perjantai 29. maaliskuuta 2013

Kylmää vettä niskaan

26.3.2012.

Olin töissä. Mieheni pakkasi aamulla viimeiset muuttotavaramme, hoiti ne muuttofirman kuljetusautoon, pakkasi matkalaukkunsa ja lensi tiehensä.

Tuossa vaiheessa (ihan itseni toistamisen uhallakin sanon tämän vielä kerran) en tiennyt, että mieheni lensi pois myös uudesta pesästämme, vaikka sinne olikin vasta matkalla. Oma pikkupesäkolo odotti oikeasti jo jossakin muualla, mutta minulla ei ollut tässä vaiheessa siitä vielä tietoa. Jos olisi ollut muutakin, kuin pelkkä pelko ja pieni ajatus takaraivossa, niin pääsiäisangstiani potisin tänään jossakin muualla. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Siitä en olisi kuitenkaan päässyt eroon, olisi tilanne mikä tahansa.

Pääsiäiseen liittyy erittäin paljon uskonnollista hapatusta. Toisaalta uskova osapuoli yrittää vakuuttaa, että juuri tämä on se aika, jolloin kaikki meidät pelastetaan, kunhan vain annamme sen tapahtua. Toinen osapuoli, eli se uskomaton, puolestaan yrittää tupuuttaa omaa totuuttaan siitä, että mitään pelastusta ei ole. Mitään pelastusta emme edes tarvitse, koska uskova osapuoli elää pelkän harhan vallassa. Molemmat argumentoivat ja yrittävät saada muita vakuuttuneiksi. Kummaltakin puuttuu suvatsevaisuus toisen mielipiteitä kohtaan. Eri uskontokunnat saarnaavat suvaitsevaisuutta toisia uskontoja kohtaan, mutta toisaalla lietsovat vihaa ja riitaa. Uskonnottomat pilkaavat niitä, jotka uskovat, vähättelevät ja loukkaavat sanoillaan. Dalai Lama puhuu suvaitsevaisuudesta ja myötätunnosta toisia uskontoja kohtaan, mutta myös niitä kohtaan, joilla ei ole uskontoa. Uskonnottomuus ei tee kenestäkään pahaa ihmistä. Ihmisen teot ovat ne, jotka otetaan lukuun. Dalai Laman puheisiin haluaisin liittää osaltani myös sen, että uskonnottomat voisivat kyllä puolestaan harjoittaa samaa suvaitsevaisuutta ja myötätuntoa uskonnollisia kohtaan. Jokaisella olkoon oikeus omaan vakaumukseensa, olipa se sitten mikä tahansa. Paitsi toisten vahingoittaminen henkisesti tai fyysisesti.

Pääsiäisenä lähipiirissäni kaikki siis pyörii kirkon ympärillä. Muutenkin kuin kreikkalaisortodoksit kirjaimellisesti pääsiäisyönä oman kirkkonsa ympärillä. Tämä on osaltaan lisännyt omaa pääsiäisahdistustani, sillä olen koko elämäni ajan etsinyt omaa tietäni uskontojen virrassa, kuten jo aikaisemmin avauduinkin. Siispä aamulla ajattelinkin, että paras tapa taistella uskonnollisen hapatuksen aiheuttamaa angstia vastaan on mennä istumaan.... kirkonpenkkiin.

Tuumasta toiseen, vaikka viime aikoina olenkin istunut siellä vapaaehtoisesti jo useampaankin otteeseen ja kohta penkkiin varmaan kirjoitetaan pysyvä varaus nimelleni. Siellä Mr J.C. kuvaa ristillä roikkumassa katsoessani mietin sitä, miten yhä nykyäänkin ristiinnaulitaan ja puukotetaan selkään ihmisiä, jotka uskaltavat puuttua asioihin ja vaaltia epäkohtien ja epäoikeudenmukaisuuden poistamista. Kuten erästä läheistäni, joka juuri tällä viikolla luottamusmiehenä puuttui työpaikkansa epäoikeudenmukaiseen toimintaan ja tuli sitten haukutuksi ja henkisesti turpaanlyödyksi kolmen pomonsa toimesta, joille epäoikeudenmukaisuudesta ensin ilmoittanut pomo oli kertonut aivan eri tarinan. Ykskaks yllättäen, kun tilannetta alettiin selvittämään, omien kasvojensa säilyttämiseksi kyseinen henkilö pesi kätensä koko asiasta.

Vaikka kuvat ja papin puheet herättivätkin paljon ajatuksia - jälleen kerran - mielessäni, en siitäkään huolimatta vieläkään saanut tulenliekkiä pääni päälle, en salamaniskua, enkä mitään ahaa-elämystä, mutta kotimatkalla tunsin itseni yllättävästi... rauhalliseksi. Ehkä kuitenkin selviän tästä pääsiäisestä ilman suurempaa katastrofia. Ehkä tänä vuonna tapahtuukin jotakin hyvää. Ehkä istun penkilläni huomennakin iltamessussa ja ajan angstini viimeisetkin rippeet mäkeen. En tiedä onko sen mäen nimi Golgata vai Öljymäki, mutta johonkin mäkeen lähtö tuli joka tapauksessa. Oman pappimme uskonnollinen vakaamus kyllä kestää yhden hämmentyneen ja angstisen zen (perjantai-) buddhalaisen sielun ohjaamisen läpi pääsiäisen rituaalien.Vastapainoksi illalla tunnin meditaatio, niin eiköhän sinä häviä viimeinenkin pikkuangstin poikanen sinne, mistä on tullutkin. Ehkä odottamaan seuraavaa pääsiäistä, mutta tästä on jo puoliksi selvitty.

Angstiani kävin myös ulkoiluttamassa kylmässä, rännänsekaisessa vesisateessa. Sellaisessa juuri oikeanlaisessa Jääkarhujen sateessa, jossa voi päästää sanoja ilmaan niinpaljon kuin vain sielu sietää. Olen aina pitänyt sateessa, lumimyrskyssä ja tuulessa kävelemisestä. Silloin on tavallaan yksin omien ajatustensa kanssa ja saa kulkea rauhassa kenenkään häiritsemättä. Kun sellaiseen ilmaanhan ei laita *** koiraansakaan, saatikka menisi itse. Kiersin pitkän lenkin kaupungin ympäri kirkonkellojen soidessa ja muutaman rohkean turistin seikkaillessa karttojen ja kameroiden kanssa pieksävässä sateessa, ihmetellen jotakin hullua paikallista, joka ilman sateenvarjoa, otsatukka hupun alla märkänä ja rillit huurussa menee puolijuoksua katua pitkin.

Kannatti lähteä. Jälleen kerran löysi muutama ajatus pääkopassani oman paikkansa ja muutaman turhan, tarpeettoman ja negatiivisen päästin tuuleen riekkumaan isojen, kylmien sadepisaroiden sekaan. Yksi ajatus jäi kuitenkin mieleeni.

Mieheni, siis se tuleva entinen mieheni taitaa lukea tätä blogia. Ihan vain muutamasta ilmoille päässeestä lauseesta olen sitä jo pidemmän aikaa epäillyt ja nyt epäilyni saivat jonkinlaisen vahvistuksen.

Eli jos olet siellä ruudun takana, niin tervepä terve vaan!




4 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Alkaa olla aika kafkamaista jo...

Jääkarhu kirjoitti...

Hih... tämänhän voisi ottaa jo melkein kunnianosoituksena ;)

Nimetön kirjoitti...

No totta maar pitää ottaa kunnianosoituksena!

Jääkarhu kirjoitti...

:D