sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Kafkas motorbike - the greatest book of our time

Sain tulppaaneja. Työkaverilta.
Siltä joka vei mun munat... **
Kuka muistaa, missä elokuvassa puhutaan Kafkan moottoripyörästä?

No niin, oli miten tahansa, edelliseen postaukseen tuli kommentti, että alkaa olla aika kafkamaista jo. En tiedä, tarkoitettiinko sillä elämääni vai kirjoitustyyliäni. Jokatapauksessa ajattelin tehdä pienen puhdistuksen: sekä elämääni, että kirjoitustyyliini.

Niinpä tänä aamuna kaivoin heti herättyäni ja teekupposeni juotuani pölyimurin esille ja imuroin koko kämpän. Sen jälkeen vaihdoin petivaatteet ja kävin heittämässä likapyykin pesukoneeseen, juuri ennenkuin aloin valmistelemaan lounasta itselleni ja tyttärelleni ja vähän sen jälkeen, kun ruokin kissani... Sitten olikin jo aika.....

Nääääääääääääiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii, no ei nyt sentäs!

Ei se nyt ihan näinkään mene. Ei se istu minuun, tuo ei-kafkamaisuus, ei elämässäni, eikä kirjoitustyylissäni. Kafkamaista tai ei, aion jatkaa aloittamallani linjalla ja katsoa tien loppuun. Meni syteen tai saveen. Ja kafkamaisuuden voin itseasiassa tulkita jopa kunnianosoituksena, sillä Kafka on kiehtonut minua nuoruudestani asti.

Se, mitä todellisuudessa tapahtui, oli se, että kuten jo lupailinkin, pääsiäisangstini päätin heittää mäkeen istumalla vielä ilta-/yömessussa ja takomalla päähäni, että pääsiäisangstia ei ole ja kaikki on kunnossa. Mutta kuinkas ollakaan, pappimme taisi olla asiasta aivan eri mieltä. Vaikutti itse tällä kerralla vähän hiljaiselle ja jopa surulliselle, puhui siitä, että elämässämme myös rakkaiden ihmisten joko konkreettisen tai symbolisen hautaanlaskemisen lisäksi joudumme koko ajan hautaamaan myös unelmiamme ja toiveitamme. Että kaikki ei mene aina haluamallamme tavalla ja joskus on luovuttava jostakin itselleen tärkeästä ja rakkaasta.

Kun sitten löydämme haudan, jonne aikanaan olemme unelmamme laskeneet, saatamme löytää mitä tahansa. Joskus haudan sulkenut kivi saattaa siirtyä paikaltaan ja eteemme tulee... Niin mitä? Jotakin uutta? Jotakin odottamatonta? Jotakin, minkä olemassaolosta emme tiedä? Jotakin, joka on tarkoitettu meitä varten? Jotakin, jonka jo luulimme kadonneen, mutta jonka saimme takaisin? Tyhjyys? Nämä kysymykset pulpahtivat mieleni syvyyksistä ja entistäkin hämmentyneempänä kävelin yöllä kotiin. Angstinihan piti päätyä jollekin mäelle, sen piti kadota sinne haudan uumeniin, mutta eipä se vaan niin tehnytkään. Ja nyt ollaan vasta pääsiäisen puolessa välissä, eikä minun ole ollut tarkoituksena jäädä katsomaan taakseni ja kaivamaan esiin jo haudatuksi tulleita asioita. Vaikka näin olenkin viimeisen 9 kuukauden aikana lähes päivittäin tehnyt.

Mitä löytyykään sieltä suurimmasta haudasta, jonka eteen on laitettu se suurin ja painavin kivi? Mahdanko löytää sieltä itseni? Sen, jota siivotessani olen aina kovasti yrittänyt kaivaa pölyjen alta esille. Löydänkö sieltä jotakin, mitä haluan löytää, vai jotakin, mitä en toivo löytäväni? Löydänkö itseni vai sen, mitä toivoisin olevani? Vai jotakin ihan muuta? Jotakin, mitä en elämääni halua? Uuden pettymyksen? Ja olisiko kuitenkin viisainta jättää koko kivi paikalleen? Toki tarinan mukaanhan kivi on niin painava, ettei sitä ihminen jaksa yksin siirtää, joten avautumiselle ei taida olla vaihtoehtoja, jos niin on käydäkseen.

Näinpä päätin sitten jatkaa pääsiäisen uskonnollisen hapatuksen ketjua ja kävin Zürichin Kunsthausissa, jossa on parhaillaan venäjänjuutalaisen Marc Chagallin näyttely. Olen aina pitänyt Chagallin mystisistä, symbolisista ja erittäin värikkäistä töistä ja olen ihan satavarma, että näyttelyn nähtyäni tulen taas näkemään värikkäitä unia, joissa pyörivät kaikenlaiset värikkäät otukset ja juutalaiset äidit.

Chagallin teoksissa yksi tärkeä pointti on ihmisten ja eläinten välinen suhde ja näyttelyn suosikkiteoksekseni löysin:



Marc Chagall: Le marchand de bestiaux (Karjakauppias)

Ja kuinkas ollakaan, kotimatkalla huomasin, että olin epähuomiossa ottanut kotiavaimieni sijaan työpaikkani avaimet.

Mitähän Freud olisi siitä sanonut?

** (eli selvennykseksi pienellä printatulla: värjäsimme lasten kanssa sipulinkuorilla munia keskiviikkona ja mun omat päätyivät lapsille, kun jostakin syystä heidän omansa menivät sekaisin ja kaikki eivät olleet tyytyväisiä munauksiinsa... Työkaveri sitten poti asiasta huonoa omaatuntoa ja toi seuraavana päivänä tulppaanikimpun, josta riitti jopa kahteen maljakkoon. Joo. Mäkin olisin suonut tarinan olevan vähän romanttisemman ;) Hih-hih, lensittekö lankaan?)

5 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Bridget Jonesista tuo Kafkan moottoripyörä.

katja kirjoitti...

Eilen näky suomessa ko. Elokuva :-D

Jääkarhu kirjoitti...

No mutta sattuipas somasti! Ihan käsi sydämellä, en tienyt tästä mitään. Täällä Keskieuroopassahan tv-kanavia on taivas täysi ja kyseinen elokuva tuli ihan vastikään. Toki se on meillä myös DVD:nä, sillä pahan paikan tullen se saa minut aina hyvälle tuulelle ja aina löydän siitä jotakin uutta, vaikka periaatteessa ihan hömppäpömppää onkin.

Ja Kafkasta tulee aina mieleen juuri kohtaus, jossa Bridget esittelee kirjan ("and yours is not bad either, Mr Rushdie..".) sen lanseerauksessa ja varsinkin se, kun Bridget esittelee pomonsa Titspervertin :)

Nimetön kirjoitti...

Freud olisi sanonut, että kaipaat seksiä Alfan kanssa työpaikalla :)

Jääkarhu kirjoitti...

Ja Kafka olisi sanonut: "Oli synkkä ja myrskyinen yö. Jääkarhu etsi avaimia taskustaan, mutta huomasi, että taskusta löytyi vain avaimet Kadotukseen tai Pelastukseen..."