maanantai 11. maaliskuuta 2013

Mitäs tästä sitten oppimmekaan aka pitkittynyt, mutkittunut asia?

Ihan tässä lähiaikoina tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun mieheni muutti pois Suomesta ja minä ja tyttäremme jäimme vielä pitämään linnoitusta pystyssä. Mieheni oli muutosta innoissaan ja oletin, että hänen mielestään ratkaisumme muuttaa oli hyvä. Mitä lähemmäs muutto tuli, sitä enemmän miehestäni paistoi malttamattomuus ja halu lähteä niin pian kuin mahdollista. Enpä tiennyt silloin, en, että syy ennennäkemättömään intoon ei ollutkaan halu aloittaa elämämme puhtaalta pöydältä ja hänen kotimaansa antamat uudet mahdollisuudet: hyvä työpaikka, sukulaiset, ystävät ja kaikki se, mitä mieleen vaan tuli. Taisi olla tuo viimeinen vaihtoehto ainoana ajavana voimana mieheni mielessä. Tuskin pysyi housuissaan, kun tiesi, että pian olisi Toisen Naisen - Kossisen Hanen -  luona.

Hänellä on ollut aikaa totutella uuteen tilanteeseen, uuteen elämään jo vuoden verran. Itselläni aikaa on ollut 8 kuukautta ja vieläkään ihan kaikki ei ole kohdallaan. Olisi hirveän helppo alkaa jossittelemaan: miten olisi, jos mieheni ei olisikaan lyönyt hynttyitään yhteen Kossisen kanssa ja eläisimme normaalia perhe-elämää, niinkuin asiaan olisi pitänyt kuulua? Mitä jos mieheni eläisikin salaista kaksoiselämää Kossisen kanssa kertomatta suhteestaan minulle? Olisinko jossakin vaiheessa siitä huolimatta vaistonnut etääntymisen vai pysyisikö perheemme pokka - Muka-Elämä - kaiken vauhdin mukana? Olisimmeko onnellisia vai haikailisimmeko (siis mieheni kyllä joo, mutta erityisesti minä), jonkun muun perään?

Vaikeaa tietää. Hankaa ajatella. Toisaalta ei edes tarvitse tietää ja ajatella. Tekoja ei saa tekemättömiksi ja asiat ovat luistaneet omalla radallaan, halusimmepa tai emme.

Mitä olen itse oppinut tämän 8 kuukauden aikana? En mitään. Mutta toisaalta paljokin.

Olimme molemmat tilanteessa ensimmäistä kertaa. Silleen niinkuin ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Mieheni ei varmaankaan tiennyt, miten asian käsittelisi, miten minulle kertoisi, miten kertoisi kaikille muille. Itse en osannut asennoitua siihen, miten tulisin jatkamaan elämääni. Helpoimmalta tuntui antaa vaan ihan kaikki periksi. Mutta periksiantaminen ei kuulu luonteeseeni, ei vaikka kuinka sitä yrittäisi sinne ympätä, meditoida tai muuten vaan pakottaa. Jos tulen saman tilanteen eteen elämässäni toista kertaa, olen varma, että tietyt asiat tekisin toisin. Olinpa sitten kumpana osapuolena tahansa. Tilanne ei tietenkään olisi yhtään helpompi, mutta tiettyjä kuoppia voisi välttää.

Erotilanne koskee. Se koskee varmasti aivan samalla tavalla molempiin osapuoliin. Mitä kauemmin on ollut yhdessä, sitä suurempi kipu on. Ja henkisestä kivusta syntyy myös ruumiillinen kipu: koskee, mutta ei tiedä miksi. Tiedän jopa tapauksen, jossa henkinen taakka aiheutti vakavamman sairauden, jonka jälkihoitoa käydään lähes kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen yhä läpi.

Erotilanteessa ei kuitenkaan psyykkisen ja fyysisen kivun pelossa kannata alkaa painamaan asioita villaisella ja pitkittämään asiasta puhumista. Tiedän, että se on vaikeaa, mutta vieläkin vaikeampaa on alkaa selvittää pitkittyneen valehtelun, petollisuuden, kiertelyn ja salaisun kasvattamaa vyyhteä. Salaisu ja valehtelu paljastuu kuitankin jossakin vaiheessa ja silloin on helvetti irti. Molemmille osapuolille.

Miten asia pitäisi sitten ottaa esille? Jättämällä ensin pieniä vihjeitä ja lopulta varovasti puhuen? Ehei, pienien vihjeiden jättäminen saa aikaan toisessa osapuolessa epäilyjen tulvan, itsensä epäilyn, kyyläämisen, todisteiden etsimisen, ahdistuksen. Kun on varma, että ei pysty elämäänsä enää jatkamaan kumppaninsa kanssa, olisi siitä puhuttava mielestäni heti ja suoraan. Avattava yhteys mahdollisimman nopeasti. Etsittävä ammattiapua, jos siltä tuntuu. Voihan olla, että yhteys kumppaniin palautuukin entiselleen, kun asioista voi puhua. Ehkä toinen on valmis anteeksiantamaan hairahduksen ja jatkamaan entisellään tai ehkä jopa kumppanilla on ollut vispilänkauppaa, josta ei ole uskaltanut kertoa.

Erilleen ajautumisen tuntee kyllä ja siinä vaiheessa toiseen suhteeseen houkutteleva, olkapäällä istuva pikkupiru on oiva keskustelukumppani. Mutta jos oma partnteri pitää myös keskusteluyhteyttä yllä, eivät pikkupirun korvaan kuiskuttelemat sanat välttämättä kuulu niin selvästi.

Toinen, petetty osapuoli haluaa myös tietää, missä mennään. Ainakin itse halusin tietää, millaiseen tyyppiin minut vaihdettiin, nähdä ehkä valokuvan, kuulla miten he olivat tavanneet ja mitkä ovat heidän tulevaisuuden suunnitelmansa. Itselleni tätä tietoa jaettiin erittäin niukkasanaisesti ja tiedot sain kaivella joko nenän kautta kaivaen tai herra Googlelta ja Facebookilta kysellen. Mieheni jopaa saattoi häipyä asunnostamme Kossisen luo kertomatta, että ei tule pariin yöhön kotiin. Siinä sitten tyttäremme kanssa ihmettelimme, että minnekäs se isi hävisi. Entä jos hänelle olisi sattunut jokin onnettomuus matkalla ja jostakin syystä henkilöpaperit eivät olisi olleet mukana. Me olisimme luulleet, että hän nyt vaan on Kossisen luona ennalta määräämättömän ajan ja Kossinen luullut, että hän on kotonaan. Töissä ei siinä vaiheessa tiedetty minun yhteystietojani, joten sieltäkään ei olisi minkäänlaista kyselyä tai tiedonpätkää saanut. Missä vaiheessa olisin sitten alkanut ihmettelemään, että missä se mieheni on? Missä on lapseni isä, jolta pitäisi saada ruokarahaa?

Ja sitten tietysti lasten asema. Me päätimme kertoa lapsellemme mahdollisimman pian. Ongelmiahan siitä tuli, kun lapsiparka liimautui isän menettämisen pelossa tähän kiinni niin, että itseasiassa se olin minä, joka tunsin itseni täysin hylätyksi ja vietti kaiken vapaa-aikansa isäänsä seuraten kuin hai laivaa. Nyt on tilanne muuttunut jo osittain toisinpäin ja vaikka sovittuna onkin, että tyttäremme viettää jokatoisen viikonlopun kanssani ja jokatoisen isänsä kanssa, niin lapsukainen on nyt ensi viikonloppuna kolmatta viikkoa kotona kanssani. Vaikka alussa minusta tuntuikin pahalta jättää lapsi isänsä ja Kossisen seuraan, niin jossakin vaiheessa ennätin tottua siihen, että minulla olisi jokatoinen viikonloppu aikaa itselleni ja omille ajatuksilleni. Nuo viikonloput auttoivat paljon asioiden läpikäymistä ja uuden tasapainon löytymistä.

Mikä on sitten mielestäni tärkeää petetyn osapuolen tekemisissä ja asiaan suhtautumisessa?

Shokki tulee varmasti. Sen voin luvata. Jos ei tule, ei ole kaikki kohdallaan. Silloin tilanne on saattanut katkeroittaa ihmistä jo niin paljon, että tilaa muille tunteille ei enää jää ja ihmisestä on tullut puupökkelö. Mutta en ole tavannut yhtään tällaista henkilöä elämäni aikan, joten ei siitä enempää. Kun tietää, että shokki on voimakas ja se vie hormonitoimintaa ja tunteita laidasta laitaan ilman näkyvää loppua (eikös sitä sanotakin, että säästösyistä valo tunnellin päässä on sammutettu), voi kaikesta huolimatta yrittää pitää mielessään, että jonakin päivänä asiaan pystyy suhtautumaan melko neutraalisti, vaikka kaikkea ei voisikaan unohtaa. Menetysprosessin eri vaiheiden tiedostaminen on tärkeää, vaikka itse en kyllä välittänyt kissan viiksien vertaa siitä, missä vaiheessa olin menossa. Vasta nyt loppuvaiheissa olen vähän alkanut lueskella uudelleen menetysteorian pääkohtia, joita tuolla aikaisemmassa kirjoituksessani  jo mainitsinkin ja tullut siihen tulokseen, että suhteellisen hyvin pitää paikkansa. Vaiheet tosin vaihtelevat, varsinkin yhdestä toiseen vaihtumisen aikoina hyvinkin voimakkaasti, välillä tulee takautumia ja välillä huima harppaus eteenpäin.

On tärkeää puhua jollekin. Luultavasti se partneri ei ole enää se paras vaihtoehto, mutta parhaat ystävät pysyvät kyllä rinnalla kuunnellen ja kannustaen myös kriisitilanteissa. Ei kannata olla ujo ja pelätä sitä, että ei saa vastakaikua. Jos joku ei halua kuulla ja kuunnella, antaa olla. Joku muu kyllä kuuntelee. Jos ei kukaan muu, niin ammattiauttajat vuorenvarmasti. Ystävät, sukulaiset tutut, ammattiauttajat varmasti tarjoavat ratkaisuja asioihin, ottavat kantaa ja ohjaavat omaan suuntaansa. Välillä neuvot ja sanat ovat sellaisia, joita ei voi hyväksyä, mutta myöhemmin huomaa, että ehkä niissä onkin ollut jonkinlainen totuudensiemen. Omat silmäni avasi yllättäen eräänä kirkkotyöpäivänäni kirkossa istuminen ja papin saarna: sanat olivat suoraan minulle (tästä ei ole todistajien läsnäollessa epäilystäkään), koska tuttu pappimme oli juuri kuullut erostamme. En kokenut mitään valaistusta tai salaman iskua päähän, ei minusta tullut uskovaa tai en ole muuttanut maailmankuvaani siitä syystä. Päässäni naksahti vain yksi asia: jalkojeni alla on pohja siitä huolimatta, että itse tunnen seisovani tyhjän päällä.

Tuosta päivästä alkaen tieni on mennyt ylöspäin. Vihani katosi vähitellen, pystyin antamaan anteeksi itselleni, miehelleni ja Toiselle Naiselle. En kokenut enää samanlaista ahdistusta ja epävarmuutta kuin ennen ja juurikin siitä syystä, että en enää vihannut ja syyttänyt, vaan aloitin tietoisesti rakentaa elämääni uudelleen. Osittain antaen asioiden luistaa omalla painollaan, osittain puskien palautuneen sisuni voimalla asioita eteenpäin. Itseluottamukseni on palautunut hiljalleen ja pystyn jo seisomaan pää suorassa miettimättä sitä, mitä minun pitäisi salata.

Ja sitten vielä yksi juttu: kuningas alkoholi. Oman kokemukseni mukaan kannattaa olla varovainen. Alkoholi muuttaa nimittäin hormonitasoja ihan normaalitilanteessakin ja isompien kinkereiden jälkeinen morkkis, tieteellisemmin serotoniinin laskeminen, on tuttu tilanne jo ihan normaalissakin elämässä. Eroprosessin eri vaiheissa varmasti tekee mieli rentouttaa ajatuksiaan ja tuulettaa päätään alkoholin voimalla, mutta sepä sitten saattaakin johtaa aivan toisenlaiseen tulokseen. Jatkuvaan, alhaiseen serotoniinin määrään, joka hidastaa toipumista. Palautumista. Uuden elämän aloittamista. Uuden rakkauden löytämistä. Lasi punaviiniä päivässä tekee hyvää ruumiille. Toinen sielulle. Mutta sen saa jättääkin sitten siihen.

Myöskään kämpän jakaminen pidempään ei välttämättä toimi. Se on kuin roikkuisi löysässä hirressä. Toinen on vielä siinä, mutta ei kuitenkaan ole siinä. Meillä ratkaisu löytyi siitä, että mies on Toisensa luona suurimman osan viikosta ja vain pari yötä "vieraana" luonamme työpäivinään. Ehkä siihenkin löytyy vielä ratkaisu, kun sen aika on.

Niinpä siis: elämä on. Elämä jatkuu.

Ei kommentteja: