästösyistä valo tunnellin päässä on sammutettu), voi kaikesta huolimatta yrittää pitää mielessään, että jonakin päivänä asiaan pystyy suhtautumaan melko neutraalisti, vaikka kaikkea ei voisikaan unohtaa. Menetysprosessin eri vaiheiden tiedostaminen on tärkeää, vaikka itse en kyllä välittänyt kissan viiksien vertaa siitä, missä vaiheessa olin menossa. Vasta nyt loppuvaiheissa olen vähän alkanut lueskella uudelleen menetysteorian pääkohtia, joita tuolla aikaisemmassa kirjoituksessani  jo mainitsinkin ja tullut siihen tulokseen, että suhteellisen hyvin pitää paikkansa. Vaiheet tosin vaihtelevat, varsinkin yhdestä toiseen vaihtumisen aikoina hyvinkin voimakkaasti, välillä tulee takautumia ja välillä huima harppaus eteenpäin.

On tärkeää puhua jollekin. Luultavasti se partneri ei ole enää se paras vaihtoehto, mutta parhaat ystävät pysyvät kyllä rinnalla kuunnellen ja kannustaen myös kriisitilanteissa. Ei kannata olla ujo ja pelätä sitä, että ei saa vastakaikua. Jos joku ei halua kuulla ja kuunnella, antaa olla. Joku muu kyllä kuuntelee. Jos ei kukaan muu, niin ammattiauttajat vuorenvarmasti. Ystävät, sukulaiset tutut, ammattiauttajat varmasti tarjoavat ratkaisuja asioihin, ottavat kantaa ja ohjaavat omaan suuntaansa. Välillä neuvot ja sanat ovat sellaisia, joita ei voi hyväksyä, mutta myöhemmin huomaa, että ehkä niissä onkin ollut jonkinlainen totuudensiemen. Omat silmäni avasi yllättäen eräänä kirkkotyöpäivänäni kirkossa istuminen ja papin saarna: sanat olivat suoraan minulle (tästä ei ole todistajien läsnäollessa epäilystäkään), koska tuttu pappimme oli juuri kuullut erostamme. En kokenut mitään valaistusta tai salaman iskua päähän, ei minusta tullut uskovaa tai en ole muuttanut maailmankuvaani siitä syystä. Päässäni naksahti vain yksi asia: jalkojeni alla on pohja siitä huolimatta, että itse tunnen seisovani tyhjän päällä.

Tuosta päivästä alkaen tieni on mennyt ylöspäin. Vihani katosi vähitellen, pystyin antamaan anteeksi itselleni, miehelleni ja Toiselle Naiselle. En kokenut enää samanlaista ahdistusta ja epävarmuutta kuin ennen ja juurikin siitä syystä, että en enää vihannut ja syyttänyt, vaan aloitin tietoisesti rakentaa elämääni uudelleen. Osittain antaen asioiden luistaa omalla painollaan, osittain puskien palautuneen sisuni voimalla asioita eteenpäin. Itseluottamukseni on palautunut hiljalleen ja pystyn jo seisomaan pää suorassa miettimättä sitä, mitä minun pitäisi salata.

Ja sitten vielä yksi juttu: kuningas alkoholi. Oman kokemukseni mukaan kannattaa olla varovainen. Alkoholi muuttaa nimittäin hormonitasoja ihan normaalitilanteessakin ja isompien kinkereiden jälkeinen morkkis, tieteellisemmin serotoniinin laskeminen, on tuttu tilanne jo ihan normaalissakin elämässä. Eroprosessin eri vaiheissa varmasti tekee mieli rentouttaa ajatuksiaan ja tuulettaa päätään alkoholin voimalla, mutta sepä sitten saattaakin johtaa aivan toisenlaiseen tulokseen. Jatkuvaan, alhaiseen serotoniinin määrään, joka hidastaa toipumista. Palautumista. Uuden elämän aloittamista. Uuden rakkauden löytämistä. Lasi punaviiniä päivässä tekee hyvää ruumiille. Toinen sielulle. Mutta sen saa jättääkin sitten siihen.

Myöskään kämpän jakaminen pidempään ei välttämättä toimi. Se on kuin roikkuisi löysässä hirressä. Toinen on vielä siinä, mutta ei kuitenkaan ole siinä. Meillä ratkaisu löytyi siitä, että mies on Toisensa luona suurimman osan viikosta ja vain pari yötä "vieraana" luonamme työpäivinään. Ehkä siihenkin löytyy vielä ratkaisu, kun sen aika on.

Niinpä siis: elämä on. Elämä jatkuu.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Kivenä kengässä

Olisihan se ihan liian hyvää ollakseen totta, että olemassa olisi sellainen työpaikka, missä ei ole minkäänlaista hankausta työporukan kesken.

Mieheni työpaikan sihteerikkö on siis ollut poissa jo kolme viikkoa. Virallinen selitys kuuluu, että hän on sairaslomalla. Sitäkin virallisempi selitys on, että hän on oikeasti saanut potkut epäpätevyyden vuoksi. Hänelle annettiin kaksi vaihtoehtoa: eroaminen itse ja kultainen kädenpuristus tai viralliset potkut. Sihteerikkö valitsi pitkän tien: sairausloman työuupumuksen vuoksi.

Olen kolmen viikon aikana korjannut hänen jälkeensä jättämiä aukkoja ja mieletöntä sekamelskaa tietokonella, josta ei meinaa löytää yhtään mitään tarvittavaa tiedostoa. Hänen arkistointisysteeminsä on omaperäinen, josta kukaan ei oikeasti ota selvää. Hän on unohdellut toimittaa tärkeitä asioita ja muut ovat joutuneet korjailemaan hänen tekemiään virheitä omien töidensä lisäksi.

Niinpä kaikille onkin ollut helpottavaa, että kaikkea ei enää tarvitse vääntää rautalangasta. Mutta. Niinpä niin, aina tulee se mutta, tahtoipa tai ei.

Sihteeriköllä, jonka irtisanomista on valmisteltu jo puolisen vuotta, on puolustajansa. Työpaikan kirjanpitäjä, joka ei varsinaisesti tee työtään samassa toimipisteessä, vaan ihan muualla. Ei ole tietoinen sekaannuksista muuten, kuin kuulopuheiden perusteella. Eikä tarvitse tehdä työtään sen sotkun keskellä, jonka sihteerikkö on saanut aikaiseksi.

Niinpä tämä kirjanpitäjä on ollut potkuja vastaan koko ajan ja puhunut siitä, että sihteerikölle pitäisi antaa vielä toinen mahdollisuus. Vaikka niitä on vuosien saatossa annettu kuulema aika monta. Kirjanpitäjä on suhtautunut minuun puolestaan vähän nuivasti. Tässä kättelyiden luvatussa maassa ei ole tullut tarjoamaan kättään minulle kertaakaan ja kättelymme olisi jäänyt tekemättä, jos minä puolestani en olisi käynyt kättäni tarjoamassa puristettavaksi.

Nyt on tullut ilmi, että kirjanpitäjä ei ole yhtään tyytyväinen siihen, että istun toimistossa sen lisäksi, että kokkaan safkista keittiössä. Ei luota minuun. Ei halua hyväksyä sitä, että työpanokseni olisi pysyvämpi ratkaisu tyhjän toimistotuolin ongelmaan. Eikä sitä, että pystyisin pestin hoitamaan. No en ehkä ihan päälläni seisten, mutta vasemmalla kädellä kuitenkin, oikean kokatessa. Kirjanpitäjä haluaa paikalle ilmeisestikin jonkun muun.

Koska kokkeuden lisäksi olen myös kirjanpitäjä (ja tälle toiselle kirjanpitäjälle on asia kyllä selvitetty), tuli mieleen, että pelkääkö hän sitä, että kärkyn myös hänen paikkaansa ja jos minulle annetaan pikkurilli, vien koko käden. Siltähän se tietysti näyttää, kun alunperin kokkailin vain pikkupurtavia aina silloin tällöin erilaisiin tilaisuuksiin ja nyt säännöllisen keittiöpestin lisäksi istun myös toimistolla.

Vai olisiko niin, että kirjanpitäjä yrittää saada oman vaimonsa kyseiselle paikalle? Vaimoke nimittäin on ottanut päiväkassamme jo hoitaakseen ja koska hän käy sitä varten päiväsaikaan konttuurissamme, niin ilmeisestikään hänellä ei ole muuta tekemistä tyypilliseen sveitsiläisen kotiäidin tapaan. Ja koska kirjanpitäjä on ollut kosketuksissa työpaikkaan huomattavasti pidempään kuin minä, ja jos tilanne on todella tämä, niin minun osaltani jokainen tsäänssi ei olekaan mahdollisuus. Saatan jäädä lehdellä soittelemaan.

Vanha kunnon epäilevä Jääkarhukin heräsi jälleen henkiin ja epäilee nyt kaikkia ja kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu ja eniten itseään. Sitä, että Alfa käy tervehtimässä ja selvittämässä "yöllä mieleen tulevia" asioita jo heti aamutuimaan, vaikka iltapäivälle oli jo sovittu työtreffit. Mutta sitten myöhemmin päivällä suhtautuu hyvin etäisesti ja persoonattomasti. Miestäni en toki enää epäile, kun kaikki, mitä kannattaa epäillä, on jo tiedossa. Muusta viis. Ei enää kuulu minulle. Epäilen kuitenkin, että vaikka minulle hymyillen kerrotaankin, että teen työni kiitettävästi, että selän takana puhutaan jotakin aivan muuta. Ei ehkä sitä, miten työni teen, vaan sitä, olenko oikeasti pätevä jatkamaan paikalla. Ja sitten on vielä se ylämäen paikka: sen pitäisi alkaa ensi kuussa ja kiertotietä olen kuullut, että minut sinne haluttaisiin, mutta minulle ei ole kukaan vaivautunut kertomaan, mitä, missä ja milloin. Onko tarkoituksena sitten, että Jääkarhu hyppää pää edellä kylmään veteen, niinkuin aina ennenkin.

Minua alkaa vähitellen - tai no sanotaako, että jo oikeasti enemmältikin - tympimään se, että vaikka haluaisin juurtua jonnekin, kävellä vakaalla maalla ja asettua aloilleni paikkaan, jossa tunnen olevani kotonani, niin koko ajan joudun kuitenkin seikkailemaan varsin vaappuvalla alustalla. Jotkut ihmiset elävät tasaista ja rauhallista elämää tyytyväisinä, mutta minulle heitetään eteen luita, esteitä ja porkkanoita kerta toisensa jälkeen. Vaikka kuinka yrittäisin välttää hankalia tilanteita, uusia seikkailuita ja pettävää jäätä jalkojen alla. Olenko minä niin tyhmä, että en osaa pitää varaani? Vai onko minut vain luotu kokemaan elämäni aikana enemmän asioita kuin normi-tossunkuluttaja? Enkö osaa oppia virheistäni? Tai no virheitä en taida tehdä kahtaa kertaa samanlaista, mutta uusiahan on kyllä sitten tarjolla pilvin pimein?

Viisaan Buddhan sanojen mukaan kärsimys johtuu elämänjanosta ja loppuu sitten, kun elämänjano loppuu. Mutta kun en koe olevani elämänjanoinen. Mieluummin eläisin juuri sellaista buddhamaista rauhallista elämää ja sitä kohti olen pyrkinytkin, mutta se vaan ei näytä onnistuvan minulta.

Zürichissä on kevät. Ensimmäiset aukiolevat terdet on bongattu Bahnhofstrasselta. Pääsiäisfiilis alkaa kaikota ja tilalle tulvivat vappumuistot.

Sitä odotellessa: kiitos ja anteeksi.


perjantai 8. maaliskuuta 2013

Kevät toi duunarin

"Ilves näki Jääkarhun kävelevän poispäin. Taakseen se ei katsonut.

- "Hyvä näin", ajatteli Ilves, vaikkakin se olisi halunnut Jääkarhun näkevän rohkaisevan hymyn, joka sen huulille väkisinkin levisi.

- "Anna anteeksi Jääkarhu. Ihan kaikkia salaisuuksiasi en voinut pitää. Jotkut salaisuudet vain yksinkertaisesti ovat sellaisia, että jonkun muunkin on niistä saatava tietää. Mutta älä pelkää, nämä olivat vain ne kauniit salaisuutesi ja niiden paljastuminen tekee sinulle vain hyvää!"

Ilves iski vielä silmää, vaikka tiesi, että Jääkarhu ei sitä näkisikään. Se tiesi myös, että Jääkarhu kyllä tunsi sen sydämessään."

Ironista ja hämmentävää, että puoli vuotta taisteltuani ja yli 50 työpaikkahakemusta lähetettyäni juuri nyt, kun tilanne on osittain ollut selkenemään päin, minulle olisi mahdollisesti tiedossa paikka, jota voisin oikeastikin harkita.

Työ on kokin paikka työpaikkaruokalassa, päivätyö, osa-aikainen ja sovitettavissa mieheni työpaikan lounaspöydän kanssa yksiin. Kokkattavien annosten määrä olisi ihan sopiva, palkka ok ja tulisin tuuraamaan keittiömestaria hänen lomillaan, eli vetäisin yksin koko shown sinä aikana. Ainoa haittapuoli on se, että paikka on puoli tuntia junalla kaupungin ulkopuolella sekä se, että olen saanut mieheni työpaikalla otettua toisenkin työnkuvani suhteellisen hyvin haltuuni ja kaikki ovat olleet ihan tyytyväisiä. Myös minä itse, joka perfektionistina harvemmin on tekemisiinsä täysin tyytyväinen.

Jos minulle tuota kokin paikkaa tarjotaan, on jälleen suurien ratkaisujen aika. Viihdyn mieheni työpaikalla hyvin. Meillä on hyvä tiimi ja leppoisa henki. Ensimmäinen ihminen jonka aamulla yleensä näen, hymyilee kuin naantalin aurinko ja palkkakin on sitä luokkaa, että en todennäköisesti tule muualta samaa saamaan. Töihin on myös vain minuutin kävelymatka. Ainoa haittapuoli on se, että minulla ei ole kiinteää työsopimusta, mikä tarkoittaa sitä, että teen töitä silloin, kun niitä on.

Paikan päähallinto on sitä mieltä, että minun pitäisi osoittaa kirjallisesti pätevyyteni kyseistäkin työnkuvaa varten ja sehän ei ole mikään ongelma. Minulla kun on niiden jo muutamaan otteeseen mainittujen Jokeri- ja Ässäkorttien lisäksi hihassani kolmen eri ammatin koulutus- ja työtodistukset. Kysymys kuuluukin, haluaako porukka minut pitää. Kuulemani mukaan kaikki ovat olleet tyytyväisiä panokseeni ja kaikilla on ollut tunne, että hommat hoituvat pitkästä aikaa, mutta riittääkö se?

Mutta siis, jos minulle kokin paikkaa tarjotaan, niin ainakin minulla on siinä vaiheessa kortti kädessäni, jonka voin heittää pöytään ja kysyä: katsotaanko vai korotetaanko?

Mutta sitten, kokinpaikassa minulla ei olisi naantalin aurinkoa aamun ensimmäisenä kohtaamisena. Ei olisi Alfaa, jonka kanssa ajatukset pelittävät hienosti yhteen ja mieheni, jonka kanssa olen yhä hyvässä ajatusyhteydessä, on huomannut tilanteen ja heittää siitä herjaa aina tilaisuuden tullen. Tuntee minut ilmeisestikin ihan yhtä hyvin, kuin minä hänet ja osaa tulkita sanat, katseet, hymyt ja muut tiedostamattomat eleet. Mutta haittaks-se?

Tuossa yhtenä päivänä mietinkin, onko ihastumiseni niin ilmiselvää. Kuinka moni on sen huomannut? Entä Alfa itse? Tietyllä tapaa tunnen olevani kuin pieni koulutyttö ensi-ihastuksensa kanssa, mutta tietyllä tavalla tunne on aivan erilainen. Syvempi. Voimakkaampi. Jopa voimakkaampi, kuin mitä olen aikanaan miestäni kohtaan tuntenut.

Onko mahdollista ihastua korviaan myöten vielä tällä aikuisella iällä niin, että jalat melkein pettävät alta ja sydän pomppailee, kun toinen istahtaa viereen tai katsoo suoraan silmiin? Näkyykö se sydämen kurkussa pomppiminen silmistä? Vai kuuluuko se miten kauas? Kaikeksi onneksi en ole koskaan ollut mikään punaiseksi lehahtava typykkä, sillä olisin nykyään koko ajan punainen kuin Angri Böödsit, muuallakin kuin keittiössä.

Angri Böödsien kiukku on kuitenkin kadonnut.

Mutta menköön, ei sitä kaivatakkaan!

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kohta menisi hermot, jos olisi vielä hermot, jotka voisivat mennä.

Tuolla tarinani alkupuolella tilanteeni työttömyyskassan kanssa jäi vähän auki, kun paikallinen kassa päätti, että työurastani puuttui 2 viikkoa, vaikka olin paahtanut yrittäjänä työtä enemmän kuin oikeastaan kukaan voi edes arvata (ellei ole itse yrittäjä). Nyt pari kolme puuttuvaa viikkoa ovat tulleet täyteen ihan reippaasti ja on tullut aika heittää uusi työttömyysrahahakemus kehiin. Kokeilla kepillä jäätä, jos vaikka sattuisi olemaan onni myötä ja aurinko paistamaan tähänkin risukasaan näin kevään kunniaksi.

Rakas työttömyysneuvojani oli sitä mieltä, että minun on ihan turha hakea korvausta, sillä en tulisi mitään saamaan. Enhän nimittäin ole työtön, sillä olen vakituisessa, sovitussa työssä 1 päivän viikossa. Minun pitäisi kuulema irtisanoa itseni tai tulla mieluummin irtisanotuksi, ettei tulisi karenssia ja hakea työttömyyskorvausta. Sen jälkeen mieheni työpaikan pitäisi palkata minut uudelleen ja tulisin saamaan sovitettua työttömyyskorvausta.

Jaha. Että silleen. Muistaen sen, että sama neuvoja on minua kusett johtanut pahasti harhaan jo pari kertaa aikaisemminkin, en ottanut näitä sanoja ihan todesta vaan kävelin kassaan henkilökohtaisesti. Siellä olivat sitä mieltä, että ehkä nyt kuitenkin tulisin saamaan jotakin kirstun pohjalle. Eihän työnteosta voi rangaista ja olettaa minun olevan työttömänä ilman korvauksia ja odotellen ihmettä taivaasta, että saisin ne pari viikkoa täyteen tekemättä päivääkään työtä.

Kassasta käpyttelin sitten taas täyttä RAVia eteenpäin kuuntelemaan sinne RAViin, mitä neuvojani on tälle kerralle päässään hiljaa minua varten miettinyt.

Ei ollut tyytyväinen. Ei ollut tyytyväinen yhtään siitä, että olen tehnyt viime kuussa 100 tuntia töitä ja että sama tahti jatkuu nyt ainakin maaliskuun ajan. Kuulema olisi parempi, jos en tekisi töitä ollenkaan, kuin että teen osa-aikaisesti ja varsinkin noin paljon (eihän tuo ole kuin 60% täysiaikaisesta työstä).

ETTÄ MITÄ?

Saisinko saman selkokielellä?

Olen siis töissä, joista pidän. Kaksi erilaista toimenkuvaa, jotka tasapainottavat mielenkiintoani, osaamistani ja työtaitojani. Molemmista töistä olen saanut kiitosta ja tunnen pärjääväni hyvin. Minun pitäisi siis olla valmistautunut irtisanoutumaan ja etsimään työ, joka olisi kokopäiväinen, mutta jossa tuntipalkkani pienenisi ja ansaitakseni saman, mitä nyt, pitäisi tehdä kuukaudessa huomattavasti enemmän työtunteja. Menettäisin mahdollisesti vapauteni päättää työnkuvastani ja tekemisistäni ja joutuisin olemaan jonkun käskyläisenä. No okei, kyllähän minulla esimiehet nytkin on, mutta omaan työnkuvaani he vaikuttavat vain kontrolloimalla ja olen lähes tasa-arvoisessa asemassa niin kauan kuin asiat menevät kaikkien kannalta hyvin.

Tätä osa-aikaista paikkaa täydentävän työn saaminen kun kuulema on vähän niinkuin niin ja näin, joten minun olisi tosissani mietittävä, mitä oikein haluan. Sanoo neuvojani ihan pokerinaamalla.

No okei. Onhan siinä pointtia sinänsä. On todella hankalaa löytää paikkaa, josta saisin täydentävät tunnit, mutta siitä huolimatta en ole valmis jättämään näitä töitäni, vaan panostan mieluummin tulevaisuuteen niin, että teen parhaani ja saan mahdollisesti lisätunteja molemmilta puolilta. Vaikkapa sitten sieltä yhteistyöpaikasta tai kaupungin muista osista kyseisen työpaikan muilta toimipisteiltä. Työttömyyskorvaus puolestaan mielestäni ihan reiluuden vuoksi saisi tasapainottaa tilipussini: olenhan yrittäjänä kymmenessä vuodessa maksanut pitkän pennin työttömyysvakuutukseenkin, vaikka sitä ei täällä meinatakaan ottaa ihan tosissaan ja jostakin ihmeellisestä syystä lasketa mukaan työssäoloaikoihin.

En ollut uskoa kuulemaani. Eikö se ole kaikille parempi, että olen töissä osa-aikaisesti, jolloin rasitan työttömyyskassaa vähemmän, kuin jos olisin täysiaikaisesti työtön? Onneksi hermoni ovat jo kauan aikaa sitten kadonneet jonnekin ufo-avaruuteen, joten ei sentään hermojaan tarvinnut menettää, mutta kylläpä sain taas miettiä, että mistä ihmeestä näitä tämäntyyppisiä neuvojia oikein sikiää. Olen ollut hänen "asiakkaana" puolisen vuotta, lisännyt työmäärääni koko ajan ja mennyt aina paikalle iloisin mielin: nyt mulla taas menee vähän paremmin kuin ennen. Sitten tulenkin lyödyksi maahan: ei ole kokopäivätyötä, joudun häiritsemään hänen työpäiväänsä ja hän joutuu tekemään eteeni työtä löytääkseen minulle lisäansioita.

Kohta minulla on työttömänä olemisesta täällä niin hyvä toimenkuva, että voisin varmaan astua työttömyysneuvojan kenkiin.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Anopin syntymäpäivät

Viikonloppuna tuli taas nukuttua huonosti. Ei riittänyt se, että Pääsiäisangsti pukkaa vieläkin todenteolla päälle, vaan kaiken lisäksi piti tähän samaan rysäkkään saada myös Anopin täysien vuosien syntymäpäiväjuhlat, joissa oli jälleen kohdattava silmästä silmään mieheni koko suku.

Pääsiäisangsti ei siis ota hellittääkseen, vaan jatkaa meuhkaamista sisälläni jopa pahempana, kuin koskaan aikaisemmin. Muistoja tulvii mieleeni ovista ja ikkunoista, eli siis tässä tapauksessa nenästä ja silmistä. Viikonloppuna vietin taas aikaa lapsuudessani ja nuoruudessani, kun keväällä tällaisella ilmalla reippaana legendaarisessa Kuopion Palloseurassa jalkapalloa pelaavana tyttelinä kävin ostamassa uusia vermeitä kesän koitoksia varten: treenipaitaa, futissukkia, säärisuojia, shortseja ja verkkareita. Mielessä kävi myös ensimmäiset Vermouth Bianco pullot, jotka piti treenien jälkeen käydä parhaiden kavereiden kanssa vetämässä kiduksiin jossakin stadionin penkkien alla ja ykäämässä lähimpään pusikkoon paria tuntia myöhemmin. Eipä ole tullut tuon jälkeen Vermouthia maisteltua ja ravintolakoulussakin siitä tehtyjä drinksuja piti naama irvessä yrittää saada alas. Treenivermeistä ja Vermouthista ajatus lensi tietysti taas isääni - joka kuten jo aikaisemmin kerroin, periaatteessa poistui elämästäni juuri pääsiäisenä - kuten mieheni ja lopullisesti heinäkuussa - kuten mieheni.

Tämä pääsiäiseen liittyvä ilmasto repii jo aikoja sitten arpeutuneita haavojani auki täydellä teolla ja mikään - ei mikään - positiivinen ajattelu saa niitä kiinni. Jossakin vaiheessa luultavasti myös tuoreemmat haavat repiytyvät apposelleen ja siinä onkin sitten tottumattomalla ihmettelemistä, että mistä sitä nyt tuulee, kun tuulee jokaisesta reiästä. Onneksi, jos ihan mahdoton hätä tulee, niin Alfan vierihoitoon pääsee ilman muuta ja sen suuremmin kysymättä. Ihan varmasti. Vaikkakin nyt vaan ihan ammatillisessa mielessä. Ja Taivaan kirkon avaimetkin on taskussa, jos alkaa tuntua siltä, että sitä ovea pitää käydä kokeilemassa,

Miehelleni sanottakoon kunniaksi sen (ja nostettakoon lippahattua), että aikaisemmasta lusmuilustaan huolimatta hän on ottanut tilanteeseemme reippaamman otteen. Enää asioita ei tarvitse peitellä ja miettiä, kenelle hän on mahtanut jo kertoa, vaan hän on omatoimisesti purkanut sydämensä perheelleen, kertoen koko totuuden mitään siihen lisäämättä ja mitään siitä poisjättämättä. Anopin juhlissa pelkäsin eniten sitä, miten kaikki minuun/meihin suhtautuvat ja millaiselle puolustuskannalle olisi viisainta ryhtyä jo alusta alkaen.

Kaikki meni kuitenkin ihan hienosti ja mitään suurta numeroa ei tilanteesta tehty. Kaikki suhtautuivat meihin ihan luonnollisesti ja ainoastaan mieheni käly, jonka kanssa en ole vielä tähän mennessä ennättänyt juttelemaan, kävi puhumassa kanssani hieman enemmän, ihailemassa sitä vahvuutta, jolla elämääni eteenpäin vien (vaikka kuse... virtsaankin vastatuuleen) sekä kertomassa, että heidän ovensa ovat aina auki, jos tulee tarve purkaa sydäntäni, ongelmia tai ihan vaikkpa muuten vaan tulla käymään. Hän myös sanoi, että en saa syyttää itseäni, sillä olen tilanteeseeni syytön. Hän olikin ensimmäinen sukulaisistamme, joka otti asian esille tuolta kannalta: mieheni oli se, joka vieraisiin lähti ja mieheni oli se, joka liiton rikkoi. No niin joo, mieheni kälyhän ei sitten itsekään ole varsinaiseen ydinperheeseen kuuluva, eli siinä mielessä pystyi katsomaan asiaa ehkä vähän enemmän puolueettomalta kannalta. Tuskin edes tasapainoa elämässään etsivä Anoppini on pystynyt katsomaan asian niin, että hänen poikansa olisi syyllinen mihinkään.

Juhlissa katselin ihmisiä, jotka olen tuntenut 20 vuotta. Kummasti on ajan hammas käynyt puremassa vähän kaikkia. Hiuksia on harmaantunut. Hiuksia on poistunut päästä. Ryppyjä on ilmaantunut paikkaan jos toiseenkin. Kolmas (tai tavallaan neljäs, jos tarkemmin ajatellaan) sukupolvi on kasvanut jo isoksi ja aikaisempi sukupolvi, joka vielä muutama vuosi sitten oli juhlissa mukana, on lähestulkoon kadonnut. Ainoastaan yksi edustaja oli vielä jäljellä.

Aika kuluu. Ei aina paranna haavoja vaan repii ne auki uudelleen.

Mutta se kai kuuluu kasvamiseen. Ja aikuistumiseen.


perjantai 1. maaliskuuta 2013

25. Tuhatta.

Se on sitten ennättänyt jossakin välissä käymään niin, että tätä blogia on vähän päälle puolen vuoden aikana käyty lukemassa yli 25-tuhatta kertaa. Ihan hyvä saavutus kaikenmaailman narinalle, valitukselle, tuskalle ja ahdistukselle. Sekä tietysti muutamalle valoisalle ja aurinkoiselle hetkelle, joita viimeaikoina on - pääsiäisangstista huolimatta - alkanut tulla enemmän ja enemmän.

Hyvällä tuulella ja onnellisuudella on huono puolensa. Nimittäin tämän blogin päivittäminen ei ole tuntunut enää yhtä helpolle ja tarpeelliselle kuin ennen. Huonon olon purkaminen tuntuu vaan yksinkertaisesti niin paljon helpommalle, kuin normaalien tai jopa onnellisten tapahtumien jakaminen. Elämääni kuuluva mystiikkakaan ei pääse välttämättä aina tänne -  ette te kaikkea kuitenkaan uskoisi, vaikka kuinka yrittäisin tapahtumia järjellä selittää. Tapanani kun kuitenkin on värittää asioita omilla väreilläni ja maustaa ne makuisiksini. Välillä suolalla, välillä pippurilla ja onpa mukaan mahtunut välillä ripaus chiliä ja tummaa suklaatakin. Kaikki kuitenkin totta kuin vettä.

Kun aloitin huonon oloni purkamisen, luin jostakin avioeroja käsittelevästä julkaisusta (taisi olla netti - en muista kuitenkaan sivustoa), että kannattaa käyttää tämä kärsimyksen aika hyväkseen ja nauttia siitä siinä mielessä, että se tuo ihmiselle valtavaa määrän luovaa voimaa. Nauroin ajatukselle: vai että pitäisi vielä nauttia, vaikka maa on kadonnut jalkojen alta ja tulevaisuuden edessä on pelkkä musta seinä. Nyt jälkikäteen olen kuitenkin valmis allekirjoittamaan ajatuksen. Aikaisempia tekstejä lukiessani olen jopa sitä mieltä, että osa niistä on kohtuullisen hyviä ja samanlaista aineistoa en olisi saanut kasaan ilman sitä kärsimystä, jota olen työstänyt. Tarinastani on helppoa erottaa myös shokin klassiset eri vaiheet:

www.miesklinikka.fi:

1.SHOKKIVAIHE (2 viikkoa) - ahdistuneisuus, levottomuus, tapahtuman jatkuva kelaaminen päässä. - univaikeudet - ruokahaluttomuus. 

Omassa tilanteessani tämä vaihe taisi kestää vähän pidempään.

2.VIHAVAIHE -viha ja lepppymisen tunne tyypillisesti vaihtelee, jopa päivän aikana. Vihavaiheen tarkoitus on raivata tietä anteksiannolle.

"Holding on to an anger is like drinking poison and expecting the other person to die - Buddha" Tämänkin opin jossakin vaiheessa ja sen tajuttuani kaikki alkoi mennä parempaan suuntaan.

3.SELITYKSEN, SYYN HAKEMINEN -syytökset, palapelin rakentaminen, loogisen syyn hakeminen puolisolta, itseltä, itsesyytökset.

Tuttua on: mitä olisin voinut tehdä toisin? Miksi minulle kävi näin? Mitä vikaa minussa on? Miksi mieheni teki, mitä teki? Miksi? Minulla taisi kylläkin 2. ja 3. vaihe mennä toisinpäin. Vai olisivatko olleet päällekäin?

4.OMAN ARVOSTUKSEN PÄIVITYS -uusi look, uudet vaatteet, uusi auto, uuden parisuhteen kiihkeä etsiminen.

Pakko tunnustaa... joo... mennään osittain vielä tässä vaiheessa, osittain menty jo yli... Auto kuitenkin puuttuu.

5.SURUVAIHE, LUOPUMINEN ALKAA -jos on uskaltanut luovuttaa. Vaarana on turvallisuushakuinen kompromissi, joka vain pitkittää henkistä ahdinkoa. Lopullinen ero tarjoaa tässä portin uuden alkuun. Tämän faktan työstämiselle on annettava aikaa, tilaa (erillään asuminen ) ja mahdollisuus keskusteluihin ystävien ja ammattiauttajien kanssa.

Kiitos ystäville, kiitos teille kaikille lukijoille, jotka olette antaneet ajattelun aihetta kommenteillanne ja sanoillanne. Työpaikalta löytyisi ammattiauttaja, itseasiassa jopa kaksi, jos tarve avautumiselle tulee. Toinen, jolle en voisi sattuneista syistä puhua, on käynyt läpi samanlaisen tilanteen ja toinen, jolle voisin kuvitella puhuvani, ei ole ollut samassa tilanteessa. Pitäisikö sitten puhua molemmille yhtä aikaa, vai? Totta on, että tilanteemme, joka tietyistä realistisista syistä jatkuu, miten jatkuu (eli asumme osittain vielä yhdessä, 2 yötä viikossa) on hidastanut uudelleen alkamisen ja irtipäästämisen prosessia. Kuitenkin, uutta matoa on pikkuhiljaa sovitettu jo koukkuun. Osittain elän tässäkin vaiheessa. 

6.UUDEN RAKENTAMINEN -luottamuksen palautuminen itseen ja elämään

Osittain olen päässyt koskettamaan jo tätäkin vaihetta: en ole enää se maailman tyhmin ja ällöttävin nainen, joka ei kelpaa kenellekään, vaan ihan reipas ja osaava ammattilainen työssään, joka saa työkaverinsa hymyilemään ja nauramaan sekä jaksaa hymyillä jo itsekin. Siviilissäkin ihan fiksu ja filmaattinen. Joskus.

7.VAKAAMPI ONNELLISUUS

Eronnut nainen on kuulema paras kumppani. Tätä odotellessa sekä sitä, että myös toinen mahdollinen osapuoli asiasta kuulee.

Count your blessings!

Niitä on kertynyt puolessa vuodessa aika monta.