sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Projekti LLL vaihtuu toivottavasti projektiksi LLY

Peruskoulun jälkeen minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä lukioon. Ehei -  tämä tyttö ei ollut mikään amiska-tyttö, vaikka koulussa olikin aina päässyt helpolla ja oli vähän laiskansutjakka. Meni aina sieltä, mistä aita oli matalin, vaikka ihan pienellä panostuksella olisi saavuttanut - no, ties vaikka mitä.

Oli kuitenkin kivempi hengailla kavereiden kanssa, tehdä vähän sitä ja tätä ja kokeilla rajojaan, jotka meidän perheessä kyllä olivat aika joustavat. En muista, että minulta olisi paljon mitään kielletty, vaan sain tehdä paljon omiin asioihini liittyviä päätöksiä itse ja kulkea vapaasti. Yllättäen minusta sitten kasvoikin perheemme vastuuntuntoinen nuori, toisin kuin veljestäni, jolle tiukkojen rajojen antaminen tietysti tarkoitti niiden rikkomista rankimmalla tavalla.

Kävin lukioni periaatteella: LLL - Lukematta Läpi Lukion. Se, mitä en oppinut tunnilla ei ollut oppimisen arvoista ja sen mitä opin, toi minulle kuitenkin suhteellisen hyvät paperiläpyskät käteeni lukion viimeisenä keväänä. Yo-tutkintoon vaivauduin lukemaan ihan vähän, ei kuitenkaan stressiksi asti. Ihan pienellä panostuksella olisin saavuttanut - no, ties vaikka mitä.

Sitten tuli haku yliopistoon. Eihän sitä lukiosta mihinkään amiskaan tietysti lähdetty. Ensimmäisenä vuonna hain Taideteollisen korkeakoulun lavastajalinjalle. Sisään otettiin 200 hakijasta 3. Vaikka olin tarpeeksi lahjakas pääsykokeeseen ennakkotehtävien perusteella, en ollut tarpeeksi lahjakas opintoihin. Harmitti vietävästi ja jouduin miettimään, mitä muuta tekisin.

Olen aina ollut hyvä ja nopea kirjoittamaan silloin, kun minulla on inspiraatio. Niinpä ajattelin toimittajan uraa ja Taideteollisen korkeakoulun lisäksi hain Helsingin Yliopiston Valtiotieteelliseen tiedekuntaan.

Yllättävää kyllä, TTKK otti taas vain kolme, minä en ollut edes pääsykokeessa. Valtiotieteellisen tiedekunnan pääsykokeeseen - yllättäen itseni ja muut - jopa luin pääsykoekirjat kannesta kanteen tehden muistiinpanoja ja oikeasti opiskellen. Ihan tosi. Kuin vesi. Ja jäin viidennelle varasijalle. Todennäköisesti, jos olisin syksyllä soittanut ja kysynyt, miltä tilanne näyttää, vastaus olisi ollut: "Olet juuri tässä hilkulla... Jos joku vielä peruu opiskelupaikan, pääset sisään."

No niinpä. Olin tehnyt pääsykokeen hyvin, mutta tiedän, että en päässyt sisään siksi, että olin vastannut yhteen sosiaalipolitiikan kysymykseen väärin. Olin tajunnut asian jo sulkiessani pääsykokeessa koesalin oven takanani, mutta takaisin sisään ei ollut enää menemistä. Vitu.... Harmitti ihan valtavasti ja parikymppiselle neitokaiselle asia oli ylitsepääsemätön: ja tuohon paikkaanhan en enää hae.

Niinpä minusta tuli Hotelli- ja ravintolaesimies. Sen jälkeen äiti, melkein valmis artesaani, valmis taloushallinnon ammattilainen  ja sen jälkeen keittiömestari. Sitten vielä eronnut nainen. Melkein valmis.

Yliopisto-opinnot ovat kuitenkin jääneet kaivelemaan pääkoppaani yhtenä tekemättömänä asiana, jonka tilanteen salliessa olen aikonut suorittaa. Tilanne tuli nyt. Siitä ei pääse yli, eikä ympäri. Käytyäni puoli vuotta läpi kaikkea mahdollista, mitä päässäni liikkuu, luulen että olen valmis filosofian opintoihin, joiden aloittaminen ei ole koskaan liian aikaista eikä koskaan liian myöhäistä. Ihan vaan näyttääkseni itselleni ja muille, että kykenen siihen. Että lukion käyminen ei ollut turha juttu. Yhtenä syynä on myös tulevan entisen mieheni aliarvioivat sanat lukiosuorituksistani ("Suomessahan jokainen käy lukion...") sekä siitä, ettei hän usko minun olevan kykenevä yliopisto-opintoihin ("Tuskin sinusta siihen on, siihen tarvitaan niin paljon enemmän, kuin mitä sinulla on...") Eihän hän seurustelumme alkuaikoina edes uskonut minun osaavan keittää ruokaa ja äitin tekemä oli kuulema niin paljon parempaa. Toki hän sitten jossakin vaiheessa muutti mielipiteensä toisinpäin.

Olen siis hakenut kolmeen yliopistoon: Helsinkiin, Baseliin ja Luzerniin. Helsinkiin siksi, että paikalliset yliopistot vaativat ulkomaalaisilta hakijoilta opiskelupaikan kotimaansa yliopistossa tai lisäkokeen Sveitsissä. Tuo lisäkoe pitäisi sisällään saksan ja englannin kokeen (no problen) lisäksi 4 muun aineen kokeen, eli pakollisina mm. matematiikka, jota en kyllä ennätä kertaamaan tähän hätään, sekä historian, maantiedon, biologian, kemian jne. kokeet, joita myös joutuisin kertaamaan. Minulle helpompaa siis on lukea Platonin "Valtio" ja käydä tekemässä pääsykoe Helsingissä.

Paikallinen pääsykoe taitaakin sitten olla paperisodan selvittämistä: vaaditaan oikeaksi todistettujen Yo- ja lukiotodistusten virallisesti Suomen suurlähetystön oikeaksi todistamat käännökset, 3 vuoden lukiotodistukset, joita minulla ei tietenkään ole, vaan joudun soveltamaan ammattiopinnoissani kehittämääni metodia PLT - puhumalla läpi tentin ja hyväksyttämään entisestä opinahjosta saamani opintokortin, jossa kaikki opintosuoritukset näkyvät. Eihän minulla kaikkien muuttojeni yhteydessä ole tullut mieleen, että jossakin vaiheessa tulisin tarvitsemaan kaikkien lukiovuosieni todistukset. Viimeisen olen kuitenkin kaikeksi onneksi säästänyt.

Kun paperisodasta sitten selviää, on vielä edessä kielikoe. Kuinkas muutenkaan. Ja tämä kaikkihan ei tietenkään maksa yhtikäs mitään. Vai mitä luulette?

Tässä kaikessa olen purkanut myös pääsiäisangstiani sekä kelannut läpi lapsuus- ja nuoruusajan muistojani, jotka näyttävät koko ajan putkahtavan voimakkaana esille. Uskon kaiken liittyvän palautumisprosessiini, siihen että saan pääkoppani jonkinlaiseen järjelliseen olotilaan. Siis vähintään sellaiseen, kuin missä se ennen viime pääsiäistä oli. Romahdus ja repeäminen on paikattava vähitellen ja itseäni tulkiten olen tullut siihen tulokseen, että vähitellen on käytävä läpi kaikki, mitä elämässäni olen tehnyt ja jättänyt tekemättä. Ja tehdä ne asiat, jotka ovat jääneet kesken.

Tänään Palmusunnuntaina istuin pääsiäisangstiani lievittämässä jälleen -yllätys, yllätys - kirkossa. Mikäpä muu paikka olisikaan parempi suureen kirkolliseen pyhään liittyvän pakokauhun lieventämiseen? Varsinkin, kun seurakuntamme tuttu pappi osaa asettaa sanansa niin, että tavallinen töllistelijäkin ne ymmärtää, eikä tarvitse alkaa etsimään mitään jumalaisia tulkintoja ja pohtia loppupäivän päänsä puhki, että mitä ihmettä se nyt oikein tarkoitti. Sen jälkeen, kun olin kuunnellut puhetta siitä, että herra J.C. saattoi olla naimisissa tai ainakin elää parisuhteessa erään Maria-nimisen naisen kanssa, jatkuen siihen, että meidän ei pitäisi jatkuvasti pestä käsiämme epämiellyttävistä asioista, kuten herra P.P. pitkänä perjantaina teki, vaan toimia, silloin, kun toimittava on oikeudenmukaisuuden puolesta ja jatkuen siihen, että ihan yhtä hyvin, kuin sadistisen orjantappurakruunun ja ristin sijasta meillä voisi olla kirkossa esillä sähkötuoli, tunsin oloni... jaa, vähemmän angstiseksi. Pappimme sanat upposivat minuun jälleen kerran, kuten taannoisessa jodlaus-messussa, kuin sulaan voihin. Miksi en ole enää pitkään aikaan toiminut Amnesty Internationalissa, jonka toiminta aikanaan oli minulle hyvinkin tärkeää? Miksi olen antanut kaiken yhteiskunnallisen aktiviteetin jäädä taka-alalle ja ollut passiivinen, ei tekijä, vaan se jolle tehdään. Ei tiskaaja, vaan tiskattava.

Niin, se projekti LLY?

Lukemalla Läpi Yliopiston :)


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei!

Löysin blogisi eilen vahingossa ja olen viettänyt melkein kaksi aurinkoista päivää sisällä lukemassa sitä... Haluan vain toivottaa sinulle kaikkea hyvää tulevaisuuteesi. Ihailen sisukkuutta, joka kirjoituksistasi paistaa; selvästikään et ole jäänyt tuleen makaamaan, vaan luot määrätietoisesti haluamaasi tulevaisuutta. Olen varma, että kaltaisesi fiksu ja yritteliäs nainen saa haluamansa ennemmin tai myöhemmin ja taatusti arvoisensa kumppanin rinnalleen kulkemaan! Mukavaa, että olet olemassa.

Jääkarhu kirjoitti...

Wau! Kiitos Anonyymi ja hatunnostoni sinulle, että jaksoit lukea tätä soopaa vaikka ulkona oli auringonpaiste!

Vaikka olen pieni, huomaamaton ja vaatimaton tyyppi, niin mulle on joskus sanottu, että jos mut heitetään seinään, niin jään kynsilläni siihen roikkumaan. Olen taistellut ja taistelen yhä elämäni eteen, vaikka välillä tuleekin hetkiä, jolloin tekisi mieli luovuttaa.

Mukavaa, että myös sinä olet olemassa!