lauantai 9. maaliskuuta 2013

Kivenä kengässä

Olisihan se ihan liian hyvää ollakseen totta, että olemassa olisi sellainen työpaikka, missä ei ole minkäänlaista hankausta työporukan kesken.

Mieheni työpaikan sihteerikkö on siis ollut poissa jo kolme viikkoa. Virallinen selitys kuuluu, että hän on sairaslomalla. Sitäkin virallisempi selitys on, että hän on oikeasti saanut potkut epäpätevyyden vuoksi. Hänelle annettiin kaksi vaihtoehtoa: eroaminen itse ja kultainen kädenpuristus tai viralliset potkut. Sihteerikkö valitsi pitkän tien: sairausloman työuupumuksen vuoksi.

Olen kolmen viikon aikana korjannut hänen jälkeensä jättämiä aukkoja ja mieletöntä sekamelskaa tietokonella, josta ei meinaa löytää yhtään mitään tarvittavaa tiedostoa. Hänen arkistointisysteeminsä on omaperäinen, josta kukaan ei oikeasti ota selvää. Hän on unohdellut toimittaa tärkeitä asioita ja muut ovat joutuneet korjailemaan hänen tekemiään virheitä omien töidensä lisäksi.

Niinpä kaikille onkin ollut helpottavaa, että kaikkea ei enää tarvitse vääntää rautalangasta. Mutta. Niinpä niin, aina tulee se mutta, tahtoipa tai ei.

Sihteeriköllä, jonka irtisanomista on valmisteltu jo puolisen vuotta, on puolustajansa. Työpaikan kirjanpitäjä, joka ei varsinaisesti tee työtään samassa toimipisteessä, vaan ihan muualla. Ei ole tietoinen sekaannuksista muuten, kuin kuulopuheiden perusteella. Eikä tarvitse tehdä työtään sen sotkun keskellä, jonka sihteerikkö on saanut aikaiseksi.

Niinpä tämä kirjanpitäjä on ollut potkuja vastaan koko ajan ja puhunut siitä, että sihteerikölle pitäisi antaa vielä toinen mahdollisuus. Vaikka niitä on vuosien saatossa annettu kuulema aika monta. Kirjanpitäjä on suhtautunut minuun puolestaan vähän nuivasti. Tässä kättelyiden luvatussa maassa ei ole tullut tarjoamaan kättään minulle kertaakaan ja kättelymme olisi jäänyt tekemättä, jos minä puolestani en olisi käynyt kättäni tarjoamassa puristettavaksi.

Nyt on tullut ilmi, että kirjanpitäjä ei ole yhtään tyytyväinen siihen, että istun toimistossa sen lisäksi, että kokkaan safkista keittiössä. Ei luota minuun. Ei halua hyväksyä sitä, että työpanokseni olisi pysyvämpi ratkaisu tyhjän toimistotuolin ongelmaan. Eikä sitä, että pystyisin pestin hoitamaan. No en ehkä ihan päälläni seisten, mutta vasemmalla kädellä kuitenkin, oikean kokatessa. Kirjanpitäjä haluaa paikalle ilmeisestikin jonkun muun.

Koska kokkeuden lisäksi olen myös kirjanpitäjä (ja tälle toiselle kirjanpitäjälle on asia kyllä selvitetty), tuli mieleen, että pelkääkö hän sitä, että kärkyn myös hänen paikkaansa ja jos minulle annetaan pikkurilli, vien koko käden. Siltähän se tietysti näyttää, kun alunperin kokkailin vain pikkupurtavia aina silloin tällöin erilaisiin tilaisuuksiin ja nyt säännöllisen keittiöpestin lisäksi istun myös toimistolla.

Vai olisiko niin, että kirjanpitäjä yrittää saada oman vaimonsa kyseiselle paikalle? Vaimoke nimittäin on ottanut päiväkassamme jo hoitaakseen ja koska hän käy sitä varten päiväsaikaan konttuurissamme, niin ilmeisestikään hänellä ei ole muuta tekemistä tyypilliseen sveitsiläisen kotiäidin tapaan. Ja koska kirjanpitäjä on ollut kosketuksissa työpaikkaan huomattavasti pidempään kuin minä, ja jos tilanne on todella tämä, niin minun osaltani jokainen tsäänssi ei olekaan mahdollisuus. Saatan jäädä lehdellä soittelemaan.

Vanha kunnon epäilevä Jääkarhukin heräsi jälleen henkiin ja epäilee nyt kaikkia ja kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu ja eniten itseään. Sitä, että Alfa käy tervehtimässä ja selvittämässä "yöllä mieleen tulevia" asioita jo heti aamutuimaan, vaikka iltapäivälle oli jo sovittu työtreffit. Mutta sitten myöhemmin päivällä suhtautuu hyvin etäisesti ja persoonattomasti. Miestäni en toki enää epäile, kun kaikki, mitä kannattaa epäillä, on jo tiedossa. Muusta viis. Ei enää kuulu minulle. Epäilen kuitenkin, että vaikka minulle hymyillen kerrotaankin, että teen työni kiitettävästi, että selän takana puhutaan jotakin aivan muuta. Ei ehkä sitä, miten työni teen, vaan sitä, olenko oikeasti pätevä jatkamaan paikalla. Ja sitten on vielä se ylämäen paikka: sen pitäisi alkaa ensi kuussa ja kiertotietä olen kuullut, että minut sinne haluttaisiin, mutta minulle ei ole kukaan vaivautunut kertomaan, mitä, missä ja milloin. Onko tarkoituksena sitten, että Jääkarhu hyppää pää edellä kylmään veteen, niinkuin aina ennenkin.

Minua alkaa vähitellen - tai no sanotaako, että jo oikeasti enemmältikin - tympimään se, että vaikka haluaisin juurtua jonnekin, kävellä vakaalla maalla ja asettua aloilleni paikkaan, jossa tunnen olevani kotonani, niin koko ajan joudun kuitenkin seikkailemaan varsin vaappuvalla alustalla. Jotkut ihmiset elävät tasaista ja rauhallista elämää tyytyväisinä, mutta minulle heitetään eteen luita, esteitä ja porkkanoita kerta toisensa jälkeen. Vaikka kuinka yrittäisin välttää hankalia tilanteita, uusia seikkailuita ja pettävää jäätä jalkojen alla. Olenko minä niin tyhmä, että en osaa pitää varaani? Vai onko minut vain luotu kokemaan elämäni aikana enemmän asioita kuin normi-tossunkuluttaja? Enkö osaa oppia virheistäni? Tai no virheitä en taida tehdä kahtaa kertaa samanlaista, mutta uusiahan on kyllä sitten tarjolla pilvin pimein?

Viisaan Buddhan sanojen mukaan kärsimys johtuu elämänjanosta ja loppuu sitten, kun elämänjano loppuu. Mutta kun en koe olevani elämänjanoinen. Mieluummin eläisin juuri sellaista buddhamaista rauhallista elämää ja sitä kohti olen pyrkinytkin, mutta se vaan ei näytä onnistuvan minulta.

Zürichissä on kevät. Ensimmäiset aukiolevat terdet on bongattu Bahnhofstrasselta. Pääsiäisfiilis alkaa kaikota ja tilalle tulvivat vappumuistot.

Sitä odotellessa: kiitos ja anteeksi.


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Sut henkilökohtaisesti tuntevana on jännnä seurata sun tekemisiä. Vaikka päällisin puolin oikeasti oletkin kuin se Bodhi-puun alla istuva Buddha, itse rauhallisuus, niin sisälläsi löytyy suolaa ja pippuria.

Teemabiisimme "Mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään" pätee siis yhä edelleen :)

Mutta mitä sen on väliä, mene vaan täysillä eteenpäin vaikka veneen laidoilta vettä purteen roiskuisikin!

Jääkarhu kirjoitti...

Ehe-ehe-heh-heh-hee...

Mutta kun ei aina jaksaisi kaikkia tyrskyjä niskaansa ottaa. Välillä tekisi mieli palata maihin kuivana ja kuivin jaloin, jopa.

Joo, yhä vieläkin olen sille miehelle kateellinen.