maanantai 4. maaliskuuta 2013

Anopin syntymäpäivät

Viikonloppuna tuli taas nukuttua huonosti. Ei riittänyt se, että Pääsiäisangsti pukkaa vieläkin todenteolla päälle, vaan kaiken lisäksi piti tähän samaan rysäkkään saada myös Anopin täysien vuosien syntymäpäiväjuhlat, joissa oli jälleen kohdattava silmästä silmään mieheni koko suku.

Pääsiäisangsti ei siis ota hellittääkseen, vaan jatkaa meuhkaamista sisälläni jopa pahempana, kuin koskaan aikaisemmin. Muistoja tulvii mieleeni ovista ja ikkunoista, eli siis tässä tapauksessa nenästä ja silmistä. Viikonloppuna vietin taas aikaa lapsuudessani ja nuoruudessani, kun keväällä tällaisella ilmalla reippaana legendaarisessa Kuopion Palloseurassa jalkapalloa pelaavana tyttelinä kävin ostamassa uusia vermeitä kesän koitoksia varten: treenipaitaa, futissukkia, säärisuojia, shortseja ja verkkareita. Mielessä kävi myös ensimmäiset Vermouth Bianco pullot, jotka piti treenien jälkeen käydä parhaiden kavereiden kanssa vetämässä kiduksiin jossakin stadionin penkkien alla ja ykäämässä lähimpään pusikkoon paria tuntia myöhemmin. Eipä ole tullut tuon jälkeen Vermouthia maisteltua ja ravintolakoulussakin siitä tehtyjä drinksuja piti naama irvessä yrittää saada alas. Treenivermeistä ja Vermouthista ajatus lensi tietysti taas isääni - joka kuten jo aikaisemmin kerroin, periaatteessa poistui elämästäni juuri pääsiäisenä - kuten mieheni ja lopullisesti heinäkuussa - kuten mieheni.

Tämä pääsiäiseen liittyvä ilmasto repii jo aikoja sitten arpeutuneita haavojani auki täydellä teolla ja mikään - ei mikään - positiivinen ajattelu saa niitä kiinni. Jossakin vaiheessa luultavasti myös tuoreemmat haavat repiytyvät apposelleen ja siinä onkin sitten tottumattomalla ihmettelemistä, että mistä sitä nyt tuulee, kun tuulee jokaisesta reiästä. Onneksi, jos ihan mahdoton hätä tulee, niin Alfan vierihoitoon pääsee ilman muuta ja sen suuremmin kysymättä. Ihan varmasti. Vaikkakin nyt vaan ihan ammatillisessa mielessä. Ja Taivaan kirkon avaimetkin on taskussa, jos alkaa tuntua siltä, että sitä ovea pitää käydä kokeilemassa,

Miehelleni sanottakoon kunniaksi sen (ja nostettakoon lippahattua), että aikaisemmasta lusmuilustaan huolimatta hän on ottanut tilanteeseemme reippaamman otteen. Enää asioita ei tarvitse peitellä ja miettiä, kenelle hän on mahtanut jo kertoa, vaan hän on omatoimisesti purkanut sydämensä perheelleen, kertoen koko totuuden mitään siihen lisäämättä ja mitään siitä poisjättämättä. Anopin juhlissa pelkäsin eniten sitä, miten kaikki minuun/meihin suhtautuvat ja millaiselle puolustuskannalle olisi viisainta ryhtyä jo alusta alkaen.

Kaikki meni kuitenkin ihan hienosti ja mitään suurta numeroa ei tilanteesta tehty. Kaikki suhtautuivat meihin ihan luonnollisesti ja ainoastaan mieheni käly, jonka kanssa en ole vielä tähän mennessä ennättänyt juttelemaan, kävi puhumassa kanssani hieman enemmän, ihailemassa sitä vahvuutta, jolla elämääni eteenpäin vien (vaikka kuse... virtsaankin vastatuuleen) sekä kertomassa, että heidän ovensa ovat aina auki, jos tulee tarve purkaa sydäntäni, ongelmia tai ihan vaikkpa muuten vaan tulla käymään. Hän myös sanoi, että en saa syyttää itseäni, sillä olen tilanteeseeni syytön. Hän olikin ensimmäinen sukulaisistamme, joka otti asian esille tuolta kannalta: mieheni oli se, joka vieraisiin lähti ja mieheni oli se, joka liiton rikkoi. No niin joo, mieheni kälyhän ei sitten itsekään ole varsinaiseen ydinperheeseen kuuluva, eli siinä mielessä pystyi katsomaan asiaa ehkä vähän enemmän puolueettomalta kannalta. Tuskin edes tasapainoa elämässään etsivä Anoppini on pystynyt katsomaan asian niin, että hänen poikansa olisi syyllinen mihinkään.

Juhlissa katselin ihmisiä, jotka olen tuntenut 20 vuotta. Kummasti on ajan hammas käynyt puremassa vähän kaikkia. Hiuksia on harmaantunut. Hiuksia on poistunut päästä. Ryppyjä on ilmaantunut paikkaan jos toiseenkin. Kolmas (tai tavallaan neljäs, jos tarkemmin ajatellaan) sukupolvi on kasvanut jo isoksi ja aikaisempi sukupolvi, joka vielä muutama vuosi sitten oli juhlissa mukana, on lähestulkoon kadonnut. Ainoastaan yksi edustaja oli vielä jäljellä.

Aika kuluu. Ei aina paranna haavoja vaan repii ne auki uudelleen.

Mutta se kai kuuluu kasvamiseen. Ja aikuistumiseen.


2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Ei muuta lisättävää tällä kertaa kun: Hyvä KUPS!!

T:Sole, toinen lapsuuden kupsilainen

Jääkarhu kirjoitti...

Sitä on sitten ilmeisestikin samoja polkuja tallattu jossakin vaiheessa elämäämme ;)