perjantai 8. maaliskuuta 2013

Kevät toi duunarin

"Ilves näki Jääkarhun kävelevän poispäin. Taakseen se ei katsonut.

- "Hyvä näin", ajatteli Ilves, vaikkakin se olisi halunnut Jääkarhun näkevän rohkaisevan hymyn, joka sen huulille väkisinkin levisi.

- "Anna anteeksi Jääkarhu. Ihan kaikkia salaisuuksiasi en voinut pitää. Jotkut salaisuudet vain yksinkertaisesti ovat sellaisia, että jonkun muunkin on niistä saatava tietää. Mutta älä pelkää, nämä olivat vain ne kauniit salaisuutesi ja niiden paljastuminen tekee sinulle vain hyvää!"

Ilves iski vielä silmää, vaikka tiesi, että Jääkarhu ei sitä näkisikään. Se tiesi myös, että Jääkarhu kyllä tunsi sen sydämessään."

Ironista ja hämmentävää, että puoli vuotta taisteltuani ja yli 50 työpaikkahakemusta lähetettyäni juuri nyt, kun tilanne on osittain ollut selkenemään päin, minulle olisi mahdollisesti tiedossa paikka, jota voisin oikeastikin harkita.

Työ on kokin paikka työpaikkaruokalassa, päivätyö, osa-aikainen ja sovitettavissa mieheni työpaikan lounaspöydän kanssa yksiin. Kokkattavien annosten määrä olisi ihan sopiva, palkka ok ja tulisin tuuraamaan keittiömestaria hänen lomillaan, eli vetäisin yksin koko shown sinä aikana. Ainoa haittapuoli on se, että paikka on puoli tuntia junalla kaupungin ulkopuolella sekä se, että olen saanut mieheni työpaikalla otettua toisenkin työnkuvani suhteellisen hyvin haltuuni ja kaikki ovat olleet ihan tyytyväisiä. Myös minä itse, joka perfektionistina harvemmin on tekemisiinsä täysin tyytyväinen.

Jos minulle tuota kokin paikkaa tarjotaan, on jälleen suurien ratkaisujen aika. Viihdyn mieheni työpaikalla hyvin. Meillä on hyvä tiimi ja leppoisa henki. Ensimmäinen ihminen jonka aamulla yleensä näen, hymyilee kuin naantalin aurinko ja palkkakin on sitä luokkaa, että en todennäköisesti tule muualta samaa saamaan. Töihin on myös vain minuutin kävelymatka. Ainoa haittapuoli on se, että minulla ei ole kiinteää työsopimusta, mikä tarkoittaa sitä, että teen töitä silloin, kun niitä on.

Paikan päähallinto on sitä mieltä, että minun pitäisi osoittaa kirjallisesti pätevyyteni kyseistäkin työnkuvaa varten ja sehän ei ole mikään ongelma. Minulla kun on niiden jo muutamaan otteeseen mainittujen Jokeri- ja Ässäkorttien lisäksi hihassani kolmen eri ammatin koulutus- ja työtodistukset. Kysymys kuuluukin, haluaako porukka minut pitää. Kuulemani mukaan kaikki ovat olleet tyytyväisiä panokseeni ja kaikilla on ollut tunne, että hommat hoituvat pitkästä aikaa, mutta riittääkö se?

Mutta siis, jos minulle kokin paikkaa tarjotaan, niin ainakin minulla on siinä vaiheessa kortti kädessäni, jonka voin heittää pöytään ja kysyä: katsotaanko vai korotetaanko?

Mutta sitten, kokinpaikassa minulla ei olisi naantalin aurinkoa aamun ensimmäisenä kohtaamisena. Ei olisi Alfaa, jonka kanssa ajatukset pelittävät hienosti yhteen ja mieheni, jonka kanssa olen yhä hyvässä ajatusyhteydessä, on huomannut tilanteen ja heittää siitä herjaa aina tilaisuuden tullen. Tuntee minut ilmeisestikin ihan yhtä hyvin, kuin minä hänet ja osaa tulkita sanat, katseet, hymyt ja muut tiedostamattomat eleet. Mutta haittaks-se?

Tuossa yhtenä päivänä mietinkin, onko ihastumiseni niin ilmiselvää. Kuinka moni on sen huomannut? Entä Alfa itse? Tietyllä tapaa tunnen olevani kuin pieni koulutyttö ensi-ihastuksensa kanssa, mutta tietyllä tavalla tunne on aivan erilainen. Syvempi. Voimakkaampi. Jopa voimakkaampi, kuin mitä olen aikanaan miestäni kohtaan tuntenut.

Onko mahdollista ihastua korviaan myöten vielä tällä aikuisella iällä niin, että jalat melkein pettävät alta ja sydän pomppailee, kun toinen istahtaa viereen tai katsoo suoraan silmiin? Näkyykö se sydämen kurkussa pomppiminen silmistä? Vai kuuluuko se miten kauas? Kaikeksi onneksi en ole koskaan ollut mikään punaiseksi lehahtava typykkä, sillä olisin nykyään koko ajan punainen kuin Angri Böödsit, muuallakin kuin keittiössä.

Angri Böödsien kiukku on kuitenkin kadonnut.

Mutta menköön, ei sitä kaivatakkaan!

Ei kommentteja: