perjantai 26. huhtikuuta 2013

Pienissä häissä

17 vuotta sitten - sekin oli perjantai ja yhtä kaunis ja aurinkoinen kuin tänään - täällä Sveitsissä vietettiin hääjuhlaa.

Meidän.

Kaikki meni niinkuin pitikin ja ainoa jännityksen aiheena ollut asia, eli sormusten saapuminen ajoissa maistraattiin, sujui myös kuin nakutettu. Viime hetkellä, mutta ei hetkeäkään myöhässä. Itse hääjuhlaa vietimme hieman kauempana olleessa metsämökissä ja seuraavan aamun pikkutunneillehan siinä kello ennätti, ennenkuin viimeiset vieraat saatiin mökistä ulos. Kaikki olivat väsyneitä, mutta onnellisia.

Häälahjaksi olimme saaneet matkan Venetsiaan. Vaihdoimme matkan sen myyneessä matkatoimistossa reissuksi Suomeen, jossa mieheni ei ollut siinä vaiheessa vielä käynyt.

Nyt 17 vuotta myöhemmin olemme eroamassa. Olisi ollut tietyllä lailla merkityksellistä ja "hauskaakin", jos olisimme allekirjoittaneet pisteen liitollemme juuri tänään käydessämme juhla-aterialla naapurissa olevassa pizzeriassa. Mutta ei vielä. Ei ollut ihan sen aika vielä. Ehkä ensi vuonna.

Mutta tänään, 17 vuotta sen jälkeen, kun meidän olisi pitänyt matkustaa Venetsiaan, hyppään tyttäreni kanssa junaan, joka vie meidät juuri sinne. Ironista mutta totta: matkaa varatessani en ajatellut päivämäärää sen tarkemmin, sillä tämä oli ainoa pitkä viikonloppu, joka sopi meille molemmille. Toki meidän piti mennä Pariisiin, mutta jostakin merkillisestä syystä saimme päähämme lähteä juuri Venetsiaan.

Elämäntienin oli tarkoitus mennä juuri tänä päivänä sinne, tosin kohtalo oli erehtynyt hieman vuosiluvusta.

Mutta kondomiajelulle... siis condoliajelulle emme taida päästä. On nimittäin hinnat sen verran tyyriit. Toisaalta taas, kerrankos sitä Venetsiassa ollaan, toisesta kerrasta ei ole tietoakaan.

O sole miooooo tulee(ko) raikumaan jossakin vaiheessa San Marcon aukiolla, toivon!

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kunniallinen nainen

Perjantai-Buddha luolassa
Joka aamu Facebooksivulleni pärähtää päivän mietelause, viisaus, jonka avulla pitäisi selvitä koko päivästä.

Välillä lausahdukset ovat hyvinkin mielentilaani sopivia, välillä niissä ei taasen tunnu olevan päätä eikä häntää. Mutta niinhän se on, kun on virittänyt ajatusmaailmansa tietylle asialle, siihen liittyvät seikat tuntuvat juuri sopivilta ja monesti miettii, että olikohan tämä nyt ihan sattumaa, vai mikä voima tätäkin asiaa nyt ohjasi.

Tänään silmieni luettavaksi annettiin: "Tänään sinun on opeteltava luopumaan kunniallisesti siitä, mikä ei ole sinulle tarkoitettu." Ja totta helv maar tiesin, mitä sillä tarkoitettiin.

Joskus ihminen tuntee vetoa ja yhteenkuuluvuutta toiseen niin kipeästi, ettei sitä edes usko todeksi. Sitä etsii ja miettii kaikenlaisia merkkejä siitä, mahtaako toisen tunteet olla samanlaisia. Jokainen pieni, vähäpätöinenkin seikka joko vahvistaa tai heikentää tunnetta. Saa joko sydämen sykkimään kiivaammin tai epäilyn siemenen istumaan pääkoppaan. Välillä pääkoppa antaa omat merkkinsä ja yrittää hillitä sydämen ääniä, mutta usein sydän kuitankin saattaa olla voimakkaampi, eikä kuuntele järjen sanomaa yhtään pidempään kuin on tarvis. Hiljentää järjen sanat niin vaisuiksi ja olemattomaksi, että järki ei itsekään enää kuule omia ajatuksiaan ja sanojaan. Välillä järki puolestaan huutaa niin kovaa, että sydän vaikenee. Se ei saa sanottua väliin enää yhtään mitään.

Mutta että pitäisi kunniallisesti luopua siitä, mikä ei ole sinulle tarkoitettu. Helppoa kuin heinänteko, eikö vain? Mutta vasta sen jälkeen, kun tietää, mikä ei ole sinulle tarkoitettu. Ja sehän ei sitten järjen ja sydämen kiivaasti kamppaillessa olekaan mikään maailman helpoin asia. Järki huutaa: "Laske irti! Päästä menemään! Tämä ei ole sinua varten. Mutta sydän panee parastaan ja huutaa vieläkin kovemmin: "Mutta tämähän on juuri sinua varten! Katso nyt, etkö näe? Etkö kuule? Mikään ei ole ollut enempää sinulle kuin juuri tämä?"

Ja kumpaan sitten luottaisi? Kumpi on vahvempi? Kumpi on viisaampaa? Järjellä ajateltuna niin, mutta sydän sanoo näin. Joka toinen päivä niin, mutta joka toinen päivä näin.

Otin järjen käteeni, hiljensin sydämen äänen ja päästin irti kunniallisesti siitä, mitä ei ole tarkoitettu minulle.  

Sen sijaan suoritin ensimmäisen tulikokeeni projektista LLY - varmaankin muistatte, mikä se on? Aikaa paikalliseen "pääsykokeeseen" on hurahtanut muutama viikko ja projekti sisältänyt kaikenlaisia käänteitä: ylioppilastodistuksen leimauttamista ja oikeaksi todistamista vanhassa opinahjossani Kuopiossa, paperien kyhäämistä Helsingin yliopistoa varten, käännösten teettämistä todistuksistani, käännösten virallisesti oikeaksi todistamista notaarilla ja alkuperäisten todistusten oikeaksitodistamista toisella notaarilla. Sen lisäksi olen selvittänyt kirjallisesti, minkä ihmeen takia minulla ei ole enää tallessa kaikkia yli 20 vuoden takaisia lukiovuosieni todistuksia, varannut aikaa kielikokeeseen kesällä, kopioinut passia ja soitellut sinne ja tänne jos mitäkin asiaa. Aikaa Dead Lineenkin on vielä viikko ja hakemus on jo postissa. Kappas vain. Työtaktiikkani "Homma hanskaan viikkoa ennen määräaikaa", jolla olen saanut toimistoni järjestykseen, alkaa purra myös omassa elämässäni.

Tämän kaiken lisäksi olen vielä päntännyt ensimmäisen kierroksen Platon Valtiota niin, että pää melkein halkeaa, vaikka kyseessä onkin yllättävän mielenkiintoinen teos, kun muutaman ensisivun jälkeen siitä pääse todella jyvälle. Melkein romaanista kävisi. Mies oli ajatellut jo muutama sata vuotta ennen ajanlaskumme alkua asioita, jotka pätevät yhä vieläkin, mutta joista muutamia en ole kyllä valmis allekirjoittamaan. Lukekaa itse, jos haluatte tietää mitä tarkoitan. Hä-hää.

Mieheni kysyi mitkä näen mahdollisuuksikseni päästä sitään. Olin tarpeeksi älykäs valitsemaan yliopiston, jonne otetaan filosofian koulutusohjelmaan 12 kolmestasadasta hakijasta eli 7 %. Jos olisin yhtään ajatellut asiaa, olisin valinnut jonkun helpomman sisäänpääsyn yliopiston Suomessa varmistaakseni sisäänpääsyn Sveitsissä. Mutta ei voi kauhalla ottaa, jos on lusikalla annettu, vaikka kuinka kovasti yrittäisi. Mää tiijä mahdollisuuksistani. Varmaan ensin pitää ajatella, mikä on miehen ja naisen logiikan ero ja vastata sitten sen mukaisesti.

Jos mieheltä kysyy, mikä on todennäköisyys sille, että näkee dinosauruksen Punaisella Torilla, mies kaivaa laskimensa esiin ja alkaa räplätä erilaisia numeroita: 1:miljoonaan tai 1:sataan miljoonaan tai jotakin sinne päin. Kun saman kysymyksen esittää naiselle, vastaus on:

50-50.

Joko näet tai sitten et.

Matti Nykäsellä saattaa olla sitten oma näkemyksensä asiaan.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Mirrin nirri

Voimaeläintä voimakkaampaa

"Jääkarhun miettiessä igluaan ja sen kulmia aurinko laski vuorten taakse. Tuli hämärää. Ja hämäsässä kaikki kissat ovat harmaita. Kaikki... kissat... Jääkarhu jäi miettimään, miksi juuri kissa oli tullut sen mieleen. 

"No, ehkä ystäväni Ilves, se joka lupasi pitää salaisuuteni, on kulkenut tästä... Nyt kun tarkemmin ajattelen, tunnen sen hajun kyllä sieraimissani ihan selvästi. Se on mennyt tästä ohi. Se on mennyt tuon puun taakse. Se... on... siellä..."

Jääkarhu vaistosi, että jokin asia ei ollut nyt kohdallaan. Se nousi hitaasti jaloilleen ja otti muutaman varovaisen askeleen puuta kohti. Se tunsi yhä selvemmin Ilveksen tuoksun. Ja Karhun.

Sydän pamppaillen Ilves käveli puun taakse.

Se näytti elottomalle."

No osataan sitä meilläkin. Nimittäin olla viileitä ja kylmiä, jos niikseen tulee. Tosi tarkoitukseni ei ollut olla äksy ja jäinen, mutta liian pienen pääkoppani sisään puristetut aivot aiheuttivat sen verran suuren kiristyksen päässä ja kipinöinnin silmien takana, että en voinut muuta. Vielä kun mausteeksi lisäsi sen, että odotin kauhulla Alfan kohtaamista päivän aikana. Tai paremminkin sitä, minkä kokoisia jääpuikkoja tänään olisi tarjolla ja mihin kohtaan niitä tänään sinkoiltaisiin. En ollut pahalla tuulella, en suinkaan. Aivoni eivät vain toimineet. Ja Jääkarhu-Muumaailma-sanastossa se valitettavasti tarkoittaa jäisen viileää suhtautumista asioihin ja olioihin.

Ennenkuin joku ennättää tokaisemaan tähän väliin, että ehkäpä se Alfakin oli viimeksi tavatessamme väsynyt, niin eipäs vain ollutkaan. Olen nähnyt Alfan väsyneenä ja sairaana sekä menossa epämiellyttäviin työtehtäviin, eikä asenne ole missään tapauksessa ollut hyytävä, joten jostakin muusta oli kyllä kysymys. Aivan kuin olisin suututtanut miekkosen jotenkin.

Jo kolmantena yönä peräkkäin näin huonoa unta. Kysymys ei ollut mistään painajaisesta, mutta muuten ahdistavasta tilanteesta. Olin mieheni kanssa jossakin valkoisessa huoneessa, jossa oli valkoinen kissa. Tiesin kissan voimaeläimekseni Ilvekseksi, vaikka se ihan selvästi olikin paljon pienempi ja pörröisempi. Tiesin sen samalla toiseksi oikeaksi kissakseni, vaikka se olikin valkoinen ja omat kissani harmaita. 

Jostakin syystä kissa piti nukuttaa. Se oli ilmeisesti riehunut, joten se piti rauhoittaa, jotta kaikki pääsisivät nukkumaan. Mieheni otti ruiskun, jossa oli nukutusainetta ja työnsi neulan kissan ihon läpi. Kun katsoin nukutusaineen valumista kissan elimistöön, tajusin äkkiä, että mieheni oli antanut ainetta liikaa. Aloin huutaa: "Bitte, bitte, älä nyt tapa sitä" ja purskahdin itkuun. Oli jo liian myöhäistä, sillä kissa oli aivan retkulana. Tässä vaiheessa heräsin ja jäi vähän kysymysmerkiksi, oliko kissa kuollut, vai vieläkö siinä pihisi henki sen verran, että se olisi voinut pelastaa. Ehkä jatko-osa näytetään myöhemmin. Toivottavasti.

Oikeassa elämässä kissani ovat kaikeksi onneksi hyvinvoipia, eikä mitään hätäpäivää näyttäisi olevan.

Joidenkin uniselitysten mukaan kissa/ilves voi olla ihmiselle voimaeläin. Voimaeläimeksi ei voi valita ihan mitä tahansa eläintä itse haluaa, vaan voimaeläin on sellainen, joka on erityissuhteessa kanssasi. Voimaeläin tulee uniisi. Voimaeläin ymmärtää sinua paremmin kuin muut eläimet. Voimaeläin on sinun eläimesi. Kissa/Ilves voimaeläimenä on salaisuuksien pitäjä, opas, suojelija, oma polku.

Mutta mitä tarkoittaa se, että voimaeläin kuolee unessasi? Onko salaisuus (mikä niistä) paljastunut vai olisiko salaisuus viisainta pitää vieläkin salaisuutena,? Onko oma polku kadoksissa? Vai onko viisainta jatkaa omin jaloin eteenpäin, ilman muiden "oppaiden" neuvoja ja ohjeita? Rohkeasti, niinkuin oma intuitio ja järki sanoo? Vai olisiko viisainta paljastaa salaisuudet ja antaa elämän viedä rohkeasti eteenpäin ilman mitään salaamatta, ilman mitään siitä poisjättämättä tai lisäämättä?

Heräsin unestani paniikissa. En ahdistuneena, mutta paniikissa. Eniten mieltä päinoi ihan pieni asia: 50 hengen sijasta alankin kuukauden päästä kokkaamaan 100-150 hengelle. Jostakin syystä jäin miettimään, että mitenkä mahtaa onnistua. Mielessä ei käynyt hetkeäkään silloin yön hiljaisina tunteina, että vuosi sitten kokkasin pääruokaa 600 hengelle lähes 200 litran kattiloissa. Lasagnea ja makaroonilaatikkoa työnsin uuniin 150 kiloa ja pashaakin viime pääsiäisenä väänsin 180 litraa. Eli tuohon verrattuna 150 hengen ruokkiminen on kuin kärpäsen kakka suossa. Melkein voisin tehdä sen kahdella kalalla ja viidellä leivällä sekä vasemmalla kädellä oikean vääntäessä Apéroa kirkon keittiössä.

Joskus pelot ovat järjettömiä ja kun niitä alkaa purkamaan, tuntuvat ne naurettaville. Mutta eivät oikeasti naurata nimenomaan yöaikaan, kun kunnonväki nukkuu, vetää sikeitä ja kuorsaa. Silloin pieninkin asia tuntuu vakavalle ja ylitsepääsemättömälle ja mitä pahinta: se vie unet, jolloin seuraavana päivänäkään aurinko ei paista niin kirkkaasti kuin muille. Tai paistaa liiankin kirkkaasti, jolloin on etsittävä suojaa varjoisemmista paikoista. Ei ole mikään ihme, että unideprivaatiota käytetään kidutusmuotona yrittäessä kiristää tunnustuksia tai painostuskeinona, kun halutaan saada jokin tietty tulos aikaiseksi. Väsyneenä todellisuuden ja mielikuvituksen rajat alkavat hiipumaan ja kärpäsestä tulee kirjaimellisesti härkänen, pienestä pisarasta iso valtameri ja pikkujutusta maailman kaatava iso seikka. Väsyneenä ei jaksa ajatella rationaalisesti ja ajatukset tahmovat samoja reittejä eteenpäin, tai ympyrää pääsemättä yhtään mihinkään. Väsyneenä on helppo heittää pyyhe kehiin tai tehdä uhkarohkeita ratkaisuja, joita myöhemmin saattaa katua. Väsyneenä ei jaksa.

Väsyneenä myös blogi jää junnaamaan samaa asiaa.



sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Jalkavaimo

Kaksi vaimoa kuin parhaat ystävät Apérolla konsertin jälkeen?
Lensin pitkästä aikaa unissani.

Olin Kendo-harjoituksissa ja olimme juuri aloittamassa treenausta, kun tunsin äkkiä nousevani ilmaan ja kuin näkymättömin käsin minut kuljetettiin läpi ilman istumaan jonkin matkan päässä oleville portaille. Nousin seisomaan ja kävelin omin jaloin takaisin. Opettajani kysyi ihmeissään, mitä ihmettä tämä nyt taas meinaa. Selitin asian ja osoitin kolmea henkilöä, joiden tiesin olleen lentomatkani takana. Opettaja hymähti ja käveli pois.

Jäin katsomaan erästä näistä kolmesta. Katsoin naista tiukasti silmiin ja sanoin: "Älä tee tätä enää!" Nainen alkoi kiemurtelemaan aivan kuin olisin manaamassa pahaa henkeä hänestä pois. Sanoin: "Voit lopettaa tuon kiemurtelun, sillä tiedän, että teeskentelet. En ole manaamassa sinusta mitään ulos..." Ja kävelin pois.

Heräsin aamulla päänsärkyyn, joka oli alkanut oikeastaan jo eilen ja olin toivonut sen katoavan pois yön aikana. Mutta ei, särky voi vallan mainiosti ja vaati yhden apteekkikeikan ja kunnon tropit, joilla se saatiin lopulta laantumaan. Onneksi täältä lääketeollisuuden luvatusta maasta saa kunnon aineita joka lähtöön. Itse säryn kanssa olen kyllä tottunut jo vuosien saatossa elämään, mutta kun on tekemistä, niin jollakin se pitää tainnuttaa. Muuten paha tuuli vaikuttaa olooni vain pahentavasti ja särky jatkaa kierrettään. 

Näin käy, kun yrittää suorittaa älyllistä ajattelutoimintaa liian pienellä kapasiteetilla. 

Mieheni kertoi, että Kossinen haluaisi tulla käymään. Haluaisi olla Zürichissä mieheni kanssa. Haluaisi tulla työpaikallamme järjestettäviin tapahtumiin, esimerkiksi konsertteihin. Haluaisi ja haluaisi. Mutta ei uskalla.

Hän pelkää tulevansa leimatuksi. Hän pelkää, että tutut ihmiset nähdessään hänet mieheni kanssa ajattelevat, että tuossa on Se Kakkosvaimo. Tuossa on Se Toinen Nainen. Tuossa on Se Avioliiton Rikkoja. Tuossa on Se Varavaihtoehto. Kuinka se kehtaakin näyttäytyä julkisesti toisen naisen miehen kanssa?

Kerroin miehelleni, että hänen pitäisi kutsua Kossinen käymään. Miten kävisikään, jos istuisimme konsertissa käsi kädessä, kuin parhaat ystävättäret? Miten mahtaisi sekalainen seurakunta siihen suhtautua? Kuinka monella menisi viinit väärään kurkkuun konsertin jälkeisellä Apérolla? Kuinka moni pyörittelisi silmiään? Ja päätään?

Niin ja Kossisen pitäisi myös muistaa: hänhän on Se Kakkosvaimo. Se Toinen Nainen. Se Avioliiton Rikkoja. Se Varavaihtoehto. Ainakin niin kauan, kuin olen mieheni kanssa vielä virallisesti naimisissa.

Nuo määreethän eivät nimittäin sovi minuun.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Viimaa niskaan

"Jääkarhu seurasi lajitoveriaan epävarmoin askelin. 

Se nuuhki kuono pystyssä uusia tuulia, tunnusteli vakaata maata jalkojensa alla, katseli ympärilleen kaikkea sitä kukkaloistoa, joka tuoksui huumaavana sen kuonoon ja siirtyi pikkuhiljaa iholta ihon alle.

Epävarmana eteenpäin haparoidessaan Jääkarhu mietiskeli: "Uskallanko luottaa lajitoveriin? Minne se minua vie? Onko mitään puuta tai juurtumispaikkaa edes olemassakaan? Uskallanko kaikkien näiden ruusujen keskellä päästää myös lajitoverin ihoni alle? Uskallanko enää koskaan päästää ketään edes iholleni kiinni?"

Jääkarhu vilkaisi eteenpäin lajitoverin vakaata ja varmaa askellusta. "Pystynkö enää koskaan itse kävelemään noin vakaasti? Ovatko käpäläni liian heikot?"

Lajitoveri katsoi taakseen aivan kuin rohkaistakseen Jääkarhua tassuttelemaan nopeammin. Aivan kuin se olisi jäänyt odottamaan, hiljentänyt hieman vauhtiaan. Sen silmistä loisti rohkaisu: "Älä pelkää! En minä sinua huonoille teille vie. Tule rohkeasti eteenpäin!" Jääkarhu kiristi hieman tahtiaan, mutta ei uskaltanut vieläkään tulla aivan lajitoverin kannoille. Uroskarhun tuoksu tuntui kaikkien ruusujen seassa vieläkin liian voimakkaalle, liian omistavalle, liian... Uroskarhulle.

Jääkarhu seurasi kuitenkin lajitoveriaan uusien kukkapeltojen läpi, uusien vihreiden niittyjen halki käpälät painautuen hennosti maaperään. Jääkarhu näki pieniä puun alkuja, haistoi keväisen, vuorilta tulevan tuulen henkäykset, kuuli sateen ropinan jossakin kauempana, tunsi auringon lämmittävän kasvoillaan. Se kuuli myös jään murenevan, haistoi meren jään alla. Tällä kertaa jää ei kuitenkaan ollut sen jalkojen alla. Ääni kuului jostakin kauempaa. Jääkarhu mietti, oliko joku muu pulassa. Pitäisikö kääntyä auttamaan? Olisinko tarpeeksi vahva nostamaan jonkun toisen ylös? Lajitoverin askelten ääni kuului kuitenkin heikompana ja heikompana ja Jääkarhu kiristi tahtiaan. "En halua jäädä liian kauaksi taakse, sillä silloin eksyn uudelleen..." Jääkarhu huomasi, että samalla kun itse oli miettinyt muiden auttamista, oli lajitoveri nostanut pinalle pari muuta murtuneen jään alle pulahtanutta olentoa. Jääkarhulla ei ollut hajuakaan, missä välissä se oli sen ennättänyt tekemään. Jääkarhu oli ollut liian huumautunut kaikista niistä suloisista tuoksuista nenässään, jotka toivat muistoja menneisyydestä ja jotka se oli jo kauan sitten unohtanut.  Jääkarhu yritti tunnistaa, olivatko olennot myös jääkarhuja vai jotakin muita eläväisiä. Mutta sillä ei ollut kai niin suurta merkitystä.

Jääkarhu näki lajitoverinsa pysähtyneen. Se seisoi suuren, maailman suurimman, maailman ihanimmalle tuoksuvan puun juurella. Juuret olivat paksut ja vahvat ja ne olivat syvällä maanpinnan alla. Kova tuulikaan ei saisi tätä puuta kaatumaan. Ei rajumyrsky, eikä mikään maailman tuhoisista oikuista. Tämä puu seisoisi paikallaan ikuisesti.

"Jääkarhu. Tähän sinä voit rakentaa talosi ja työntää juuresi maahan. Näen, että talossasi on jo yksi nurkka valmiina ja varpaidesi välistä pilkottaa pienet juuren alut. Mutta Jääkarhu, tästä eteenpäin sinun on jatkettava yksin. Olet jo tarpeeksi vahva siihen. Minulla on vielä paljon muuta tehtävää."

Jääkarhu säikähti lajitoverinsa sanoja. 

"Enhän minä voi vielä yksin jatkaa! En minä ole vielä valmis! En minä tiedä, miten juuret kasvavat maahan. Ja kuulen vieläkin mielessäni jään murtuvan äänen ja  tunnen nenässäni kylmän veden tuoksun."

"Eikä Iglussa ole nurkkia."

Perjantai-Buddha unohti minut eilen täysin. Ehkä viimeaikojen ylöspäin suuntautunut Flow oli sille liikaa ja se luuli, että minulla ei olisi sille enää käyttöä. Ja unohdus tuli heti huomatuksi.

Nukuin yöni jostakin syystä todella huonosti. Ensimmäisen kerran heräsin jo heti keskiyön jälkeen outoon tunteeseen, että olisi jo aamu. Olin pettynyt, kun kello ei ollut edes yhtä yöllä. Joten pää takaisin tyynyyn ja laskemaan lampaita.

Seuraavan kerran heräsin kolmelta painajaiseen. Olin ajamassa pakettiautolla ja rysäytin kolarin. Unesta havahtuessani mietin, että tämä uni pitäisi muistaa, sillä rysähdyksessä oli jotakin enteilevää. En kuitenkaan enää viideltä, kun käymässä ollut mieheni jostakin syystä päätti mennä suihkuun, enää muistanut yksityiskohtia sen tarkemmin. Yöpöydälläni pitäisi olla Yökirja, johon kirjaan uneni heti, kun niistä herään. Ettei käy juuri näin, että jotakin mielestäni tärkeää ja muistamisen arvoista katoaa pimeyteen.

Rysähdys tuli sitten myöhemmin päivällä: Alfa oli tavatessamme taas viileä ja jäinen. Henkäili kylmää ilmaa niskaani niin, että en tiennyt, mistäpäin nyt taas oikein tuulee. Ei hymyn häivähdystäkään, ei ystävällistä sanaa, ei pilkettä silmäkulmassa. Vain työasiaa. Silkkaa asiaa. Ei yhtään pientäkään ylimääräistä sanaa. Tunsin, kuinka jääpuikot valuivat selkääni pitkin.

Omasta mielestäni en ole tehnyt mitään typerää, en käyttäytynyt huonosti tai sopimattomasti, en sanonut mitään loukkaavaa tai sopimatonta, olen ollut ihan normaali itseni. En siis ymmärrä toistamiseen tapahtunutta muutosta Alfan suhtautumisessa minuun. Edes miljoonan dollarin hymy ei auttanut, eikä positiivinen ajattelu, vaan kylmyys ja viima jatkuivat iltamyöhään asti.

Päivällä Alfa soitti ja teki tiettäväksi, että hänellä oli päiväkahvitreffit erään tuntemani naisen kanssa. Sanoi, että jos tämä nainen ilmaantuu toimistooni, pitäisi minun lähettää hänet Alfan kotiin (ja paskat lähetän, ajattelin jo siinä vaiheessa).

Illalla meillä oli työpaikan säännöllisesti järjestettävä asiakashappeninki, jossa Alfa on isäntänä, ja jonne kokkaan aina vähän iltapurtavaa. Normaalisti Alfa on pyörimässä salin puolella apuna jossakin vaiheessa ja käy aina myös kysymässä, onkos keittiössä kaikki ihan reilassa. No eipä tullut tänään... ja siksi ei myöskään asiat olleet reilassa. Ilmestyi vasta myöhemmin illalla uuden, jostakin kaupasta löytämänsa viinipullon ja erään toisen naisen kanssa. Jäivät "minun" keittiööni keskustelemaan erilaisista viineistä ja tarjosipa sitten tälle naiselle, sekä kaikille muille keittiössä avustamassa olleille tyypeille lasilliset pullostaan, mutta Jääkarhu jäi kuivin suin. Ei edes tarjottu mitään (ja paskat minä olisin mitään ottanutkaan, ajattelin jo siinä vaiheessa. Happamia kun ovat ne pihlajanmarjat, nääs.). 

Alfa myös yleensä käy illan lopussa puhumassa muutaman sanasen ja hyvästelemässä ennen lähtöään. Ei tänään. Ei tarjonnut käpäläänsä puristettavaksi, ei sanonut kuin pari sanaa ja häipyi hyvästelemättä pois. Kävi kuitenkin kättelemässä kaikki muut työntekijät (ja mullahan oli  jo kädet ja ajatukset täydessä paskassa, ajattelin siinä vaiheessa, joten ihan sama).

Eli: Asia. Ymmärretty. Piste. Ja Iglussa ei ole vieläkään kulmia ja nurkkia, vaikka jäätä olisi nyt kyllä ihan tarpeeksi isommankin Iglun rakentamiseen. Jääkarhu poistuu nuolemaan haavojaan ja sen jälkeen Googlettaa buddhalaisia nunnaluostareita Aasiassa.

Kiitos ja kumarrus.

Ja anteeksi.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Ihana-Kamala-Flow - ihan kamalasti alkaa kohta pelottamaan


Luonto valtaa alaa
Minulla on menossa jokin ihmeellinen, outo Flow, joka imee mukanaan kuin magneetti. Tuntuu, kuin leijuisin puoli metriä maanpinnan yläpuolella ja jokapuolelta satelee kiitosta ja hyvää mieltä.

En jaksanut sitten olla miehellenikään vihainen, vaikka tekemisieni arvostelun lapsellemme selkäni takana otikin puheeksi. Ihan rauhallisissa merkeissä huomautin, että kannattaa varoa vähän, mitä suustansa ulos päästää, sillä jo psykologinkin arvion mukaan tyttö on avoin ja rehellinen, eli toistaa kyllä pyydettäessä kaiken, mitä on sanottu. Usein myös ihan pyytämättä ja varsinkin silloin, kun se on hänelle itselleen hyödyllisintä. Niin on tyttömme kanssa ollut oikeastaan aina ja tulee varmasti aina olemaankin. Pidän sitä oikeastaan ihan hyvänä asiana.

Miehenikin oli huomaavainen ja toi Espanjasta mukanaan pari pulloa erästä perussuosikkiviiniäni, sekä punaista, että valkoista, ja ihan tuliaisia pyytämättä, joten sekin vähän tasoitteli kärkkäimpiä, jo valmiiksi valittuja sanojani. Kun muutenkin elämä on viimeisinä päivinä ollut kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti pelkkää auringonpaistetta, niin kukapa siinä jaksaisi pahaa tuulta pitää yllä. En ainakaan minä. Kohta hymyilen kilpaa Naantalin Auringon kanssa. Katsotaan, kumpi vetää paremmaksi. Paitsi jos osat vaihtuvat ja siitä tuleekin Agri Böödsi... Ei, ei saa. Onneksi sen luonne ja hyväntuulisuus ovat kuitenkin vahvemmat kuin omani, vaikka hyytävää viimaakin olen välillä tuntenut. Mutta se ei ole onneksi kestänyt kauan.

Tässä kaiken onnellisuuden - niin, voin ihan käsi sydämellä sanoa, että tunnen itseni onnelliseksi - keskellä pienen pieni pikkupiru istuu kuitenkin olallani ja yrittää sönköttää väliin: "Jossakin on se koukku, rakas Jääkarhu. Varo sitä!"

Niin, missä on se koukku? Miksi minulle on nyt viime aikoina annettu isolla kauhalla? Vain siksikö, että voidaan sitten myöhemmin vaatia vielä isommalla kauhalla takaisin? Olenko matkalla suden luolaan tietämättäni? Mikä on se seikka, joka minulta jää tässä pinkkien lasieni takana nyt näkemättä? Missä on se totuttu raadollisuus? Missä on talikkoni, jolla voin tonkaista paskakasan alle tarkastaakseni, mitä siellä on vielä tarjottavaa?

Haluaisin uskoa, että tämä on nyt ylämäkeni alku. 

Jos asiat etenevät tulevaisuudessa samaa vauhtia, kuin mitä nyt viime aikoin on mennyt, niin kohtahan tässä alkaa olla onnellisuutta ihan liian kanssa. Ettei vain kävisi  lopulta niin, että kun olen nyt saanut elämäni yhden kulman melkoisen hyvään kuntoon, niin muutkin, jokin aika sitten romahtaneet kulmat rakentuvat vähitellen kuntoon. 

Työ: hanskassa. 
Koti: puoliksi hanskassa. 
Elämän tasapaino: matkalla hanskaan, 
Rakkauselämä: täysin poissa hanskasta. 
Mutta kun yksi asia on kunnossa, voi keskittyä rakentamaan muita.

En aio antaa pikkupirulle periksi ja uskoa sen supinoita. Se on jauhanut roskaa elämäni jokaisessa käänteessä, ollen välillä toki oikeassakin, mutta tässä ja nyt aion luottaa positiivisen ajattelun voimaan ja taistella tämänkin tien loppuun asti.



Mikä hemmetin Flow... Siinä on vain yhden kirjaimen ero sanaan Low...
Nyt Katti kuonos tukkoon tai se turpoo tukkoon...

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Oman elämänsä sankari

Kevät kukkii sisälläkin
Voisiko olla niin? Olisiko se mitenkään mahdollista? Olisiko tosiaankin niin, että aurinko saattaa kevään tullen paistaa risukasaankin? Ja sokea Jääkarhu löytää maata jalkojensa alle?

Koko talven olen rypenyt pohjamudissa yrittäen saada otetta jostakin kiinteästä, jostakin, johon voisi asettaa jalkansa ja lähteä kävelemään eteenpäin. Vaikkapa etsimään sitä paikkaa, johon voisi lopulta alkaa työntämään niitä juuriaan ja asettumaan paikalleen. Jatkamaan elämäänsä eteenpäin, niinkuin normaalit ihmiset. Niin normaalisti, kuin se minulta vain onnistuu. Mikä ei kylläkään sitten loppupeleisä taida olla mitään hirveän normaalia, mutta jotakin sinnepäin.

Tänään työpaikallani puhuttiin minusta. Ihan oikeasti. Aikuisten oikeasti. Tiesin sen, eikä sitä salattu, sillä kokous oli kutsutu käsittelemään niitä tehtäviä, joita olen viimeaikoina hoitanut Sihteeri Tumpelon ollessa yhä edelleen sairauslomalla. Minua ei oltu tietenkään kutsuttu mukaan, sillä paikalla olivat kaikki isot pomot. Korvat höröllä koetin kuitenkin kuunnella, mitä sanottiin, mutta suljettujen ovien takaa ei aina kuule kaikkea haluamaansa.

Mutta mutta, uutiset kuulin sitten heti tuoreeltaan, kun kokous loppui ja suoraan asianomaisten suusta, ei enää mitään kiertotietä:

a. kun nyt olen 60-prosenttinen duunari, niin minut halutaan esitellä koko yhteisölle seuraavassa flyerissa. Eli ihan täysimittainen haastettelu siitä, kuka ja mikä olen, mitä ihmettä täällä teen ja miten aioin jatkaa. Mukaan ympätään myös Yläkerran ja Alakerran synergiakonsepti, jonka ensimmäinen uhrilammas ja koekani tulen olemaan. Niiiihh.

b. koska olen hoitanut työni omatoimisesti ja huomattavasti pienemmällä ajalla ja avulla kuin Sihteeri Tumpelo, tulen olemaan Alakerrassa (eli mieheni työpaikalla) oma pomoni ja saan aikatauluttaa työni itse. Tulen olemaan myös täysin vastuussa tekemisistäni suoraan IsoPomoportaalle, enkä voi syyttää väliporrasta mahdollisista virheistä.  Kun olen Yläkerrassa, en tietenkään voi olla toisaalla, mutta kun toisaalla myös työt pitää tehdä, niin voin sovitella ne omien aikataulujeni mukaisesti. Tärkeintä on, että asiat rullaa. Ja huomio: mieheni on ollut tähän asti osittain esimieheni... se loppui juuri nyt. Olen itseni pomo. Tämän sanoi Iso Pomo, joten hänkään ei siis aio olla enää pomoni. Pomotan siis itseäni ja ketä alkaa nyt ärsyttämään sana Pomo, niin hänelle vielä kerta kiellon päälle: Pomo!

c. Koska Alakerran sihteerinhommat eivät oikeastaan kuulu kokin toimenkuvaani, ne maksetaan erikseen ja pidän niistä tunneista erillistä kirjanpitoa. Eli suomeksi sanottuna: koko konseptia katsellen, mukaanlukien kirkolliset tehtävät, Apérot, lounaat ja muut yllättävät työtehtävät taidan olla lähiaikoina täysipäiväisesti palkattu duunari. Revi siitä sitten. Varsinkin sinä RAVin Urpo.

Tilannetta on vaikea uskoa jo tällaisenaan todeksi, mutta kun mieheni vielä tänään ilmotti, että heti kun saan sopparin käteeni, tämä asunto muutetaan nimiini ja hän muuttaa enemmän tai vähemmän virallisesti pois. Toki käy vielä luonamme kokkaamassa lounasta tytöllemme ja syömässä seurassamme - mikä sopii minulle vallan mainiosti - mutta ei enää vietä öitään täällä. Pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri minulle.

Oman kortensa kekoon heittää vielä tyttäremme, jonka mielestä olen laihtunut valtavasti ("Älä enää laihduta yhtään, sulla on jo niin kapea silhuetti") ja pukeudun paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Tyttö ei myöskään halua enää niin tulenpalavasti isänsä mukaan Länsi-Sveitsiin, vaan viettää mieluummin aikaansa täällä kotonaan, kanssani sekä Yläkerran Sukulaisten seurassa. Enää hän ei kaipaa Suomeen ja viime viikonloppuna sisustimme kämppämme uusiksi, osittain vanhoilla kamoilla, mutta myös jotain uutta saatiin mahtumaan mukaan.

Kaikki näyttää tänään hyvälle. Nyt kun vielä saisi tunne-elämänsä ja ihmissuhteensa ajan tasalle ja up-datettua.

Olisiko tämä alku ylämäelle, jota olen niin kauan etsinyt?




maanantai 15. huhtikuuta 2013

Sielunhoitoa - osa 2: kirkossa töissä

 
Kevät kukkii nimellän
Jos nyt kaikille ei ole jo tähän mennessä tullut selväksi, niin olen parhaillani viha-epäilys-rakkaustyösuhteessa paikallisen kirkon kanssa.

Vielä vuosi sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että olisin kirkossa töissä. Viime syksystä asti olen keikkaillut naapurikirkkomme palkkalistoilla ja tehnyt kaikenlaista ja pikkuhiljaa olen alkanut olla sitä mieltä, että tämä on paras työpaikkani ikinä. Myös oma yritykseni mukaanlukien.

Saan työskennellä itsenäisesti ja vapaasti kenenkään hengittämättä niskaan, koska olen jo osoittanut olevani luotettava ja tekeväni asiat parhaimman kysyni mukaan. Yksikään päivä ei ole samanlainen ja koskaan ei voi tietää, minkälainen on seuraava työkommennukseni. Olen kokkaillut (vegaanista) kasvisruokaa seurakunnalle, näpräillyt Apéro-sormiruokia erilaisiin tilaisuuksiin, siivonnut keittiötä papin kanssa, leiponut ehtoollisleipää ja kokannut ehtoollismalja työpöydälläni. En tiedä, miten olisin selvinnyt kolmesta viimeisestä, jos ne kaikki olisivat olleet yhtä aikaa keittiössäni, kun jo pelkkä ehtoollismaljan ilmestyminen aiheutti koko paikalla olleessa vapaaehtoisten avustajien joukossa pientä hilpeyttä ja hämmennytstä. Tilanteessa oli jotakin niin pyhää, mystistä ja outoa, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään Graalin malja, vaan ihan tavallinen esine, joka jokaisesta kirkosta löytyy. Ei tietenkään jokaisesta keittiöstä, mutta silti. Pappi oli vaan sattunut unohtamaan sen käydessään pöydälleni, ei sen kummempaa.

Olen myös avustanut tiedotuslehtisen kokoonpanossa keittiötouhujeni lisäksi, tulostellut Jeesuksen kuvia ristillä ja seuraavaksi Schneeglockenien ja ruusujen kuvia papillemme vinosti hymyillen ja miettien, että pitäisikö samalla kopioida kuva olkavarrestani ja liittää mukaan, toiminut sielunhoitajana ja vertaistukena unkarilaiselle vapaaehtoisellemme, joka kärsii masennuksesta erottuaan vaimostaan ja tuntiessaan itsensä hyödyttömäksi ja auttanut apulaissuntiota, kun tämä on ollut ihan pihalla siitä, miten homma hoituu, kun vakinainen suntio ei ole paikalla. Olenpa jopa suostunut apulaissuntion sijaiseksi kesällä, kun sekä vakisuntio, että apulaissuntio ovat molemmat yhtäaikaa lomalla. Koko porukka jo vähän naureskelee, pappi mukaanlukien, että kohta tuuraan myös pappejamme, jos nämä sattuvat olemaan molemmat poissa yhtä aikaa. Mutta ei nyt kuitenkaan ihan vielä.

Meillä on hyvä, kiva ja erittäin mielenkiintoinen ja ekumeeninen tiimi. Kaikki määritteet yhdessä, ei siis kolmea erilaista...  Lähin esimieheni on hidulais-buddhalainen, keittiössä ja tarjoilussa avustava epämääräisen sukupuolen omaava ehkä-ennen-mies-kuka-ties on buddhalainen, unkarilainen sielunhoidettavani puhuu lähinnä New Age-tyylisiä juttuja henkiparannuksineen ja minä olen mikä olen. Pappimme taitavat kuitenkin olla vakaumukseltaan ihan oikeita valtionkirkon edustajia, vaikka toinen onkin kuulunut nuorena helluntaiseurakuntaan, puhuu välillä saarnoissaan hieman rajatapauksia (kertoi, että kerran on jopa pari ihmistä kävellyt ulos saarnatessaan sotaveteraaneista), harrastaa meditaatiota ja on ajatusmaailmaltaan hyvinkin liberaali ja avarakatseinen ja toinen on hieman epävarma asemastaan; naispappi konservatiivisessa maassa, jossa valtion vaaleissa naiset saivat äänioikeuden vasta 1971, ja vaikka naispappeus täällä on ihan normijuttu. Suntiomme ovat molemmat myös melko mielenkiintoisia tapauksia. Sitten tietysti on Iso Pomo. En kuitenkaan tarkoita Sitä Isoa Pomoa, vaan meidän Isoa Pomoa, joka yrittää pitää langat näennäisesti käsissään, vaikka todellisuudessa kaikki päätökset teemme koko tiimin kanssa yhdessä.

Myös aamukahvipöydän puheet ovat omaa luokkaansa; välillä puhutaan ihan rehellisesti politiikkaa, josta on kirkon sanoma kaukana, välillä ihmetellään katolisen naapuriseurakunnan pappia, joka elää kaikkien tietäen homosuhteessa miehen kanssa, vaikka virallisesti katoliset papit elävät selibaatissa, välillä parannetaan maailmaa ja välillä puhutaan perheistä. Jopa työasioita saatetaan käydä läpi, mutta koskaan ei ole keneltäkään kysytty: oletko sinä aito uskova ja oletko tarpeeksi "hyvä" tekemään töitä täällä. Vaikka kirkossa olemmekin töissä, uskonasioita ei ole työaikana puitu eikä toisinuskoviamme yritetty käännyttää. Oho.

Tästä paikasta pidän kiinni kynsin hampain. Täältä minua ei savusteta pois niin helposti. Ja onneksi koko tiimi on samaa mieltä, sillä pelaamme kaikki yhteen erittäin hyvin. Ainoa vika on se, että pelkästään tämä ei minua elätä, vaikka työt ovatkin ajan myötä lisääntyneet ihan kivasti ja olen sulautunut hyvin joukkoon.

Minut kun nakitettiin 60-prosenttisesti sinne Yläkadun paikkaan, joka vie ainakin pikkusormen. Toivottavasti ei koko kättä. Loppu jää sinne, minne sydämeni halajaa.

Zürichissä avattiin tänään iltäpäivällä virallisesti kevät. Sechseläuten/Sächsilüüte on virallinen vapaapäivä, joka sai alkunsa 1900-luvun alussa. Päivällä järjestetään paraati, jossa eri Killat kulkevat pukeutuneina keskiaikaisiin, 1700-luvun tai 1800-luvun käsityöläiseten, kauppiaiden yms. vaatteisiin. Heille annetaan matkan varrella kukkia ja he itse jakavat niitä halutessaan takaisin yleisölle (lähinnä tietysti pienille lapsille) ja karkkejakin saattaa sataa aivan samaan tapaan, kuin penkkareissa Suomessa.

Illalla vielä annetaan talvelle vauhtia, potkitaan sitä persauksiin ja kirjaimellisesti poltetaan se pois, eli poltetaan Böög, nukke joka edustaa talvea. Parhaimmat odottavat vielä nuken palamista aamuyöhön ja käyvän käristämässä aamiaisbratwurstinsa Bööggin hiilloksessa. Me työtätekevät lapsekkaat duunarit emme toki jaksa aamuyölle asti paikalla norkoilla, vaan nuutuneina jo useamman tunnin paraatin katselemisesta ryömimme kotiin ja yöpuulle ihmisten ajoilla.










perjantai 12. huhtikuuta 2013

Meditaatio

"Ajatukset ovat kuin puussa leikkivät apinat. Ne hyppivät oksalta toiselle, eikä niitä saa kiinni. Ajatukset ovat myös kuin pilvet, jotkat lipuvat pääsi yli, mutta eivät jää paikalleen!"

Näin puheli zen meditaatioryhmäni vetäjä tuossa eräänä päivänä. Yritin ottaa opikseni ja antaa ajatusteni lipua vapaana. Aina ne palasivat samaan pisteeseen, mutta en antanut niiden jäädä paikalleen. Ei saa jumittua, se ei ole hyväksi.

Olen usein kuullut puhuttavan tai nähnyt kirjoitettuna, että meditaatiossa pitää pääkopan sisin tyhjentää kaikista ajatuksista ja saada se tyhjyyden tilaan, valoon, missä ei ole enää mitään olemassa. Mutta eihän niin voi tehdä. Niin kauan, kuin ihminen elää ja hengittää, myös pääkopassa on liikehdintää jos jonkinmoista. Onneksi myös opettajani vahvisti asian: jos päässäsi ei ole enää mitään, olet kuollut. Ja sehän ei sitten olekaan mikään hyvä asia, eikös vain? Niin no, riippuu, mistä roikkuu, mutta tätä en tällä kerralla lähde sen enempää spekuloimaan. Kun siinä saisin mukaan niinkin vaativan asian, kuin kuolemattoman sielun ja uudelleensyntymisen, joista en ole saanut hahmoteltua vielä täysin omaa mielipidettäni. 

Sen sijaan meditaatiossa keskitytään olennaisimpaan, hengitykseen, ja ajatukset keskitetään juuri siihen: sisään-ulos-sisään-ulos-sisään-ulos... (krhhmmmm...*punastuu* meditoida voisi siis jotakin muutakin tehdessä...). Mutta entäs, kun hengityksen laskemista apuna käyttävä oppilas yhtäkkiä huomaakin, että keskittyy laskemiseen ja hengitys kulkee lähes huomaamatta, kevyesti, ilman suurempaa vaivannäköä. Nou hätä. Antaa mennä vain. Niin kauan kuin ajatukset pysyvät kasassa ja hallinnassa. Mutta hengitys pitäisi saada kuitenkin syvemmäksi ja huomattavammaksi. Niin että se näkyy ja kuuluu.

Meditaatiossa ei myöskään suljeuduta oman pään sisään kuulematta yhtään mitään, mitä ympärillä tapahtuu, kuten myös usein harhauttavasti kuulee kommentoitavan. Niin kauan, kuin on elämää, myös elämän äänet kuuluvat. Jos talo, jossa juuri meditoit syttyy palamaan ja palomiehet ajavat piipaa-autolla paikalle, on parempi, että kuulet sen ja raahaat takapuolesi turvaan. Vaikka olisit kuinka syvässä meditaation tilassa. Meditaatiossa opetellaan kuuntelemaan kuitenkin ensisijaisesti omaa sisintä ja jättämään ulkopuoliset ärsykkeet huomiotta. Siihen asti, kuin niihin ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota.

Olen ollut meditaation kanssa tekemisissä jo lähes parikymmentä vuotta, mutta siitä huolimatta tunnen, että olen vielä ihan noviisi. Ja eikä tuo tunne mikään ihan vääräkään ole, olihan elämässäni pitkä kausi, kun asia oli mieluummin enemmän kuin vähemmän taka-alalla. Vasta viime vuosina olen ottanut aktiivisemman asenteen sisäisen tasapainon löytämiseen joogan avustuksella sekä viimeisen puoli vuotta ihan "oikean" meditaation voimalla.

Enkä ole tullut vieläkään hullua hurskaammaksi.

Yhä vieläkin minulle on vaikea istua paikallaan 20 minuutista tuntiin. Välillä huutavat jalat puutuneina hallelujaa ja haluavat päästä vapauteen, välillä ajatuksia on aivan liian paljon ja välillä ajatukset jumittavat yhteen ainoaan asiaan häiritsevästi. Välillä mieleen pyrähtelee kuvia, jotka eivät varsinkaan zeniläisessä meditaatiossa ole toivottuja - vaikkakin niitä kuuleman mukaan tulee myös kokeneemmille meditoijille. Välillä tunnen oloni niin levottomaksi, että kaikki nämä asiat hyökkäävät kerralla kimppuun tuoden mukaan vielä muutaman kaverinkin. Välillä taasen tunnen oloni rauhalliseksi, mutta siitä huolimatta en jaksaisi istua paikallani. Siitäkään huolimatta, että mitään varsinaista tekemistäkään ei olisi odotettavissa.

Mutta oudointa kaikessa on, että aina zen meditaatiosession jälkeen minulla tekee mieli aivan älyttömästi japanilaista ruokaa: misokeittoa, ramen nuudeleita, jopa sushia oli pakko kerran vääntää, vaikka oikeasti en ole mikään sushin paras ystävä. Samaa mielitekoyhdistelmää minulla ei ole joogan jälkeen... Ehei, ei ole tarvinnut vielä kertaakaan kokkailla intialaista, vaikka intialaisen ja nepalilaisen ruuan ystävä olenkin.

Outo juttu. Niinkuin on kirjoittajakin. Yhtä outoja molemmat.

torstai 11. huhtikuuta 2013

60-prosenttista pukkaa

Tuossa pari yötä sitten näin unta, että synnytin ison pojan.

Nyt se poika on sitten nähnyt päivänvalon. Tänään, yhdeksän kuukauden ponnistuksen jälkeen - toki unesta poiketen ajoittain aika tuskallisten - olen saanut tiedon, että saan lähipäivinä kouraani työsopimuksen, kiinteän sellaisen, jolla sitoudun vähintään 60% työpanokseen työpaikkani sekä Ylämäen keittiöissä. Se, mitä teen sen lisäksi büroossa Sihteeri Tohelon sijaisena, on ekstraa ja maksetaan erikseen. Sopimus alkaa toukokuun alussa ja ainakin alkuaika näyttäisi sitten olevan lähestulkoon täysipäiväistä puurtamista.

Onnittelen itseäni.

Sekä Urpoa RAVissa, eli paikallisessa työvoimatoimistossa. Tyyppi hyppi miltei innoissaan Hallelujaa huutaen kattoon. Tällä kertaa en sano tätä ironisesti, vaan ihan kieli poskessa, sillä mahdollisesti oli viimeinen kerta, kun tiemme kohtaavat. Toki teimme vielä yhdet tärskyt ihan varmuuden varalle, sillä ainahan- kun minusta on kysymys - voi mennä jotakin pieleen. Sen verran tääkin hemmo on minuun jo ennättänyt tutustumaan.

Tilanne nyt kääntyi nimittäin lopulta niin, että minulle on myönnetty työttömyyskorvaus piiiiiiiiiiitkän odotuksen ja taistelun jälkeen. Jollekin tämä tietysti olisi ilouutinen, kuten esimerkiksi RAVin hemmolle, mutta muistetaanpas se, että nythän puhutaankin Jääkarhusta ja Jääkarhun elämästä. Jääkarhu nimittäin saa positiivisenkin asian kääntymään negatiiviseksi alta aikayksikön.

Täällä Juustoreikämaassa työttömyyskorvaus on kaikille samoilla periaatteilla laskettu, eli ei ole mitään peruspäivärahoja ja liiton päivärahaa, vaan kaikki saavat 70-80% edeltävillä kuukausilla ansaituista tuloista. Ansiotöissä pitää olla ollut kahden vuoden sisällä 12 kuukautta ja noiden 12 kuukauden tuloista lasketaan keskiarvo, josta sitten korvausprosentin mukainen määrä lasketaan. Maksettuun määrään tietysti vaikuttaa se, onko tehnyt myös ansiotyöta samanaikaisesti. Ansiotyö tietysti vähentää päivärahaa, mutta tulot jäävät kaikissa tapauksissa suuremmiksi, kuin pelkkä päiväraha. Suomessahan saattaa osa-aikatöiden kanssa käydä köpelöstikin.

Koska olin töissä Suomessa ennen tänne tuloani ja sitä ennen yrittäjänä (mitä aikaa ei lasketa tuloihin mukaan), jäi keskiarvotuloni pieneksi. Eli korvausta saisin 1600 Frangia kuukaudessa.

No joo, jos en tienaisi mitään, tuo olisi ihan kiva summa. Tai jos tuon summan saisin Suomessa työttömänä ollessani. Kuulinkin siellä ruudun takaa jo ihmettelevän hymähdyksen, että mitä se nyt hourii... Totuus on kuitenkin se, että nyt hajatunteja tehdessäni tienaan enemmän kuin tuo, osa-aikaisena jokapaikan höylänä ja vain muutaman tunnin päivässä tekevänä toopena. Eli korvauksista en tule näkemään ropoakaan, vaikka kuinka yrittäisin kurkkia kaikkiin piilopaikkoihin. Mikä tarkoittaa tietenkin myös sitä, että en aio pitää itseäni enää ilmoittautuneena työnetsijäksi, taistele jokakuukautisten pakollisten työhakemusten kanssa ja täyttele kymmentä eri lomaketta saadakseni pään vetäjän käteen.

Eli tämä tarina sai pisteen. Eikä oikein jostakin syystä - vaikka tietynlainen tragedia taas onkin - edes jaksa yhtään hetkauttaa.

Ei enää.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Katumusharjoituksia

"Non, je ne regrette rien..."

Edith Piaf ei katunut elämässään mitään. Saman lausahduksen on myös moni tuttavani ja vähemmän tuttuni valmis allekirjoittamaan, sillä kaikki tekemämme ja tekemättä jättämämme asiat muovaavat meistä ja elämästämme sen, mitä olemme tässä universumissa.

Itse en ole koskaan ollut valmis allekirjoittamaan sitä, että en katuisi mitään tai että päivääkään en elämästäni vaihtaisi pois. Kadun paljon, olen katkera monesta asiasta, jota en ole saanut aikaiseksi tehtyä tai jättänyt ajattelemattomuuttani tekemättä. Ja elämästäni voisin vaihtaa surutta vaikkapa muutaman vuodenkin pois. 

Tämä vuosi on yksi niistä. Siitäkin huolimatta, että olen tavannut henkilön, joka saa tunteeni vellomaan ennenkokemattomalla tavalla ja se on... kivaa... hyvää... kipeää, mutta myös virkistävää. Tiedän kuitenkin, että tiemme kulkevat rinnakkain, mutta eivät tule luultavimmin koskaan täysin kohtaamaan. Pieniä kylkikosketuksia lukuunottamatta.

Olin köyhän perheen lapsi ja sain taistella lapsuudessani kaikesta, saamastani rakkaudesta huolimatta. Vaikka rahalla ei voikaan kompensoida kaikkea, niin olisin siitä huolimatta voinut ottaa vähän enemmän, kuin sain. Kuten esimerkiksi itseostettuja vaatteita. Niin, että ei olisi olisi tarvinnut kulkea tutuilta ja sukulaisilta saaduissa käytetyissä tamineissa tai nolona käydä luokan edessä hakemassa vaateavustuslahjakortti kerran vuodessa. Se oli noloa, erittäin noloa, vaikka tiesinkin, että nyt saisin ihkauusia vaatteita ja olin tietyllä tapaa myös iloinen saamastani lahjakortista. Se oli melkein kuin toinen joulu. Kun isäni sitten kaiken lisäksi poltti ketjussa tupakkaa, haisivat kuluneet vaatteeni aina voimakkaasti Työmieheltä tai Nortilta. Kun tähän lisätään vielä se, että olin hyvä koulussa, oli soppa valmis. Varmaan joku jo arvaakin, mitä tuleman pitää: olin koulukiusattu. Haisunäätä. Köyhä kirkonrotta. Tupakanhajuinen kääpiö.

En tietenkään voi katua sitä, että synnyin siihen perheeseen, johon synnyin ja luultavasti en katuisikaan, vaikka voisinkin. En kadu myöskään sitä, että myöhemmässä vaiheessa, kun koulukiusaus tuli opettajien tietoon ja kiusaajat pakotettiin pyytämään minulta anteeksi, annoin heille anteeksi. Kiusaaminen ei loppunut täysin, mutta minua karsastettiin kaikesta huolimatta. Kanssani ei puhuttu ja minua ei pyydetty touhuihin mukaan muiden, kuin ystävieni toimesta. Pysyin anteeksiannossani. Ei se ollut minun tyhmyyttäni, en menettänyt siinä mitään. Olin jo tottunut kaikkeen suunpieksäntään ja en välittänyt pätkääkään, mitä kiusaajat sanoivat.

Mutta kadun sitä, että en ollut kuitenkaan vahvempi ja kohdannut kiusaajiani silmästä silmään ennenkuin opettajat puuttuivat asiaan tai itse puhunut kiusaamisesta. Annoin vain kaiken tapahtua. Olin tiskattava, en tiskaaja. Olisin yhtä hyvin voinut näpäyttää takaisin, mutta nielin vain kaiken, söin sanani, ennenkuin ne ennättivät ulos asti.

Luojan kiitos, minulle ei jäänyt kiusaamisesta yhtä suurta traumaa, kuin monelle muulle ja oikeastaan pieniä itsetuntovaikeuksia lukuunottamatta - arastelen yhä vieläkin kontakteja vieraisiin ihmisiin - kiusaaminen saattoi tehdä minusta jopa vahvemman, kuin mitä olisin ilman kiusaamista. Empaattisemman. Enemmän toisten tunteita ajattelevan. Oman tien kulkijan. 

En kadu myöskään sitä, että olin laiska oppija siitä syystä, että olin päässyt peruskoulun helpolla. Kadun kuitenkin sitä, että yliopiston hakuvaiheessa annoin liian helposti periksi. Tiesin, että olin tehnyt virheen, mutta en tehnyt mitään virhettä korjatakseni. Kaikeksi onneksi olen palannut aikaympyrälläni nyt takaisin tuohon pisteeseen ja voin yrittää hyvittää tilanteen. Mutta tämä olkoon viimeinen kerta: jos nyt en pääse, niin en sitten ikinä.

En kadu missään nimessä sitä, että opiskelin ravintola-alalle, vaikka nyt olen hakeutumassakin muille urille. Työ on antanut minulle nautintoa, se on tuonut paljon mielenkiintoisia aikoja ja paikkoja, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. En kadu, että tulin työn perässä aikanani tänne Sveitsiin, en kadu, että aloin seurustella silloisen tulevan mieheni, nykyisen tulevan entisen mieheni kanssa ja päädyin perustamaan perheen hänen kanssaan. Olen ollut kuin paita ja peppu hänen kanssaan, varmasti rakastanut häntä tavallani ja tuntenut olevani yhtä hänen kanssaan.

Sitä kuitenkin kadun, että en ole ollut tarpeeksi vahva suhteessamme. En selvittänyt ensimmäistä eroajatustani hänen kanssaan jo seurusteluvaiheessa, vaan annoin anteeksi tyhmän teon ihan ilman anteeksipyytämistä ja miehen edes itse tietämättä, että tunsin hänen tekonsa epäoikeudenmukaiseksi ja alentavaksi. Kadun sitä, että annoin omatoimisuuteni taantua yhteiselämämme aikana ja nykyisin en osaa edes vaihtaa pyörän takakumia, naulata taulua seinään, koota Ikean kaappia, lähestyä vieraita ihmisiä ilman tukea ja liikkua vieraisiin paikkoihin ilman epäröintiä. Tämä kaikki oli minulle aikaisemmin jokapäiväistä elämää ja nyt kaikkea on vaikea saada takaisin. Ei toki mahdotonta, mutta maanrakoon poljettu itsetuntoni ei anna ihan helposti periksi. Jos olisin eräs ystäväni, olisin selvittänyt välini Alfan kanssa jo aikoja sitten. Jos olisin entinen minä, olisin selvittänyt välini Alfan kanssa jo aikoja sitten. Nyt olen nykyinen minä, en uskalla. Arpinen sieluni ei anna periksi suoraa lähestymistä haavoittumisen pelossa. Se huutaa, ettei kestäisi enää yhtään pettymystä tässä kunnossa, kuin missä se on. Sen sijaan se haluaa haaveilla ja elää toivossa, etsiä merkkejä toisen tunteista ja olla tyytyväinen pienistä saamistaan murusista.

Kadun sitä, että entinen minä unohti jossakin vaiheessa henkisen elämänsä ja aatteellisen ihmis- ja eläinoikeustoimintansa. Nykyinen minä palasi kuitenkin Amnesty Internationalin riveihin toissapäivänä. Meditaatio palasi kuvioihin jo jokin aika sitten.

En kadu sitä, että synnytin tyttömme, vaikka en oikeastaan koskaan halunnut lapsia tai tuntenut olevani valmis äidiksi. Raskausaika oli kuitenkin elämäni parasta aikaa, olin aktiivinen ja reipas. Lihoin 30 kiloa ja synnytys oli vaikea ja tuskallinen. Ei edes epiduraali tuntunut missään. Kadun kuitenkin sitä, että tuskaisen synnytyksen jälkeen en ollut enää niin valmis petihommiin mieheni kanssa kuin aikaisemmin. Kadun sitä, että mieheni kosketus ei tuntunut enää yhtä hyvälle kuin ennen. Kadun sitä, että en synnyttänyt enää toista lasta, vaikka tämä yksi antaa kyllä sisältöä elämään useamman edestä. Koulupsykologin mukaan tämä on avoin, rehellinen, looginen ja analyyttinen tyttö, joka kaipaa vain vähän itseluottamus-couchingia saadakseen maailman lankeamaan jalkojensa eteen. Kadun myös sitä, että en löytänyt sanoja kertoa peloistani ja tunteistani miehelleni, joka ymmärsi kaiken niin, että haluan päästä hänestä eroon ja etsi lämpöä muualta. Kadun sitä, että en kertonut tarpeeksi usein rakastavani häntä ja kadun, etten hyväksynyt niitä pieniä huomionosoituksia, joita hän minulle toi. En ole koskaan pitänyt leikkokukista ja kynttiläillallinen oli minusta romanttista hölynpölyä. En edes sikakännissä pystynyt enää loppuvaiheessamme avautumaan niin, että mieheni olisi päässyt iholta pääni sisään.

Jossakin vaiheessa kaduin sitä, että jäin tänne, enkä palannut takaisin isänmäähani, kun asiat alkoivan mennä päin prinkkalaa. En kadu enää. Kadun kuitenkin sitä, että en ottanut asioita haltuuni jo aikaisemmin. Kadun sitä, että alussa en pelannut avoimilla korteilla ja salaisin asioita, suunnitelmiani, toiveitani, tunteitani ja ajatuksiani. Keikat kirkon cateringissa ovat opettaneet minulle kuitenkin sen, että asioista voi myös puhua suoraan ja niiden omilla nimillä. Myös niistä vaikeista. Pääsee itsekin paljon helpommalla, kun ei tarvitse miettiä, kenelle on sanonut mitäkin ja milloinkin, kun kertoo kaikille totuudenmukaisesti, miten on. Tuntui alussa vaikealle avautua, mutta kerta toisensa jälkeen se on ollut helpompaa. Ja siitä saa myös palkinnon. Uskokaa pois: vapaan mielen ja sielun. Ei tarvitse enää vuorata pipoaan alumiinifoliolla siinä pelossa, että joku tulkkaa ajatuksiasi ja tunteitasi.

Kadun sitä, että olen kohdellut läheisiäni kaltoin. En tullut koskaan toimeen sairaan äitini kanssa ja olen katunut koko aikuisen elämäni sitä, että en käynyt hänen sairasvuoteellaan viimeisinä aikoina ja että hänen kuolemansa tuntui helpotukselle. Kadun sitäkin, että olen huono pitämään yhteyttä ystäviini, mutta onneksi Facebook ja sähköposti ovat nykyään helpottaneet tilannetta aivan valtavasti ja voi ottaa takaisin menetettyjä vuosia sähköisesti. 

Kadun sitä, että menetän malttini tyttäremme kanssa hänen huonoina päivinään. Päätän jokaisen purkauksen jälkeen, että seuraavalla kerralla en enää lähde huutoon mukaan. Olen aikuinen. En teini, vaan aikuinen. Myös minä olen ollut murrosikäinen, saanut kiukkukohteuksia ja itkenyt maailman julmuutta. Ei siitä ole niin kauan aikaa. Pitäisi minun muistaa. Ja ymmärtää.

Kadun sitä, että en ole tehnyt elämästäni omaani, enkä voi myöskään allekirjoittaa Frank Sinatran "I did it my way". Kadun, että olen antanut muiden mielipiteiden vaikuttaa liikaa päätöksiini ja tekoihini. En toki halua olla itsekäs, mutta kyllä tietynlainen itsekkyys on milenterveydelle myös hyväksi. Kadun sitä, että olen kadottanut kosketuksen itseeni.

Sen itseni aion nyt löytää takaisin.


maanantai 8. huhtikuuta 2013

Siunatua leipää siunatussa tilassa aka Puhdistus á la Jääkarhu





Ehtoollisleipää


Lauantain ja sunnuntain välinen yö oli levoton. Nukuin kyllä ihan hyvin, ei siinä mitään, mutta unet olivat pitkästä aikaa levottomia.

Sen sijaan, että olisin maannut kotonani, omassa sängyssäni, makasinkin sairaalassa synnyttämässä. Kaikki synnyttäneet naisevat varmasti muistavat alkaneen synnytyksen viimeiset hetket, kun syntyvä lapsi painaa alapäässä niin, että puolet lapsesta tuntuisi roikkuvan jo ulkopuolella, vaikkei olekaan. Tämä unisynnytys oli hyvin realistinen, mitään unenomaista tai normaalitilanteesta poikkeavaa ei ollut. Ainoastaan se, että en tuntenut minkäänlaista kipua, ainoastaan syntyvän lapsen aikaansaamaa painetta, muistutti siitä, että ehkä ei ollutkaan tosi kysymyksessä. Kun sain kätilöltä luvan ponnistaa viimeisen kerran, käskystä tein niin ja ulos pulahti todella isokokoinen poikalapsi, joka vietiin siitä huolimatta, että kaikki oli täysin all right, luotani pois. Heräsin siihen, että jäin ihmettelemään asiaa, vaikka toisaalta olin asian jollakin tapaa ymmärtänyt ja hyväksynyt.

Outoa. Todella outoa, että en nähnyt unta eläimistä tai lentämisestä. En muista, että olisin elämäni missään vaiheessa nähnyt unta itse synnytyksestä. Kerran olen nähnyt unta siitä, että hyvä ystäväni lähetti yöllä tekstiviestin, että oli synnyttänyt peikkopojan. Tekstiviestin ääni ja sen lukeminen tuntuivat minusta niin todelta, että aamulla kännykkääni tarkastaessani olin ihan ihmeissäni, kun mitään viestiä ei ollut. Vielä enemmän ihmeissäni olin muutama päivä myöhemmin, kun kyseinen ystäväni lähetti oikean tekstiviestin, että oli synnyttänyt pojan juuri tuona yönä, kun olin univiestin saanut.

Mitähän se Freud nyt tähän asiaan puolestaan sanoisi?

Sunnuntaina jouduin sitten elämäni henkisimmän haasteen eteen: tuttu pappimme oli jokin aika sitten pyytänyt minua leipomaan ehtoollisleivän päivän perhejumalanpalvelukseen, jossa oli kaste, sekä 3-luokan rippikoululaisten ehtoollisen oppimistilaisuus. Täällähän rippikoulu menee hieman eri tavalla kuin Suomessa, eli rippikouluopetus alkaa samanaikaisesti peruskoulun kanssa ja tapaamisia on välillä kerran viikossa, välillä kerran kuukaudessa, jatkuen n. 15 vuoden ikään, eli yläasteen viimeiselle luokalle.

Olin tietysti suostunut epäröimättä, kun kauniisti pyydettiin, koska Jääkarhuhan tekee ihan mitä vain, kun kauniisti pyydetään. Vaikka piehiä ihmisiä - kuten sanonta kuuluu...Pidin pyyntöä kunnia-asiana: minut on todettu tarpeeksi hyväksi ihmiseksi leipomaan näinkin pyhä asia. Eikä kenelläkään pitäisi olla nokankoputtamista, kun pyyntö tulee suoraan papilta itseltään ilman välikäsiä.

Niinpä sitten tallustin sunnuntaina aamutuimaan kirkon keittiöön ja lupasin itselleni olla kiroilematta, tapahtuipa mitä tahansa. Vaikka taivas tippuisi niskaan, olisivat huuleni sinetöidyt.

Ehtoollisleipä ei saa olla hapanta, sillä happamuus on synnin vertauskuva. Jotkut jopa sanovat, että ehtoollisleipää ei saisi kohottaa hiivalla, vaan käyttää joko soodaa tai leivinjauhetta tai olla kohottamatta ollenkaan (obalaatit). Omassa kirkossamme käytetään kuitenkin normaalia hiivalla kohotettua leipää ja niinpä päätinkin käyttää omaa, hyväksi havaittua maidotonta ja munatonta pullataikinan ohjetta, josta vähensin sokerin määrän kuitenkin puoleen normaalista. Taikinan tietenkin siunasin, eli piirsin ristinmerkin pintaan. Paitsi että näinhän teen aina kaikille leipä- ja pullataikinoilleni, sillä pinnan leikkaamisella on ihan maallinenkin merkitys: se auttaa ilmaa pääsemään paremmin taikinaan ja antaa taikinalle tilaa kohota paremmin. Kun risti on kadonnut pinnasta lähes kokonaan, on taikina kohonnut tarpeeksi.

Tässä tapauksessa siunaaminen tuntuu kuitenkin kivemmalle vaihtoehdolle.

Taikinasta leivoin 5 leipää viinirypäletertun muotoon, jotka tietenkin siunattiin sitten uudelleen vähän pyhemmän henkilön toimesta, ennekuin jaettiin ihmisten odottaviin kouriin.

Teknisesti rypäleterttuleivän leipominen oli tottuneelle konkarille tietysti piece of cake, mutta henkisesti jouduin jälleen kerran käymään monia asioita läpi: olenko tarpeeksi "hyvä" tähän touhuun, ovatko ajatukseni tarpeeksi puhtaat, miksi minua pyydettiin ylipäätään koko leipää tekemään. Ehkä papillamme oli pieni taka-ajatus (olen huomannut hänellä useamminkin ketunhännän kainalossaan): tuntee minut tarpeeksi hyvin tietääkseen, että otan työtehtäväni tosissani ja käyn vuorenvarmasti sisäisen monologin leipää leipoessani ja tutkiskelen sydäntäni samalla, niinkuin raamatun naisillakin on tapana tehdä tilanteessa kuin tilanteessa. Jos näin oli, niin eipä osunut tälläkään kerralla hirveän paljon harhaan.

Palveluksen jälkeen tuli kiitosta, että olipas hyvää leipää.

Kun olin aamulla puhdistanut sieluni, illalla olikin sitten hyvä istua pari tuntia tulisilla hiilillä Alfan vierihoidossa, sydän pamppaillen ja kädet sievästi ristissä, etteivät harhautuisi sinne , minne niiden ei pitäisi, imien voimaa tulevaa viikkoa varten Alfan aurasta ja ystävällisestä hymystä. Kaikki viikon tapahtumat olivat illan tullen unohtuneet.

Myös se yksi juttu, josta viimeksi paasasin. En muista enää mikä.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Sosiopaatti

Kun jokin aika sitten puhuin mieheni kanssa asumisjärjestelyistämme, tuli puheeksi myös se, että vaatii melkoisen paljon molemminpuolista luottamusta, kun asiasta ei ole oikeuden päätöstä. Molemmat lupasimme tuolloin olla ihmisiksi ja olla aiheuttamatta mitään suurempia tragedioita ja hankaluuksia.

Sain kuitenkin puukon selkään. Ehkä pienen, mutta puukon silti. Ja pelon siitä, että niitä puukkoja on lennellyt useampiakin ja että luottamus on melko suhteellinen käsite. Voisiko sanan "luottamus" liittää myös siihen, mitä toinen toisen selän takana puhuu.

Olimme tänään tyttäreni kanssa menossa shoppailemaan, kun kauppakeskuksen edessä, noin 200 metriä keskukseen, eräs mummo sanoi perääni, että bussi on tulossa. Kuulin kyllä mummon sanat, mutta jäin ihmettelemään, että olinko jotankin hänen tiellään, vai miksi hän sen sanoi. Tarkoitti ilmeisesti sitä, että pääsisimme bussilla ihan ovelle asti. En osannut oikein reagoida asiaan, koska olin jo ennättänyt kävelemään reippaasti mummon ohi ja olisi ollut hassua kääntyä takaisin sanomaan jotakin. Perässä tullut tyttäreni kuitenkin pysähtyi ja huusi perääni: "Hei äiti, sinulle puhutaan..." Jotenkin asia ei mennyt ihan hollilleen ja tyttäreni alkoi marmattamaan perässäni: "Äiti, sää olisit voinut sanoa sille jotakin. Sä oot niin outo, isikin sanoo, että sää oot niin epäkohtelias kaikille, kun et koskaan puhu kenellekään mitään. Ruokapöydässäkin kaikki ajattelevat, että oot kauheen epäkohtelias, kun et ota osaa keskusteluun. Ja vieraille et puhu ikinä. Niin isi sanoi!"

"Ja isi valitti siitä, kun meillä ei oo ikinä jääkaapissa mitään ruokaa. Kaikilla muilla on jääkaappi ihan täynnä, mutta meillä on vaan näitä jotakin ihmeellisiä kasvisjuttuja eikä mitään kermaa ja pekonia, niinkuin muilla. Ja isin pitää aina käydä kaupassa ennenkuin voi kokata. Ja jos haluaa kokata jotain erikoista, niin pitää käydä kaupassa ostamassa tavikkeet. Muut käy lauantaisin ja ostaa koko viikon kamat. Yläkerrassakin on ainakin 6 kermaa kaapissa ja ainakin 6 pakettia pastaa..." Avasin kuiva-ainekaapin ja näytin, miten se oli täynnä riisiä, pastaa, quinoaa, pastakastikkeita, hirssiä, polentaa, papuja, tomaattisäilykkeitä, falafeljauhoa... "...mut kun isi sanoo, että ei oo mitään kunnollista...."  Eli pekonia ja kermaa, makkaraa, juustoa ja kaiken sortin lihaa.

"Isi sanoo kanssa, että sulla on enemmän rahaa kuin sillä ja että sä voit ostaa meille uusia tavaroita sisustukseen, kun se ei voi. Ja isi lupasi, että saan iPodin ja että sä maksat siitä puolet, kun sulla on kuitenkin enemmän rahaa kuin sillä. Isi sanoi myös, että sä voisit ostaa mun miniläppärin, kun sinä sitä kuitenkin enemmän käytät. Ja isi sanoi myös..."

Koko aamupäivän sain siis kuulla sitä, mitä isi on minusta sanonut ja tyttärellemme selittänyt. Olin yllättynyt, sillä en ollut osannut arvata tulleeni niin täysin mustamaalatuksi, kuin mitä tänään paljastui. Kauppakeskuksessa nielin kirjaimellisesti itkuani, kun tunsin olevani täysi epäystävällinen, saita sosiopaatti, joka pihtaa tavaroita lapseltaan sillä perusteella, ettei ole MUKA rahaa ja paskaäiti joka ei ruoki lastaan kunnolla.

Vaikka olenkin pari viimeisintä kuukautta ollut suhteellisen paljon töissä, ei tienistini ole siltikään kuin yksi kolmasosa mieheni puhtaana käteen saamista ansioista. Mieheni on jotenkin mielessään päättänyt, että minulla on täydet tunnit, ja vaikka todellisuudessa teenkin töitä lähes päivittäin, niin tunteja kertyy vain 2-6 tuntia kerrallaan. Kuukaudessa tunteja kertyy 50% työpanoksen verran.  Se ei vielä hirveän paljon naurata ja jos joutuisin maksamaan vuokran, olisin QC:ssa. Vaikka vuokra peritäänkin mieheni palkasta suoraan, jää hänelle silti käteen se 2/3 enemmän kuin minulla. No ookoo. Hän maksaa vakuutukseni, tv-maksut, sähkön jne. mutta niistä ei tule vieläkään niin paljoa, että minulle jäisi enemmän rahaa käteen kuin hänelle. Ja huomioon pitää ottaa myös se aika, useampi kuukausi, kun en tienannut ropoakaan ja hänen tulonsa olivat 100% enemmän, kuin minulla ja jouduin kerjäämään jokaikisen kauppareissun rahat häneltä niellen ylpeyttäni ja kiukkuani. Rahattomuuttaan ja köyhyyttään valitteleva mies lähtee siis viikon lomalle Espanjaan. Aikovat elää siellä ilmeisestikin pyhällä hengellä ja rakkaudella toisiaan kohtaan. Not. Sen verran, kuin mieheni kasvaneesta mahasta näen, ei näin tule olemaan.

Tyttöni läppärillä käyn lukemassa sähköposteja silloin tällöin, kun en jaksa omaani, pidemmän kaavan kautta avattavaa läppäriäni ruveta rassaamaan. Mieheni on kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi maksaa tyttärelleni sen hinta (tyttö osti aikanaan sen itse saamillaan lahjarahoilla), koska käytän sitä kuulema säännöllisesti. Jota en kuitenkaan tee. Niin ja se iPod... iPadin itselleen hankkinut mies sanoo, että siihen ei ole varaa. Hmm. No joo, onhan mullakin iPhone, mutta siitä en maksanut kyllä paljon mitään, kun tuli puhelinsopparin kylkiäisinä.

Ja sitten se jääkaappi: sieltä löytyy kyllä aina ruokaa, mutta ei ilmeisesti sitä, mitä herralle pitäisi nykyisin tarjota. Jos mieheni viettää kaksi yötä luonamme, syö lounasta päivittäin kanssamme ja jos me kaksi muuta olemme kasvissyöjiä, en missään nimessä aio täyttää jääkaappia lihalla. Sen saa mieheni tehdä kyllä ihan vapaasti itse. Jugurttia, juustoa ja maitoa olen kyllä selkä vääränä jääkaappiini roudannut, koska tyttökin niitä käyttää, mutta siinä menee selkeä raja. Piste.

Niinpä sitten jäinkin miettimään erään tuttuni sanoja, että jossakin vaiheessa mieheni tulisi näin tekemään, eli mustamaalaamaan minut lapsemme silmissä varmistaakseen oman edullisemman asemansa. En tuolloin pystynyt ajattelemaan näin käyvän, mutta ilmeisestikin se tosiseikka, että tyttö on alkanut viettää mieluummin aikaa meillä kotona, kuin isänsä ja Kossisen luona, on alitajuisesti saanut mieheni alkamaan puolustaa "reviiriään" ja mainettaan.

Mietin myös sitä, että mitä kaikkea hän mahtanee muualla minusta puhua. Tuskin mitään hyvää ja mairittelevaa. Onhan hän muistanut koko avioliittomme ajan säännöllisesti muistuttaa suomalaisista, hiljaisista juuristani, kylmyydestäni, kokkaustaidottomuudestani, tyhmyydestäni, laiskuudestani, kyvyttömyydestäni hoitaa raha-asioita, ylipainostani ja äkäisyydestäni. Olen hänen sanojensa mukaan aina ja kaikkialla hyvin pahalla tuulella ja hapan. Todennäköisesti myös ruma. On miesparka tainnut joutua kärsimään olemuksestani ja vaikeasta luonteenvikaisuudestani koko avioliittomme ajan. Sääliksi käy raukkaa. Hyvä, että pääsi vihdoin eroon, ainakin osittain.

Minä taidankin tästä suunnata sitten ajatukseni tulevaisuuteen ja aikaan, kun tyttäremme lähtee kokeilemaan omia siipiään. Ehkä jo yläasteen jälkeen oppisopimuskoulutukseen... ellei sitten paranna koulusuorituksiaan ja yllätä meitä pääsemällä lukioon. Tämän erakko-sosiopaatin tien taitaisi olla siinä vaiheessa viisainta viedä jonnekin yksinäisyyteen, jossa en kiusaa enää muita tai luostarin suojiin, jossa hiljaisuutta ja omaa sisäistä elämää osataan arvostaa yhtä paljon, kuin ulkoisia arvoja normaalissa maailmassa. Mahtaako ystävälläni, maailman ensimmäisellä tiedossa olevalla vegaanilla, eläinten ystävällä, munkki Fransiskus Assisilaisella olla oma luostarinsa myös naisille?

Nyt taas pitäisi saada tämäkin negatiivinen fiilis prosessoitua niin, että ei jää myrkyttämään itseäni. Mitenkähän sen tällä kerralla tekisi?

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Kyllä lähtee

"Hyvä Jääkarhu, Olet hakenut opiskelemaan Helsingin yliopistoon seuraaviin hakukohteisiin:
- Käytännöllinen filosofia (valtiot.)

Olet toimittanut meille seuraavat korkeakoulukelpoisuutesi todentavat liitteet vaaditulla tavalla.
- Ylioppilastutkinto (19xx)


Sinut on todettu toimittamiesi liitteiden perusteella korkeakoulukelpoiseksi."


Tästä se lähtee. Byrokratian rattaiden ensimmäinen pyörä on saatu liikkeelle. Nyt vielä pitää sysätä vauhtiin kolme muuta, eli paikalliset byrokraatit kaikenmaailman oikeaksi todistettujen kopioiden oikeaksi todistettuja kopioita käännöksineen vaativat hemmot homeisissa toimistohuoneissaan. Sen lisäksi pitäisi vielä oikeasti ottaa käteensä Platon Valtio ja alkaa lukemaan sitä ajatuksella. Ongelmana on se, että satuin haalimaan siitä suomen- ja englanninikieliset versiot ja nyt pitäisi päättää kumman luen ensin. Tarkoitus kun on aikuisten oikeasti kahlata ne läpi molemmat.

Veroilmoituskin tupsahti postiluukusta. Toivottavasti sen täyttäminen ei aja lukemisen ohi... Hmmm-hmmm-hmmmm... Mutta asiasta viidenteentoista:

Mies sitten päätti lähteä lomalle Espanjaan Kossisen kanssa viikoksi. Haikeudella muistelen muutaman vuoden takaista lomaamme, jonka vietimme lähestulkoon samoissa maisemissa, minne Kossinen vie mieheni äitinsä omistamaan loma-asuntoon. Kyseinen matkamme, jolla kiersimme kataloinialaisia maisemia pitkin ja poikin, oli elämäni yksi parhaimmista lomista. Siitäkin huolimatta - tai ehkä juuri siitä johtuen - että olen aina karsastanut Espanjaa jonkinlaisena turistirysänä, yllätyin positiivisesti: Barcelonan ympäristö ja pohjoisessa Andorran pikkuvaltio ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja maisemistaan upeita. Matkamme aikana aloin suunnittelemaan Santiago de Compostelan, eli Jaakobin pyhiinvaellusreitin kävelyä tai vaihtoehtoisesti, jos ajasta ottaa tiukkaa, sen pyörälläajamista siinä vaiheessa, kun elämäntilanteeni antaa periksi.

Yksi pääreiteistä, ehkä se suosituin, alkaa Ranskan ja Espanjan rajalta Saint-Jean-Pied-de-Portin kylästä ja kulkee useampaa vaihtoehtoista reittiä Pyrenneiden vuoristomaisemien läpi. Matkaa reitille kertyy rapiat 800 kilometriä ja aikaa olisi laskettava reilu kuukausi, riippuen miten kovaa vauhtia haluaa ja pystyy tallustelemaan eteenpäin. Tähän päivään mennessä tilaisuutta ei ole vielä tullut ja mietintämyssyssä olisikin... että... jos... ja... jos... ei.... tuosta yliopistohommasta nyt tulekaan mitään, niin syssymmällä voisin pyytää lomaa niistä vähistä töistä, joita parhaillani teen ja käydä heittämässä pikku kävelylenkuran.

Mutta todennäköisesti vielä tänäkään vuonna ei taida onni suosia rohkeaa, sillä kaikki asiat ovat vielä niin levällään, että mitään tarkempaa suunnitelmaa ei elämäänsä voi vieläkään tehdä. Siitäkään huolimatta, että työpaikallani toiset suunnittelevat jo vuoden 2016 poissaolojaan ja vuoden 2014 lomiaan. Tämän vuoden asiathan on lyöty lukkoon jo varmaankin 2 vuotta sitten. Aamukahvipöydässämme istui eräänä aamuna paikallisessa pankissa töitä tekevä hemuli, joka naureskeli sitä, miten meillä asiat, joita nyt suunnitellaan, ovat vasta vuosien päästä. Heillä kun suunnitelmia ei varsinkaan työntekijät kuule, kuin vasta sitten, kun jokin on ajankohtaista.

Hei muuten - tuo Hemuli on itseasiassa se kirjanpitäjä, josta tuolla taannoin vähän valittelin, mutta paremmin tutustuttuani olenkin huomennut ihan kelpo kaveriksi ja ajattelin syödä aikaisemmat sanani ilman suolaa ja pippuria.

Aina ei ole siis koiria karvoihin katsomista. Vaikka saattaa tietysti olla kyllä vieläkin niin, että hän ajattelee toimistotuoliani vaimonsa persauksen alle.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Anger Management - osa miljoonakuusitoista tai jotain sinnepäin

Tyvestä puuhun noustaan
Eilinen päivä oli paha.

Todella paha. Rämmin tunteideni aallokossa jälleen pahemman kerran ja olin heittämässä pyyhettä kehiin jo ihan ensimmäisessä erässä. Hyvä että kongi kerkesi edes kilahtaa, kun olin jo antamassa periksi. Toisaalta, vastapuolen kalsea käyttäytyminen oli hänelle niin epätyypillistä ja en ole aikaisemmin samanlaista viimaa kokenut, joten oli jotenkin jopa luontevaa joutua tunteiden valtaamaksi. Hyvä etten itkien kotiin ryöminyt. No, ei nyt sentään niin kuitenkaan. Ei sellaisen perään voisi edes itkeä, jota ei ole koskaan kunnolla omistanutkaan. Enkä tiedä, onko minulla enää montaa kyyneltä edes jäljelläkään.

Tänä aamuna päätin kuitenkin, että tänään on uusi päivä. Tänään puen naamalleni miljoonan dollarin hymyn, joka ei katoa missään ristiaallokossa. Suupielet ylös langalla ja häntä pystyyn hakaneulalla, kuten minua tämän tarinan alkupuolella kerran kehoitettiin tekemään.

Ja kuinka ollakaan, hymyni ja sen tuoma oma hyväntuulisuuteni palkittiin. Alfan tavatessani välillämme vallitsi aurinkoinen tunnelma kaikin puolin ja jälleen kerran huomasin, miten saan Alfan nauramaan. Kuten hän myös minut. Ja se on hyvä juttu.

Tuli siis jälleen kerran todistettua positiivisen ajattelun voima. Vaikka tämä tarina ei etenisikään mihinkään muuhun suuntaan, kuin kiinteisiin katseisiin ja hymyilyyn, vitsailuun ja nauramiseen puolin ja toisin, niin ainakin kaikilla on hyvä olla. Omassa sisimmissäni vallitsee lämpö ja rakkaus. Melkein koko luomakuntaa kohtaan.

Niih.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Tässä naamassa arpikin kaun(h)istus olisi

Kesäkuun alku armon vuonna 2012.

Helsinki.

Vietämme tyttöporukalla läksiäisiäni, syntymäpäivääni ja hyvän ystäväni valmistujaisia. Bileet ovat loistavat, kukaan ei itke ja kaikilla on hauskaa. Ainakin tietääkseni.

Kävelemme baarista toiseen, hämmästytämme kanssajuhlijoita kadulla hoilaten suureen ääneen Queenia, Alice Cooperia, mitä mieleen juolahtaa. Kaiken kukkuraksi Jääkarhukin huijataan erään laulutaitoisen työkamunsa toimesta laulamaan karaokena:




Ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Voin luvata sen kaikille paikalla olleille traumautuneille kuulijoilleni.

Tuolloin maailma oli vielä mallillaan ja omat arpeni päällisin puolin vain näkyviä: raskausarpeni vatsassa, White Water Raftingissä Jinjassa, Ugandassa saamani arpi huulessa, säilykepurkin kanteen repimäni oikea peukalo ja sille symmetrian vuoksi terävään kaapinreunaan revitty vasen peukalo. Olen ollut arvistani tavallaan ylpeä, sillä ne kertovat sitä, että olen elämässäni tehnytkin jotakin muutakin, kuin vain maannut laakereillani sylkien kattoon. Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta peittää niitä, etsiä kosmeettista kirurgiaa niiden kadottamiseksi. Eivä ne minua oikeasti haittaa. Eivät ne minua kaunista, mutta eivät rumennakaan. Tästä pärstästä ei saisi hemaisevaa edes kirurgin veitsellä ja yksi arpi sinne tai tänne ei merkkaa mitään.

Vähän myöhemmin kesällä sain sieluuni ison, vuotavan haavan.

Se haava on kasvanut kuukausien kulussa. Välillä se on alkanut parantua ja umpeutua, mutta revitty uudelleen auki. Samalla on revitty auki myös jo aikaisemmin saamiani, jo tiiviisti arpeutuneita haavoja, joita en edes enää muistanut olevan olemassakaan. Yksi kerrallaan ompeleet ja kudokset ovat pursuneet auki ja alkaneet vuotamaan uudelleen.

Välillä tulva on ollut siedettävää. Välillä malja on pursunut yli. Välillä on haavasta tullut vain pientä tihkua. Pääsiäinen -joka kaikeksi onneksi, luojan kiitos - on nyt ohi, sai kaikki arvet repeytymään auki kerralla. Viimeisen viikon paine tuli huomatuksi myös työpaikalla. Tänään työkaverini - se jolta olin saanut kiitokseksi tulppaanikimpun - tuli kysymään, olinko ollut torstaina jotenkin vihainen hänelle. Olin ihmeissäni. Vihainen? Ei missään nimessä. Ei tietenkään. Pääkoppaani painoi ainoastaan muutama muu asia. Tämä työkaverini on uusi, eikä tiedä mieheni ja minun tilanteesta todennäköisesti vielä mitään, vaikka kaikille muille asia on tullut jo tutuksi. En nähnyt asiakseni avautua vielä ihan täysin, mutta tein kuitenkin selväksi, että jos olin ollut kiukkuisen ja kärttyinen Angry Bird, ei se johtunut suinkaan hänestä.

Myös Alfa oli tavatessamme tänään jäinen, niin jäinen, että teki mieli kääntää lämpöpatteria isommalle. Se ystävällisyys ja lämpö, jota olen ennen kokenut, olivat poissa ja tilalla tyhjä hiljaisuus, viileys ja tietynlainen välinpitämättömyys, korrekti toveruus. Se yhteys, jota välillämme olen ajoittain kokenut, oli poissa. Paikalla olisi voinut olla ihan kuka tahansa. Yhtä tyhjän kanssa.

Oliko pääsiäinen myös muille tiukka paikka? Oliko hänkin käynyt pyhien aikana pääkoppansa asiat läpi, järjestänyt ne uusille paikoilleen? Tuliko tälle tarinalle nyt piste, ennekuin se edes pääsi kunnolla vauhtiin?

Piste.






maanantai 1. huhtikuuta 2013

Ei-mikään-Alfauros - aka "Kun Viraston Hapannaama kohtasi Angry Birdsin"

Älä sää mulle ala! (Kuva: Prinsessan Hovikuvaaja)
No niin, pääsiäinen alkaa sitten olla pulkassa. Kaikki edellisen vuoden tapahtumat on haudattu omille sijoilleen ja niinpä olenkin päättänyt ottaa elämässäni ihan uuden suunnan. Hautaholvin sijasta avasinkin Pandoran lippaan.

Ensinnäkin alan heräämään joka aamu klo 5. Mitä sitä turhia nukkumaan, kun elämässä on paljon muutakin tekemistä. Menee vaan elämä turhaan ohi nukkumalla. Tomerana tyttönä sitten aloitan tuolla kellonlyömällä puuhastelut heti, enkä jätä niitä myöhemmäksi ajankohdaksi. Kun töissä pitää olla vasta klo 8, niin hyvin ennättää tekemään ties vaikka mitä. Uutta ihmistä ei nyt ehkä kuitenkaan... paitsi no alulle kyllä halutessaan saisi, mutta loppuvalmistuminen veisi kyllä vähän enemmän aikaa.

Sen lisäksi olen päättänyt palata lihansyöjäksi. Tänään sipuleita kuoriessani ja leikatessani minulta tuli itkut: miten ihmeessä olen pystynyt nämä kaikki vuodet lahtaamaan kaikki ne viattomat kasvikset, joita olen napaani vetänyt? Ne raukat eivät ole pystyneet edes puolustautumaan mitenkään. Törkeästi olen vetänyt niiltä niskat nurin tai pään poikki. Se loppuu nyt - ei enää yhtään kyyneltä lahdattujen kasvisten, varsinkaan sipuleiden vuoksi - ja alan mättää suuhuni pelkkää lihaa... lihaa... lihaa. Ei mitään muuta. Ei kasviksia, ei viljoja (ne lihottaa!), no rasvaa kyllä voisi sitten vetää sitäkin enemmän. Voissa paistettua lihaa... joo, sillä mennään! Ja ruokajuomaksi alan vetämään tiukkaa viinaa. Viinit ja kaljat ovat nössöjen juomia ja minähän en mikään nössö ole, vaan Skandinaavinen Alfanaaras, joka näyttää mistä kana pissii. Vaikka ei mikään kanakaan ole, vaikka voisi kyllä harkita ryhtyvänsä yhdeksi.

Sen lisäksi alan pitää oikeuksistani paremmin huolta. Voihan asioita hoitaa kiristämällä ja huutamallakin, kun ei tämä pehmoilu näytä tuottavan mitään tulosta. Samalla lopetan meditoinnin, se saa aivot vain pehmeäksi ja luulemaan, että rakkaudella olisi jotakin merkitystä yhtään mihinkään asiaan. Turha luulo. Sekopää-viherpiipertäjä-hipstereiden hommaa. Tosinainen tyrkkii kyynärpäillään ja potkii hitaampia pois tieltään. Se on saletti se.

Enkä jää enää murehtimaan Entisen Alfan tai Uuden Alfan perään. Kun kumpikaan ei näytä minua huolivan, niin olkoon. Mikä on Olutta, se on Menyttä. Niih. Sen sijaan hankin jokaiselle viikonlopulle oman laastarin.

 Not.

Tänäänhän oli se aika vuodesta.

Tosta hörppy, niin eiköhä tokene!
(kuva: Prinsessan Hovikuvaaja
Tänään oli myös se aika kuukaudesta, kun piti kasata RAV:in sedälle, tuolle Viraston Hapannaamalle paperit kasaan. Tuossa ennen pääsiäistä sain tilini selvitettyä (mieheni) työpaikan sekä Yläkerran osaston kanssa ja jos kaikki käy hyvin ja Isot Pirut Pomot sen hyväksyy Pääkallopaikalla, niin tulen olemaan 40-prosenttisesti töissä Yläkerrassa ja 20-prosenttisesti Alakerrassa. Eli tämänhetkinen pestini taitaa olla pikkuhiljaa lopuillaan ja Alfan vierihoidoissa kokoustaessamme viedään kohta viimeisiään. Juuri kun tämäkin omien sanojensa mukaan alkaa vähitellen tottua siihen, että asiat hoituvat meidän pisteessämme niinkuin niiden pitäisikin. Hän kun ei ole tekemisissä Yläkerran porukan kanssa. Todennäköisesti paikalleni tulee joku supermuija, joka pistää hihat heilumaan vieläkin pätevämmin, mutta mitä pienistä. Jäähän minulle vielä se 20-prosenttinen. 

Itse olen kiinteään sopimukseen tyytyväinen, mutta Viraston Hapannaama tulee laulamaan Hallelujaa. Viime kerralla sain jo esimakua siitä, mitä mieltä hän on siitä, että teen osa-aikaista työtä: otas akka kuule nyt lopputilit ja ole joko a) kokonaan työtön tai b) hommaa kokoaikatyö, niin olisit vähän helpompi tapaus.

 Muttakunmuttakun: a) haluan tehdä työtä. Se työ, missä nyt olen, sopii pirtaani enemmän kuin paremmin ja on parempi kuin olla täysin ilman. Jos ajatellaan työttömyyskorvausta (josta on nyt jatkohaku meneillään syksyn harmittavan kielteisen päätöksen jälkeen), niin eikös sekin vähennä taakkaa, että osa ansioista tulee ihan rehellisesti tehdystä työstä, eikä pelkästään kaikenmaailman lomakkeiden täytöstä. Ja mitä tulee kohtaan b) niin sitähän tässä olen useamman kuukauden ajan yrittänyt. Tällä hetkellä olen heittänyt kehiin n. 80 hakemusta, olen ollut 3 haastattelussa ja tehnyt 1 kokeiluvuoron. Sekä tietty ne muutamat hassut päiväkeikat, joita erään firman kautta olen armollisesti saanut.

 En ymmärrä tämän kaiffarin logiikkaa ja taidankin seuraavaan miitinkiin pakata tuimemmat eväät mukaan: jos ei kelpaa, niin sano sitten suoraan, että minun pitää irtisanoutua työhausta ja tyytyä siihen mitä minulla on, 60-prosenttiin. Niinpä minäkin voisin sitten sanoa suoraan sen, että enpäs kuule eroakaan ja tulen olemaan kyllä ristinäsi siihen asti, kun jokin muu ratkaisu löytyy. Ihan yhtä mahdotonta on ollut löytää kokoaikainen paik... siis katsotaanhan asia vielä uudelleen.... siis osa-aikainen paikkahan minulla on, kokoaikaista ei ole edes tarjottu, eli: helpompaa on löytää osa-aikainen paikka, kuin kokoaikainen. Ime siitä sitten! Jaa että Jääkarhuko kriittisellä ja pisteliäällä tuulella?

 Ulkona paistaa aurinko ja kävin ulostamassa itseni lenkille silläkin uhalla, että aurinko saa juuri parantuneen herpekseni uuteen, uljaaseen kukoistukseensa. Kävelin kantakaupungin ympäri, reippaat 10 kilometriä, soijalattet ja 2 tuntia. Ajatukset tuulettuivat ja aamulla tuntemani pääsiäisangstini viimeinen silaus jäi sille tielleen.

Tien päällä oli myös muutama muu ihminen: kaupungin keskusta oli tupaten täynnä ja aloin miettimään sitä, miten oikeastaan viihdyn yksin. Omissa oloissani. Ilman ketään häiritsemässä.

Olen tottunut nuoruudessa olemaan paljonkin yksin ja seisomaan omilla jaloillani vanhempieni kuoltua jo ennenkuin olin edes 2-kymppinen. Totuin tekemään asiat itse, hoitamaan kaiken itse, olemaan oma-aloitteinen. Muutamien viimeisten vuosien aikana tämä on jotenkin unohtunut, kun rinnalla on ollut toinen tekijä, jonka kanssa olemme olleet kuin paita ja pers peppu. Välillä olet toki kaivannut omia, hiljaisia hetkiäni ja ärsyyntynyt jokapuolella olevasta hälinästä. Kun tiemme erkanivat ja mieheni vei ensimmäisiä kertojaan lapsemme mukanaan, tunsin olevani yksin. Liian yksin. En enää osannut olla ilman jokapuolella kuuluvaa hälinää ja touhua. En tiennyt mitä olisin tehnyt.

Nyt olen löytänyt uudelleen tuon hyvän tunteen, kun saa nauttia rauhasta ja siitä, että ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään. Olen löytänyt jälleen jalkani, joilla seisoa ja pystyn laittamaan asioita siihen järjestykseen, kuin ne haluan. Vaikka olen yksin, en ole yksinäinen.

Siitä huolimatta se on vieläkin ongelma. Yksinolo ei siis ole mikään numero enää, mutta eniten yksinolossani minua häiritsee se, että pelkään ihmisten kuvittelevan, että olen yksinäinen. Että tarvitsen seuraa jokaikinen hetki, minkä valveilla olen ja mieluiten vielä nukkuessanikin. Jotenkin suurimman osan tuttavistani ja sukulaisistani on vaikea ymmärtää, että en tarvitse hovia ympärilleni, vaan pärjään ihan hyvin näinkin niiden kontaktien kanssa, joita minulla on: työ ja harratukset. Joudun koko ajan vakuuttelemaan, että minulla on kaikki ookoo. Että en romahda mentyäni tyhjään kotiin. Että en aio vetää ranteitani auki, kun mieheni vie tyttäremme mukanaan joka toinen viikonloppu.

Ehkä en.